Kitabı oku: «Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat», sayfa 4

IV

Ei ole hauska.

"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua.

Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän tulee myöskin kutsua heitä takaisin."

"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää," sanoi Bob. "Koko talo pannaan ylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat vihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa, nuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä vastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia tavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku lapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja päivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta aamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja torkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen virittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa, niin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi pitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen – niin, kun korkea hallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen niin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun puolelta."

"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia," vastusti Marianne.

"Tuttavia!" lausui Bob. "Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta tutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja heidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on rahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat, ahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja jonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin glacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown naapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja miehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella varasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia lausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja vakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän hänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan pidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla, ja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, – ihan selväähän on, ettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana. Luonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain rikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin toispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka mielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari, kolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä tiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar ole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se, että hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen luonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on levähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja kärsiä."

"Mutta, rakas Bob," sanoi Marianne, "mitä on siis tekeminen? Eivät kaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana. Ellemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme koskaan tavata muutamia."

"Ja mikä hupi meille on heidän siellä tapaaminen? Tunnetko heitä tosiaankin lähemmin, siksi että näet heidät komeihin pukuihin puettuina ja istut muutamia tuntia heidän seassa, vaihtamatta niin sanaakaan heidän kanssa muuta kuin että on tukalasti lämmin taikka kauheasti kylmä, eli muista yhtä huvittavista asioista."

"Kuitenkin," lausui Marianne, "täytyy mun tunnustaani että pidoista pidän; minua huvittaa niissä olla. Tunnen itseni ystävällisemmäksi ja enemmän mielistyneeksi ihmisiin, kun näen heidät kauniimmissa vaatteissaan ja itseensä tyytyväisnä. Itsestään lankeevaa on, ettei keskustella syvämietteisissä aineissa, mutta minä kyselen yhdeltä rouvalta mistä hän pitsinsä ostaa, ja hän minulle selittää miten hän niitä pesee, ja eräs toinen nainen puhuu pienestä tyttösestään ja lupaa minulle uutta mallia kannatin-vaatteelle. Siitä huolimatta on minusta mieluista katsoa soreain nuorten neitojen vähän mielistelevän nuorille, herttaisille herrasmiehille, ja nuorten herrojen olevan kohteliaat ihanoille, nuorille tytöille. Viimeksi on minusta sangen hupainen välisti pukeutua paraimpiin vaatteisiini, joskin eivät ole niin peräti uuden uutukaiset ja uusimuotiset. Mun tekee hyvää saada välin kirkastuttaa itseäni."

"Niinkuin vanhaa hopeata," sanoi Bob.

"Niin, ikään kuin vanhaa hopeata; ja joskin olen uuvuksissa kun koteudun, tekee minun hyvää saada nähdä uusia kasvoja ja vieraita oloja. Te, miehet, ette tiedä miltä tuntuu kotisalla ja lasten kamarissa istua sidottuna ja mikä väsyminen syntyy tuosta ykstoikkoisuudesta. Minä puolestani pidän noita paneteltuja pitoja asetuksena yhteiskunnassa, joka on ylläpitämisen arvoinen, joskin se tapahtuu suurella vaivalla".

"Jos ne vaan eivät niin kalliiksi kävisi", lausui Bob. "Miksi onkin pakko enemmän ahmata ostroneita, kananpaistia, kasvisruokaa, jäätelöä, kahvea ja champagnea kuin jaksaisi, kello yhden- eli kahdentoista aikaan yöllä, jolla ajalla ei kotosalla kukaan järjellinen ihminen vatsaansa rasita semmoisilla? Jos olisi yleinen tapa syödä vankin atria keskiyön aikana en hiiskuisi siitä niin mitään; mutta täytyyhän kuitenkin syödä kolme kertaa päivässä. Ja että laskea viiskymmentä, sata, kaksisataa, jopa kolmesataa dollaria menemään, jotta ystävillemme saattaisimme vatsatautia yösydän atriasta, on huonosti käyttää rahojaan. Vaan jos nyt kerran pidän suuret pidot, pitää meillä olla komeasti kuin muillakin ja seuraus siitä näkyy pitkässä rätingissä, jonka saa kuitata ainoastaan hullutuksista – niin, pahemmista kuin hullutuksista, sillä ystävämme voivat huonommin tuommoisen atrian jälkeen".

