Kitabı oku: «Asja», sayfa 5

XI

Kulkiessani seuraavana päivänä Gagin'ien luo, minä en kysynyt itseltäni, olinko rakastunut Asjaan, mutta minä ajattelin paljo häntä, hänen kohtalonsa minua huvitti, minä iloitsin meidän osottamattomasta yhtymyksestämme. Minä tunsin itsessäni, että minä vasta eilisestä päivästä alkaen olin oppinut häntä tuntemaan! siihen asti hän oli ollut suljettuna minulle. Ja kuin minä vihdoin olin päässyt häntä tuntemaan, kuinka viehättävässä valossa hänen kuvansa silloin säteili edessäni. kuinka uusi se oli minulle, millainen salainen lumous siitä kainosti virtasi minuun…

Nopeasti minä astuin tuttua polkua pitkin, tavan takaa luoden silmäni etäisyydessä valkoisena välkkyvää taloa kohti. Minä en ajatellut tulevaisuutta – en edes huomista päivää; minun oli sangen hyvä olla.

Asja punastui kun minä astuin huoneesen, minä huomasin, että hän taasen oli pukeutunut uudestaan, mutta mitä kasvonsa ilmaisivat, se ei kuitenkaan soveltunut hänen pukuunsa: ne olivat surulliset. Ja minä tulin niin hilpeän iloisena! Minusta näytti, ikäänkuin hän nytkin tapansa mukaan olisi ollut aikeessa juosta pois, mutta kuitenkin koittanut voittaa itseänsä – ja hän jäi huoneesen. Gagin näkyi olevan tuon omituisen hurjan innon vallassa, joka taudin tavalla valtaa taitelijoita kun he kuvailevat mielessään, että heidän on onnistunut "saada luonto kynsiinsä", niinkuin he sanovat. Hiukset pörrössä ja maaliin tahrattuna hän seisoi jännitetyn palttinan edessä, vedellen sitä leveälti siveltimellään; hän nyökäytti ikäänkuin hurjistuneena minulle päätänsä, astui taaksepäin, tiiroitti sitä silmillään ja hyökkäsi sitte jälleen kuvansa luo. Minä en tahtonut häiritä häntä ja istuuduin Asjan luo. Hänen tummat silmänsä kääntyivät verkalleen minuun.

– Te ette ole tänään samanlainen kuin eilen, huomautin minä, turhaan koitettuani herättää hymyä hänen huulilleen.

– En, en ole samanlainen, vastasi hän vitkallisella ja kolkolla äänellä. Mutta mitäpä siitä! Minä vain en ole nukkunut rauhallisesti; minä olen miettinyt koko yön.

– Mitä olette miettineet?

– Ah, minä olen miettinyt paljon asioita. Jo lapsuudestani saakka se on ollut tapanani; ja siitä ajasta asti, kuin vielä asuin äitini kanssa.

Hän lausui tämän sanan voimainponnistuksella ja toisti sitten vielä kerran:

– Kun vielä asuin äitini kanssa… Minä olen miettinyt, miksi ei kukaan saata edeltäkäsin tietää kuinka hänen käy maailmassa; usein näkee vaaran olevan lähellä, – mutta kuitenkin on mahdotointa pelastaida; ja miksikä ei aina saada sanoa totuutta suoraan?.. Sitten olen miettinyt sitä, etten minä tiedä mitään, että minun vielä tulee oppia. Minua pitää kasvatettaman, minä olen sangen huonosti kasvatettu. Minä en taida soittaa pianoa, en taida piirtää, ja ompelenkin aivan tyydyttävästi. Minulla ei ole mitään taitoa; minun seurassani mahtaa olla sangen ikävä.

– Te menettelette väärin itseänne kohtaan, virkoin minä. – Te olette lukeneet paljon, olette sivistynyt jo teidän ymmärryksellänne…

– Olenko minä ymmärtäväinen? kysähti hän niin sattuvan luonnollisella tiedonhalulla, että minä ehdottomasti rupesin nauramaan. – Veli, olenko minä ymmärtäväinen? kysyi hän Gagin'ilta.

