Kitabı oku: «Asja», sayfa 2

III

Seuraavana aamuna, kun jo olin herännyt, vaan en vielä noussut vuoteeltani, kuulin sauvalla koputettavan akkunani alla, ja ääni, jonka heti tunsin Gagin'in ääneksi, kuului laulavan:

"Viel' uinailet? Ma kitaralla

Sun herätän…"

Minä riensin aukaisemaan hänelle ovea.

– Terve, sanoi Gagin, astuessaan sisään. – minä häiritsen teitä jotenkin varhain, mutta katsokaa, millainen aamu! Raitista, kastetta, leivoset laulavat…

Kiharine, kiiltävine hiuksineen, paljaine kauloineen, ruusuisine poskineen hän itse oli raitis kuin aamu.

Minä pukeuduin. Me astuimme puutarhaan, istuimme penkille, käskimme tuoda itsellemme kahvia ja ryhdyimme keskustelemaan. Gagin ilmaisi minulle tulevaisuutta koskevat aikeensa: melkoisen omaisuuden omistajana ja ollen kenestäkään riippumatonna hän oli päättänyt antautua maalaustaiteen alalle, ollen huolissaan vain siitä, että myöhään oli tullut tähän tuumaan ja kuluttanut paljon aikaa turhaan; minäkin kerroin aikeistani ja uskoin sen ohessa hänelle onnettoman rakkauteni salaisuuden.

Hän kuunteli minua kärsivällisesti, mutta vilkasta osanottoa minä, niin paljon kuin voin huomata, en hänessä herättänyt intohimoani kohtaan. Huoattuansa pari kertaa jälessäni kohteliaisuudesta minua kohtaan hän esitti minulle, että lähtisimme katselemaan hänen stuudioitansa. Minä heti siihen suostuin.

Asjaa me emme tavanneet kotona. Hän oli emännän kertomuksen mukaan lähtenyt "rauniolle". Noin kahden virstan päässä L: stä oli nimittäin jäännöksiä eräästä feodaali-linnasta. Gagin näytti minulle kaikki maalikuvainsa pohjapiirrokset. Hänen kuvasuunnitelmissaan oli paljon elävää ja todenmukaista, jotakin vapaata ja leveätä, mutta ainoakaan niistä ei ollut valmis, ja piirustus minusta näytti huolimattomalta ja virheelliseltä. Minä lausuin peittelemättä ajatukseni.

– Niin, niin, alkoi hän huoaten; – te olette oikiassa, kaikki tämä on sangen huonoa ja epätäydellistä. Mitä on tekeminen! Minä en ole oppinut niinkuin olisi pitänyt ja tuo lemmon slaavilainen leväperäisyyskin tahtoo pitää puoltansa. Miettiessä työtä jo luulee kotkana liitelevänsä ilmassa; luulee voivansa siirtää maapallon radaltaan – mutta kun työ on pantava toimeen, niin jo heikkenee ja väsyy.

Minä ai'oin rohkaista häntä, mutta hän viittasi kädellään ja koottuansa kaikki piirroksensa hän heitti ne sohvalle.

– Jos olen kärsivällinen, niin minusta tulee jotakin, lausui hän parrassaan: – joll'en, niin jään keskeneräiseksi. Lähtekäämme ennemmin etsimään Asjaa.

Me lähdimme.

IV

Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin; sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen, aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin; siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle suoraan syvyyden yläpuolelle.

– Asjahan se on! huudahti Gagin: – kuinka järjetöin!

Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan. Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen varomattomuudestaan.

– Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: – älkää kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten älykkäisyyttä.

Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa… "Hän tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: – "miksi sitä? millainen lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä lasillisen vettä.

– Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen veljeensä. – ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi täytyy kastaa.

Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa huudahti ja nauroi sitten ääneensä…

Minua harmitti vielä enemmän.

– Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään sukankutimensa hetkeksi sillensä.

Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi rohkeasti, puoleksi hilpeästi.

Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa sanovan: – olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua ihmetellen ihailette.

– Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.

Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa, nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi, kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:

– Sydämemme naisen terveydeksi!

– Onko hänellä siis – onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiä Asja.

– Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.

Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen; jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.

Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko hän mennä "Frau Luise'n" luo.

– Milloin viimeiseksi olet kysynyt lupaa? vastasi Gagin, tuo aina samanlainen, tällä kertaa kuitenkin jotenkin hämmästynyt hymy huulillaan: – onko sinun ikävä meidän kanssamme?

– Ei, mutta minä lupasin Frau Luise'lle vielä eilen käydä häntä tervehtimässä ja sitä paitse minä ajattelin, että teidän on suotuisampi olla kahden kesken. Herra N. (hän osoitti minua) kertoo sinulle vielä jotakin.

Hän lähti.

– Frau Luise, alkoi Gagin, koittaen välttää katsettani: – on entisen täkäläisen pormestarin leski, hyvänluontoinen, mutta ylönkatsottu vaimo. Hän on suuresti mieltynyt Asjaan. Asjalla on tapana mielellään tutustua alhaissäätyisten ihmisten kanssa; minä olen huomannut, että perusteena siihen aina on ylpeys. Minä olen häntä kelpolailla hemmoitellut, niinkuin näette, lisäsi hän hetken oltuansa vaiti: – mutta mitä olen voinut tehdä? Ankaruutta en voi käyttää ketään kohtaan, häntä kohtaan kaikkien vähimmin. Minun on velvollisuuteni olla suopea häntä kohtaan.

Minä olin vaiti. Gagin käänsi keskustelun toisaalle. Mitä enemmän minä opin häntä tuntemaan, sitä lujemmin minä häneen kiinnyin. Minä rupesin häntä jo pian ymmärtämään. Hän oli tuollainen perinpohjin venäläinen mies, totuutta rakastava, rehellinen, yksinkertainen, mutta valitettavasti jotenkin hidas, ilman pontevuutta ja sisällistä intoa. Nuoruuden kiihko ei hänessä kuohunut, se ikäänkuin kimalteli kainona valona. Hän oli hyvin rakastettava ja älykäs, mutta minä en voinut saada itselleni selväksi, mitä hänestä miesikäisenä oli tuleva. Tulla taiteiliaksi … ilman uutteraa, alituista voimain ponnistusta ei tule taiteiliiaksi, ja voimiasi ponnisteleva, ajattelin minä, silmäillen hänen lempeätä kasvojensa luonnetta ja kuunnellen hänen hidasta puhettansa, – ei, voimiasi ponnisteleva sinä et milloinkaan ole, ja itseäsi pakoittamisessa, siinä sinä et ole onnistuva. Ja kuitenkin oli tuiki mahdotointa olla häntä rakastamatta; sydän ikäänkuin vetäytyi hänen puoleensa. Noin tuntia neljä me vietimme yhdessä, milloin istuen vieretysten sohvalla milloin levollisina käyskennellen talon edessä. Ja näinä neljänä tuntina me täydellisesti liityimme toisiimme.

Päivä oli menossa maillensa, ja minun oli jo aika lähteä kotiin. Asja vielä ei oikut palannut.

– Hänpä vasta on oikein itsevaltainen! virkkoi Gagin: – jos suvaitsette, niin tulen teitä saattamaan. Matkalla poikkeemme Frau Luise'n luo; minä kysyn onko hän siellä? Kierros ei paljoa tee.

Me kävelimme alas kaupunkiin, ja pysähdyimme, kuljettuamme kaitaa mutkikasta poikkikatua pitkin, kahden akkunan levyisen ja neljän kerroksen korkuisen rakennuksen eteen. Toinen kerros pistäytyi ensimäistä enemmän kadulle päin, kolmas ja neljäs vielä enemmän kuin toinen. Koko rakennus vanhanaikuisine veistokoristuksineen, kaksine paksuine pylväineen, jyrkkine tiilikattoinen ja ullakosta esiin pistäytyvine vintturineen oli suuren, kyttyräisen linnun näköinen.

