Kitabı oku: «Asja», sayfa 4

"Ja tuossa nyt minä, kaksikymmenvuotias poika parka äkkiä näin kolmentoista vuotisen tytön haltuuni jätetyksi! Ensimäisinä päivinä isän kuoleman jälkeen vaikutti jo minun äänenikin hänessä kuumetaudin, minun hyväilemiseni saattoivat hänet raskasmieliseksi, ja vasta vähitellen hän minuun tottui. Jälestäpäin, kun hän tuli siihen vakuutukseen, että minä todellakin tunnustan hänet sisarekseni, ja rakastan häntä niinkuin sisarta ainakin, hän kiintyi minuun intohimoisesti: hänessä ei ainoakaan tunne jää puolinaiseksi.

"Minä vein hänet Pietariin. Kuinka vaikeata minun ikänänsä olisi ollutkin erota hänestä, – niin en kuitenkaan missään tapauksessa voinut elää yhdessä hänen kanssansa; minä asetin hänet yhteen paraimmista kasvatuslaitoksista. Asja kyllä ymmärsi, että meidän oli välttämätöntä erota, mutta kuitenkin tämä vaikutti hänessä taudin, joka saattoi hänet miltei kuoleman partaalle. Vähitellen suru kuitenkin poistui hänen mielestään, ja hän oli neljä vuotta kasvatuslaitoksessa, mutta pysyi, vastoin sitä, mitä olin odottanut, melkein samallaisena, kuin ennen oli ollut. Laitoksen johtajatar valitti hänestä usein minulle. 'Aivan mahdotointa on häntä rangaista', hän tavallisesti sanoi minulle; – 'ja ystävällisyydestä ei ole mihinkään hänen suhteensa'. Asja käsitti kaikki erittäin hyvin, oppi mainiosti, paremmin kuin kaikki muut, mutta ei millään ehdolla tahtonut antautua yleisen kurin alaiseksi; hän niskoitteli, jöröitteli… Minä en saattanut häntä siitä liiaksi moittia: siinä tilassa, jossa hän oli, hän ei saattanut muuta kuin joko olla nöyrä jokaista kohtaan, tahi karttaa jokaista. Kaikista kumppaneistansa hän katsoi ystäväksensä ainoasti erään sekä muotonsa että syntynsä puolesta vähäpätöisen, köyhän tytön. Muut neitoset joiden yhteydessä häntä kasvatettiin, ja jotka suurimmaksi kuuluivat eteviin perheisin, eivät hänestä pitäneet, vaan kiusottelivat häntä ja pistelivät niin paljon kuin suinkin taisivat; Asja ei antanut heille hiuskarvaakan perää. Kerran uskontotunnilla opettaja sattui puhumaan paheista. 'Liehakoitseminen ja pelkurimaisuus ovat törkeimmät paheet,' sanoi Asja ääneensä. Sanalla sanoen, hän jatkoi käydä omaa tietänsä; ainoasti hänen seurustelutapansa tuli paremmaksi, vaikk'ei hän tässäkään suhteessa juuri suuresti näyttänyt edistyneen.

"Vihdoin hän saavutti seitsemännentoista ikävuotensa; hänen ei enään käynyt jääminen kasvatuslaitokseen. Minä olin suuressa pulassa. Vihdoin hyvä ajatus juolahti mieleeni; minä päätin ottaa eron palveluksestani, lähteä ulkomaille yhdeksi tahi kahdeksi vuodeksi ja viedä Asja mukanani. Tuumasta toimeen; ja nyt minä oleskelen hänen kanssansa Rhein'in rannoilla, jossa minä koitan harjoittaa maalaustaidetta, hän taasen … veikistellä ja hullutella vanhan tavan mukaan."

– Nyt minä toivon, että te ette tuomitse häntä liian ankarasti, sillä vaikka hän teeskenteleekin ikäänkuin kaikki olisi hänestä saman tekevää, hän kuitenkin panee suuren arvon siihen. mitä muut, varsinkin mitä te hänestä ajattelette.

Ja lempeä hymy ilmaantui taas Gagin'in huulilla.

Minä puristin voimakkaasti hänen kättänsä.

– Niin on asian laita, virkkoi Gagin jälleen: minä olen pahassa pulassa hänen suhteensa. Hän saattaa kuumia hiiliä jalkojeni alle, tuo tyttö. Tähän asti kukaan ei ole miellyttänyt häntä, mutta silloin on hätä käsissä, jos hän rakastuu johonkuhun. Minä toisinaan todellakaan en tiedä, mihin minun on ryhtyminen hänen suhteensa. Taannoin hänen päähänsä pälkähti ruveta vakuuttamaan minulle, että minä olin tullut häntä kehtaan entistä kylmemmäksi, sekä ett'ei hän rakasta ketään muuta kuin minua, että hän ainiaan on rakastava ainoasti minua. Ja tämän ohessa hän rupesi niin itkemään…

– Tämä se siis oli … oli juuri päästä huuliltani, minä purin kieleeni.

