Kitabı oku: «Ensimmäiset ihmiset kuussa», sayfa 13

Tuossa minä nyt seisoin liikahtamatta. Tämä asiain käänne oli niin valtava, etten kyennyt ajattelemaankaan ihmisiä ympärilläni tuossa. Olin niin huumautunut, etten vielä käsittänyt tätä tapausta varsinaiseksi onnettomuudeksi, – olin huumautunut kuin se, joka äkkiä on saanut ankaran iskun: kärsitty vahinko alkoi selvetä vasta myöhemmin.

– Hyvä isä sentään!

Tuntui kuin joku olisi ruiskauttanut vettä niskaan. Jalkani hetkahtivat. Mieleeni iski, mikä merkitys tällä onnettomuudella minulle onkaan. Tuolla se nyt lentää, se peiakkaan poika, ylös ylä-ilmoihin! Senkö sitä iloa vain kestikin! Tuonne ruokasaliin jäivät minulta kullat – ainoa omaisuuteni maan päällä. Mitenkäs nyt käy? Sanomaton neuvottomuus valtasi minut.

– Kuulkaas, – virkkoi pikku mies minun takanani, – kuulkaas!

Minä pyörähdin ympäri ja näin pari kolme kymmentä ihmistä seisovan ympärilläni kuin mikä säännötön saartojoukko ja pommittavan minua äänettömillä kysymyksillä, ääretön epäilys ja epäluulo katseissaan. Heidän silmäyksensä tuntuivat minusta sietämättömiltä. Minulta pääsi parahdus.

– Enhän minä saata sanoa! – huusin minä. – Kuulittehan, etten saata. Minen pysty siihen! Koettakaa itse päästä selville ja menkää hornan tuuttiin!

Niin huimasti siinä huidoin käsiäni, että hän peräytyi askelen, luullen minun uhkaavan häntä. Ja sitten syöksin ihmisjoukon lävitse ja kiirehdin hotelliin. Siellä hyökkäsin ruokasaliin ja soitin kelloa kuin riivattu. Passari tuli. Minä hänen kimppuunsa.

– Kuuletteko te? – huusin minä. – Hankkikaa apumiehiä ja kantakaa nämä tangot heti kohta minun huoneeseni.

Hän ei oikein ymmärtänyt minua, ja minä huutamaan ja raivoamaan kahta kauheammin. Hetken perästä tuli huoneesen muuan pieni, säikähtäneen näköinen ukko, sininen esiliina vyöllään, ja lisäksi kaksi äskeistä nuorta herraa. Minä hyökkäsin heidän luokseen ja komensin heidät palvelemaan minua. Saatuani kullat huoneeseni, minä olin valmis taistelemaan.

– Ja nyt ulos! – huusin minä. – Ulos joka mies, ellette tahdo nähdä miehen menettävän järkensä teidän silmäinne edessä.

Passari vitkasteli ovella, mutta sai minulta jouduttavan sysäyksen hartioihinsa. Lukittuani oven heidän perässään, minä rupesin kiskomaan yltäni pikku miehen vaatteita, heitellen niitä sen sikäli tän täkäli, ja pujahdin suoraa päätä sänkyyn. Ja siinä minä sitten viruin kauan aikaa, noituen ja ähkien ja kiivauttani jäähdytellen.

Vihdoin olin siksi tyyntynyt, että uskalsin nousta vuoteesta ja soittaa kelloa. Passari tuli sisään silmät pullollaan. Minä käskin hänen tuoda minulle flanellisen yöpaidan, soodavettä ja whiskyä sekä muutamia hyviä sikareja. Harmillisen kauan nämä tavarat viipyivät, niin että minun täytyi jo soittaa heristää monta kertaa uudestaan, mutta vihdoin ne tuotiin. Minä lukitsin oven jälleen ja rupesin nyt tyyten tarkoin harkitsemaan asiain tilaa.

Suuri yritys oli mennyt kerrassaan myttyyn, – sellaiseen päätökseen minä tulin. Taistelu oli päättynyt täydelliseen tappioon, ja minä yksin olin jäänyt henkiin. Kaikki oli romahtanut kokoon, ja tämä nyt oli se viimeinen onnettomuus. Ei ollut muuta jäljellä kuin pelastaa tästä sekasorrosta oma itseni ja se vähä, mikä toiveita tulevaisuuden varalta vielä oli jäljellä. Yksi ainoa ratkaiseva kovan onnen isku oli tyhjäksi tehnyt kaikki minun epäselvät aikeeni palajamisesta ja uusista yrityksistä. Olin aikonut käväistä kuussa vielä kerran, tuoda sieltä koko pallollisen kultaa, tutkituttaa sitten cavoriiti kemiallisesti, päästäkseni tuon suuren salaisuuden perille: kenties löytää Cavorin ruumiskin… Kaikki tuo oli nyt mennyt kuin tina tuhkaan.

Minä olin ainoa henkiin jäänyt tanterella ja siinä kaikki.

