Kitabı oku: «Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat», sayfa 6

"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte liiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin: Jos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne – jos enemmän surette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette vihan antaneet valloittaa itsenne – jos läninki, joka ei ole oikein soma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden laiminlyöminen – jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne oikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista huhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta – jos vähemmin surette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa taivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista ensimäisiin illallispitoihin – silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne liiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa vaatia kaikkea kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei

Kaikkea hänen aikaansa, Kaikki hänen voimansa, Kaikki hänen rahansa.

"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää, – hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla".

"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut", huudahti Kolibri. "Minä pelkään että juuri teen kaiken tuon"

"Ja minä myös", sanoi Fasani, "ja se kuitenkaan ei ole niin, miten haluaisin ja tahtoisin tehdä".

"Mutta miten voimme sitä muuttaa?" lausui Kyyhky.

"Lapsukaiseni", sanoin minä, "mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se päätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen teette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän. Tehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei kaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja jo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä, tuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten tanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. En avant! tyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!"

VII

Milloin joku on hyvin puettu.

Keskustelu, jota olin Jennyn ja hänen paratiisi-lintustensa kanssa pitänyt, näkyi pystyneen heille mieleen, sillä ei kulunut pitkä aika ennenkun taasen olivat kirjoitushuoneeseni saapuneet. He olivat isoihin pitoihin menossa ja tulivat nyt Jennyä noutamaan sekä minulle ja vaimolleni itseään näyttämään, niinkuin nyt olivat rynnäkköihin valmiina.

Jenny toi huoneeseni kolme ystävätärtään, ja pieni huone ikäänkuin muuttui loistavista olennoista. Lempeät, kodikkaat tyttöseni olivat saaneet ylleen pukuja, jotka tosiaankin olisivat olleet omiaan madame Pompadourille, eli jollekin toiselle epäarvoiselle naiselle Lutviikki XIV eli XV aikakautena. He olivat käherretyt ja puuteroitukin luulen, ja hiuksissaan kantoivat kukkia, hohtokiviä, liehuvia nauhoja, perhosia, kuoriaiseläviä, helmiä ja en tiedä mitä kaikkea, joka kimalteli ja välkkyi jokaisesta liikunnosta; mutta siitä huolimatta olivat he kauniita, raittiita ja kirkassilmäisiä, ja ei voinut kukaan sitä tosiasiaa kieltää, että he olivat ihastuttavia; ja kun ympärilläni lehahtelivat ja katsoivat alas minuun sulouksiensa tenhovoimasta tietävinä – oli Jennyn kysymyksessä vähän uhkaa:

"No, mitä isä nyt meistä pitää?"

"Minä olen ihastuksissa", vastasin minä, heti antautuen.

"Senhän minä sanoin, tytöt, että kunhan isä vaan kerran näkee teidät tanssipuvussa, niin kyllä hänen mielipiteensä muodeista kääntäisimme."

"Pyydän anteeksi, sydänkäpyni; minä olen teihin ihastunut, enkä muoteihin, siinä on juuri eroitus; mutta kaikessa nöyryydessä tunnustan että vaikka nykyistä muotia niin hyvästi edustetaan kuin nyt, en kuitenkaan ole siihen tyytyväinen."

"Oh, mr Crowfield!"

"Niin, en voi sitä auttaa että niin on. Mutta minä väitän ettei tässä ole minua rehellisesti pidetty. Muutamat suloiset tyttöset, tuttavistani viehättävimmät, tulevat säihkyvine silmineen ja sievine olentoineen tänne vanhan, hyvänluontoisen kirjailian luoksi, ja vaativat häntä pitämään muotia kauniina, vaan silti että he itse siinä ovat kauniita – eikö tuo ole rynnäkön tapaista? Rakkaat tytöt, jos teillä olisi sieramissanne siipipari riippumassa ja piikkiäisketaleita aina kyynäspäihin asti, ja jos hiuksenne 'sotanutturaan' solmeisitte päälaelle, kuin Siouxintiaaneilla on, olisitte sittenkin kauniit katsella. Ei ole kysymyskään siitä jos tuossa puvussa olette hyvännäköiset – taikka ei – sillä niin olette. Kysymys on, etteköhän olisi vieläkin kauniimmat puvussa, joka ei olisi niin muotikas, mutta jossa enempi kauneuden-aistia noudatettaisiin. Kyllä sen minä ainakin luulen".

