Kitabı oku: «Erämaan halki», sayfa 2

3

Molemmat insinöörit matkustivat illalla Kairoon, missä he aikoivat käydä Englannin lähettilään ja Egyptin varakuninkaan luona.

Stas laski, että se saattoi viedä kaksikin päivää, ja hänen laskelmansa näyttikin käyvän toteen, sillä kolmannen päivän iltana hän sai isältään Medinetissä seuraavan sähkösanoman: "Teltat ovat valmiina. Matkusta heti kun loma alkaa. Ilmoita Chadigin kautta Fatmalle, että emme ole voineet tehdä mitään hänen hyväkseen."

Rouva Olivier sai myös sähkösanoman ja ryhtyi heti neekeripalvelija

Dinahin avustamana matkavalmisteluihin.

Pelkkä valmistelujen näkeminen ilahdutti lapsia. Mutta yhtäkkiä tapahtui jotain, mikä murskasi kaikki suunnitelmat. Juuri samana päivänä, jolloin loma alkoi, siis lähtöpäivän aattona, puraisi skorpioni rouva Olivier'ta tämän nukkuessa puutarhassa päiväunta. Tällaiset myrkylliset puremat eivät tavallisesti Egyptissä ole hengenvaarallisia, mutta tällä kertaa saattoi haava olla erittäin vakava. Skorpioni oli näet ryöminyt lepotuolin ylälaitaa pitkin ja purrut rouva Olivier'ta kaulaan, kun hän oli nukkuessaan painanut eläintä päällään. Rouva oli juuri parantunut ruusutaudista, ja se saattoi uusiintua. Lääkäriä lähetettiin heti noutamaan, mutta tämä oli juuri sairaskäynnillä ja tuli vasta kahden tunnin kuluttua. Kaula ja kasvot olivat jo turvonneet ja sitten alkoi kuume tavanomaisine verenmyrkytysoireineen. Lääkäri selitti, että asian näin ollen ei matkaa saanut ajatellakaan ja hän määräsi sairaan vuodelepoon. Lapsia uhkasi nyt joulunvietto yksin kotona. Nelille on annettava täysi tunnustus siitä, että hän ajatteli enemmän sairaan opettajansa kärsimyksiä kuin huvimatkaa Medinetiin. Hän itki hiljaa muistellessaan, ettei saisi nähdä isäänsä moneen viikkoon. Stas ei alistunut yhtä helposti, vaan lähetti sähkeen ja kirjeen, joissa hän kysyi, mitä oli tehtävä. Isän vastaus tuli kahden päivän kuluttua. Hän oli nimittäin ensin neuvotellut lääkärin kanssa ja saanut tältä kuulla, että pahin vaara oli jo ohi, mutta että ruusutaudin uusiintumisen pelosta hän ei voinut antaa rouva Olivier'lle lupaa lähteä Port Saidista. Rawlison toimitti ensin potilaalle hyvän hoidon ja antoi vasta sitten lapsille luvan lähteä matkalle Dinahin kanssa. Mutta kun Dinah huolimatta suuresta mieltymyksestään Neliin ei tahtonut vastata matkasta rautateillä ja hotellissa, sai Stas sekä matkan johtajan että rahastonhoitajan toimen ja Dinah sai seurata muuten mukana. On helppo kuvitella kuinka ylpeä Stas oli tästä toimesta! Hän vakuutti ritarillisesti Nelille, ettei yksikään hius tule taittumaan tytön päästä, vaikka matka Kairoon ja Medinetiin tuottaisikin vaaroja ja vaikeuksia.

Kaikki matkavalmistelut oli jo aikaisemmin tehty, ja lapset matkustivat jo samana päivänä kanavaa pitkin Ismailaan ja sieltä rautateitse Kairoon, jossa heidän oli määrä viettää yö jatkaakseen seuraavana päivänä matkaa Medinetiin. Lähtiessään Ismailasta he näkivät Timsah-järven, jonka Stas tunsi vanhastaan, sillä hänen isänsä, innokas metsästäjä, oli vapaa-aikoina ottanut pojan mukaansa lähtiessään sinne metsästämään vesilintuja. Sitten tie kulki Wadi-Tumilatin ohi pitkin kanavaa, jossa suolaton vesi juoksee Niilistä Ismailaan ja Sueziin. Tämä kanava on kaivettu jo ennen Suezin kanavaa, sillä muussa tapauksessa Lessepsin suuressa työssä ahertava työväki olisi jäänyt vaille kelvollista juomavettä. Kanavoimisella oli ollut toinenkin hyödyllinen seuraus. Hedelmätön erämaa oli rehevöitynyt kun voimakas ja elähdyttävä suolaton virta oli suuntautunut sen läpi. Lapset näkivät vasemmanpuoleisista vaununikkunoista laajan, viheriän niityn, jolla oli hevosia, kameleja ja lampaita, sekä laajoja vainioita, joilla kasvoi maissia, hirssiä, alfaheinää sekä muita rehukasveja. Kanavan partaalla oli kaivoja suurine pyörineen, vesisankoineen ja vintteineen; fellahit johtivat vettä laitumille ja kuljettivat sitä tynnyreissä härkien vetämillä rattailla. Viljavainioilla lenteli kyyhkysiä ja toisinaan pyrähti lentoon suuria peltopyylaumoja. Kanavan rannalla asteli tärkeännäköisiä haikaroita ja kurkia. Kaukana kohottivat taatelipalmut töyhtönsä fellahien savimajojen yli.