Tuo vuoteesen käyminen oli luullakseni onnistuneimpia päähänpistoja, mitä minulla pulmallisissa tiloissa milloinkaan on ollut. Muutoin olisin ihan varmaan joko joutunut kaistapäiseksi tai tehnyt jotain ajattelematonta, hurjaa. Mutta nyt, lukitussa huoneessa ja turvassa kaikilta häirityksiltä, minä saatoin punnita koko asiaintilaa kaikessa sen laajuudessa ja miettiä rauhassa tarpeenmukaisia keinoja.

Minä olin tietysti ihan selvillä siitä, mitenkä pojan oli käynyt. Hän oli kiivennyt pallon sisään, sormitellut nappuloita, sulkenut cavoriiti-akkunat ja lähtenyt ylä-ilmoihin. Sangen vähän on luultavissa, että hän oli kiertänyt kulkuaukon kannen kiinni, ja vaikkapa niinkin olisi, niin oli hänen palajamiseensa yksi mahdollisuus tuhannesta. Siellä hän nyt varmaankin leijuu tavaramyttyjeni kanssa jossain keskikohdalla palloa, ja siihen hän jää. Ja jos lopulta päätynee johonkin avaruuden kohtaan, niin ei ne sikäläiset vähääkään huoli siitä, että hän on ollut laillisesti oikeutettu asukas maan päällä, niin merkillisenä ilmiönä kuin häntä muutoin pitänevätkään. Siitä asiasta minä tulin piankin aivan varmaan vakaumukseen.

Minun edesvastaukseni tässä asiassa sitten… Mitä enemmin sitä asiata ajattelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että jos vain tyynenä pysyn, niin ei minulla ole syytä hätäillä. Jos surevat vanhemmat vaativat minulta poikaansa takaisin, niin minä vaadin kadonnutta palloani takaisin tai kysyn, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Ensi alussa olin jo näkevinäni itkeviä vanhempia ja holhoojia ja kaikenlaisia selkkaannuksia, mutta nyt huomasin, että jos vain pidän suuni kiinni, niin asia nukkuu nahkoihinsa. Ja mitä enemmän siinä loikoilin ja polttelin ja mietiskelin, sitä selvemmäksi kävi, että parasta on olla niin läpitunkematon kuin mahdollista.

Jokaisen brittiläisen alamaisen on oikeus – elleihän mitään vahinkoa tee eikä säädyttömästi menettele – ilmestyä äkisti missä vain halajaa ja niin repaleisena ja likaisena kuin suinkin tahtoo, ja mukanaan niin paljon puhdasta kultaa kuin sopivaksi näkee mukanaan kuljettaa, olematta kenelläkään oikeutta estellä tai pidätellä häntä. Minä sovitin tämän kaiken itseeni, toistellen mielessäni, että tämähän on tavallaan minun vapauteni magna charta.

Saatuani nyt tämän asian lukkoon, saatoin samalla muotoa ryhtyä harkitsemaan muutamia muita seikkoja, joita tätä ennen tuskin olin uskaltanut ajatellakaan, nimittäin minun vararikkooni kuuluvia kohtia. Mutta nyt, tyynesti ja häiriöittä tätäkin puolta punniten, minä huomasin, että jos vain verhoan identtisyyteni jollakin vähemmin tunnetulla nimellä, ja jos jätän kahden kuukauden vanhan partani yhä kasvamaan, niin saanen olla rauhassa häirityksiltä pahan-ilkisen velkojani puolelta, josta jo olen ohimennen maininnut. Ja tästä nyt kävi selvä reitti maallisen toimintani lopulliseen järjestämiseen. Sangen vähäpätöistähän tuo kaikki on, arvelin, mutta minkäs sille mahtaa?

Tilasin kirjoitusneuvoja ja kirjoitin kirjeen New Romney Bankiin – passarin osoituksen mukaan kaikkein lähimpään – ilmoittaen johtajalle haluavani avata siellä konton ja pyytäen häntä lähettämään kaksi luotettavaa valtuutettua miestä ja rattaat, vahva hevonen edessä, noutamaan pari sataa kiloa kultaa, jota minulla sattuu olemaan mukanani. Nimekseni merkitsin "Blake", joka mielestäni tuntui varsin arvokkaalta. Sen tehtyäni rupesin selailemaan Folkestonen osoitekalenteria, valitsin sieltä vaatetusliikkeen ja käskin sen lähettää luokseni räätälin ottamaan mittaa minusta harmaata pukua varten, tilaten samalla matka- ja käsilaukun, ruskeat kengät, paitoja, hattunäytteitä ja muuta sellaista. Kellosepältä tilasin kellon.

Lähetettyäni kirjeet, tilasin aamiaispäivällisen niin hyvän kuin hotelli suinkin aikaan saa, ja viruskelin sitten, sikaria poltellen, niin tyynenä kuin mahdollista, kunnes kaksi asianmukaisesti valtuutettua sihteeriä saapui pankista. He punnitsivat kullat ja veivät ne pois. Senjälkeen vedin peitteen pääni ylitse, ettei pieninkään kolina minua häiritsisi ja nukuin makeaan uneen.

