Kitabı oku: «Kapina», sayfa 21

– No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!

– Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, – sanoi Marie ollen onnen hurmauksissa, – kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi, ennenkuin olet omistanut sen minulle?

Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä, aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta. Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.

"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi, surmaisin hänet. – Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.

Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan, käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.

– He ovat täällä, – hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.

– Kutka?

– Siniset.

– Mutta enpä tahdo kuolla ilman…

– Niin, ota…

Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen kuin ensimäinenkin.

Sitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että näkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin kahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon johtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua lahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi omenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä aukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin päänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi häneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä, joka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän soturijoukon askelten töminän.

– Mene edellä ulos, – sanoi markiisi, – sinä suojelet minua.

Kuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena oviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään. Mittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn, Gars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi itselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa hyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli hypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon poikki.

– Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia!

Ampukaa, konnat! – huusi Hulot jylisevällä äänellä.

Sinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat, hänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi oli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon perällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle pellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri oli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän hirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä takanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat melkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä niin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja takaa-ajajan vauhti hidastui.

On mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla Hulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat vaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin saapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta siinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse. Parikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät osaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun luotisateen.

Koko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia, joka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta toiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit panostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi pukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo nuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt pyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena istui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt toverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien chouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon nopeudella.

Huomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä huutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää puoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti kuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti pensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat sen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle, joka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat senjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli hylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit jo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin, joiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos nämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.

Sillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki metsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle riisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä henkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa ei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut, oivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien vahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli ainoastaan paluumatkaa.

– Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, – huudahti Hulot luoden tarkkaavan katseen metsään, – en enää valitse itselleni ystävää!

– Kas, kas, – sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti kuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, – tuossa lintu, jolla on keltaiset höyhenet.

Ja hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja jonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.

– Mutta mitä hänellä on tuossa? – sanoi toinen, vetäessään esiin rukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. – Se on pyhä mies, pappi! – hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.

– Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! – sanoi kolmas, joka ei löytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin taskusta, jota tarkasteli.

– Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,

– sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen ne.

– Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, – huomautti hänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja heittäen ne koottujen esineiden kasaan.

Neljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien soturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka viime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha, Hulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi pukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä, joiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.

– Soturit, – huudahti Hulot ankarana, – kiellän teitä jakamasta noita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin kerkiävät!

– Herra päällikkö, – sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle kenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, – rahasta en välitä, mutta nuo kengät, – näin hän lisäsi, osoittaen kiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, – nuo kengät sopisivat minulle kuin hansikas käteen.

– Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! – huomautti Hulot.

– Kuinka? – sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, – sodan alusta asti olemme aina jakaneet saaliin.

– En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, – virkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.

– Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä kultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei suinkaan estä sinua ottamasta niitä, – sanoi upseerille eräs hänen vanhoista tovereistaan.

Hulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.

– Se on setäni kukkaro! – huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin kovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen lähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli juuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset punoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun päästi kumean huudon ja virkkoi:

– Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.

– Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, – sanoi hänelle vanha soturi.

– Mutta hän on kuollut! – vastasi Gudin. – Kuollut! Hän oli ainoa sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.

– Onpa hän tyhmä, tuo poika! – sanoivat kansalliskaartilaiset, jotka olivat jääneet saalista jakamaan. – Tuo pappi oli rikas, ja kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään, jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.

Kun saaliinjako oli loppuun suoritettu, chouaneiksi pukeutuneet saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä sen takana.

* * * * *

Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin, jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.

Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa, – poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten, – palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.

Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean ja kaksi oribus'ia. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa, täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta, pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.

– Ne tappelivat Béraudièren pellolla, – huomautti poikanen.

– Meneppä sinne katsomaan, – sanoi äiti.

Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata, soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.

Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut, päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen nyreät kasvot tulivat näkyviin.

– Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän, Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa kolme kynttilää.

Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:

– Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne? Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille, että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja me sen tiedämme.

Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.

– Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat Saint-Georges'n garseja, – hän vastasi väristen, – ja minä sanoin heille, missä Gars oli.

Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän laidalle.

– Lähetin poikamme varoittamaan sinua, – jatkoi Barbette kauhistuneena, – mutta hän ei sinua tavannut.

Chouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä kaatui vuoteelle.

– Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! – hän sanoi.

Mutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.

– Barbette! – hän huusi, – Barbette!.. Pyhä Neitsyt, löinpä liian lujaan!

– Luuletko, – kysyi Barbette avaten silmänsä, – että

Marche-à-Terre saa sen tietää?

– Gars sanoi, – vastasi chouani, – ottavansa selvän siitä, mistä petos johtui.

– Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?

– Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette hengitti vapaammin.

– Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, – hän sanoi, – niin täytänpä heidän lasinsa etikalla.

– Oh, eipä minun enää ole nälkä! – huudahti Galope-Chopine surullisena.

Hänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta hän ei sitä katsonutkaan.

Kaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen hänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.

– Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa Sulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se palamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin välillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.

– Meneekö Gars siis Fougères'en?

– Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden juosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin ja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja pitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.

Tämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata muutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana aamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat, jotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja Pille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein levollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana oli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle muutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä poikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä. Tuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon taakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn yli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän haamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.

– Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! – hän sanoi itsekseen ja luhistui kauhusta kokoon.

Molempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja ne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina niitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet maisemakuviinsa.

– Päivää, Galope-Chopine, – sanoi Marche-à-Terre totisena.

– Päivää, herra Marche-à-Terre, – vastasi nöyrästi Barbetten mies. – Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla on tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.

– Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, – sanoi Pille-Miche.

Molemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut omiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison tynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa Marche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä molemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita, joille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta muodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla omenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo kolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen Marche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.

– Anna minulle nuuskarasiasi, – sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.

Ja ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa, bretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin, joka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.

– Onpa täällä kylmä, – sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven yläluukkua.

Sumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä ikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta takkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.

Galope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa eteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois leveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi. Heidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai Galope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta heidän punaisten villamyssyjensä alla.

– Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, – sanoi Marche-à-Terre.

– Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?

– Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, – sanoi Pille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut hänelle takaisin, – olet tuomittu.

Molemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.

– Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista…

– Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, – vastasi chouani.

Onneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään poikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä lattialle; Pille-Miche otti ne ylös.

– Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia hopeakolikoita! – huudahti Marche-à-Terre.

– Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en ole sanonut mitään, – vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli chouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi, siinä kaikki.

– Miksi puhut asioista vaimollesi? – kysyi raa'asti Marche-à-Terre.

– Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi.

Olet tuomittu.

Saatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan kävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien kouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.

– Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?

– Minä pidän hänestä huolen, – sanoi Marche-à-Terre.

– Rakkaat toverini, – jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt kalpeaksi, – enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että lähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää minulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.

– Se on totta, – sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.

Molemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet ratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli vähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut hiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman hetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja vaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.

Äkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan ja sanoi:

– Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon papille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa joku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.

Galope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella ripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä monilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui rukousnauhansa päähän.

– Oi! – hän lausui päättäessään, – kaikesta huolimatta, serkkuni, koska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle Jumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin että silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta Pyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten ole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään petturi.

– Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa sopia hyvän Jumalan kanssa.

– Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe…

– Riittää, – sanoi Marche-à-Terre; – jos tahdot, ettei sinua kohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin aimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.

Molemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat hänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita vastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla eläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän päästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin raskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista yhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän hiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven yläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka ympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen varaan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.

Molemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa vesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä ja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua Kapteenista. Pille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä tuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta muistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti edelleen:

Ensi kaupunkiin kun tuli, lempijänsä sydän suli, silkkihin hän hänet puki;

toiseen kaupunkiin kun tuli, lempijänsä sydän suli, kultahan hänet puki;

tyttö armas, kaunokainen, poikain syömet voitti vainen koko rykmentissä siinä.

Tämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat Barbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa, jota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä kuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu Länsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon kansanlaulun ensi säkeistöjä:

Lähtekäämme, kaunokainen, sotaan, oma armahainen, pakosalle mailta näiltä.

Suur' ol' kapteenilla mure.

"Sitä ällös pahoin sure;

tytärtäni et voi saada.

Vaikka kosit häntä maalla,

merellä myös raivokkaalla,

hänt' et saa sä petoksetta."

Tyttärensä luokseen haastoi,

isä, vaatteet hältä raastoi,

syöksi sitten meren syliin.

Kapteeni ol' järkevämpi,

pelastamaan ketterämpi,

tytön laivaan nosti nopsa.

"Lähtekäämme, kaunokainen,

sotaan, oma armahainen,

pakosalle mailta näiltä."

Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.

Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju, mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.

– Mikä sinun on, äiti rakas? – kysyi lapsi.

– Mene yksin, – huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. – Sinulla ei enää ole isää eikä äitiä!

Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään. Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme, joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi, katsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei kuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa ilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.

Äkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja veti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre penkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen jalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli täyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä huomasi.

– Vedä puukenkäsi jalasta, – sanoi äiti pojalleen, – ja pistä jalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, – hän huudahti kolkolla äänellä, – isäsi jalkinetta, äläkä koskaan vedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien vuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!

Hän ravisti samalla päätään niin hurjasti, että hänen mustat hiuksensa valuivat kaulaan, luoden hänen kasvoihinsa synkän sävyn.

– Haastan Pyhän Labren todistajaksi siitä, että omistan sinut sinisten asialle, – hän jatkoi. – Sinun tulee ruveta sotilaaksi, kostaaksesi isäsi. Tapa, tapa chouanit, ja tee kuin minä. He ovat ottaneet minun mieheni pään, minä annan sinisille Garsin pään.

Yhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta esille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa käteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää puukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta kohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä mökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette kohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä äidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia, tehdäkseen savun sakeammaksi. – Tuo tulee kestämään kauemmin kuin isäsi, kuin minä ja kuin Gars! – sanoi Barbette hurjan näköisenä osoittaen tulta pojalleen.

* * * * *

Sinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka toinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin katsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil tähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa markiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut sumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät kaupungin lähimmätkin maisemat.

Hiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita, linnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta utujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta sinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla hohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean värin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa vielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet täyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä pahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo edeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.

Kahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti muuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat vähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen rakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän oli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt toivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle sen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan epätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään heikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä yhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut, sellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa nostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin toivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden tilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman tuottamat edut.

Eikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä, jos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi Montauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän levottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu nainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen perustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet eivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän oli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää, jota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin hyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen luvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon viehätys.

"Kenties", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä merkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, "olen ollut ylen kiemaileva markiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka suuresti hän minua rakastaa!.."

– Francine, – hän virkkoi, – se ei enää ole mikään unelma, tänä iltana tulee minusta markiisitar de Montauran! Mitä olenkaan tehnyt, ansaitakseni näin täydellistä onnea! Oh, rakastan, ja rakkaus yksin voi palkita rakkautta. Mutta Jumala epäilemättä tahtoo minua siitä palkita, että olen säilyttänyt sydämeni huolimatta niin suuresta kestetystä kurjuudesta, ja hän tahtoo täten saada minut unhoittamaan kärsimykseni: sillä sinä sen tiedät, lemmikkini, että olen paljon kärsinyt!

– Tänäkö iltana markiisitar de Montauran, te, Marie? Oi, ennenkuin se on tapahtunut, luulen minä puolestani uneksivani. Kuka siis on hänelle sanonut kaikki teidän avunne?

– Mutta, lapsi kulta, hänellä ei ole ainoastaan kauniit silmät, hänellä on myös sielu. Jospa sinä olisit nähnyt hänet vaarassa, niinkuin minä hänet näin! Oh, hän varmaankin osaa rakastaa, hän on niin rohkea!