Kitabı oku: «Erämaan halki», sayfa 4

8

Yö valkeni päiväksi. Matkanteko oli juuri alkamassa, kun yhtäkkiä joku huomasi suden noin sadan askeleen päässä karavaanista. Se näytti olevan peloissaan ikään kuin se juoksisi vihollista pakoon. Egyptissä ei ole sellaisia petoja, joita susi pelkäisi, ja siksi tulivat arabit levottomiksi säikähtyneen suden näkemisestä. Mitä tämä saattoi merkitä? Olivatko takaa-ajajat jo lähellä? Toinen beduiineista kiipesi vikkelästi kalliolle, mutta kerran ympärilleen vilkaistuaan hän syöksyi sieltä alas vielä nopeammin.

– Pyhä profeetta! hän huusi peloissaan. – Leijona juoksee suoraan meitä kohti. Se on aivan lähellä!

Samassa kuului kallion takaa matala "vou"! ja Stas ja Nel huudahtivat yhteen ääneen:

– Saba!

Koska sana "saba" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat arabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:

– Tuon leijonan tunnen kyllä!

Chamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi lapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli ojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli haukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin viereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen ruveten haukottelemaan.

Koira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta se heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä nyt olen!"

Lapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä. Beduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa, katselivat sitä ihmeissään toistaen: "Allah! o kelb kebir!" (Hyvä Jumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba nosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion paikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja vuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.

Sudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat

Chamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.

– Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. – Kuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat rautateitse Garakiin?

– Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.

– Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme ja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä siitä.

– Mutta miten? kysyi Chamis.

– Onhan meillä pyssy. Ammu koira.

– Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?

Chamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman kerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa, josta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa Medinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää uudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.

– Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, – niin ainoastaan tuo pieni "nusrani" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta tällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en ainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.

– Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. – Hän ampuisi meidät kuin parven lintuja.

– Meillä on veitset, huomautti Gebr.

– Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree poikki ennenkuin olet surmannut sen.

– Mitä on siis tehtävä?

Chamis kohautti olkapäitään.

– Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen raadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät luut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme tätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä noutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä se ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten se olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin ruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää sakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa keskusteluun.

– Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.

– Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan

Niilistä ja näyttäytymään kylissä.

Näin päätettiin Saban kohtalosta.

He ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut vakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä liitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen. Näkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä, yhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa iloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.

– Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, – muuten joku vielä huomaa meidät kaukaa.

Levänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit. Saba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän, sillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti. Dromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin vieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija osoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu pesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti häntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin sydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät, täytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili ensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.

– Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei

Idrys ymmärtäisi.

– En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän päästä.

– Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?

– Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin

El-Wastaan.

– Se on hyvä.

Nel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut siitä kylläkseen.

Sillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas huomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.

Horjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen samalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät, Stas sanoi:

– Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja Bahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan erämaasta.

– Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi nähdä virran rantoja? Idrys kysyi.

– Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan selkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.

– Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:

– Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.

Puoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko alkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen tottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin ympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden aikana muuttuivat joiksi eli "khoreiksi", harvenivat. Beduiinit pysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden keskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien selästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri käärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen pohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi beduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista, että käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä, ja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset huudahdukset kaikuivat:

– Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella Stasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat silmäykset tarkoittivat.

Nel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin rasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan, tasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit kokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja kulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut ilme. Ateria kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kun se oli päättynyt, Idrys vei Stasin syrjään ja kysyi salaperäisesti:

– Näitkö tuon käärmeen?

– Näin.

– Oletko sinä loihtinut sen luoksemme?

– En.

– Meitä kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet käärmettä tapetuksi.

– Teitä kohtaa hirsipuu.

– Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?

– On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset ihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa kiinni.

– Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, – mutta muistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.

– Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat teille jos loukkaatte minua.

– Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi ollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista, sinä ja pikku "bint".

– Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!

Vastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:

– Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin kuin olisit herramme…

Mutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

– Sinä olet ihmeellinen "uled" (poika); en ole sinunlaistasi vielä nähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat meitä.

– Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata, että pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen levottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman kerran: "Olenhan minä ollut teille hyvä", ikään kuin painaakseen sen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan siirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.

Kello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa, vaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa, mutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella lenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät hietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui palaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista kummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:

– Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.

– Mitä?

– Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka nyt rientää meitä vastaan.

Idrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:

– Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha kuin kmasin, kevätmyrsky.

– Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä kokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen päältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien sieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.

– Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.

– Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.

– Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.

Idrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun aikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka paukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus ei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat korkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat lopulta kokonaan.

Ilma oli tukahduttava.

Arabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he vaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina. Kaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen suuntaan.

Sama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen oudolla äänellä:

– Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.

Se käärme on syypää kaikkeen…

– Tiedän, vastasi Idrys.

– Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.

Hehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta myös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean päähineensä ja sanoi:

– Erämaan sydän värisee tuskasta.

Yhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi huutaa:

– Se lähestyy jo, se lähestyy!

Myrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi, joka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat tanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat lennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku olisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin kohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat ylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies oli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin suuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli. Tuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä. Pölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat näkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei suhina – sillä erämaassa ei ole puita – vaan tuulen pauhina tukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui palaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen ja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei koskettivat maata.

Sudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit, jotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä on paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi joutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset tuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.

Seurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä auringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan hiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat kuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden poimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä, joka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi nousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti, että jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi ajaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät huomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin Bahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.

Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:

– Anna minulle vettä.

Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi sade, joka täyttää syvänteet vedellä.

Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:

– Pysäytä karavaani.

– Miksi? sudanilainen kysyi.

– Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.

– Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.

– Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä.

Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.

– Mikset vastaa? kysyi Stas.

– Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa kätesi selän taa?

– Hulluttelet!

– En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.

– Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.

– Erämaa on Jumalan käsissä.

He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi. Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:

– Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!

Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit, jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi. Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja. Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin, että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.

Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta. Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen, asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi huutaa:

– Pelastakaa pikku "bint"!.. Pelastakaa pikku "bint"!..

Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen… Asema kävi yhä vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.

– Surkeata! Idrys ajatteli. – Mutta myrsky pidättää myös takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.

Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.

Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.

Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan, vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan; sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla, ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi…

Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:

– Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!

He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa, että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni pimeydessä:

– Kohr!..

He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten varovasti laskeutua.