Niin, minä nukuin. Olihan tuo kieltämättäkin sangen proosallista ensimmäisen, kuussa käyneen ihmisen toimeksi. Nuorelle ja mielikuvitukseltaan vilkkaalle lukijalle tämä minun käytökseni varmaankin on oleva suurta pettymystä. Mutta minä olin niin hirveästi väsynyt ja nuutunut, ja – sitä paitsi – mitä tonttuja minä muutakaan olisin osannut tehdä? Eihän ollut pienintäkään mahdollisuutta, että ihmiset olisivat uskoneet minua, jos olisin heille historiani kertonut. Ihan varmaan olisin vaan joutunut kaikenlaisiin ikäviin selkkauksiin. Panin kuin paninkin maata.

Heräsin tuosta vihdoin, ja nyt olin valmis katselemaan maailmaa silmästä silmään, kuten olin tottunut sitä katselemaan siitä saakka kuin aikamieheksi olin tullut. Ja sitten matkustin Italiaan, ja siellä minä nyt tätä kertomustani kirjoitan. Ellei maailma tahdo sitä pitää tosi tapahtumana, niin pitäköön jutelmana. Se ei liikuta minua.

Ja nyt, kun tämä kertomus on lopussa, minä ihmeekseni huomaan, kuinka mukavasti koko seikkailu on käynyt ja päättynyt. Jok'ainoa ihminen pitää Cavoria tuommoisena vähemmin nerokkaana tieteellisenä kokeilijana vain, joka Lympnessä räjäytti talonsa ja itsensä ilmaan. Selitykseksi taas sille pamaukselle, joka kuului minun tultuani Littlestoniin, he viittaavat niihin kokeiluihin, joita myötäänsä toimitetaan hallituksen omistamassa räjäys-aineitten tehtaassa Lyddissä, kahden mailin päässä täältä. Minun täytyy tunnustaa, etten vieläkään ole myöntänyt osallisuuttani master Tommy Simmonsin – sen pienen pojan – katoamiseen. Itse tapahtumaa lienee heidän vaikea millään tavoin saada toisellaiseksi. Minun tuloani Littlestonen rannalle ryysyisenä ja kaksi ilmeistä kultakankea mukanani selitekään senkin seitsemällä näppärällä tavalla, mutta minusta on yks'kaikki, mitä he minusta ajattelevat. He väittävät minun keksineen koko jutun, päästäkseni vain tiukoista kyselyistä, mistä muka minun rikkauteni on peräisin. Tahtoisinpa vainenkin nähdä sen miehen, joka voisi keksimällä keksiä tällaisen yhtenäisen jutun. He tahtovat pitää koko tapausta tekemällä tehtynä. No niin, tässä se nyt on.

Historiani olen kertonut, ja nyt minun arvatenkin täytyy jälleen palata tämän maailman hyörinään ja pyörinään. Henki se on elätettävä, vaikka olisit käynyt kuussa asti. Ja niinpä minäkin olen laittelemassa kuntoon sitä näytelmää, jonka olin saanut suunnitelluksi silloin kuin Cavor minun maailmaani astui. Olen päättänyt pitää elämätäni koossa samaan tapaan kuin ennen hänen näkemistänikin.

Täytyy tunnustaa, että minun on vaikea pitää ajatuksiani kiinni näytelmässäni silloin kuin kuu alkaa paistaa huoneeseni. Täällä on parhaillaan täyden kuun aika, ja viime yönä minä istuin tuntikausia Pergolan pylväskujassa, katsellen tuota loistavaa valkoista valoa, joka takanaan kätkee niin paljon. Aatelkaas: pöytiä ja lavitsoja ja telineitä ja kultakankia. Pahus, kun keksis taas tuon cavoriitin! Mutta eipä sellaista taida kahdesti maailmassa sattua. Tässä minä nyt istun, hiukan paremmissa oloissa kuin Lympnessä, siinä kaikki. Ja Cavor on tehnyt itsemurhan mutkallisemmalla tavalla kuin yksikään ihmis-olento ennen häntä. Ja niin tämä juttu pyöristyy ja päättyy kuin hyväkin uni. Se käy niin peräti vähän yhteen kaiken muun kanssa, mitä elämässä on. Paljon se sisältää sellaista, joka on niin ylen kaukana kaikesta inhimillisestä kokemuksesta, tuo juokseminen, syöminen, hengitys, nuo painottomat ajat, että todellakin on hetkiä, jolloin minä, kuun kullasta huolimatta, enemmän kuin puoleksi uskon kaiken tämän olleen pelkkää unta vain…

