Kitabı oku: «Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat», sayfa 5

V

Nuorten ilon kahlehtiminen.

"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä", lausui

Jenny ja pani sanomalehden luotaan.

"Ja se ei suinkaan ole paljo", sanoi Theodor, "kun ajattelee että markkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla poikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat".

"Poika poloiset!" sanoi vaimoni; "nyt kaikki kannetaan heidän niskoille!"

"Kaikessa tapauksessa", väitti Jenny, "näkyvät kuitenkin olleet syypäät tulipaloon kaupungissa. Muutamat poikaset aikoivat panna toimeen leikkitulituksia, kertoo lehti, mutta siitä sattuikin tulemaan tulipalo".

"Me lääkärit saamme aina paljon tekemistä tuommoisten kansanhupien jälkeen", lausui Rudolf, "aina sattuu silloin ulkonaisia vahingoita, välisti oikein huvittavia luunrikkomia, eli tulee pakko sahata jäseniä poikki. Niin on myöskin hautajaisissa ja muissa juhlallisuuksissa, joita väki tunkee katsomaan".

"Se on käsittämätöntä", lausui Bob, "ettemme saata oppia huvitteleimaan ilman melua, hälinää ja hulinaa. Ranskanmaalla ja Italiassa suuretkin kansalliset juhlallisuudet vietetään ilman mitään telmäämistä; tappelemisia ei koskaan tapahdu kuin meillä. Meidän poikaset ja nuoret miehet eivät luule muutoin voivansa hauskutella, jos eivät saa käyttää nyrkkiään. En ymmärrä mistä se tulee".

"Joo", sanoin minä, "yhtä vähän kuin oikeastaan osaamme vieraitamme huvitella, yhtä vähän itse osaamme huvitettuina olla. Emmekä myöskään lapsiamme huvittele eli hanki heille kotosalla huvitusta. Seuraus siitä on että poikaset ja nuorukaiset, joilla on halu huvituksiin voimakkain, kun kerta pääsevät vapaiksi, ovat miltei kuin irti päässeet kahlekoirat, ja melkein muille rauhallisille kansalaisille käyvät hengenvaarallisiksi rajun, hillitsemättömän iloisuutensa kautta."

"Ethän tahtone että nuorille poikaisille huvitukseksi pantaisiin toimeen tanssihupia ja seuranäytelmiä!" sanoi vaimoni naurahtaen.

"En", vastasin minä, "mutta ensimäisenä pitäisin sen tärkeänä ettei kotona lapsia ja lasten leikkimisiä katsottaisi vaan vastuksina oleviksi; minä tahtoisin että äiti uhraisi vähäisen ajastaan opettaakseen pienokaisia leikkelemään, piirustelemaan ja maalaamaan paperinukkeja, eli muuta semmoista, että isä antaisi heille aselaatikon ja opettaisi työaseitten käyttämistä heille. Tuhansin heidän aika, joka siihen tuhlausisi, kostuisi heille takaisin. Vielä tahtoisin että joka koulun luona löytyisi leikkikenttä ja että poikain leikit pidettäisiin yhtä tärkeinä kuin kielioppi ja maantiede.

"Minä tahtoisin että opettaja olisi heidän leikeissä osallisina, opettasi heitä pallisilla olemaan ja luistelemaan y.m. Kymmenen ja kahden kymmenen vuoden välillä on nuorukaisen luonto täynnä rauhattomuutta ja riehunta, jonka täytyy päästä ulos uhkumaan. Poikasella on tosi tarve huutaa, telmetä, teuhoa ja peuhota, painia, lyödä y.m., mutta sopivain ja terveellisten ruumiinharjoitusten kautta vähenee hänen hurjuutensa ja ne ovat hänelle kaikissa suhteissa suureksi hyödyksi. Vaan missä oppii hän luistelemaan, pallia lyömään, mäkeä laskemaan, noihin kaikkiin, jotka ovat hänelle niin tarpeesen? Ei koulussa suinkaan, ei isältään, jolla ei ole aikaa eikä halua hänelle sopivain kumppaleiden hakemiseen noihin harjoituksiin. No, siis hankkii hän kumppaleita itse, ja todellakaan ei saata häntä siitä soimia, ettei aina satu parhaita.

"Poikanen on saanut kelkan ja hankkinut tuohon hupiin itselleen kumppaleita ja nyt lasketaan alas ahkeraan mitä jyrkimmistä törmistä. Vaan eräänä päivänä pieni kelkkanen sattuu pukkaamaan jonkun totisen kansalaisen kumoon, ja tuo totinen kansalainen saa polveensa myöskin totisen mustelman. Mikä siitä on seuraus? Ei lähetetä poikia toiseen törmään, jossa halun mukaan, ketään vahingoittamatta, saavat laskea, vaan asetetaan kielto mäenlaskua vastaan koko kaupungissa, ja sen kautta saa tuo huvitus vielä viehätyksen kielletyn ilon nauttimisesta.