"Mutta kaikella tuolla", sanoi Rudolf, "on sentään hyvät puolensakin; se on suureksi, erinomaiseksi hyödyksi meille nuorille lääkäreille. Mitä olisi meillä muuten tekemistä? Ensinnäkin on meillä hoidettavina kaikki ne taudinkohtaukset, joita naisille tulee alavain läninkein ja lyhyitten hihojen kautta, sitte kaikki se kivuloisuus, joka tulee siitä, että kuumassa huoneessa tanssitaan ahtaissa puvuissa, ja kaikki se päänkivistys ja rikotun ruokajärjestyksen seuraus joka syntyy hummerin, kolmen, neljän jäätelön, kuuman kahven, leivosten ynnä muun – sekoituksesta, joka kaikki vaan virkaamme edistää semmoisessa määrässä, että sitä kyllä kannattaa huomioon ottaa."

"Mutta", sanoi vaimoni, "kysymys on, josko ei löydy muita vähemmän kuluttavia, enemmän luonnollisia ja järjellisiä keinoja tuttavuuksien ja ystävyyksien elähyttämiseen ihmisten välillä, kuin isojen pitojen toimeenpano on".

"Niin", lausui Theodor, "sillä pitoja ei pidetäkään sillä tarkoituksella että tutustuisimme niissä naapurilaisiimme. Usein ovat 'pidot' selvään myönnetyt vaan velaksi seuraelämää kohtaan, joka kerta vuodessa maksetaan, että sitte saadaan rauhassa olla. Rouva Bogus, esimerkiksi, elää ainoastaan pitääkseen taloansa kunnossa, kaappinsa lukittuina, hopeakalunsa luettuina ja suljettuina rasiaan, jota ei saa tirkalla auki, ja posliini astiansa rikkomattomassa rauhassa. Hänen 'parhaat kapineensa' ovat niin ihmeteltävällä tarkkuudella talletut, niin monessa kääryssä ja niin kiinni sidottuina, ettei käy laatuun aina välin ottaa niitä ulos piilopaikoistaan, vaan tulee sen tapahtua huolellisesti ja kunnioittavaisesti kertaansa eli kahdesti vuodessa. 'Kaikella muotoa,' lausuu rouva Bogus miehelleen, 'käskekäämme nyt jokainoa ihminen, jotka tunnemme kerrassaan, että sitte heistä pääsemme'. Älä vaan nyt unhoita ketään, jota sitte täytyy päivällisille eli teelle kutsua, Sama se, jos tulevat, taikka ei – kohteliaisuuden velvoitus on täytetty, kun heitä on kutsuttu."

"Noin useimmiten on asianlaita", sanoi vaimoni. "Se on kuin sanoisi naapurilleen: teitä kutsutaan kaikkein muitten tuttavaimme kera jossai määrin uskaltamaan henkenne ja terveytenne, mutta ellette tahdo tulla, niin älkää sitte parjatkokaan ettemme ole vieraanvaraisuutta teille tarjonneet. Tällä pitojen pitämisellä ovat nyt kaikki velkamme maksetut; nyt voimme ovemme sulkea, asettua levollisiksi ja lukon taakse panna hienot posliinimme. Bogus rouva sanoo myötäänsä ettei hän tahtois elää miten rouva Munter, jolla ei koskaan ole talo tyhjänä vieraista – kaksi, kolme aamiaisella yhtenä päivänä, puolen tusinaa toisena päivänä päivällisillä, ja kahdesti viikossa pieniä iltaseuroja. Eihän koskaan voi järjestystä talossa pitää tuolla tapaa, päättää hän, mutta kaikessa tapauksessa on enemmän hyötyä ja hupia rouva Munterin pienissä iltaseuroissa puolen tunnin ajalla, kuin kahdessatoista rouva Bogusen isoissa pidoissa".