XXII
Mr. Julius Wendigeen hämmästyttävä tiedonanto

Päätettyäni kertomuksen palajamisestani maan päälle Littlestoniin, minä pyöräytin perään "Loppu", vedin viivan viimeiseksi ja heitin kynän kädestäni, siinä varmassa uskossa, että tämä kertomus "Ensimmäiset ihmiset kuussa" oli loppuun suoritettu. Eikä siinä kyllä. Olin jo jättänyt käsikirjoituksen eräälle kirjallisen toiminimen asiamiehelle, antanut painoluvan, nähnyt suuren osan sitä jo ilmestyneeksi Strand Magazinessä, ja ryhtynyt jälleen näytelmääni, jonka olin Lympnessä pannut alulle. Silloin huomasin ettei kertomukseni olekaan lopussa vielä. Olin matkustanut Amalfista Algeriaan – siitä on nyt noin kuusi kuukautta – mutta sinnekin asti tuli minulle muuan hämmästyttävä tiedon-anto, hämmästyttävin, mitä minun ikinä on suotu kuulla. Lyhyesti sanoen: Mr. Julius Wendigee, hollantilainen sähköntutkija, joka teki kokeita samanluontoisilla koneilla kuin Mr. Tesla Amerikassa, keksiäkseen jotain keinoa, millä päästä sananvaihtoon Mars tähden kanssa, kirjoittaa saavansa joka päivä omituisia, katkonnaisia ilmoituksia, jotka eivät saata tulla muualta kuin Mr. Cavorilta kuusta.

Ensi alussa luulin jonkun tahtovan vain tehdä perinpohjaista pilaa, luettuansa käsikirjoituksesta minun kertomukseni. Minä vastasin Mr. Wendigeelle leikillisesti, mutta sain häneltä niin vakavan kirjeen, että kaikki epäluuloni tässä kohden hälvenivät, ja minä sanomattomassa mielenkiihkossa riensin Algeriesta St. Gotthardille, missä hänellä oli pieni laboratorio. Nähtyäni hänen muistiinpanonsa ja laitoksensa ja ennen kaikkea Mr. Cavorilta tulleet sanomat, katosivat viimeisetkin epäilykseni. Hän ehdotti, että minä jäisin hänen luokseen, auttamaan häntä sanomain vastaan-ottamisessa ja yksissä neuvoin hänen kanssaan koettamaan, eikö saataisi täältä lähetetyksi jotain tietoa kuuhun. Tähän ehdotukseen minä suostuin empimättä.

Cavor, sen tiesimme nyt, on elossa, jopa vapaanakin, ja oleskelee noitten muurahaismaisten olentojen, muurahais-ihmisten keskellä kuun uumenien sinervässä hämärässä. Hän näkyy olevan rampana, mutta muutoin kaikin puolin terveenä, jopa terveempänäkin – niin hän nimenomaa sanoo – kuin tavallisesti täällä maan päällä ollessaan. Kuumetta hänessä oli ollut, mutta ilman sen pahempia seurauksia. Hän näkyy, omituista kyllä, olevan siinä tuskallisessa luulossa, että minä joko olen kuollut kuun kraateriin tai joutunut tuhon omaksi avaruudessa.

Näitä tiedon-antoja Mr. Wendigee oli ruvennut saamaan, ollessaan aivan toisenlaisissa tutkimustöissä. Lukija muistanee kaiketikin sitä vähäistä kiihkoa, joka tämän vuosisadan alussa valtasi ihmisten mielet, kun Mr. Nikola Tesla, kuuluisa amerikalainen sähköntutkija, oli julistanut saaneensa jonkun tiedonannon Marsista. Hänen ilmoituksensa kiinnitti uudestaan huomiota erääsen, tiedemiesten kesken jo kauan sitä ennen tunnettuun tosiasiaan, nimittäin, että jostain tuntemattomasta lähteestä avaruudessa tulee maahan myötäänsä sähkömagneetisen häiriön aaltoja, aivan samallaisia kuin ne, joita signor Marconi on käyttänyt langattomassa sähkötyksessään. Paitsi Mr. Teslaa ryhtyi koko joukko muitakin tiedemiehiä rakentamaan koneita näitten väräysten keräämiseksi ja merkitsemiseksi, vaikka harvat ne vain menivät niin pitkälle, että pitivät näitä varsinaisina viesteinä ylimaallisilta lähettäjiltä. Näitten harvain joukkoon on epäilemättä luettava Mr. Wendigee. Vuodesta 1898 on hän melkein yksinomaa antautunut tätä asiata tutkimaan ja varakkaana miehenä rakentanut oman observatorion Monte Rosan rinteille, tällaisiin huomiontekoihin erittäin sopivaan paikkaan.

Minun tieteelliset tietoni – sen tunnustan, – eivät ole suuria, mutta, sen mukaan kuin minä ymmärrän, nuo Mr. Wendigeen laitokset kaikenlaisten sähkömagneetisten häiriöiden huomaamiseksi ja merkitsemiseksi ovat erittäin omaperäisiä ja näppäriä. Ja onnellisen sattuman kautta ne oli pantu käyntiin pari kuukautta ennenkuin Cavor ensi kertaa yritti lähettää sanomia maahan. Meillä on niinmuodoin katkelmia hänen tiedonannoistaan aivan alun pitäin. Pahaksi onneksi ne ovat vain katkelmia, ja tärkein kaikesta, mitä hänellä on ollut ihmiskunnalle sanomista – cavoriitin valmistustapa, jos hän nimittäin sitä milloinkaan on ilmoittanut, – on haihtunut avaruuksiin, tänne saapumatta.