"Niin tahtoo poikanen luistella; sitä hän ei saa, sillä se voisi olla vaarallinen hupi, ja se kyllä on tosi; mutta miksei pyydetä päälleluetettavaa miestä menemään jäälle poikasten myötä katsomaan etteivät lähde vaarallisille paikoille? Nykyään perustetut n.s. luisteluradat ovat kyllä parannuksena tässä, mutta lukuisat tapaturmat osoittavat ettei poikasilla ole tarpeellista peräänkatsontaa.

"Suuresti erehdytään, jos luullaan tarpeelliseksi nuorten huvitushalua hillitä. Jos sen sijaan koeteltaisiin valvoa ja johtaa sitä huimuutta joka huvituksia etsii, hurjiakin huvituksia, koetettaisiin terveyttä edistäviä keinoja hankkia heille niin se olisi koko yhteiskunnan hyväksi. Jos yleisiä huoneuksia tuommoisiin huvituksiin kustannettaisiin, jos laitettaisiin lastentarhoja, kiikuilla, pallinheitolla, mäenlaskulla ja muulla semmoisella, niin saataisiin korolla rahat kohta takaisin. Jos kouluissa, samoten kuin niihin voimistelunopettaja hankitaan, olisi asetettu myöskin leikkien opettaja, joka opettaisi poikasille terveelliset, hupaiset leikit noiden niskoja taittelevain, usein raakuuksiin ja tappeluihin muuttuvain sijaan, joihin nuoruuden veri kuohuilee, niin semmoiselle opettajalle hyvin kannattaisi maksaa hänen palkkansa.

"Nyt saarnataan ja soditaan noita telmääviä leikkimisiä vastaan, tuota huimuutta koetaan tukehduttaa, joka on sanomattoman väsyttävä, mutta poikasille aivan välttämätön. Lasta voipi niin ankarasti kasvattaa, että siitä tulee vasten sen luontoakin hiljainen ja pelkäävä, mutta varmaan voi otaksua että luontonsa purkaa kahleensa toisaalle. Tupakoida, juoda ja huonoa romania lukea, on paljo pahempaa, kuin juosta ympäri soita ja maita, eli lyödä painia, eli tapella. Mutta nuorukainen, jota huvituksista on estetty ja kahlehdittu, pääsee kerran jutkosta vapaaksi, ja silloin hän ahnailee huvituksia, lienevät mitä laatua tahansa. Usein nähdään poikasten, jotka kotona näyttävät siivoilta ja hiljaisilta, kun omin käsin pääsevät ulos, menettelevät muita hurjemmin. Kotona eivät tohdi tuolia liikuttaa eikä lastuakaan vuolla; pääsevät sitte kerran ankaruuden alta uskaltavat he kaikkeen ryhtyä, eikä löytyne pojankuria, niin ilkeää, johon hän ei ehdi".

"Tuo kaikki voi olla totta", sanoi vaimoni, "mutta millä sitte nuorta väkeä kotona huvitettaisiin?"

"Sitä meidän juuri tulee oppia. Vanhempain tulee aikansa, mukavuutensa, niin rahansakin alttiiksi antaa tähän tarkoitukseen. Heidän tulee joutaa valvomaan lasten leikittelemisiä, heidän tulee oppia kärsimään lasten pienten jalkain kopinaa ja telmäämistä aamusta iltaan saakka, heidän tulee hankkia heille kelkkoja, keinuhevosia, luistimia ja muuta semmoista. Kun lapset kasvavat, nuo uhraukset myöskin kasvavat, mutta ne tulevatkin palkituiksi. Äiti, joka kutsuu nuorta väkeä luokseen lastensa huviksi, antaa heidän kaikessa yksinkertaisuudessa iltahetken tanssia, vanteita heitellä, leskistä juosta, croquetilla olla, eli soudella järvellä y.m., ei ole vaivojaan katuva. Isä, joka poikansa uimaan opettaa; sekä soutamaan, luistelemaan j.n.e., isä, joka kulkee poikansa kanssa kävelemässä ja antaa hänen keiloja heitellä tuttavien kanssa (ilman punssin juomista) on kauan oleva poikansa rakkain kumppali, ja semmoisilla vanhemmilla ei satu usein että heidän poikansa eivät kotosalla olostu, eli huonoissa huvituksissa hakevat ajanviettonsa. – Vaan kun vanhemmat itse eivät kotona olostu, kun isä ei ainoatakaan iltaa saa kuluneeksi pelittä ja äiti on teaterissa eli illallisilla, miten lapset sitten olostuisivat kotona?"

"Mutta vanhempia löytyy, joitten täytyy elatuksekseen niin ahkeroida, etteivät jouda lapsiaan johdattamaan", väitti Bob, "ja lapset tulevat niin aikaisin oman onnensa nojaan jätetyiksi, ettei heidän vaurastumista voi valvoa".

"Ja siinä juuri, minun ajatukseni mukaan, valtio olisi toimeen astuva", sanoin minä, "asettamalla kouluihin leikit oppiaineeksi, niin voin sanoa, ja kustantamalla kasvavalle, työtätekevälle nuorisolle huoneuksia, joissa tuo nuoriso voisi säädyllisesti ja vahingotta ja maksotta – huvitelellaita".