Mutta rautatiestä pohjoiseen levisi autio erämaa, joka ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin Suezin kanavan toisella puolella. Se oli kuin meren pohja, jolta vesi on juossut pois jättäen jälkeensä uurteisen hiekan, mutta hiekka oli keltaista, ja kumpujen laidoilla kasvoi harmaita pensaita. Näitten paikoittain hyvinkin korkeitten kumpujen välissä oli laajoja laaksoja, joissa joskus näkyi kiemurtelevia karavaaneja. Lapset näkivät kuormattuja kameleja, jotka pitkänä jonona seurasivat toinen toistaan hiekkaisten tasankojen yli. Jokaisen kamelin edellä kulki arabialainen yllään musta viitta ja valkoinen turbaani päässä. Pikku Nelin mieleen muistuivat Raamatun kuvat, joita hän oli kotona katsellut ja jotka esittivät israelilaisia matkalla Egyptiin Joosefin aikoina. Kuvat olivat aivan tällaisia. Ikävä kyllä hän ei voinut tarkasti katsoa karavaaneja, sillä ikkunan luona istui kaksi englantilaista upseeria, jotka peittivät näköalan.

Mutta kun hän oli sanonut sen Stasille, tämä kääntyi heti vakavan näköisenä upseerien puoleen nostaen sormensa hatun laitaan ja sanoen:

– Hyvät herrat, voisitteko tehdä tilaa tälle pikku neidille, joka haluaisi katsella kameleja?

Molemmat herrat suhtautuivat esitykseen yhtä vakavasti ja toinen heistä ei ainoastaan luovuttanut paikkaansa uteliaalle missille, vaan nosti hänet seisomaan penkille ikkunan ääreen.

Stas aloitti nyt esitelmänsä:

– Tämä on vanhaa viljelysseutua, jonka faarao lahjoitti Joosefille hänen veljiään varten. Muinoin tässä oli jonkinlainen kanava, ja tämä uusi on muodostettu siitä. Mutta vanha kanava rappeutui ja seutu muuttui erämaaksi. Nyt alkaa maa muuttua jälleen hedelmälliseksi.

Vaikka Stas puhui hyvin sujuvasti englantia, oli hänen puheessaan sittenkin jotakin, mikä kiinnitti toisen upseerin huomiota. Tämä kysyi:

– Te, pikku herra, ette taida olla englantilainen?

– Miss Nel on pieni, ja hänen isänsä on uskonut tytön minun huostaani, mutta minä en ole englantilainen, vaan puolalainen ja kanavainsinöörin poika.

Keskustelu muuttui nyt vilkkaaksi, sillä upseerit näyttivät olevan huvittuneita lapsista. Kävi ilmi, että molemmat upseerit olivat myöskin matkalla Port Saidista Kairoon käydäkseen Englannin lähettilään luona saamassa ohjeita pitkän, kohdakkoin alkavan matkan varalle. Nuorempi heistä oli sotilaslääkäri, ja toinen, joka puheli Stasin kanssa, oli kapteeni Glen. Hänen oli hallituksensa käskystä määrä matkustaa Kairosta Suezin kautta Mombasaan ja ottaa siellä haltuunsa koko satamaan kuuluva seutu, joka ulottui aina Samburuun asti. Stas, joka oli innokkaasti lukenut matkakertomuksia Afrikasta, tiesi, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajan eteläpuolella ja että sen vähän tunnetut ympäristöt, jotka kuuluvat Englannin vaikutuspiiriin, ovat täynnä elefantteja, kirahveja, sarvikuonoja, puhvelihärkiä ja kaikenrotuisia antilooppeja, joita kaikkia sotilas-, lähetyssaarnaaja- ja kaupparetkikunnat tapaavat matkoillaan. Hän kadehti kapteeni Gleniä koko sielustaan ja lupasi käydä tervehtimässä häntä Mombasassa ja metsästämässä hänen kanssaan leijonia ja puhvelihärkiä.