Meidän ei onnistunut milloinkaan lähettää vastausta Cavorille. Hän niin muodoin ei tiennyt, mitkä sanomat me olimme saaneet, ja mitä meiltä oli jäänyt saamatta, ja lieneekö hän tiennyt kenenkään huomanneenkaan hänen yrityksiänsä päästä yhteyteen maan kanssa. Mutta tuo kestävyys, että mies lähettää tänne kahdeksantoista pitkää kuvausta kuusta – ja sellaisia ne olivat, vaikkemme niitä täydellisinä tänne saaneet – osoittaa kyllä, kuinka hänen mielensä yhä on palanut takaisin tänne synnyinplanettaan siitä saakka kuin kaksi vuotta sitten täältä läksi.

Mahtoi vainenkin Mr. Wendigee hämmästyä, huomattuansa sähkömagneetisten häiriöitten joukossa Cavorin viestejä sujuvalla englanninkielellä. Mr. Wendigee ei tiennyt mitään meidän hurjasta matkastamme kuuhun, ja nyt äkkiä – selvää englanninkieltä avaruuksista!

Hyvä on lukijan olla selvillä siitä, minkälaisissa oloissa hän nähtävästikin noita sanomiaan lähetteli. Jossain kuun sisäosissa hän varmaankin lienee tavannut suuret määrät sähkökoneita, joista sitten – kukaties salaakin – sommitteli kokoon ilmoituslaitteen, tuommoista Marconi-tyypiä. Sitä hänellä sitten kaiketikin oli tilaisuus pitää käynnissä epäsäännöllisin ajoin, milloin vain puolisen tuntia, milloin kolme neljä tuntia yhteen menoon. Silloin hän lähetteli sanomiansa maata kohti, lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että kuun ja maanpinnan eri kohtain keskinäinen asema alinomaa muuttuu. Tämä seikka ja meidän vastaanotto-koneittemme vaillinaisuus teki sen, että hänen ilmoituksensa esiintyvät meidän muistiinpanoissamme kovin oikullisessa muodossa: ne häipyvät ja hälvenevät välisti varsin salaperäisellä ja kerrassaan harmittavalla tavalla. Ja huomattava tämän lisäksi on, ett'ei hän ollut oikein perehtynyt tähän toimeen. Yleinen merkkien selitys oli häneltä unohtunut, jos hän lienee milloinkaan sitä tarkoin tuntenutkaan, ja väsyneenä hän välisti jättää sanoja pois ja tekee oikeinkirjoituksessa virheitä.

Yleensä on, runsaastikin puolet hänen sanomiansa jäänyt perille tulematta, ja suuri osa tänne saapuneitakin on vaillinaista, katkonnaista, palasista kokoonpantua. Seuraavassa otteessa lukijan siis on varustautuminen kohtaamaan koko joukko keskeytyksiä, aukkoja ja hyppimisiä asiasta toiseen. Mr. Wendigeen kanssa me parhaillaan valmistelemme täydellistä ja muistutuksilla varustettua painosta Cavorin kertomuksista. Toivottavasti se julaistaan painosta, lisättynä selityksillä tähän tarkoitukseen käytetyistä instrumenteista. Ensimmäinen nidos ilmestyy tulevassa tammikuussa. Se on oleva täydellinen ja tieteellinen esitys asiasta. Tämä seuraava on vain kansantajuinen muodostelu siitä, mutta semmoisenaankin se sentään on oleva täydennyksenä minun kertomukseeni ja esittävä lavein rajapiirtein olot tuolla toisessa, meille niin läheisessä, niin tutussa ja sittenkin niin erillaisessa maailmassa.

XXIII
Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta

Kaksi Mr. Cavorilta jo aikaisemmin tullutta tiedon-antoa saattaa varsin hyvin jättää isompaan nidokseen. Niissä kerrotaan vain hyvin lyhyesti pallon rakentamisesta ja meidän lähdöstämme. Muutamissa yksityiskohdissa ne esittävät asiaa hiukan toisin kuin minä. Intressantteja ne kyllä ovat, olematta kumminkaan missään kohden erittäin tärkeitä. Cavor puhuu pitkin matkaa minusta niinkuin konsanaankin jo kuolleesta miehestä. Kertoessaan meidän tulostamme kuuhun, hän näkyy muutteleivan mielialasta toiseen. "Bedford raukka", niin hän puhuu minusta, ja: "tuo poloinen nuori mies". Hän moittii itseänsä siitä, että oli viekoitellut "nuoren miehen, jolla ei ollut tarpeeksi edellytyksiä tällaiseen seikkailuun," lähtemään pois siitä planetasta "jossa hänellä epäilemättä oli kaikki menestymisen mahdollisuudet". Minun mielestäni hän antaa liiankin vähän arvoa minun tarmolleni ja käytännölliselle taidolleni, joka kyllä tuli tarpeen hänen teoreetillista palloansa kuntoon pantaessa. "Perille tultiin", sanoo hän, puhumatta mitään sen enempää meidän matkastamme avaruuden halki, aivan kuin olisi rautatietä myöten jonnekin pistäytty.