– Mutta sanokaapa, pyysin minä Gaginia: koska kerta avosydämisyys vallitsee meidän kesken – eikö hän todellakaan ole tähän asti mieltynyt kehenkään? Pietarissa hän varmaan on nähnyt paljon nuoria miehiä.

– Nämät juuri häntä eivät ensinkään miellyttäneet. Ei, Asja vaatii itsellensä sankarin, epätavallisen ihmisen – tahi maalarin kuvaamaan vuoren rotkossa istuvan paimenen.

– Mutta olenpa jo kyllin laverrellut ja pidättänyt teitä, lisäsi hän nousten.

– Kuulkaapa, sanoin minä: – menkäämme teidän luoksenne, minun ei tee mieleni kotiin.

– Mutta teidän työnne?

Minä en vastannut mitään; Gagin hymyili hyväsydämisesti, ja me palasimme L:ään. Nähdessäni tutun viinitarhan ja valkoisen rakennuksen vuoren huipulla, jonkinmoinen suloinen tunne valtasi minut – niin, minun sydämessäni tuntui niin suloiselta, ikäänkuin joku olisi äänetönnä vuodattanut siihen lievitystä, Mieleni keveni Gagin'in kertomuksen jälkeen.

IX

Asja kohtasi meitä etehisen kynnyksellä; minä odotin jälleen naurua, mutta hän tuli meitä vastaan ihan vaaleana, äänetönnä ja silmät maahan luotuina.

– Tuossa hän taasen on, sanoi Gagin hänelle: – ja huomaa, hän on itse tahtonut palata.

Asja loi minuun kysyväisen silmäyksen. Vuorostani minä nyt ojensin hänelle käteni ja puristin voimakkaasti hänen kylmiä sormiansa. Minä säälin häntä suuresti; nyt vasta minä ymmärsin hänessä paljon, mitä en ennen ollut voinut käsittää: hänen sisällinen rauhattomuutensa, hänen voimattomuutensa pidättää itseänsä, hänen teeskentelemishalunsa, – kaikki minulle selveni. Minä loin silmäyksen hänen sieluunsa: salainen paino rasitti häntä lakkaamatta, hänen kokematoin itserakkautensa kesti hänessä alituista taistelua ja matkaan saattoi levottomana hänessä suurta hämmennystä, vaan koko hänen olentonsa etsi totuutta. Minä ymmärsin, miksi tämä kummallinen tyttö minua ihastutti; siihen ei ollut syynä ainoastaan hänen huima viehätysvoimansa; hänen henkensä se oli, joka minua miellytti.

Gagin alkoi puuhata piirustustensa ääressä; minä ehdoittelin Asjalle, että hän tulisi kanssani kävelemään viinitarhaan. Hän suostui siihen heti hilpeällä, milt'ei nöyrällä myöntyväisyydellä. Me astuimme ylös puolivälille vuoren korkeutta ja laskeusimme istumaan leveälle hiekkakivelle.

– Eikö teidän ollut ikävä ilman meitä? alkoi Asja.

– Oliko teidän sitten ikävä minun poissa ollessani? kysyin minä.

Asja katsahti minuun sivulta.

– Oli, vastasi hän. – Onko suloista olla vuorilla? jatkoi hän heti; – ovatko ne korkeita? korkeampia kuin pilvet? kertokaa minulle, mitä olette nähneet. Te kerroitte siitä veljelle, mutta minä en ole saanut kuulla mitään.

– Miksi lähditte ulos? huomautin minä.

– Minä lähdin … syystä että… Nyt minä enää en lähde pois, lisäsi hän luottavalla lempeällä äänellä: – te olitte suutuksissanne tänään.

– Minäkö?

– Niin.

– Mintähden? jos suvaitsette…

– Minä en tiedä, mutta te olitte suutuksissanne ja lähditte suutuksissanne pois. Se katkeroitti minun mieltäni, että siten lähditte pois, ja minä olen iloinen siitä, että palasitte.

– Myös minä olen iloinen siitä että palasin, virkoin minä.

Asja liikutti hartioitaan samalla tavalla kuin lapsilla on tapana tehdä kun heidän on hyvä olla.