"Vaan me naiset", sanoi Jenny, "emme ainakaan ole niin huvituksien tarpeessa. Työ itsessään on hupi meille".

"Niin, se on kyllä helppo niitten sanoa, joilla on hyvä koti, ja joille työ ei pakosta tule rasittavaksi. Mutta aatteles nuoren iloisen tytön koko päivän istuvan tukalassa, tahkea-ilmaisessa huoneessa määrä tuntiin saakka ommellen. Ilta tulee, ja hänellä on kolmekertaisesti niin suuri halu huvitusta, ja kolmekertaisesti niin suuri tarve huvitusta kuin onnellisempi osaisilla sisarillaan. Mihin hän siis menee? Teateriin ehkä, nuoren miehen seuraamana, yhtä ajattelemattoman kuin hän itse on, ja vähemmin siveellisen; ja sieltä juomien myymälään juomaan lasillisen viiniä, ja sitten yhden vielä, kunnes hän huumautuneena ja ajattelematta mitä hän tekee – menee, mihin? Turmiota kohti".

"Huh! Se oli julmaa!" lausui Jenny, "Täytyy tunnustaani että todellakin olen ansioksi itselleni lukenut sen, että niin vähän pyrin huvituksiin, olostun kotona niin hyvin ja teen niin halusta työtä. Todellakin olen pitänyt itseni moitteettomana nuorena neitosena, mutta sen johdosta mitä isä nyt on lausunut, huomaan selvään että kaikki tulee siitä kun kodissani olen niin onnellinen".

"Aivan niin, lapseni; se joka on onnellinen ei tarvitse huvituksia. Lapsi joka kodissaan on onnellinen, ei hae hupia ulkoa. Vaan koska nyt poikasen onnenkäsitykseen kuuluu melske ja telmääminen, niin on tärkeää että hän sitä saakin. Mutta nyt on tulennos takassa hiilostunut ja nyt lausumme toisillemme hyvää yötä".

VI

Se on muodinmukaista.

Kirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä kuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista linnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain Jennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä silmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka pilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien vesilintujen alta.

Nuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen katsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti puhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni kohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa – heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte – viehättävät minua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet tenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä huomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat kietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.

Jennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä – hyvissä ymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia – he eivät ole pakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on kehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella kasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin kaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja ihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet parhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat tähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet – niin että se, joka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta puheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella vilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin…

Niin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään juttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista ja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä koulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille paljoa rakkaampi ja likeisempi – johon naisten huomio ikuisesti on kiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen sikunapuunlehtiseen pukuun.

Minun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat minua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny tyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli monenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi klassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta taiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan että jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen katsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka ruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä ja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.

Mutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki pitävät niin hiuksensa, isä".

Minä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen tapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt usein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota tuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman minkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin minulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan tilaisuuteen ilta-päivällä.

Vaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny houkuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta seuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen suuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän sukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi itseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön, osaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki nuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen nousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet sisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan. Sitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti hiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama taiteilia oli ne kaikki "laittanut".

Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan, joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria pyhäkouluissa y.m. – jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen suloisiksi ja järkeviksi.

En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia – he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.

Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta, ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.

"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".

"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".

"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".

"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä seurata – se on todellakin mahdotonta sietää!"

"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein kalvaavan tuskan-aineisen".

"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa – jos emme olisi protestanttilaista uskoa tietysti".

Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän jatkoi:

"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen – niin minä tein vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"

"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.

"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja sairaita tervehtimässä – mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"

"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."

"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on, luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu; minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi – kaikki taiteellisuus luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.

"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen omaisuus".

"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä, täältä, miten vaan helpommin voisin saada – ja nythän on kaikki niin kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi, sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".

"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?" sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"

"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia, miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain löytyvän nuppineula-kaivoksen.

"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.

"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä", huusin minä kirjoituspöytäni vierestä".

"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!" oli ensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet alkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.

"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield", sanoi Kolibri ja lehahti kirjoituspöytäni nurkalle.

"Että kuunnella meidän puhettamme!" sanoi Fasani.

"Oikein vakoomassa seisoa!" lausui Kyyhky.

"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne", sanoi Kolibri, "ja näettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata kaikkiin kysymyksiimme."

"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen puheliaisuus ulottuu", sanoin minä.

"Hyvä", Kolibri puhui, "sanokaa nyt meille kaikki – mistä kaikki tulee, mistä muodit tulevat?"

"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan hallitsevan mailman."

"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?" sanoi Fasani. "Kuka siellä määrää muodit?"

"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta, lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin' kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: se on muotikasta. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".

"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä on muotikasta, ja mikä ei ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".

"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.

"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat heihin vaikuttamassa – voimme vaan asettaa eteemme muutamia varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".

"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri kysymys?"

"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?

"Tietysti", kuului joka taholta.

"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa, hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee. Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa, kun ei huoli olla puettuna kuin he".

"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille noin suurta myöntymistä".

"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen, jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.