Ja sitten hän käy tekemään minulle yhä enemmän ja enemmän vääryyttä, vääryyttä, sanon minä, niinkin suurissa määrin, etten mointa olisi odottanut mieheltä, joka on opetettu etsimään totuutta. Katsellessani uudestaan kaikkea sitä, mitä näistä asioista olen kirjoittanut, täytyy minun sanoa olleeni läpikotaisin oikeampimielinen häntä kohtaan kuin hän minua. Sangen vähän minä olen lievennellyt, enkä pois ole jättänyt mitään. Mutta hänen kertomuksensa se kuului näin:

"Ennen pitkää oli huomattavissa, että kaikinpuolinen muutos oloissa ja ympäristössä – suuri painon alennus, ohennut, mutta silti sangen happirikas ilma, siitä kiihtynyt lihasten toiminta, kummallisten kasvien nopea kehittyminen näkymättömistä itiöistä, synkkä taivas – että kaikki tuo sai matkakumppalini tavattomaan kiihkotilaan. Kuussa hänen luonteensa näytti pahenneen. Mies kävi ärtyisäksi, kiivaaksi, riitaiseksi. Rajumielisyydessään hän syödä ahmi jättiläismäisiä pumpukoita, siitä hänen päänsä joutui pyörälle, ja se se saattoi meidät seleniitain vangeiksi, ennenkuin olimme saaneet pienintäkään tilaisuutta tutkimaan, millaista väkeä ne ovat…"

(Kelpasi ne "pumpukat" hänellekin, mutta siitä hän ei puhu mitään.)

Samaan henkeen hän sitten jatkaa:

"Tultiin tuosta heidän kanssaan erääsen hyvin hankalaan tienkohtaan, jossa Bedford, väärinkäsittäen heidän viittauksensa", – kauniita viittauksia! – "raivostui silmittömäksi, hyökkäsi heidän päälleen ja löi kolme miestä kuolijaiksi. Ei sellaisen pahanteon jälkeen auttanut minunkaan muuta kuin lähteä pakoon hänen kanssaan. Sittemmin saimme vielä taistella suuren joukon kanssa, joka koetti sulkea meiltä tien, ja siinä heitä kaatui vielä lisäksi seitsemän kahdeksan miestä. Suureksi on arvattava näitten olentojen suvaitsevaisuus, koskeivät heti kohta tappaneet minua, saatuaan minut uudestaan kiinni. Pääsimme sitten Bedfordin kanssa takaisin kuun pinnalle, siihen kraateriin, jossa ensin olimme laskeneet maihin, ja erosimme toisistamme, etsimään palloa kumpikin omalta haaraltamme. Ennen pitkää minä kohtasin joukon seleniitoja. Heillä oli kaksi johtajaa, jotka ulkomuodonkin puolesta olivat merkillisesti toisenlaisia kuin kaikki tähän saakka näkemämme seleniitat: pää oli suurempi, ruumis hennompi ja huolellisemmin verhottu. Yritettyäni jonkun aikaa päästä heistä pakoon, minä putosin vuorenhalkeamaan, löin pahasti pääni ja vioitin polvilumpioni. Kosken enää voinut ryömiäkään, niin päätin antautua, jos nimittäin sallivat minun niin tehdä. He suostuivat ja, nähdessään minun avuttoman tilani, kantoivat minut kuun sisäosiin takaisin. Bedfordia en enää nähnyt, enkä ole hänestä sen koommin enää mitään kuullutkaan enempää kuin luullakseni kukaan seleniitoistakaan. Joko hänet yllätti yö kraaterissa tahi, mikä luultavampaa on, hän löysi pallon ja läksi sen kanssa tiehensä, ennättääkseen minun edelleni. Mutta, pelkään minä, hän ei osannut hallita palloa ja on käynyt pitkällisempiä kohtaloita kohti avaruuksissa ".

Siitä ruveten Cavor jättää minut syrjään ja rupeaa antamaan intressantimpia tietoja. Minun on varsin vastenmielistä ruveta hyödykseni käyttämään julkaisijan asemaa, esittääkseni kaikki vain minulle edullisessa valossa, mutta minun täytyy vastustaa sitä käännettä, minkä hän asialle antaa. Hän ei puhu mitään katkonnaisesta tiedon-annosta tuossa veripilkuilla tahratussa paperissa, jossa hän kertoi tai koetti kertoa ihan toista. Tuo ansiokas antautuminen – sen minä väitän – on ihan uusi näkökohta, jolle hän on asettunut siitä saakka kuin huomasi olevansa turvassa seleniitain keskellä. Ja mitä tuohon "ennättääkseni minun edelleni" tulee, niin minä mielelläni jätän tämän moitteen lukijan ratkaistavaksi kaiken sen nojalla, mitä hän asiasta tietää. En minä mikään mallikelpoinen mies ole, – niin pitkälle en tavoittelekaan, – mutta saattaako minua syyttää semmoisesta?