– Hyvä on, mutta ottakaa tuo pikku neiti mukaanne, vastasi kapteeni Glen hymyillen ja osoittaen Neliä, joka juuri tuli ikkunan luota hänen viereensä.

– Miss Rawlisonilla on isä. Stas selitti. – Minä olen vain hänen holhoojansa matkalla.

Toinen upseereista kääntyi ja kysyi:

– Rawlison? Eikö hän ole kanavan johtaja ja eikö hänellä ole veli

Bombayssa?

– Bombayssa asuu minun setäni, sanoi Nel nostaen sormensa pystyyn.

– Sinun setäsi on siis naimisissa minun sisareni kanssa, tyttöseni. Minun nimeni on Clary. Me olemme siis sukulaisia ja olen iloinen siitä, että olen tutustunut sinuun, rakas lintuseni.

Ja tohtori oli todellakin iloinen. Hän kertoi, että oli käynyt Port Saidissa kysymässä herra Rawlisonia, mutta konttorissa oli vastattu, että hän oli matkustanut lomalle. Hän valitti, että laiva, jolla he Glenin kanssa aikoivat matkustaa Mombasaan, lähtisi Suezista jo muutaman päivän päästä, mistä syystä hän ei ehtinyt käydä Medinetissä. Hän lähetti Nelin mukana terveisiä isälle ja lupasi kirjoittaa tytölle Mombasasta.

Molemmat upseerit puhelivat nyt etupäässä Nelin kanssa, niin että Stas jäi syrjään. Kaikilla asemilla oli jo runsaasti tarjolla mandariineja, tuoreita taateleja ja sorbettia (virvoitusjuomaa).

Matka Kairoon kului lasten mielestä nopeasti. Erotessaan upseerit suutelivat Nelin kätösiä ja otsaa ja puristivat Stasin kättä, samalla kun kapteeni Glen, jota pojan päättäväisyys suuresti miellytti, sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi vakavasti:

– Kuulehan, poikani! Kuka tietää missä, koska ja millaisissa olosuhteissa me joskus tapaamme. Muista kuitenkin, että aina voit luottaa minun myötätuntooni ja apuuni.

– Samoin! vastasi Stas kumartaen arvokkaasti.

4

Sekä Tarkowski että Rawlison olivat hyvin iloissaan lasten tulosta. Nuori pari vastasi isien iloon ja alkoi heti tarkastella telttoja, jotka oli jo täydelleen sisustettu ja järjestetty rakkaitten vieraitten tuloa varten. Teltat näyttivät olevan erinomaisia, kaksinkertaisia, toiset sinisellä, toiset punaisella flanellilla vuorattuja, alhaalla voilokilla varustettuja ja tilavia kuin suuret huoneet. Ensin Rawlison epäili, että teltassa asuminen voisi vahingoittaa Nelin terveyttä, mutta tarkastettuaan kaikki huolellisesti hän oli varma, että oli sata kertaa hyödyllisempää viettää päivät ja yöt raittiissa ilmassa kuin kaupungin hotellien ummehtuneissa huoneissa. Kaunis sää puolestaan suosi teltassa asumista.

Medinet eli El-Fajum on Libyan erämaan hiekkakumpujen ympäröimä ja sen ilmasto on parempi kuin Kairon. Sitä ei syyttä sanota "ruusujen maaksi". Sen suojellusta asemasta ja raikkaasta ilmasta johtuu, että yöt eivät siellä ole niin kylmiä kuin muualla Egyptissä ja vieläpä etelämpänäkin. Talvi on siellä kerrassaan kaunis, ja juuri marraskuussa alkaa siellä kasvillisuuden rehevyys. Taatelipalmut, öljypuut, joita yleensä on Egyptissä vähän, viikuna- ja appelsiinipuut, mandariinit, suuret risinukset, granaatit ja muut etelän kasvit peittävät metsänä tämän ihanan keitaan. Akaasiat, sireenit ja ruusut täyttävät suurena aaltona puutarhat, niin että jokainen tuulenhenkäys yöllä tuo mukanaan hurmaavaa tuoksua. Täällä hengittää täysin rinnoin "eikä haluta kuolla", kuten paikkakunnan asukkaat sanovat.