Tämä ei vastannut hänelle mitään, vaan jatkoi puuhailemistaan, yhä vaihtaen sivellintä ja nostaen kättänsä korkealle.

– Minä toisinaan itsekään en tiedä, mitä minulla on päässäni, jatkoi Asja samalla miettivällä katsannolla. – Minä välistä itsekin todella pelkään itseäni. Voi, minä tahtoisin niin mielelläni… Onko totta, ettei naisten pidä lukea paljoa.

– Paljoa ei heidän pidä lukeman, mutta…

– Sanokaa minulle, mitä minun pitää lukeman? sanokaa mitä minun pitää tekemän? Minä tahdon tehdä kaikki mitä te minulle määräätte, lisäsi hän viattomalla luottamuksella kääntyen minuun.

Minä en heti huomannut, mitä minun piti vastaaman hänelle.

– Eikö teidän tule ikävä minun kanssani?

– Kuinka siihen arveluun saatatte tulla? vastasin minä.

– No, kiitän teitä siitä! virkkoi Asja; – minä vain luulin, että teidän saattaisi tulla ikävä.

Ja hänen pienoinen kuuma kätensä puristi minun kättäni.

– N.! huudahti samassa Gagin: – eikö tämä tausta ole liian tumma?

Minä menin hänen luoksensa. Asja nousi ja lähti huoneesta.

XII

Tunnin kuluttua hän palasi takaisin, jäi seisomaan ovelle ja viittasi kädellään minua tulemaan luoksensa.

– Kuulkaa, sanoi hän: – jos minä kuolisin, säälisittekö minua.

– Millaisia ajatuksia teillä tänään on! huudahdin minä.

– Minä kuvailen mielessäni, että minä kuolen pian; minusta toisinaan näyttää, kuin kaikki ympärilläni jättäisi minulle jäähyväiset. On parempi kuolla, kuin elää tällä tavoin … voi älkää katsoko minuun tuolla tavalla; minä vakuutan, etten teeskentele. Muuten minä jälleen rupean pelkäämään teitä.

– Oletteko siis peljänneet minua?

– Jos minä olen tuollainen kummallinen olento, niin minä todellakaan en ole syypää siihen, vastasi hän, – Katsokaa, minä en enää saata nauraakaan…

Hän pysyi surullisena ja raskasmielisenä iltaan saakka. Jotakin oli hänessä tekeillä, mutta mitä se oli, sitä minä en käsittänyt. Hänen silmäyksensä pysähtyivät usein minuun; minä en ymmärtänyt, mitä ne lausuivat, mutta minun sydämeni vetäytyi joka kerta niiden vaikutuksesta hiljaa kokoon. Hän näytti rauhalliselta – mutta katsellessani häntä minun kuitenkin teki mieleni pyytää häntä rauhoittumaan. Minä ihailin häntä, minä näin liikuttavan viehätyksen hänen vaaleissa piirteissään, hänen epämääräisissä, vitkallisissa liikkeissään – mutta hän kuvaili itselleen jostakin syystä en tiedä mistä – etten ollut hyvällä tuulella.

– Kuulkaa, sanoi hän minulle vähää ennen hyvästi jättöä: – minua häiritsee se ajatus, että te pidätte minua kevytmielisenä… Vastaisuudessa teidän tulee uskoa, mitä teille sanon, mutta myöskin teidän pitää oleman vilpittömän minua kohtaan: minä olen aina sanova teille totuuden, minä annan sen vahvistukseksi teille kunniansanani…

Tämä "kunniansanani" saattoi minut taasen nauramaan.

– Voi, älkää naurako, sanoi hän kiihkeästi, – muuten minä tänään sanon teille saman, minkä te sanoitte minulle eilen: – "Miksi te nauratte?" – ja lisäsi, oltuansa hetken vaiti: – muistatteko, te puhuitte eilen siivistä? … minulle on kasvanut siivet mutta ei ole minne lentäisin.