Mutta tähänpä se minulle tehty vääryys loppuukin. Tästä ruveten saatan tyynellä mielellä julaista Cavorin tiedon-annot, hän kun niissä ei enää puhu minusta mitään.

Näyttää siltä kuin hänen kohtaamansa seleniitat olisivat vieneet hänet johonkin "suureen kaivokseen" kuun uumenissa, ja matka sinne on hänen ilmoituksensa mukaan tapahtunut "jonkinlaisessa ilmapallossa". Hänen jotenkin sekavasta kuvauksestaan sekä myöhemmistä viittauksista ja kertomuksista päättäen käy selville, että tuo "suuri kaivos" kuuluu suunnattomaan ryhmään keinotekoisia kaivoksia, joista itsekukin alkaa jostakin niin sanotusta kuun "kraaterista" ja kulkee satakunta mailia alas kuun keskustaa kohti. Niitä yhdistää toisiinsa tunnelit, jotka on rakennettu poikkipuolin, ja jotka laajenevat avaroiksi luoliksi, muodostaen paikoin suuria "pallomaisia onkalolta". Koko kuun sisusta sadan mailin matkalla pinnasta on melkein yhtä kalliohohkaa. "Osittain nämä kolot ovat luonnollisia", sanoo Cavor, "mutta enimmästä päästä muinaisten seleniitain jättiläismäisen teollisuuden luomia. Näitten kaivosten suulle luodut kivi- ja multakasat ne ne muodostavat nuo pyöreät renkaat, joita astronomit täällä maan päällä – väärän yhdenmukaisuuden erehdyttäminä – pitävät tulivuorten suina."

Tällaista kaivosta myöten Cavoria vietiin tuossa "jonkunlaisessa ilmapallossa", josta hän puhuu. Ensin oli pilkkosen pimeä, mutta mitä syvemmälle tultiin, sitä voimakkaammaksi kävi fosforoiva valo. Merkillistä, kuinka hän näissä tiedonannoissaan niin kovin vähän välittää yksityiskohdista, ihan vastoin kaikkea tiedemiesten tapaa. Sen verran niistä sentään saa kokoon, että tämä valo syntyy virroista ja putouksista, joitten vesi "epäilemättä sisältää jotain fosforoivaa orgaanista ainetta". Se virtaa yhä runsaammissa määrin kohti Keskijärveä. Alas tultaessa, sanoo hän, "seleniitatkin kirkastuivat". Ja kaukana alapuolellansa hän vihdoin näki Keskijärven pinnan. Näytti kuin se olisi palanut kylmässä tulessa, se välkkyi ja liikehti, "niinkuin loistava sininen maito, joka juuri on kiehahtamaisillaan".

"Tämä Kuujärvi", sanoo Cavor myöhemmin, "ei ole mikään tyynipintainen valtameri. Auringon vaikuttama nousuvesi panee sen myötäänsä liikkumaan kuun akselin ympäri, ja usein syntyy sen pinnalla kovia aallokoita ja kuohuntaa ja virtoja. Joskus nousee rajusäitä ja ukkos-ilmoja, jolloin kylmä tuuli puhaltaa yläpuolella olevain muurahaiskekojen kihiseviä katuja pitkin. Vesi loistaa ainoastaan liikkeellä ollessaan, tyynenä se on mustaa, vaikka harvoin se tyynenä pysyy. Tavallisesti sen vedet näyttävät nousevan ja laskevan raskaissa, öljymäisissä, haihtuvapintaisissa mainingeissa, ja suuret määrät välkkyvää vaahtoa kuohahtelee silloin sen verkkaisilla, himmeillä harjoilla. Seleniitat purjehtivat luolain kouruissa ja lahdelmilla pienissä, matalissa, kanotintapaisissa venheissä. Jo ennen lähtöäni Suurta Lunaria – kuun valtiasta – ympäröiviin gallerioihin, minun sallittiin tehdä lyhyt veneretki meren pinnalla.

"Luolat ja käytävät ovat luonnostaankin hyvin monimutkaisia. Suuri osa näitä väyliä on tunnettu ainoastaan kokeneille luotseille kalastajain joukossa, ja usein sattuu seleniitoja ainaiseksi eksymään noihin labyrintteihin. Kaukaisimmissa rotkoissa kuuluu olevan kummallisia eläimiä, jotka siellä saalistansa väijyvät, muutamat niistä peräti hirveitä ja vaarallisia, eikä tiede kuussa vieläkään ole kyennyt niitä hävittämään sukupuuttoon. Mainittakoon varsinkin Rata, muuan sekavan sekava vyyhti kiinniottavia haaroja. Lyö niistä joku poikki, niin yhä enemmän kasvaa uusia sijaan. Samoin Tsee niminen, nuolena lentävä eläin, jota ei milloinkaan näe, sillä niin äkkiä se iskee kuolijaksi"…

Yrittäähän se Cavor antaa niistä jonkunlaisia selityksiäkin.