"Kuinka olette häijy!" lausui Kolibri, jonka pientä päätä jonkulainen pilvi kiharoita, kultakappaleita, solkia ja tähtiä ympäröitsi, ja joiden joukossa eräs korea, sininen perhonen oli istutettu juuri hänen otsansa yli, ja jonka päälaelta kiharoita ja yllämainituita koristeita kuin vesiputouksena valui hänen kauniin niskansa yli. "Ja me teitä niin suuressa arvossa pidämme! me olemme suuresti pahoillamme ettette vaateparrestamme pidä!"

"No, herttainen prinsessa, kun teistä pidän enempi kuin muodeistanne, ja en pidä niitä kovin kelvollisina teille – mikä paha se on?"

"Tietysti – karvaat pillerit kätkette makeisiin. Mutta miksi – totta puhuen – miksi ette pidä muodista?"

"Siksi että se usein ei pysy kauneuden-aistin rajojen sisällä ja että se usein rumentaa naisia", sanoin minä. "Tuo koreuksien kuormittain kantaminen ei sovi hyville, kainoille tyttösille – se tekee heidät naisten näköisiksi, joita toivon etteivät koskaan tule turhamaisuudessa ja mailmallisuudessa jäljettelemään – mutta tässä nyt seisotte houkutellen minua saarnan pitämiseen, joka sitte vain suututtaa teitä. Ei, menkää nyt, lapset! Varmaankin olette niin soreita, kuin kukaan olla voi tuommoisella pään-laitoksella; menkää siis tansseihinne, ja huomenna, jos haluatte, kun olette uteliaita ja väsyneitä, tulkaa luokseni virkkauksienne kanssa, niin luen teille ääneen Kristofer Crowfieldin ajatukset siitä, kuinka ollaan hyvin puettuina".

"Se on kovasti hauska, vähintäänkin voi sen sanoa", vastasi Kolibri. "Muistakaa vaan esiintuoda tukevat perusteet nykyajan muoteja vastaan-vihoittelemiseenne".

Seuraavana iltana kirjoitushuoneessani oli enemmän sefiirilankoja ja silkkiä kuin paperia, jota siellä ei vähän olekaan, ja kaiken tuon ja nuorten ystäväini piirittämänä, minä luin ääneen seuraavaa:

"Milloin ollaan hyvin puettuina?"

"Vastauksen ensimäinen kohta kuului näin: kun puku on sopiva henkilölle, vuodenajalle ja tilaisuudelle. Värit ja muodot, itsessään somat ja ihanat, käyvät rumiksi ja naurettaviksi, jos niitä käytetään sopimattomasti. Ihastuttavin hattu, jonka koskaan muotiompelia keksiä voi, herättää vaan naurua jos se on huolettomasti puetun palvelustytön päässä, kun hän vakkanen käsivarrellaan sipsuttelee torille. Kovin narrimaista olisi esimerkiksi loistavaa tanssipukua käyttää rautatie-matkustuksella. Ratsuhametta ei sovi salongissa käyttää, eikä illallispukua hevosten seljässä. Sanalla sanoen, niin on hyvin helppo eroittaa milloin miki puku sopii käytettäväksi. Myöskin jokainen myöntänee että tumma villainen puku ei sovi kuumalla kesäilmalla eikä vaalea, hieno vaatetus talvipäivänä. Sitten eri henkilöille sopivan vaateparren määrääminen on vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin luullaan. Mutta tässä tulee huomioon ottaa ikää, yhteiskunnallista asemaa ja luonnetta. Tämä on siihen syynä että eri säädyt, eri virkamiehet pitävät erilaisia pukineita. Ei mielellään kukaan katsoisi papin koreilevan jockeyn puvussa eikä oppineen miehen metsästysklubin vaateparressa, eli kunnioitettavan valtiomiehen nuoren keikarin tavalla. Ne kukkaset ja perhoset, jotka nuoren immen iloisuudelle sopivat, ovat naurettavat kun ne muutetaan hänen vakaisen äidinsä päähän, joka niitä kantelee huolestuneella katseella, vain siksi, että puhelias muotienmukailia on vakuuttanut sen olevan muotikasta ja ainoaa laatuaan.