Samantapainen ilmasto on tosin Heluanissa, joka on Niilin toisella puolella jonkin verran pohjoisempana, mutta siellä ei kasvillisuus ole yhtä rehevää. Heluan herätti surullisia muistoja Rawlisonin mielessä; siellä oli Nelin äiti kuollut. Tästä syystä hän piti Medinetiä sopivampana, ja katsellessaan tytön säteileviä kasvoja hän hengessään päätti ostaa täältä maapalan ja rakentaa sille mukavan englantilaistyylisen talon puutarhoineen. Siellä hän voisi viettää loma-aikaansa ja sinne hän muuttaisi eläkkeelle päästyään lopullisesti. Mutta tämä oli vain kaukaisen tulevaisuuden suunnitelmia.

Sillä välin lapset lentelivät ympäri kuin kärpäset ja tahtoivat vielä ennen päivällistä tutkia kaikki teltat, kamelit ja aasit. Mutta juhdat olivat kaukaisella laitumella ja ne voisi nähdä vasta huomenna. Sen sijaan Nel ja Stas tapasivat Rawlisonin teltassa ilokseen vanhan tuttavan Port Saidista Chamiksan, Chadigin pojan. Hän ei kuulunut Matkailutoimiston palveluskuntaan, ja Rawlison oli ihmeissään tavatessaan hänet täällä, mutta koska hän oli ennenkin käyttänyt poikaa koneita kantamaan, otti hän hänet nytkin juoksupojakseen.

Myöhäinen päivällinen oli mainio, sillä vanha, monivuotinen kokki Kopt tahtoi näyttää parastaan. Lapset kertoivat, miten he olivat matkalla tutustuneet tohtori Claryyn ja kapteeni Gleniin. Tämä kiinnosti luonnollisesti etenkin Rawlisonia, koska hänen useita vuosia Intiassa asunut veljensä oli naimisissa tohtori Claryn sisaren kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, oli Richard-setä kovasti mieltynyt pieneen veljentyttäreensä, jonka hän tunsi vain valokuvista ja jonka vointia hän aina tiedusteli kirjeissään. Isiä huvitti myös kutsu, jonka Stas oli saanut kapteeni Gleniltä. Poika otti sen perin vakavasti ja oli päättänyt kerran matkustaa tervehtimään uutta ystäväänsä päiväntasaajan tuolle puolen. Tarkowski selitti, että englantilaiset virkamiehet eivät pysy yleensä kauaa yhdessä paikassa koska Afrikan ilmasto on rasittava, ja ennen kuin Stas olisi täysikasvuinen, voisi kapteeni olla jo kymmenennessä toimipaikassa tai vaikka kuollut.

Päivällisen jälkeen seurue meni teltan ulkopuolelle. Oli jo yö, lämmin yö, ja täysikuun kumottaessa oli valoisaa kuin päivällä. Kaupungin valkoiset rakennukset vastapäätä telttaa näyttivät vihertäviltä, tähdet loistivat taivaalla ja tuulenhenkäyksessä tuntui ruusujen, akaasiain ja heliotrooppien tuoksu. Kaupunki oli unessa. Hiljaisessa yössä huutelivat kurjet, haikarat ja flamingot: ne lensivät Niilin rannoilta Karunjärveä kohti. Mutta yhtäkkiä kajahti koiran matalaääninen haukunta, joka Stasin ja Nelin mielestä tuli matkatarpeita varten varatusta teltasta.

– Se mahtaa olla iso koira! Lähdetään katsomaan! Stas huudahti.

Tarkowski alkoi hymyillä, ja Rawlison karisti tuhkaa sikaristaan ja virkkoi hänkin hymyillen:

– Kas niin, sen salaaminen ei onnistunutkaan! Sitten hän sanoi lapsille:

– Huomenna on jouluaatto, ja koiran on setä Tarkowski hankkinut lahjaksi Nelille, mutta koska joululahja alkoi haukkua, täytyy minun kertoa siitä jo tänään.

Kuultuaan sen Nel kiipesi setä Tarkowskin polville ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän riensi isänsä luo:

– Isä kulta, minä olen niin onnellinen, niin onnellinen!

Syleilystä ja suukoista ei ollut loppua tulla. Sitten kun tyttö seisoi taas omilla jaloillaan, hän alkoi katsoa Tarkowskia suoraan silmiin.

– Setä Tarkowski…

– Mitä Nel?

– … Koska tiedän, että se on siellä, niin enkö saisi nähdä sitä?

– Tiesinhän minä, virkkoi Rawlison hiukan harmistuneesti, – ettei tuo pikku pörriäinen tyytyisi pelkkään uutiseen.

Tarkowski kääntyi Chadigin pojan puoleen ja sanoi:

– Chamis, tuo koira tänne!

Nuori sudanilainen katosi keittiöteltan taa ja palasi hetken kuluttua taluttaen koiraa kaulanauhasta.