– Mitä sanottekaan, virkoin minä: – onhan teille kaikki tiet avoinna.

Asja katsoi suoraan ja terävästi silmiini.

– Teillä on tänään huonoja ajatuksia minusta, sanoi hän rypistäen kulmakarvojansa.

– Minullako huonoja ajatuksia? teistä? —

– Mikäpä teitä tänään saattaa olemaan noin allapäin? keskeytti minua Gagin: – tahdotteko että eilisen mukaan soitan teille valssin?

– Ei, ei, vastasi Asja, puristaen käsiänsä yhteen; – ei millään ehdolla tänään.

– En minä tahdo pakoittaa sinua, rauhoitu!..

– Ei millään ehdolla, toisti Asja, tullen vaaleaksi. —

"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" ajattelin itsekseni tullessani Rhein'ille, jonka synkät aallot kiihkeinä vyöryivät.

XIII

"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" kysyin itseltäni herätessäni seuraavana aamuna. —

– Minä en tahtonut luoda silmäystä itseeni. Minä tunsin että hänen kuvansa. että "väkinäisesti nauravan tytön" kuva oli tunkeutunut syvään sydämeeni, ett'enkä siitä helposti voinut irtaantua. – Minä lähdin L:ään ja viivyin siellä koko päivän. mutta Asjasta en saanut nähdä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Hän tuli alas hetkiseksi, kääre otsan ympärillä, vaaleana, raukeana, silmät melkein suljettuina; hän hymyili voimattomasti ja sanoi: – "se menee ohitse, se ei ole mitään, se menee ohitse, eikö niin?" – ja meni pois. – Tämä kävi säälikseni, ja sydämessäni tuntui niin surullisen tyhjältä; minä en tahtonut pitkään aikaan lähteä pois ja palasin kotiin vasta myöhään.

Seuraavan aamun minä mietin jonkinmoisessa puoliunen kaltaisessa tilassa. Minä tahdoin ryhtyä työhön – en voinut; koitin olla mitään tekemättä, mitään ajattelematta … tämäkään ei onnistunut. Minä kävelin pitkin kaupunkia, palasin kotiin ja lähdin jälleen ulos.

– Oletteko ehkä herra N.? kuului äkkiä takanani lapsen ääni. Minä katsoin taakseni; edessäni seisoi poika. – Tämä on neiti Annetet'eltä teille, lisäsi hän, antaen minulle kirjelipun.

– Minä aukaisin sen – ja tunsin Asjan säännöttömän ja hätäisen käsialan. – "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata teitä," kirjoitti hän minulle, "saapukaa tänään kello neljä rauniolle vievän tien varrella olevan rukoushuoneen luo. Minä olen tänään menetellyt sangen varomattomasti… Tulkaa Jumalan tähden, te saatte kuulla kaikki… Sanokaa kirjeen tuojalle: "kyllä."

– Tuleeko vastausta? kysyi poika.

– Sano: "kyllä," vastasin minä. Poika lähti juoksemaan pois.

XIV

Tultuani huoneeseni laskeusin istumaan ja vaivuin ajatuksiin. Sydämeni sykki tuimasti. Useampia kertoja minä luin Asjan kirjeen. Minä katsoin kelloa; se ei vielä ollut yhtätoistakaan.

Ovi avautui – ja Gagin astui sisään.

Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän tarttui minun käteeni ja puristi sitä lujasti. Hän näytti sangen levottomalta.

– Mikä teitä vaivaa? kysyin minä.

Gagin otti tuolin ja istuutui minua vastapäätä.

– Neljä päivää sitten, alkoi hän väkinäisesti hymyillen ja änköttäin: – minä hämmästytin teitä kertomukseni kautta; tänään minä hämmästytän teitä vielä enemmän. Jollekulle toiselle minä luultavasti en puhuisi … niin suoraan… Mutta te olette kunnon mies, olette minun ystäväni, eikö niin? kuulkaa siis: minun sisareni Asja on teihin rakastunut.