"Ja tästä johdun ensimäiseen vastaväitteeseeni. Nykyiset muodit ovat suurimmaksi osaksi sopimattomat meidän ilmanalalle, meidän elintavoille ja sille hengelle, joka meillä yleisesti vallitsee. Me tarvitseisimme puntarimiehen, joka tarkastaisi muiden maiden muoteja ja päättäisi mikä niistä sopii meidän oloihin, ja mikä mielevästi ja kauniisti edustaisi kansallisluonnettamme, ajatustapaamme ja olosuhteitamme. Silloin voisi ehkä nähdä naisemme kauniisti ja hyvästi puettuina. Sitä eivät nyt ole. Ne repaleet ja karneeringit, sekä ne hullut hiustornit joita nyt käytetään, vaativat varmaankin että jokaisella nuorella neitosella on oma kamarineitsyensä, jota ei maassamme pidetä tavallisena. Se nainen, joka ei koskaan pane ennen keskiyötä maata, joka ei koskaan itse pue päälleen, joka ei koskaan silmäneulaa kädessään käytä, ei koskaan kirkossa käy, ei koskaan vapaasti osaa punnita velvollisuuksiaan, on, kun hän on pyntätty ja pöyhytelty 'à la pompadour', eli jotenkuten à la, kuitenkin siinä kiitettävä, että hän puvussaan osoittaa luonteensa. Pukunsa lausuu juuri minlainen hän on – viekas, teeskennelty ja luonnoton olento – ei suunnillenkaan se, joksi hänet Luoja loi.

"Mutta kun sorea, hyvä tyttönen, jota on totutettu sielunomaisuuksiaan kehittämään, aistiaan jalostamaan, terveyttään hoitamaan, hyvänä tyttärenä ja sisarena olemaan, kun hän pukeutui tanssipukuun, josta hän vähintäänkin on puolialastoin, röyheltää tukkansa puolen kyynärän korkeaksi torniksi, peittää niskansa valetukka-kasoilla, puuteroittaa hiuksiinsa kulta-puuteria, silloin on tuossa ilmautunut huono kauneuden-tunto sillä siinä esiytyy hänen luonteensa, eikä hänen kasvatuksensa, eikä hänen hyveensä, vaan vastasuunta kaikelle tälle. Hän näyttää toisen luokan näytteliättäreltä, kun hän oikeastaan on kodikas, hempeä ja hyväluontoinen tyttö, jonka elämäntarkoitus on kerran hauskassa kodissa lämpöä ja lempeyttä levittää.

"Toinen muistutus, ei muoteja, mutta niiden kantajia kohtaan on se, että tänne tuodut ranskalaiset puvut eivät käytetä miten ja missä niitä oikeastaan on käytettäviksi aiottu. – Epätoivon omiksi joutuisivat Parisin ompeliattaret jos näkisivät missä puvussa naisemme kirkossa käyvät. Ei myöskään Pariisissa olla niin tuhmia, että kävelylle pukeutaan niin koreasti ja loistavasti kuin meidän naiset tekevät, ja josta usein muukalaiset heidän suhteen ilkeästi erehtyvät. Italiassa ja Espaniassa kirkkolaki vuosia sitte sääsi ja säätää vieläkin kirkkolaki että yksinkertainen musta puku on aina kannettava kirkossa, ja pitäisihän yleisesti ymmärtää että sama puku, jota teaterisalongissa käytetään ei sovi kirkkopuvuksi. Jos asettuu jonkun kirkkomme ovelle ja katselee niitä naisia, jotka sieltä tulvailevat ulos, ei voi olla ajattelematta että puvut, joita he pitävät, paremmin sopivat operahuoneessa käytettäviksi, ja lienee varmaa että niiden keksijät eivät olisi millään muotoa tehneet niistä kirkkopukuja. Meillä puuttuu siinä kohden sivistystä; ei oikein ymmärretä eroittaa missä tilaisuudessa mikin puku on pidettävä, vaikka tuo ei minusta toki olisi vaikeata. Hyvin arvoisat, ja niinkuin toivon, hyvin jumaliset naiset tulevat kirkkoon korkeasti ja koreasti kammatuilla päillä, joitten huipuilla sitten pieni, nenäkäs hattu keinuu, höyhenillä ja kukkaisvihkoilla varustettu. He kyllä näyttivät hyvin somilta ja jos aikoisivat croquetille eli kuvauksiin ottamaan osaa, niin olisi se sangen sievä, tuo päärakennus. Mutta kun he ovat tunnustamaan tulleet olevansa viheliäisiä ja vajavaisia syntisiä, ja huulillaan kantavat suuriarvoisia ja juhlallisia sanoja, niin ovat heidän sanansa niin suuresti heidän teoilleen vastakkaiset, että voisi sille nauraa, ellei se pikemmin ansaitseisi itkemistä.