Nel vetäytyi äkisti taaksepäin.

– Oh! pääsi häneltä, ja hän tarttui isänsä käsivarteen.

Mutta Stas innostui.

– Sehän on leijona eikä mikään koira.

– Sen nimi on Saba (leijona), selitti Tarkowski, – ja se kuuluu mastif-nimiseen maailman kookkaimpaan koirarotuun. Se on vain kaksi vuotta vanha, mutta se on todella iso. Älä pelkää, Nel, sillä se on lauhkea kuin lammas. Ole rohkea. Päästä se irti, Chamis.

Chamis päästi koiran, ja kun tämä tunsi olevansa vapaa, se alkoi heiluttaa häntäänsä, liehakoiden lähestyä Tarkowskia, jonka se vanhastaan hyvin tunsi, ja haukkua ilosta.

Lapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja käpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta muistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään nähneet mitään tähän verrattavaa.

– Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan halki, huudahti Stas.

– Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.

Saba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin ystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä sen päätä.

– Saba, oma rakas Saba.

Rawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti ja sanoi:

– Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi häntä hyvin – kuuletko?

– Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Se olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä kunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.

Tämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään kasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban seisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli aivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.

Tuli nukkumaan menon aika, mutta lapset pyysivät saada leikkiä vielä puolisen tuntia tutustuakseen paremmin uuteen ystäväänsä. Tuttavuus syntyikin helposti, ja Tarkowski nosti Nelin istumaan koiran selkään ja pidellen tyttöä kiinni hän käski Stasin taluttaa koiraa kaulahihnasta. Nel ajoi näin muutaman askelen, ja sitten koetti Staskin ratsastaa tällä erikoisella ajokilla, mutta koira laskeutuikin yhtäkkiä takajaloilleen, ja Stas löysi itsensä yllättäen hiekalta koiran hännän vierestä.'

Lapset olivat jo menossa nukkumaan, kun kuun valaisemalle pihalle ilmaantui kaksi valkoista hahmoa, jotka kulkivat telttoja kohti. Lempeä Saba alkoi haukkua vihaisesti, ja Rawlisonin täytyi käskeä Chamiksen kytkeä koiran kiinni. Samassa astui kaksi arabialaiseen viittaan verhoutunutta miestä telttojen eteen.

– Kuka siellä? Tarkowski kysyi.

– Kamelimiehiä, vastasi toinen tulijoista.

– Kas! Idrys ja Gebr? Mitä tahdotte?

– Tulimme kysymään, tarvitaanko meitä jo huomenna?

– Ei. Huomenna ja ylihuomenna on suuri juhla, ja silloin meidän ei sovi lähteä matkalle. Tulkaa sitä seuraavana päivänä aamulla.

– Kiitoksia, efendi.

– Entä onko teillä hyvät kamelit? kysyi Rawlison.

– Bismillah! Idrys vastasi. – Oikeita heginkameleja (ratsukameleja)… kyttyrät leveät ja lauhkeita kuin ha-ga (lammas).

– Huojuvatko ne ajettaessa?

– Voitte panna kourallisen papuja minkä tahansa selkään ja katso, yksikään papu ei putoa vaikka laskettaisitte täyttä ravia.

– Kylläpäs te liioittelette… kuten aito arabi ainakin, tuumi

Tarkowski naurahtaen.

– Tai sudanilainen, Rawlison lisäsi.

Idrys ja Gebr seisoivat kuin kaksi valkoista patsasta katsellen tarkasti Stasia ja Neliä. Kuun valossa heidän tummat kasvonsa hohtivat pronssinkarvaisina, ja silmät kiilsivät turbaanien alla vihreinä.

– Hyvää yötä, sanoi Rawlison.

– Allah suojelkoon teitä, efendi, sekä yöllä että päivällä!

Sen sanottuaan he kumarsivat ja lähtivät. Saban murina, joka kuulosti kaukaiselta jyrinältä, seurasi heitä. Nuo kaksi sudanilaista eivät nähtävästi miellyttäneet sitä.

5

Lähinnä seuraavina päivinä ei tehty retkiä. Jouluaattona, kun ensimmäinen tähti syttyi taivaalle. Rawlisonin teltassa loisti satakynttiläinen joulupuu. Kuusen sijaan oli tosin eräästä Medinetin puutarhasta hankittu tuja-puu. Nel löysi sen oksien välistä makeisia ja kauniin nuken, jonka isä oli tilannut Kairosta, ja Stas löysi pitkään toivomansa englantilaisen rihlapyssyn. Sitä paitsi hän sai isältään patruunoita, metsästystarvikkeita ja satulan. Nel hypähteli ilosta. Staskaan ei pystynyt hillitsemään iloaan vaikka ajattelikin, että oikean pyssyn omistajan täytyy olla vakava. Huomatessaan olevansa yksin teltan ulkopuolella hän rupesi kävelemään käsillään teltan ympäri. Tämä temppu oli Port Saidin koulussa poikien keskuudessa hyvin yleinen, ja Stas osasi sen erinomaisesti.