– Oi, minä saatan arvata! jatkoi hän; – muinoin minä kuullessani isäni yskivän viereisessä huoneessa, jo siitä voin päättää, oliko hän tyytyväinen minuun vai ei.

Tähän päivään asti Asja ei kertaakaan ollut puhunut minulle isästään.

Tämä minua kummastutti.

– Te siis rakastitte isäänne? kysyin minä, ja äkkiä minä suureksi harmikseni tunsin, että minä punastuin.

Hän ei vastannut mitään ja punastui hänkin. Me vaikenimme molemmat. Kaukana Rhein'illä kulki savuten höyrylaiva. Me käänsimme katseemme sinnepäin.

– Miksi ette kerro? virkkoi Asja melkein kuiskaamalla.

– Miksi te tänään rupesitte nauramaan heti kuu näitte minun? kysyin minä.

– Sitä minä en itsekään tiedä. Usein minun tekee mieleni itkeä, mutta silloin minä nauran. Te ette saa arvostella minua … sen mukaan, mitä teen. Ah, muistaessani, millainen on tuo tarina Loreleista? Se on kai hänen kallionsa, joka tuolla kaukana näkyy? Kerrotaan, että hän ensin upotti jokaisen, mutta kun hän rakastui, niin hän itse syöksyi veteen. Minua miellyttää tämä tarina. Frau Luise kertoo minulle kaikenmoisia tarinoita. Frau Luisella on musta keltasilmäinen kissa…

Asja nosti päätänsä ja pudisti kiharoitaan.

– Ah, kuinka hyvä minun on olla! sanoi hän. Samassa hetkessä kaikui katkonaisia pitkäveteisiä säveleitä korviimme. Sataluku ääniä toisti yht'aikaa kirkkolaulua, noudattaen määrätyitä välihetkiä: joukko pyhissä vaeltajia kulki alhaalla tietä pitkin ristineen ja pyhine lippuineen.

– Oi, jos lähtisi heidän kanssansa, huudahti Asja, kuunnellen sävelten vähitellen heikkonevaa kaikua.

– Oletteko niin hurskas?

– Minä haluaisin jonnekin kauas, rukoilemaan, tekemään jonkun vaikean urotyön, jatkoi hän. Päivät vierivät vierimistään, elämä on kuluva loppuunsa, – ja mitä me olemme saaneet toimeen!

– Te olette kunnianhimoinen, huomautin minä: – te ette tahdo viettää elämäänne ilmaiseksi, te tahdotte jättää jälkeenne merkkiä teidän olemassa olostanne…

– Onko tuo mahdotointa?

"Mahdotointa," olin juuri toistaa… Minä loin silmäyksen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja virkoin vain:

– Koittakaa!

– Sanokaapa, alkoi Asja jälleen, hetkisen vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa pian hälvenevä varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, jotka taasen olivat ennättäneet tulla vaaleiksi: – teitä kai suuresti on miellyttänyt tuo nainen … muistatteko, veli joi hänen maljansa rauniolla seuraavana päivänä siitä kuin olimme tutustuneet?

Minä rupesin nauramaan.

– Teidän veljenne laski leikkiä; ei mikään nainen ole vielä minua miellyttänyt; ainakaan ei nyt kukaan miellytä.

– Mikä teitä enimmin miellyttää naisissa? kysyi Asja viattomalla uteliaisuudella.

– Millainen kummallinen kysymys! huudahdin minä.

Asja joutui hieman hämille.

– Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä tätä, eikö niin? Suokaa se minulle anteeksi; minä olen tottunut lavertelemaan kaikkia, mitä päähäni sattuu. Juuri sentähden minä pelkäänkin puhua.

– Puhukaa Herran tähden, älkää peljätkö? virkoin minä: – minä olen niin iloinen siitä, että vihdoin olette herjenneet ujostelemasta.

Asja loi silmänsä maahan ja nauroi hiljaista, vienoa naurua; minä en ollut nähnyt hänen ennen niin nauravan.

– No, kertokaapa vihdoin, jatkoi hän, tasoittaen hamettaan ja vetäen sitä alas jaloillensa, ikäänkuin valmistaaksensa itseään kauvan istumaan: – kertokaa, tahi lukekaa jotakin, niinkuin te taannoin luitte meille "Onjeginistä"…

Hän vaipui äkkiä ajatuksiin…

"Miss' risti puiden varjossa

On kurjan äitein haudalla…"

sanoi hän hiljaa itsekseen.

– Puschkin'issa nämät sanat kuuluvat vähän toisin, huomautin minä.

– Minä tahtoisin olla Puschkin'in Tatjana, jatkoi hän yhä ajatuksien vallassa… Kertokaa, huudahti hän elävästi.