"Seuraava ehto ollakseen hyvin puettu on, että puku on sopusointuisa. 'Pieniä haltioita' nimisessä kirjassa moitin erään asunnon huonekalujen sijoittamista, jossa löytyi kalliita ja komeita kaluja, mutta josta puuttui sopusuhteellisuutta. Matto oli kaunis ja kallisarvoinen, seinäpaperit kauniit ja kalliit ja huonekalut samoiten, ja kuitenkin huoneissa vallitsi jonkunmoinen epäjärjestys; kaikki teki mieleen vaikeasti levottoman vaikutuksen ja ei mikään ollut erittäin kaunista ja miellyttävää. Kaikki tämä tuli sopusuhteellisuuden puutteessa, kun sitävastoin toisessa talossa, jossa huoneet olivat paljo yksinkertaisemmasti varustetut, vallitsi semmoinen viehättävä sopusuhde että kaikki yhtämielisesti pitävät sen mukavampana kuin tuon kalliisti varustetun rakennuksen. Samaten on pukineen kanssa. Sekä aineen että värin suhteen tulee aina noudattaa perusmallia, jonka kanssa sitte vähemmät seikat sulaavat yhteen ja jokaisessa puvussa on esiytyvä perusmiete, joka on kokonaisuuden yhteenpanemista johtanut.

"Tätä lausuntoa voin esimerkillä vahvistaa. Yleisesti tunnustetaan että naiset ovat murhepuvuissa kauniimmat kuin muissa, ja se, joka muutoin on melkein rumannäköinen on mustissa vaatteissa kaunis. Ja miksi? Vain siksi että murhepuku vaatii värissä ja laittamistavassa suurempaa yksinkertaisuutta ja välttää noita koristuksia ja värin moninaisuuksia joita niin harvat naiset osaavat kauniisti kokoon järjestää, että ne todella näkyvät silmiin somalta kokonaisuudessa.

"Semmoiseen loppupäätökseen on kveckaripukukin saattanut. Jos käy kveckarinaisten kokouksissa, huomaa jälestäpäin mieleen muistuvan monta kaunista kuvaa kasvoista, monta miellyttävää naista, eikä noita kasottain käytettyjä monivärisiä vaatteita, tekokukkia ja muita kiiltokaluja, jotka tekevät naisista kirjavan kokoelman ja vetävät huomiomme pois kasvoista, joita ne ovat kaunistamassa. Filadelfian naisia on aina pidetty omistavan parhaan kauneudenaistin värien vallitsemisessa, ja tämä tulee luultavasti heidän esivanhempain kveckareiden käyttämästä vaateparresta, joka vaimoille antoi tavaksi värien ja mallien yksinkertaisesti ja sopusuhtaisesti käyttämisen.

"Vakainen mies, joka kirkossa eli mualla, jossa naisia on koossa, istuu katsellen niitä hattuja, jotka häntä ympäröivät, ja suokaa hänelle anteeksi jos hän sydämessään naurahtelee, kysellen josko nuo pienet kapineet ovat aiotut päätä peittämään, varjelemaan eli koristamaan? Ja jos ne ovat jompaan kumpaan tarkoitukseen aiotut – miten sitä voisivat täyttää?