"Tällä retkelläni muistui mieleeni se, mitä olin lukenut mammuttien luolista. Jos edes olisi minulla ollut keltavaloinen tulisoihtu tämän läpitunkevan sinisen valon sijassa, ja kunnon pursimies mela kourassa eikä tuommoinen pannupäinen seleniita veneen perässä, käsissään jonkunmoinen kone, niin olisin saattanut kuvailla tulleeni maahan takaisin. Kalliot ympärillämme olivat hyvin monenlaisia, paikoin mustia, paikoin sinisiä ja suonikkaita; kerran ne välkkyivät ja kimaltelivat, ikäänkuin olisi tultu safirikaivokseen. Alhaalla näki aavemaisesti fosforioivia kaloja, jotka välähtelivät ja katosivat melkein yhtä räikeästi fosforioivaan syvyyteen. Ja sitten tuli ryöppyävän kulkukanavan päässä äkkiä näkyviin ultramarini-värinen tausta… jo vilahti silmissä laituri… jo katosi katse ylös suunnattoman kaivoksen pystysuoraan hormiin.

"Eräässä tilavassa kohdassa, jossa stalaktiti häikäisevästi kimalteli, näkyi koko joukko kalaveneitä. Me laskimme yhden veneen viereen ja katselimme, kuinka pitkäkätiset kalastaja-seleniitat vetivät verkkoa veneesen. Ne olivat pieniä, kyttyräselkäisiä turilaita, käsivarret varsin lujat, sääret lyhyet, väärät ja kasvot ryppyiset. Heidän kiskomistaan katsellessani, näytti minusta kuin tuo verkko olisi kaikkein raskain esine, mitä vielä kuussa oli silmiini sattunut. Se oli varustettu kiveksillä – luultavasti kullasta – ja kauan kesti sitä vetää ylös, sillä näissä vesissä ovat suuremmat ja paremmat kalat syvällä. Kalain kohoaminen pintaan oli kuin sinervän kuun nousua ikään – sinivärin lentoisata hulvahtelua.

"Saaliikseen he saivat muun muassa erään monilonkeroisen, rumasilmäisen, mustan eläimen, joka riuhtoi vimmatusti. He tervehtivät sitä huudoilla ja kihinällä ja hakkasivat sen kiivain, tempovin liikkein pienillä kirveillä palasiksi. Kaikki irtihakatut jäsenet hyppivät ja potkivat vielä kauan aikaa sangen kiivaasti. Myöhemmin, kuumeen houreissa ollessani, minä myötääni olin näkevinäni tämän ilkeän, raivokkaan eläimen nousevan ylös oudosta merestä. Se oli vilkkain ja vihaisin kaikista eläimistä, mitä ikinä olen nähnyt täällä kuun sisäosissa…

"Tämän meren pinta on varmaankin kaksi, jopa kolmattakin sataa mailia kuun ulkopinnan sisäpuolella. Kaikki kuun kaupungit kuuluvat olevan tämän Keskijärven rannalla sellaisissa laajoissa onkaloissa ja keinotekoisissa käytävissä kuin edellä olen kertonut. Ulkopinnan kanssa ne pitävät yhteyttä suunnattomia pystysuoria kaivannoita myöten, joitten yläsuita astronomit maan päällä sanovat 'kraatereiksi'. Tällaista suuta kattavan kannen olin nähnyt jo ennen vangiksi joutumistani.

"Millaisia olot ovat kuun pinnemmissa osissa, siitä en ole vieläkään saanut tarkkoja tietoja. Sielläkin on paljon suunnattomia notkoja, joissa kuun vasikoita pidetään yön aikana. Siellä on niinikään teurastushuoneita ja sen semmoisia – yhdessä sellaisessa minä ja Bedford taistelimme teurastajain kanssa – ja myöhemmin olen nähnyt, kuinka lihoja lasketaan sieltä ilmapalloissa alas kuun sisempiin osiin. Tuskin olen näistä seikoista sentään saanut sen tarkempaa selvää kuin zulukafferi olisi samassa ajassa päässyt selville Suurbritannian viljanviennistä. Se on ainakin varmaa, että näillä pystysuorilla hormeilla ja kuun pinnan rehevällä kasvullisuudella on sangen suuri merkitys kuun ilmanvaikutuksessa ja ilman raitistamisessa. Ensi aikoina, varsinkin kohta sen jälkeen kuin olin päässyt vankeudesta, puhalsi ilmeisesti kylmä tuuli hormeja myöten alas, ja myöhemmin ylöspäin kulkeva siroccon tapainen tuuli lienee ollut syynä minun tautiini. Noin kolme viikkoa senjälkeen nimittäin minä sairastuin omituiseen kuumeesen, joka saattoi minut varsin kurjaan tilaan, vaikka kyllä koetin olla tilassa ja ottaa kiniiniä, jota minulla kaikeksi onneksi sattui olemaan taskussa. Tätä huonovointisuutta kesti melkein siihen asti kuin minut vietiin Suuren Lunarin, kuun valtiaan, eteen.