Minä säikähdin ja hypähdin ylös tuolilta…

– Teidän sisarenne, te sanotte…

– Niin, niin, keskeytti minua Gagin. – Minä puhun teille, eitä hän on kadottanut järkensä, ja saattaa minutkin järjettömäksi. Mutta onneksi hän ei osaa valehdella – hän luottaa minuun. – Oi, millainen sielu tuolla tytöllä on … hän saattaa itsensä vielä turmioon ihan ehdottomasti.

– Mutta te varmaankin erehdytte, huomautin minä…

– En, minä en erehdy. Eilen, niinkuin tiedätte, hän oli vuoteellaan melkeen koko päivän, ei syönyt mitään, ei myöskään mitään valittanut… Hän ei valita milloinkaan. – Minua kuitenkaan ei huolestuttanut, vaikka häntä iltapuoleen rupesi vaivaamaan kuume. Tänään kello kaksi aamulla emäntämme herätti minut: Tulkaa, sanoi hän, sisarenne luo: hänen laitansa on jotenkin huono.

– Minä kiirehdin Asjan luo ja näin hänen täysissä vaatteissa makaavan kuumetaudissa, kyynelten vallassa; hänen päänsä oli hehkuvan kuuma, ja hänen hampaansa kalisivat. "Mikä sinun on, kysyin minä: oletko kipeä?"

– Hän heittäysi minun kaulaani ja rupesi rukoilemaan minua viemään hänet pois niin pian kuin mahdollista, jos tahtoisin, että hän jäisi elämään… Minä en käsitä mitään … minä koitan häntä rauhoittaa… Hän rupee itkemään yhä tuimemmin … ja äkkiä minä hänen kyyneleittensä ohessa kuulen… Niin, sanalla sanoen, minä kuulin, että hän rakastaa teitä. – Minä vakuutan teille, ett'ei meistä kumpikaan, vaikka olemmekin ymmärtäväisiä miehiä, voi kuvailla mielessään kuinka syvälti hän tuntee, ja millaisella mahdottomalla voimakkuudella nämät tunteet hänessä esiytyvät; tämä nyt valtasi hänet odottamattomasti ja kiihkeästi kuin raju-ilma. Te olette sangen rakastettava ihminen, jatkoi Gagin: – mutta kuitenkin minun täytyy tunnustaa, ett'en käsitä, miksi hän on rakastunut teihin. Hän sanoo, että hän oli mieltynyt teihin heti ensi katsannossa. Siitä syystä hän myöskin taannoin itki, vakuuttaessaan minulle, ett'ei hän tahdo rakastaa ketään muuta kuin minua. – Hän luuloittelee itselleen, että te halveksitte häntä, että te varmaankin tunnette hänen syntynsä; hän kysyi minulta, enkö ole kertonut teille hänen elämänvaiheistansa – minä luonnollisesti annoin kieltävän vastauksen; mutta hänen hieno aistinsa – se todellakin on ihmeteltävä. Hän toivoo ainoasti yhtä asiaa, lähteä pois, pois nyt heti. – Minä istuin hänen kanssansa aamuun asti; hän vaati minua vakuuttamaan kunniansanallani, ett'ei meitä enään huomena olisi täällä – ja silloin vasta hän nukkui. Minä mietin miettimistäni, ja päätin vihdoin – keskustella teidän kanssanne. Minun mielestäni Asjalla on oikein – meidän tulee molempien lähteä täältä matkaamme. Ja minä olisin jo tänään vienyt hänet täältä pois, jollei päähäni olisi sattunut ajatus, joka minun pidätti. Ehkä … kukapa sen tietää? – minun sisareni miellyttää teitä. Jos niin olisi asian laita, niin mintähden siis veisin hänet pois? – Ja silloin minä päätin häpeämättä… Ja sitä paitse minä olen itsekin jotakin huomannut… Minä päätin … kuulustella teiltä… Gagin raukka joutui kokonaan hämille. – Suokaa minulle anteeksi, minä pyydän, lisäsi hän: minä en ole tottunut tällaisiin asioihin.

Minä tartuin hänen käteensä.