"Minä puolestani, tunnustan ettei mikään minua enemmän kummastuta, kuin nuo eriskummaiset kyhäykset, joita naiset pään päällä kantavat siinä luulossa, että ne ovat kauniita. Eräänä päivänä istui oikealla puolellani sangen kaunis tyttö, jolla oli päässään jotain, joka näytti ruoho- ja olkitukolle, sekä sotkuiselle pitsikäärylle, jossa istui lintu, jonka olisi luullut olleen kissan kynsissä ennenkuin nykyinen omistajatar sai sen. Hänen vieressään istui toinen, jonka korkeasti kohoavalta päälaenlaitokselta, punasesta ja mustasta sametista tehdystä kapineesta helmiä ja hetaleita riippui alas. Eukko, jonka otsa oli jo murheiden piirtämiä täynnä, istui tuossa hatulla, joka oli kypärin kaltainen, suuri tummanpunainen ruusukukka kärvettyneesen, kampaamattomaan tukkaan pistettynä. Jos hän tahtoi korealta näyttää, oli hän tarkoituksen voittanut.

"Ne muodit, jotka sallivat käyttää kaikkea, mitä taivasalla ja maan päällä löytyy, vaativat enemmän kauneuden-aistia ja taitavuutta järjestämisessä kuin mitä tavallinen vaimonpuoli on saanut osakseen. Johdonmukaisesti ne moniväriset kukat, hedelmät, ruohot ja heinät, tähkät, perhoset, linnut ja kuoriaiseläimet, liehuvat nauhat, pitsit ja harsot, joita nyt käytetään ihmeellisimmissä yhdistyksissä ovat yhtä monta sadinta kehkeymättömälle kauneudentunnolle. Seurauksena tästä onkin että harjoitettu silmä huomaa ainoastaan kasottain järjestämättömiä ja epäsuhteellisia värienyhdistelyksiä, ja hän, jota nuo kaikki ovat aiotut kaunistamaan, joutuu ihan epähuomion alaiseksi.

"Hyvän pukemistavan välttämätön ehto on myöskin se, että siinä on totuutta ja todellisuutta. Ihannetaiteiden piirissä on yleiseen tunnustettu perusmiete, että kaiken tulee näyttäytyä siltä kuin se todella on. Niinkuin marmori-teko marmorin sijasta, eli maali joka puun suonittaa muka, on rakennustaiteessa hyljätty viekkaus, niin valhe-kalleukset ja koristeet osoittavat huonoa aistia; sama on puuteroittamisen, maalaamisen ja kaikenlaisen valhetukan kanssa. Niin uskallan sekä ajatella että ajatukseni lausua, sukupolven kuullen, josta ei yksi kahdestakymmenestä omaa tukkaansa kanna, että Rosa Bonheurin lyhyeksi leikatut suortuvat ovat kauniimmat ja mieluisemmat nähdä, kuin nuo taideteokset, joita valmistellaan kiehkuroista, valleista oravanhännistä ja karviais-pensaita eli mitä kaikkea ne laitokset muodoltaan lienevät, jotka meidän päivinä, peruukkimestarin taideahjosta esiintuodaan".

"Oi, mr Crowfield! nyt yhdellä iskulla tapaisitte meihin jokaiseen", huusivat useat äänet.

"Sen tiedän, tytöt, sen tiedän. Ja samalla väitän ettette ole itseänne kohtaan rehellisiä. Lyhyet, omat suortuvanne, joita kymmenessä minuutissa selvittäisi ja silittäisi, kaunistaisi teitä paljo enemmän kuin nuo korkeat pyramiidit, joita tuntikaudet saa asettaa, jos mieli saada ne pysymään niin etteivät 'paikkailemiset' näy, ja joita päälliseksi saatte päänkivistystä kärsiä. Minä sanoin lyhyet suortuvanne – katsoakseni asiaa huonoimmalta kannalta – mutta teillä on usealla pitkät ja kauniit hiukset, joita voisi laittaa monella somalla tavalla, jos ette luulisi itseänne velvoitetuiksi noudattamaan muukalaista mallia".

