Kitabı oku: «Isät ja lapset», sayfa 10

XVII

Huomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan aikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä häneen… Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä olisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan kalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan huoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.

Aamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos, ja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi otti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi lukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi alussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä liene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti katsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää välittänyt.

– Jevgêni Vasiljewitsh! – sanoi Anna Sergêjewna. – Tulkaa minun huoneeseni… Minun pitäisi kysyä teiltä jotain… Te mainitsitte eilen erään teoksen…

Hän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen, sellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!" ja rupesi jälleen katsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi silmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.

Rouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi häntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen tuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva Odintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja Bazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.

– Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? – kysäisi Anna Sergêjewna hetkisen kuluttua.

– Pelouze et Frémy, "Notions générales", – vastasi Bazârov. – Sopii suositella teille myöskin Ganot'in "Traité élémentaire de physique expérimentale". Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin tämä oppikirja…

Rouva Odintsôw ojensi kätensä.

– Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä tänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen keskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä… Vai tuntuuko tämä ikävältä teistä?

– Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen haastelimmekaan?

Rouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:

– Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta itsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan "onni". Sanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme esimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten ihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän viittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin todelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei oikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään sellaista tunnekaan?

– Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, – vastasi Bazârow. – Ja sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä.

Minulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.

– Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?

– Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.

– Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville, mitä asioita te ajattelette?

– Kuinka? En ymmärrä teitä.

– Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni puhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte, ett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä tulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte, minnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka te olette? mikä te olette?

– Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä tutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen…

– Niin, mikä te olette?

– Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin alku.

Anna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.

– Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi olisi saattanut vastata niin, mutta ette te.

– Minkäs puolesta Arkâdi…

– Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin vaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että lääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa itserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle tuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette minuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin ymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin tekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.

– Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta … suokaa anteeksi … min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni, ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka…

– Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut teille…

– Ja sitä paitsi, – keskeytti Bazârow, – miksipä ruveta puhumaan tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu tilaisuus saada jotain aikaan – oli menneeksi, ellei, niin on ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.

– Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi… Vai tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne? Tehän halveksitte meitä kaikkia.

– Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.

– En, min'en tiedä mitään… Mutta olkoonpa niinkin: minä käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu…

– Liikkuu! – toisti Bazârow, – niinkuin minä olisin hyväkin valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken sen, mitä hänessä "liikkuu"?

– En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on täynnään.

– Voitteko te? – kysäisi Bazârow.

– Voin, – vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.

Bazârow painoi päänsä alas.

– Te olette onnellisempi minua.

Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:

– Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo, ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo … kuinka ma sanoisin?.. tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin haihtuu.

– Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä … ja vielä … kuinkas te sanoittekaan? … mielen-jännitystä?

– Niin.

Bazârow nousi ja astui akkunaan.

– Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen, tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?

– Niin, – toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.

– Ettekä suutu?

– En.

– Ettekö? – Bazârow seisoi seljin häneen. – Niin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi, mielettömästi… Se teidän nyt onnistui saada ilmi.

Rouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow painoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko ruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se, mikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista kauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas … intohimo, joka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se… Hän sekä hirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.

– Jevgêni Vasiljewitsh, – lausui hän, ja välitön hellyys helähti hänen äänessään.

Bazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan katseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet rintaansa vasten.

Rouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä katsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti…

– Te ymmärsitte minut väärin, – kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti, kauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän olisi varmaankin parkaissut.

Bazârow puraisi huultaan ja läksi pois.

Puolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun Bazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: "Pitääkö minun lähteä tänään, vai saanko jäädä huomiseksi?" – "Miksikä lähteä? Minä en ymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua." Niin vastasi hänelle Anna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: "Enhän minä ymmärtänyt itseänikään."

Päivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän käveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin pysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen pyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään polttavan täplän. "Mikä", kyseli hän itseltään, "mikä minut saattoi 'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän minä ollut jotain aavistellut?"…

– Minä olen syypää, – lausui hän ääneensä, – mutta sitähän en osannut ennalta arvatakaan.

Hän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein petomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä kohti…

– Vai? – huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen… Hän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy, joka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja huulten ympärillä, – se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista, mistä hän itsekin joutui hämille.

– Ei! – päätti hän viimein. – Jumala ties, minne tämä olisi vienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa… Oma rauha se on sentään parasta maailmassa.

Eikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä sentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä, miksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut olevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten epäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti tiehensä, jotain uutta hapuillen, – sellaisena hän oli pakottanut itsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä katsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen … ja sieltä oli astunut hänen näkyviinsä – ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä … tai jotain niin muodotonta…

XVIII

Niin voimakas kuin rouva Odintsôw olikin suistamaan tunteitansa, niin vähän kuin ennakkoluulot saivatkaan valtaa hänen ylitsensä, niin oudolta hänestä sittenkin tuntui, tullessaan päivällispöytään. Aterian aikana ei tapahtunut kumminkaan mitään erinomaista. Porfíri Platônitsh oli saapuvilla hänkin ja kertoi kaikenlaisia juttuja. Hän oli vast'ikään palannut kaupungista ja tiesi muun muassa kuvernöörin, Bourdaloue'n, antaneen erityisten tointen virkamiehille käskyn kantaa kannuksia siltä varalta, että hän lähettäisi heidät ratsain jollekin kiireiselle asialle. Arkâdi puheli puoliääneen Kâtjan kanssa ja osoitti diplomaatisesti kohteliaisuuksia ruhtinattarelle. Bazârow oli tuikean näköinen eikä puhunut halaistua sanaakaan. Rouva Odintsôw katsahti häneen pari kertaa suoraan, ei salavihkaa: Bazârowin silmät tuijottivat alas, jok'ainoa piirre hänen ankarissa, äreissä kasvoissaan tiesi ylenkatseellista päättäväisyyttä. "Ei, ei, ei!" ajatteli rouva Odintsôw.

Päivällisen jälkeen Anna Sergêjewna läksi koko seuran mukana puutarhaan. Huomatessaan Bazârowin tahtovan puhutella häntä, hän astui pari askelta syrjään ja pysähtyi. Bazârow lähestyi häntä, yhä vieläkin silmät maassa ja virkkoi kolealla äänellä:

– Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, Anna Sergêjewna. Te olette suutuksissanne minuun ja syystäkin.

– En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun on paha mieli.

– Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi rangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu. Te kirjoititte minulle: "miksikä lähteä?" Mutta minä en saata enkä tahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.

– Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te…

– Miksikö lähden?

– Ei, en minä sitä aikonut sanoa.

– Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna … ja ennemmin tai myöhemmin piti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon, joka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te … suokaa julkeuteni anteeksi … ettehän te minua rakasta ettekä koskaan voikaan rakastaa?

Bazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna ei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: "Minä pelkään tuota miestä."

Bazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.

– Hyvästi! – virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.

Anna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan ja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana eronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan vain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten, levottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä tarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin kysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?

Bazârow sulkeutui huoneesensa, mutta tuli sentään teepöytään. Anna Sergêjewnan teki mieli sanoa hänelle joku hyvä sana, mutta ei tiennyt, mitenkä käydä pakinoille hänen kanssaan.

Odottamaton tapaus pelasti hänet pulasta. Hovimestari ilmoitti herra Sítnikowin tulleen.

Vaikea on sanoin kuvata, millaisena kukonpoikasena tuo nuori progressisti tulla pyrähti huoneesen. Luontaisella tungettelevaisuudellaan hän oli päättänyt lähteä maalle naisen luokse, jota hän tuskin tunsikaan, ja joka ei milloinkaan ollut kutsunut häntä, mutta jonka luona, mikäli hän oli saanut tietää, parhaillaan vierailee niin älykkäitä miehiä, hänen läheisiä tuttaviaan. Nyt häntä kumminkin alkoi jänistää ihan sydänkettoja myöten. Jo ennakolta ulkoa opituista anteeksi-pyytelemisistä ja tervehdyksistä ei tullut yhtään mitään; sen sijaan hän alkoi ladella jotain varsin typerää: Jevdóksia Kúkshin muka lähetti hänet tiedustamaan, mitenkä Anna Sergêjewna jaksaa … ja Arkâdi Nikolaitshkin on aina puhunut hänelle erinomaisen kattavasti ja… Siihen hän sitten takertuikin ja joutui lopulti niin hämilleen, että istui oman hattunsa lyttyyn.

Kosk'ei häntä kumminkaan kukaan ajanut pois, vieläpä Anna Sergêjewna esitti hänet tädilleen ja sisarelleenkin, niin rohkaisi hän taas mielensä, ja nytkös mies soittamaan suutaan. Tympeyden esiintyminen on välisti varsin hyödyllistäkin elämässä: se höllittää liian korkealle viritetyt kielet, raitistaa itseensäluottamuksen tai itsensä-unohduksen tunteita, muistuttaen olevansa läheistä heimoa heille. Sítnikowin tulo teki koko elämän tylsemmäksi ja – luontevammaksi; kukin söi entistä tukevamman illallisen, ja puolituntia tavallista aikaisemmin lähdettiin levollekin.

– Nyt minun sopii – virkkoi Arkâdi sängystään Bazârowille, joka hänkin oli riisuutunut, – nyt minun sopii toistaa ne sanat, jotka sinä kerran lausuit minulle: "Miksikä sinä olet niin alakuloinen? Olet kai täyttänyt jonkun pyhän velvollisuuden?"

Entisten ystävysten välillä oli jo muutaman päivän vallinnut jonkunlainen teeskennellyn vapaa molemmanpuolinen härnäily, joka aina tietää salaista tyytymättömyyttä tai sydämeen kätketyitä epäluuloja.

– Minä lähden huomenna isä ukon luokse, – murahti Bazârow.

Arkâdi kohosi vuoteessaan kyynäspäänsä nojaan. Nuo sanat herättivät hänessä sekä kummastusta että, ties mistä syystä, mielihyvääkin.

– Vai niini – virkkoi hän. – Ja siksikö sinä olet niin alakuloinen?