– Te tahdotte saada kuulla, virkoin minä vakavalla äänellä: – miellyttääkö minua teidän sisarenne? – Te olette arvanneet oikein, hän miellyttää minua…

Gagin katsahti minuun. Mutta, lausui hän änkäten: – te ette suinkaan tahtoisi naida häntä?

– Miten te tahdotte, että vastaisin tällaiseen kysymykseen? Päättäkää itse saattaisinko nyt…

– Minä ymmärrän, minä ymmärrän, keskeytti minua Gagin. – Minulla ei sitä paitse ole mitään oikeutta vaatia teiltä vastausta tähän, ja minun kysymykseni – oli peräti sopimatoin. – Mutta mitä minun pitää tekemän? – Tulen kanssa ei ole hyvä leikitellä. Te ette tunne Asjaa; olisi mahdollista, että hän sairastuisi, lähtisi ulos, määräisi teille yhtymis-ajan… Toinen saattaisi salata kaiken ja odottaa tilaisuutta – mutta sitä hän ei saata. Hänelle on tämä tapahtunut ensikerran, – sepä siinä juuri paha onkin. Jos olisitte nähneet, kuinka hän tänään itki jalkojeni juuressa, niin ymmärtäisitte minun pelkoni.

Minä rupesin miettimään. Gagin'in sanat: "määrätä yhtymis-ajan" sattuivat sydämeeni. Minusta näytti häpeälliseltä olla avosydämisesti vastaamatta hänen kunnialliseen avosydämisyyteensä.

– Niin, sanoin minä vihdoin: – te olette oikeassa. Tunti on siitä kulunut, kun sain sisareltanne kirjeen. Tuossa se on.

Gagin otti kirjeen, luki sen nopeasti ja laski kätensä polvilleen. Hänen kasvoillaan ilmautuva hämmästys saattoi hänet huvittavan näköiseksi, mutta minun ei nyt tehnyt mieleni nauraa.

– Te todeltakin olette, sen vielä toistan … kunnon mies, virkkoi hän: – mutta mitä nyt on tekeminen. kuinka? hän tahtoo itse lähteä pois, ja kirjoittaa kuitenkin teille ja soimaa itseään varomattomuudesta … ja milloin hän on ennättänyt kirjoittaa? Mitä hän oikeastaan tahtoo teiltä?

Minä rauhoitin häntä, ja me rupesimme niin kylmäkiskoisesti kuin suinkin keskustelemaan siitä, mihin meidän oli ryhtyminen.

Vihdoin me tulimme seuraavaan päätökseen: vaaran välttämiseksi minun tuli mennä määrättyyn paikkaan ja keskustella rehellisesti Asjan kanssa. Gagin sitoutui istumaan kotona ja teeskentelemään täydellistä tietämättömyyttä hänen kirjeensä suhteen; mutta illalla me jälleen päätimme yhtyä.

– Minä luotan lujasti teihin, sanoi Gagin puristaen kättäni: – säästäkää sekä häntä että minua. Huomena me kuitenkin lähdemme, lisäsi hän nousten: – sillä te ette kumminkaan nai Asjaa.

– Antakaa minulle miettimisaikaa iltaan saakka, virkoin minä.

– Olkoon niin, mutta te ette häntä kumminkaan nai. Hän lähti pois, mutta minä heittäysin sohvalle ja suljin silmäni. Päätäni pyörytti: se oli ollut yht'aikaa liian monen rajun tunteen vaikutuksen alaisena. Minua pahastutti Gagin'in avosydämisyys, minä tunsin mieliharmia Asjaa kohtaan, hänen rakkautensa minua sekä ihastutti että häiritsi. Minä en voinut käsittää, mikä saattoi hänet ilmaisemaan kaikki veljellensä; pikaisen, melkein silmänräpäyksellisen päätöksen välttämättömyys minua kiusasi…

"Mennä naimiseen seitsentoista vuotiaan, hänen luontoisensa tytön kanssa, kuinka se on mahdollista?" sanoin minä nousten sohvalta.