Jouluaatto ja ensimmäinen joulupäivä kuluivat lapsilta osaksi hartaushetkissä, osaksi lahjoja tarkastellessa ja Sabaa opetettaessa. Uusi ystävä oli oppivaisempi kuin oli luultukaan. Jo ensimmäisenä päivänä se oppi antamaan käpälää, tuomaan nenäliinan, jota se ei kuitenkaan hevin tahtonut hellittää, ja ymmärtämään, ettei hyvin kasvatetun koiran sopinut nuolla Nelin kasvoja. Lasten kulkiessa kaupungin hiekkaisilla toreilla Saban maine Medinetissä yhä kasvoi. Mutta niin kuin kaikella maineella, oli tälläkin myös ikävät puolensa, sillä koira houkutteli arabilapsia laumoittain luokseen. Ensin he pysyttelivät loitommalla, mutta huomattuaan, ettei "ihme" ollut vaarallinen, he tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he vihdoin täyttivät teltan niin, ettei kukaan voinut enää liikkua vapaasti. Kun arabilapset pitkin päivää imeskelivät sokeriruokoa, kokoontuu heidän ympärilleen kärpäsiä, jotka sen lisäksi että ne tuskastuttavat, levittävät egyptiläistä silmätulehdusta. Palvelijat ajoivat siksi lapsia pois, mutta Nel meni heidän puolelleen ja jakeli pienemmille makeisia, mikä tietysti keräsi yhä enemmän lapsia tytön ympärille.

Kolmen päivän kuluttua alkoivat retket, jotka tehtiin osaksi kapearaiteisella rautatiellä, osaksi aaseilla tai kameleilla. Nyt kävi ilmi, että Idrys oli kehunut kamelejaan aivan liikaa, sillä ei ainoastaan papujen, vaan ihmistenkin oli vaikea pysytellä satulassa. Sudanilaiset Idrys ja Gebr miellyttivät hurjasta ulkonäöstään huolimatta seuruetta suuresti, sillä he olivat kohteliaita ja pitivät etenkin Nelistä hyvää huolta. Gebrin kasvoilla oli aina pelottava, melkein petomainen ilme. Idrys taas huomasi heti, että pikku tyttö oli seurueen silmäterä, ja hän selitti aina tilaisuuden tullen huolehtivansa tytöstä paremmin kuin "omasta sielustaan". Rawlison ymmärsi, että Idrys tahtoi Nelin kautta päästä käsiksi hänen kukkaroonsa, mutta ajatteli samalla, ettei maailmassa ole ihmistä, joka ei rakastaisi hänen ainoata tytärtään. Hän oli kiitollinen sudanilaiselle, eikä säästänyt juomarahoja.

Viidessä päivässä seurue tutki ikivanhan Krokodilopolis-kaupungin rauniot, minne egyptiläiset aikoinaan toivat lahjoja jumalalleen Sobekille, jolla oli ihmisen ruumis ja krokotiilin pää. Seuraava retki tehtiin Hanaran pyramideille ja Labyrintin raunioille; se oli pisin kamelilla tehdyistä retkistä. Karun-järven pohjoinen ranta on autiota erämaata, missä ikivanhojen kaupunkien raunioita lukuunottamatta ei näe jälkeäkään ihmiselämästä. Mutta seutu järven eteläpuolella on hedelmällistä, ja ruokoja kasvavat rannat kuhisevat vesilintuja. Täällä Stasille tarjoutui tilaisuus näyttää taitoaan. Hän ampuikin niin hyvin, että Idrys ja arabikalastajat ääntelivät ihmetyksestä ja huusivat linnun pudotessa veteen: "Bismillah!" tai "Mashallah!"

Arabit vakuuttivat, että vastakkaisella rannalla oli paljon susia ja hyeenoja, ja jos sinne pani syötiksi vaikka kuolleen lampaan, sai varmasti jotakin. Tarkowski ja Stas viettivätkin kaksi yötä erämaassa lähellä Dimen raunioita. Mutta ensimmäisen lampaan varastivat beduiinit ja toiselle tuli sakaali, jonka Stas ampui. Tähän oli metsästysretket lopetettava, sillä insinöörien täytyi lähteä tarkastamaan El-Lahumin lähistöllä Bahr-Jussefissa meneillään olevia vesirakennustöitä.