"Ja onko se sitten niin pakollista että jokaisen tulee olla kuin marjat toistensa kaltaiset? Luonnosta on monta aaltoilevaa eli kähertyvää tukkaa. Ne noudattakoot siinä luonnon taivutusta. Mutta toisille luonto on lahjoittanut sileät ja pehmoiset suortuvat ja heillä on kähertäminen ja kiertäminen vain petosta. Voi olla että se heitä kaunistaa; mutta eikö löydy kuin yhdenlaatuista kauneutta? Ja eiköhän ihanuutensa herättäisi suurempaa mielihyvää kun käyttäisivät tapaa ja muotoa, jonka luonto heille alkujaan aikoi?

"Ehkä voi näyttää siltä, että tässä kovin kauan olen viipynyt hattujen ja päälaitoksien moittimisessa, mutta, kumma kyllä, muoti raivoaa enin itse järjen pesäpaikan, pään kanssa, ja sitäpaitsi on se osa puvusta, joka kasvoja, joista sielun mielenilmaukset ilmitulevat, ympäröitsee, ensimäinen ja tärkein.

"Mutta ylimalkain koko puvun pitää totuutta ja todellisuutta edustaa. Villainen kangas pelunoista ja tummanväristä vaatelajia on siis parempi kuin semmoinen, joka silkiltä näyttää, ja jolla siis ei ole todellinen arvo, ainoastaan kiilloitus. Halpanen valkea läninki hienosta patisti-kankaasta tehty, jota saattaa pestä ja joka pesun jälkeen taas on kuin uusi, on etuisampi ja miellyttävämpi kuin harso- ja gazivaatteet, niin kutsutulla kulta- ja hopealankakudoksilla, joka kerta päällä pidettyä on nuutuneen näköinen. Koristelematon olkihattu, kirkasvärisellä nauhalla soristettu on paljo parempi vaalistuneiden höyhenien ja kukkien peittämää.

"Viimeksi, hyväseni, että saa pukea itsenne miten sattuu, sillä puku ei ole vähästä arvosta, se on todella ihannetaide, jota tarkkaan täytyy tutkistella. Jokaisella maalla pitää olla omat pukemistapansa, ja jokaisen naisen tulee ymmärtää sovittaa se ikänsä, yhteisasemansa, säädynsä ja luonteensa mukaan.

"Niin kosolta näkee inhoon alaisia pukuja, ja ainoa niiden puolustus on epämääräisessä halussa tyttösillä, elää muodin mukaan. Jos vaan heittäsivät sen syrjäseikaksi ja pyrkisivät puvussaan ylevää ja puhdasta aistillisuutta, totuutta ja suoruutta, järjestystä ja hienoutta käsittämään, niin jokainen keksisi tavan ja muodon itselleen, joka ylentäisi hänen yksityistä ja personallista ihanuuttaan, eikä koskaan katoaisi irstaisuuden ja tavallisuuden pimentolaan.

"Kehittynyt aisti ja tottunut silmä auttasivat naisen aina päättämään mitkä muodit sopivat hänelle, mitkä ei, ja opettaisivat hänen niissä karttamaan kaikkea loukkaavaa ja luonnotonta, ja tulisi hänen muistaa että yksinkertaisuus on koristuksia parempi ja että vähittäin koetteleminen ja onnistuminen on isoja, turhaan menneitä yrityksiä etuisampi.

"Ja nyt, tytöt, lopetan sanoilla, jotka vanha Ben Johnson lausui hänen aikakautensa nuorille neitosille, ja jotka sopivat kirjoitelmani loppusoinnuksi:

 
"Kun pukeudut ain vaatteisin
Jotk' omiaan on juhlihin
Ja hiuksesi käherrät, —
Minussa pelvon herätät
Ett' sielus syömmes kainoutta
Saa kaivata kuin kaonnutta.
 
 
Vaan immen otsaa kirkasta
Ja silmää, luontoo vilkasta
Ja suortuvain sa liehuntaa
Kai sitä voin ma rakastaa —
Kun syömest lähtee ihanuus
Sill' ompi täysi valtavuus."