Bazârow haukotteli.

– Entäs Anna Sergêjewna? – jatkoi Arkâdi.

– Mitenkä niin?

– Minä tarkoitan: päästääkö hän sinut lähtemään?

– En ole ottanut pestiä häneltä.

Arkâdi vaipui mietteisinsä. Bazârow kävi pitkälleen ja kääntyi seinään päin.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.

– Jevgêni! – huudahti Arkâdi äkkiä.

– No?

– Huomenna lähden minäkin. Bazârow ei vastannut mitään.

– Mutta minä lähden kotia, – jatkoi Arkâdi. – Ajetaan ensin yhtä matkaa Hóhlowin syrjäkylään asti; siellä sinä sitten otat hevoset Fedôtilta. Olisihan minun hauska tutustua sinun vanhempiesikin kanssa, mutta pelkään tulevani vastuksiksi sekä heille että sinulle. Tulethan sinä sitten taas meille?

– Teillehän minulta jäi kampsut, – äänsi Bazârow, kääntymättä.

"Kummallista! – arveli Arkâdi itsekseen. – Hän ei lainkaan tiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään, ja miksi hänkään lähtee?" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta kysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että hänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut, mutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.

"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut", jatkoi hän taas miettimistänsä. "Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna Sergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun kokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin."

Hän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi muitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen läpi.

"Sääli on Kâtjaakin!" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti kyynel… Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:

– Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?

Bazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.

– Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat meille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat tarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea sotkemaan?

"Vai niin!" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle silmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton kuilu. "Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala, mutta minä… kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!"

– Niin! – toisti Bazârow. – Tyhmä sinä olet vielä.

Rouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista, kuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä. Hän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin vakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa alla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä vastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut ruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä, puvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan hämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja nyt – toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne ja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein kauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin. Rouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.

– Minulla on erittäin mukavat kaleskat, – lisäsi tuo poloinen nuori mies, kääntyen Arkâdin puoleen. – Minä vien teidät perille; Jevgêni Vasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin mukavasti.

– Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän asun kaukana!

– Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja sitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.

– Viina-arenninko alalla? – kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.

Mutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes naurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.

– Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin mukavasti, – jupisi hän; – kyllä me niihin mahdumme.

– Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, – virkkoi Anna Sergêjewna.

Arkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.

Vieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan jäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja virkkoi:

– Tavataanhan vielä, eikö niin?

– Kuten käskette, – vastasi Bazârow.

– Siinä tapauksessa tavataan.

Arkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin kaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin teki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui tarantassiin.

Tultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan kuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän astui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen tapaansa:

– Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.

– Käy istumaan, – lausui Bazârow hampaittensa välitse.

Sítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa ympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt tekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen kaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti tähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: "Anna mennä!" Tarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.

Sítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies siinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän kohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti kahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: "lakit päähän, tolvanat!" ja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja jossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi "korskeata, moukkamaista" matkatoveria saivat kuulla kunniansa.

Istuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä eikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja pitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä. Viime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut polttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä näkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.

– Mitähän, – virkkoi hän viimein; – mitähän jos antaisit minulle sikarin… Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?

– Keltainen on, – vastasi Arkâdi.

– Sepä se … ei maista sikarikaan… Ei ole kunnossa kone.

– Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, – virkkoi Arkâdi.

– Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä kotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei syö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se on sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu. Ei, ei tule polttamisesta mitään, – lisäsi hän, sinkauttaen sikarin maantielle.

– Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? – kysyi Arkâdi.

– Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.

Hän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.

Mutta älyniekka vastasi: "mikä sen virstarätingin tässä niin ties? eihän tät' o mitattu", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan keskihevosta, joka "päällään potkii huitoo", toisin sanoen: päätään viskoo.

– Niin, niin, puheli Bazârow, – läksy teille annettiin, o minun nuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata roskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu hänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän keksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.

– Mihinkä sinä nyt vihjaat? – kysyi Arkâdi.

– En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme käyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen minä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan pääsee, ihan varmaan.

– En minä oikein ymmärrä sinua, – sanoi Arkâdi; – ei sinulla pitäisi olla valittamisen syytä.

– Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle tiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä katukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se on tuommoista… – Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa "romantismia", mutta pidättyi ja sanoi: – roskaa. Sinä et usko minua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas naisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti moisesta seurasta – se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä. Ei miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen pitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan se osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, – jatkoi hän, kääntyen kyytimieheen: – sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?

Mies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.

– Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?

– Lyötkö sinä muijaas?

– Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei ruukata.

– No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.

– Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket…

Hän oli nähtävästikin loukkautunut.

– Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään … sitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.

Arkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää koko taipaleella avannut suutansakaan.

Noissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista viisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui jo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän vieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen herraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa lakit päässä, riitelemässä keskenään. "Sin' oot suuri sika", – puhui toinen, – "ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta."

– "Mutta sinun muijas on noita-akka", – vastasi toinen.

– Tuosta kanssakäymisen vapaudesta – huomautti Bazârow Arkâdille, – ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun isäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin tulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo ruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!