Rawlison odotti yhä rouva Olivier'n tuloa. Mutta hänen sijastaan saapuikin lääkäriltä kirje, jossa ilmoitettiin, että ruusutauti oli uusiutunut ja että sairaan täytyi pysyä vielä pitkän aikaa Port Saidissa.

Tämä aiheutti ylimääräistä puuhaa ja uusia järjestelyjä. Nyt insinöörit eivät voisi ottaa lapsia, palvelusväkeä ja varusteita mukaan, koska he joutuivat liikkumaan jatkuvasti. Tarvittaessa heidän piti olla valmiina lähtemään jopa suurelle Ibrahim-kanavalle saakka. Lyhyen harkinnan jälkeen Rawlison päätti jättää Nelin vanhan Dinahin ja Stasin hoidettavaksi ja pyysi Italian konsulaatin agenttia ja seudun mudiria, kuvernööriä, joihin oli tutustunut, auttamaan heitä tarvittaessa. Mutta Nelin oli ikävä erota isästään, ja tämä lupasikin käydä tervehtimässä lapsia tai käskeä heidät luokseen heti, kun hän tulisi Medinetin läheisyyteen.

– Me otamme Chamiksen mukaamme, hän sanoi, – ja lähetämme hänet tuomaan sanaa, jos tarvitaan. Dinah saa pitää Neliä silmällä, mutta pidä sinä Stas varmuuden vuoksi huolta heistä molemmista.

– Siitä voitte olla varmat, Stas vastasi. – Minä pidän Nelistä huolta kuin omasta sisarestani. Hänellä on Saba, minulla pyssy, koettakoon vain joku tehdä hänelle pahaa.

– Kysymys ei ole siitä, selitti Rawlison. – Saba ja pyssy eivät tule olemaan teille tarpeen. Pidä huoli siitä, ettei hän rasita itseään liiaksi tai vilustu. Olen pyytänyt konsulia lähettämään lääkärin, jos tarvitsette. Mudiri tulee teitä myöskin tervehtimään. Luulen, ettemme viivy kauaa poissa.

Tarkowski ei myöskään säästänyt neuvojaan. Hän selitti Stasille, ettei Nel tarvitse hänen puolustustaan, koskei Medinetissä eikä koko maakunnassa ole villi-ihmisiä eikä villejä eläimiäkään. Stasin tuli vain olla huomaavainen, eikä hän saanut lähteä yksin eikä Nelin kanssa millekään retkelle, kaikkein vähiten kamelilla, koska niillä ajaminen on rasittavaa.

Kuultuaan tämän Nel tuli niin surulliseksi, että Tarkowskin täytyi lohduttaa häntä.

– Sitten, hän sanoi silittäen tytön päätä, – kun tulemme tai kun Chamis tulee teitä hakemaan, saatte ajaa kamelilla. – Emmekö saa edes vähäsen?.. kysyi tyttö. Isät suostuivat vihdoin siihen, että lapset saisivat ajaa muuleilla, mutta eivät kameleilla, eivätkä raunioilla, missä saattoi helposti pudota kuoppaan, vaan puutarhateitä pitkin. Dragomanin ja palvelijoitten tuli aina seurata lapsia.

Sitten molemmat insinöörit matkustivat, tosin vain Hamaret-el-Maktiin, josta kymmenen tunnin kuluttua saattaisi palata yöksi Medinetiin. Näin tapahtui lähinnä seuraavinakin päivinä, kunnes he olivat tarkastaneet kaikki lähimmät työt. Sitten kun heidän täytyi lähteä kauemmaksi. Chamis saapui yöllä ja vei Nelin ja Stasin varhain aamulla niihin kaupunkeihin, joissa isät tahtoivat näyttää lapsilleen jotakin mielenkiintoista. Lapset viettivät suurimman osan päivää isiensä seurassa ja palasivat auringon laskiessa teltoille. Oli kuitenkin päiviä, jolloin Chamis ei lainkaan tullut, ja silloin Nel pitkästyi huolimatta Stasista ja Sabasta, josta hän löysi yhä uusia ominaisuuksia. Näin kului aika loppiaiseen asti, jolloin insinöörit palasivat Medinetiin.

Mutta kahden päivän kuluttua he läksivät uudelleen sanoen tällä kertaa matkustavansa kauemmaksi, luultavasti aina Beni-Suefiin saakka ja sieltä El-Facheniin, josta samanniminen kanava alkaa ja kulkee Niilin vartta pitkin kauas etelään.