"Sentähden", sanoi Theodor, "että rouva Munter todellakin nauttii toisten ihmisten seurasta, ja siksi ovat hänen pienet pidon-tapaisensa, vaikka hän ei ole rikas ja vaikkei hänellä ole vierailleen kallisarvoisia tarjottavia, niin sanoakseni seuraelämän juhlahetkiä, jossa aika kuluu mieluisammin ja jossa solmitaan ystävyyden liittoja enemmän kuin missään muualla. Hän ei kokoa ihmisiä ympärilleen, joilla ei ole vähintäkään huvitusta toisistaan, vaan hän valitsee pienen piirin henkilöitä, jotka todellisesti toistensa seurassa menestyvät, niin että kutsumus on ystävyyden osoitus. Hänellä on useimmiten jotakin vieraittensa huvitukseksi tarjona, soittoa eli runollisuuden lukemista, eli lipas kauniita piirroksia tahi kuvia täynnä – ei suuria, mutta kyllin vaihtelevaisuuden ja keskustelu-aineiden synnyttämiseksi; ja kun siellä ei koskaan ole ahdinkoa, kuumuutta, kiirettä ja levottomuutta, niin siellä helposti voi syntyä ja jatkaantua yleinen keskustelu, ja hänen luotaan tullaan kotia oikein levähtäneenä ja virvoitettuna. Yksinkertainen iltanen on aina makuisa, ehkei kyllin loistava illan juhlahetkeksi. Kupillinen teetä, leivoksia vadillinen ja jäätelö eivät ehkäise kanssapuhetta eivätkä vatsaa rasita".

"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?" sanoi Jenny nähdessään mun laskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla paperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito – siitä ajasta alkain omattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina – että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan hälinän ja melskeen kesken.

"Joo, minä olen siitä kirjoitellut", sanoin minä, "josta olemme puhelleet".

"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus", lisäsi Jenny.

"Sen nimi on: Miksi ei ole hauska?"

"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!" huudettiin nyt joka taholta.

Minä aloitin. "Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että me pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä huvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen, joita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn yhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä hauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki seurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se, että pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei suuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista pitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan jotakin syödä, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot päivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa ylöllisesti tarjotaan – millä muuten vieraitamme huvitamme? – ja sekä isäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain menekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi itse seurustelemisessa miellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda kenellekään mieleen.

"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei suuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei myöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan selittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen tahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan, tulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka on meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille ystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka tekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta kahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena vierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen kanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja päämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen kantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista herroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin leivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki tämä kaukana siitä että se ehkäisee – hauskuuden, enentää sen sillä sen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja purkautaan lystisti puheesen.

"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan myöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan niin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa, että ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla muurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun siimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä, hymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis osaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin käymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli lasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina kuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta kuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme kokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu semmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.

"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy meidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se voi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat seuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua on, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa kuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka moniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten – siinä kaikki. Siellä ei voi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden jollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten – erehtyä. Kerran kyllä, se on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat samamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan häiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla että ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa tutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On paljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa vierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin ettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän ehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle seuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan järjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään maksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot jokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota vastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja posliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa illallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista huolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun Bogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä tekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen väkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on saanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen tehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta minä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä varmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias, moittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja pienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki naapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti, oikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei ole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen oman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä tahansa, niissä ei mene rahat hukkaan".

"Mutta", keskeytti vaimoni, "ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa pääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos emäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia leivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi jäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin istunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä yleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin rouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja syöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden sinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden luonnistamis-tapaan".

"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia", jatkoin minä. "Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän viikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin täynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen, vuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo vastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin perheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka ohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy viehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään yhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on tehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista taiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta pitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta huvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia, lausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen, että ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena esiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti paljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita illallisia.

"Minun neuvoni – sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna – olisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita vältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin semmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi hupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus olla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa piireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy ihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin epäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän näkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen vieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja kannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten tykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää päähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei usein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää alinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on esiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin jos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua kakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi vierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi tavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut hupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että heitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää vieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille olisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos rouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä joukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei ole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta vastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä huvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden kuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee kynttilän yli.

"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan vastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona – siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee – kuinka tullaan ja mennään aivan vapaasti – kuinka vieraat, ihan kuin kotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti, toiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat schack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin terassilla.

"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan yhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin vaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti rasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus avaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua eli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä todellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä ymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä tervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se yhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että sitte velkani maksan.

"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen – todellisesti intonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja vuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on hermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan, mahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset – mutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja hiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu hän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan selkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään ympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun sattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli muutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen ja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein luonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa perästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me häntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.

"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman ihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen. Jos se ei tapahdu – kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta ystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä puuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja vieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin onnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että heillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on päämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen, joilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan vähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan – aina on senlaisessa seurassa hauska ja miellyttävä olla".