– Asja! huusi Gagin: – oletko siellä? Valaistu akkuna kolmannessa kerroksessa avautui ritinällä, ja me näimme siinä Asjan mustanverevän pään. Hänen takanansa tirkistelivät vanhan akan hampaattomat ja heikko-silmäiset kasvot.

– Olen, vastasi Asja, nojautuen veikistelevästi kyynärvarsillaan akkunalautaa vastaan: – minun on täällä hyvä olla. Tuossa, ota, lisäsi hän heittäen Gaginille geraaniumi-oksan: – kuvaile mielessäsi, että minä olen sinun sydämesi nainen.

Frau Luise nauroi.

– N. on poislähdössä, vastasi Gagin: – hän tahtoo jättää sinulle jäähyväiset.

– Todellakin, virkkoi Asja: – siinä tapauksessa anna hänelle oksani, minä tulen heti takaisin.

Hän veti akkunan kiinni ja nähtävästi suuteli Frau Luisia. Gagin antoi minulle vaiti ollen oksan. Vaiti ollen minä pistin sen taskuuni, menin poikkivientipaikalle ja annoin viedä itseni toiselle puolen virtaa.

Minä muistan, kuinka minua, astuessani kotiini mitään ajattelematta, mutta kummallisen raskaalla sydämmellä, äkkiä kohtasi väkevä tuttu, mutta Saksassa harvinainen haju. Minä pysähdyin ja näin tien vieressä vähäläntäisen vartaallisen hamppua. Se synnyinmaani aroilla tavallinen haju huomautti minua tästä ja herätti minussa innokkaan ikävöimisen sinne. Minussa nousi halu saada hengittää venäläistä ilmaa, astua venäläistä maata. "Mitä teen täällä, miksi kuljeskelen vieraassa maassa vieraitten keskessä?" huudahdin minä, ja kuolettavainen raskaus, jota tunsin sydämessäni, muuttui samassa katkeraksi, polttavaksi mielenliikutukseksi. Minä saavuin kotiini aivan toisellaisessa mielentilassa, kuin edellisenä päivänä. Minä tunsin itseni melkein kiivastuneeksi, enkä pitkään aikaan voinut rauhoittua. Mieliharmi, jota itsekään en voinut ymmärtää, valtasi minut. Vihdoin minä laskeusin istumaan ja muistellessani uskotointa leskeäni (virallinen muisteleminen tästä naisesta päätti jokaisen päiväni), sain käsiini erään hänen kirjoittamistansa kirjeistä. Mutta minä en edes katsonut siihen; minun ajatukseni alkoivat heti kulkea toisaalle. Minä rupesin ajattelemaan … ajattelemaan Asjaa. Minun juolahti mieleeni, että Gagin keskustellessamme oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, että olisi muka olemassa asianhaaroja, jotka vaikeuttaisivat hänen palaamistansa Venäjälle… "Mutta onkohan tuo tyttö sittenkään hänen sisarensa?" lausuin minä ääneeni.

Minä riisuin yltäni, laskeusin makaamaan ja yritin nukkua; hetkisen kuluttua, minä jälleen nousin istumaan vuoteelleni ja rupesin, nojautuen kyynärvarrellani päänaluseen, uudestaan muistelemaan tuota "oikullista, teeskennellen nauravaa tyttöä"… "Hän on muodostettu niinkuin pieni Raphael'in Galathea Farnesina'ssa," sanoin hiljaa itsekseni: – "niin; eikä hän sittenkään ole Gagin'in sisar…"

Ja lesken kirje oli tällä välin rauhallisena jalkapuolella himmeänä kuin epämääräisessä valossa.