Senpä tähden lapset hämmästyivätkin kovasti, kun Chamis kolmantena päivänä kello yhdentoista tienoissa päivällä saapui Medinetiin. Stas, joka oli lähtenyt laitumelle kameleja katsomaan, näki hänet ensin. Chamis keskusteli Idryksen kanssa ja sanoi Stasille tulleensa noutamaan häntä ja Neliä. Hän lupasi tulla kohta telttaan kertomaan, minne isät olivat käskeneet heidän matkustaa. Stas juoksi heti kertomaan Nelille hauskasta uutisesta.

– Tiedätkö! Chamis on tullut! huusi hän jo kaukaa.

– Pääsemme matkalle! Pääsemme matkalle! riemastui tyttö ilosta hypähdellen.

– Ja pitkälle matkalle.

– Minne? Nel kysyi pyyhkäisten hiukset silmiltään.

– En tiedä. Chamis sanoi tulevansa kohta kertomaan.

– Mistä sinä sitten tiedät, että pitkälle matkalle?

– Kuulin Idryksen sanovan, että hän ajaa Gebriksen kanssa kameleilla edellä. Me matkustamme siis rautateitse ja saamme kamelit siellä, missä isä on ja mistä retki sitten alkaa.

Neljännestunnin kuluttua Chamis tuli. Hän kumarsi ja sanoi Stasille:

– Kanage (pikku herra), lähdemme matkaan kolmen tunnin kuluttua ensimmäisellä junalla.

– Minne?

– El-Garak-el-Sultaniin ja sieltä insinöörien kanssa kameleilla

Wadi-Rajaniin.

Stasin sydän alkoi sykkiä ilosta, mutta Chamiksen sanat ihmetyttivät

häntä kuitenkin. Hän tiesi, että Wadi-Rajan oli jono hiekkakumpuja

Libyan erämaassa Medinetistä etelään ja lounaaseen, mutta isä ja

Rawlison olivat sanoneet matkustavansa vastakkaiseen suuntaan

Niilille päin.

– Mitä on tapahtunut? Stas kysyi. – Isä ja setä Rawlison eivät siis olekaan nyt Beni-Siefissa, vaan El-Garakissa?

– Heidän on täytynyt muuttaa matkasuunnitelmaansa, Chamis vastasi.

– Mutta he ovat käskeneet kirjoittaa El-Facheniin.

– Kirjeessä vanhempi efendi kertoo, kuinka he ovat joutuneet

El-Garakiin.

Hän etsi kirjettä poveltaan, mutta huudahti samassa:

– O nabi! (profeetta) kirje on jäänyt kamelimiesten säkkiin.

Juoksen, ennenkuin Idrys ja Gebr ennättävät lähteä.

Ja hän juoksi kamelimiesten luo. Lapset ja Dinah alkoivat sillä välin varustautua matkaan. Koska oli kysymyksessä pitkähkö matka, Dinah pakkasi Neliä varten useampia pukuja. Stas huolehti itsestään, mutta ennen kaikkea pyssystä ja patruunoista, sillä hän kuvitteli tapaavansa Wadi-Rajanin kummuilla susia ja hyenoja.

Chamis palasi vasta tunnin kuluttua ja niin väsyneenä ja hiostuneena, että hän huohotti pitkän aikaa.

– Kamelimiehet ovat jo lähteneet, hän sai sanotuksi. – Minä juoksin… mutta turhaan. Eipä hätää… saammehan kirjeen El-Garakissa, jossa insinööritkin ovat. Onkohan Dinahin lähdettävä mukaan?

– Kuinkas muuten?

– Parempi olisi, että hän ei lähtisi. Insinöörit eivät puhuneet hänestä mitään, arveli Chamis.

– Mutta he ovat sanoneet, että Dinahin täytyy aina seurata Neliä, ja nyt hänen on lähdettävä.

Chamis kumarsi pannen kätensä sydämelle ja sanoi:

– Rientäkäämme, muuten juna jättää.

Tavarat olivat jo valmiina, ja he saapuivat hyvissä ajoin asemalle. Matka Medinetistä Garakiin on vain 30 kilometriä, mutta junat ajavat hiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi ajanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta tuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian pitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi rasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet vielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.

Pieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja myyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä Idryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti kuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.

– Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon ja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.

– Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä? kysyi Stas.

– He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen karavaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan ainoata silmäänsä ja sanoi:

– Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat nopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.

Stas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman alakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.

Asemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa katsella eurooppalaisia lapsia.

– Nämä lapset ovat niitten "inglesien", jotka aamulla ajoivat pyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.

Stas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä satula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen taa, muut muille kameleille. Lähdettiin.

Jos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut, että he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne englantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo ennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää ainoatakaan junaa.