Mutta minustapa ei ollut kertojaksi. Minä katselin häntä. hänen istuessaan vieressäni kokonaan auringon kirkkaitten säteitten valaisemana, tyynenä, lempeänä. Kaikki säteili iloa ympärillämme, sekä alhaalla, että ylhäällä – taivas, maa ja vedet, itse ilmakin näytti suurelta valomereltä.

– Katsokaa, kuinka kaunista! sanoin minä hiljentäen ehdottomasti ääntäni.

– Kaunista! vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä, katsomatta minuun. – Jos me molemmat olisimme lintuja, … kuinka korkealla me silloin lentäisimme, kuinka leijailisimme … katoaisimme kokonaan tuonne taivaan siniin… Mutta me emme olekaan lintuja.

– Mutta meille voi kasvaa siivet, sanoin minä.

– Kuinka niin?

– Tulevaisuudessa – te saatte nähdä. On tunteita, jotka kohoittavat meitä ylös maasta. Olkaa huoleti, te saatte siivet.

– Onko teillä siis ollut sellaiset?

– Kuinka sitä sanoisin… Luullakseni en tätä ennen vielä ole lentänyt.

Asja vaipui jälleen ajatusten mailmaan. Minä kumarruin hieman hänen puoleensa.

– Taidatteko valssia? kysyi hän äkkiä.

– Taidan, vastasin minä jotenkin oudonlaisesti.

– Menkäämme siis, menkäämme… Minä pyydän veljeä soittamaan meille valssin… Me kuvailemme mielessämme, että lennämme, että meille on kasvanut siivet.

Hän juoksi kotiin. Minä juoksin hänen jälkeensä ja muutaman hetken kuluttua me pyörimme ahtaassa huoneessa Lannerin ihanain sävelten kaikuessa. Asja valssi taitavasti, viehätyksellä. Jotakin hentoa, naisellista ilmaantui äkkiä hänen lapsellisen totisissa kasvoissaan. Vielä kauan jälestäpäin minä tunsin käteni koskettavan hänen vartaloansa, vielä kauan minä olin kuulevinani hänen pikaisen, läheisen hengittämisensä, näkevinäni edessäni hänen tummat, liikkumattomat, melkein suljetut silmänsä, hänen vaaleat, mutta elävät kutrien tuuheasti verhomat kasvonsa.

Tämä päivä kului niin hauskasti kuin suinkin voi toivoa. Me iloitsimme kuin lapset. Asja oli sangen suloinen ja yksinkertainen. Gagin riemastui katsellessansa häntä. Minä lähdin pois aivan myöhään. Saavuttuani keskelle Rhein'iä minä pyysin ehättäjää jättämään veneen virran valtaan. Ukko piti airoja ylhäällä – ja valtava virta kuljetti meitä mukanaan. Katsellessani ympärilleni, kuunnellessani, johdatellessani mieleeni menneitä, minä äkkiä tunsin salaisen rauhattomuuden sydämessäni … minä nostin silmäni taivasta kohti … mutta taivahallakaan ei ollut rauhaa; välkkyvine tähtineen se oli alituisessa liikkeessä, kierteli, värisi; minä kumarruin virtaa kohti … myöskin siinä, tuossa synkässä, kylmässä syvyydessä liikkui, värisi tähtiä; rauhatoin levottomuus kohtasi minua kaikkialla – ja rauhattomuus suureni minussa itsessä. Minä nojauduin veneen laitaa vastaan. Tuulen suhina korvissani, veden hiljainen loiske peräkeulan takana minua säikähdytti; aaltojen hilpeä huokuminen ei minua virkistyttänyt; satakieli viserteli rannalla, ja sen viserrys vuodatti minuun suloista myrkkyä. Kyyneleet tunkeutuivat silmiini, mutta ne eivät olleet tyhjän riemastuksen kyyneleitä. Mitä minä tunsin, se ei ollut tuota kaikkia käsittävien toiveitten epämääräistä, äsken herännyttä tunnetta, jolloin ihminen tuntee sielunsa laajenevan ja kaikuvan vastaan hänen tunteillensa, jolloin hän tuntee, että hän käsittää ja rakastaa kaikkia…

Ei, minussa hehkui halu onnellisuuteen. Minä en vielä rohjennut määrätä sille nimeä, – mutta onnellisuutta, onnellisuutta määrättömyyteen asti, – siinä se, jota minä halusin, johon minä pyrin… Mutta vene yhä kiiti eteenpäin, ja ehättäjä-ukko istui ja uinaili, nojautuen eteenpäin airoja vastaan.