Kitabı oku: «Isät ja lapset», sayfa 9
XVI
Aika se välisti lintuna lentää, välisti matona matelee, kuten tiettyä on, mutta erittäin hyvä on ihmisen olla silloin kuin hän ei huomaakaan, kiireestikö se kulkee vai verkkaanko vierii. Tällä tapaa juuri Arkâdi ja Bazârow viettivät rouva Odintsôwin luona kolmatta viikkoa. Siihen vaikutti osaltaan talossa vallitseva elämän-järjestyskin. Emäntä itse noudatti sitä ankarasti ja pakotti muutkin alistumaan sen alle. Talossa tapahtui kaikki määrättyyn aikaan.
Aamuisin, ummelleen kello kahdeksan, koko seura kokoontui teetä juomaan. Siitä aamiaiseen saakka kukin teki, mitä suvaitsi; emäntä se silloin keskusteli päällysmiehen kanssa – tilan talonpojat olivat nimittäin rahaverolla – antoi määräyksiä hovimestarille ja ylimmäiselle emäntäpiialle. Ennen päivällistä seura taas kokoontui, ja silloin jälleen keskusteltiin tai luettiin ääneen. Ilta käytettiin kävelyihin, korttipeliin, musikkiin. Kello puoli yksitoista emäntä vetäytyi omaan huoneesensa, antoi palvelusväelle käskyt huomiseksi ja kävi levolle.
Bazârowille ei ollut mieleistä tämä määränperäisyys, melkein juhlallinen säännöllisyys jokapäiväisessä elämässä. "Niinhän tässä liukuu kaikki kuin ratakiskoja myöten", puheli hän. Nuo livreapukuiset lakeijat, säädylliset hovimestarit loukkasivat hänen kansanvaltaista tuntoansa. "Jos tässä kerran niin hienoa on", arveli hän, "niin pitäisi päivälliselläkin esiintyä englantilaiseen tapaan, frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa." Kerran hän puheli tuosta asiasta Anna Sergêjewnan kanssa, jonka käytöstapa oli sellaista, että vieras väistelemättä tuli lausuneeksi hänelle ajatuksensa. Anna Sergêjewna kuunteli häntä loppuun asti ja virkkoi:
– Omalta kannaltanne te olette oikeassa, ja kenties minä tässä kohden näytänkin hovin-emännältä, mutta elämä maalla ilman järjestystä ei käy laatuun: kovin tulisi ikäväksi elo ja olo.
Ja entiseen tapaansa kävi talossa kaikki edelleenkin.
Bazârow murahteli, mutta juuri siitä syystä, että "niin tässä liukui kaikki kuin ratakiskoja myöten", juuri siitä syystä hän sekä Arkâdikin viihtyivät tässä talossa hyvin. Sitä paitsi oli kummassakin nuoressa miehessä tapahtunut täällä muutos heti ensi päivästä saakka.
Bazârowissa, jota Anna Sergêjewna ilmeisestikin suosi, vaikka harvoin myöntyikin hänen mielipiteisinsä, alkoi ilmestyä omituista levottomuutta, jota hänessä ei milloinkaan ennen huomattu: hän oli herkkä ärtymään, puhui etenkehdaten, oli äkäisen näköinen eikä kestänyt asemillaan, ikäänkuin mikä hytkäyttelisi häntä. Arkâdi, joka omassa itsessään oli lopullisesti päättänyt olevansa rakastunut rouva Odintsôwiin, vaipui vähitellen hiljaiseen alakuloisuuteen. Tämä alakuloisuus ei kuitenkaan estänyt häntä lähenemästä Kâtjaa; vaikuttipa vielä senkin, että Kâtjan ja hänen välinsä kävivät tuttavallisiksi, ystävällisiksi. "Tuo toinen minua ei pidä arvossa! Minkäpäs sille! Mutta tämä herttainen olento ei minua hylji", arveli hän, ja sydän jälleen maistelemaan ylevämielisten tunteitten makeutta. Kâtjassa oli jonkunmoinen hämärä tunto siitä, että Arkâdi hakee hänen seurassaan jonkunlaista lohdutusta, eikä kieltänyt häneltä eikä itseltään tuommoisen puoleksi kainostelevan, puoleksi luottavan ystävyyden viatonta huvia. Anna Sergêjewnan läsnäollessa he eivät haastelleet keskenänsä: Kâtja se lyyhistyi kokoon sisaren sirkeän katseen alla; Arkâdi taasen, niinkuin rakastunut konsanaankin, ei voinut lempensä esineen läheisyydessä kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun. Sitä vastoin tuntui hänestä hyvältä, ollessaan kahden kesken Kâtjan kanssa.
Hän tunsi olevansa voimaton huvittamaan rouva Odintsôwia; hän arkaili ja joutui hämille, ollessaan kahden hänen kanssaan. Eikä toinenkaan tiennyt, mitä hänelle sanoa. Arkâdi oli hänelle liian nuori. Kâtjan kanssa Arkâdi sitä vastoin oli kuin kotonaan, kohteli häntä suopeasti eikä estellyt häntä kertomasta, mitä kaikkia vaikutelmia se ja se soittokappale tai novelli tai runo tai muut sen semmoiset vähäpätöiset asiat ovat häneen tehneet. Arkâdi puolestaan ei huomannut tai ei tahtonut tunnustaa olevansa itsekin huvitettu näistä "vähäpätöisistä asioista". Kâtja taas ei estänyt häntä suremasta. Arkâdi viihtyi Kâtjan, rouva Odintsôw Bazârowin seurassa, ja siksipä tavallisesti kävikin niin, että molemmat parit, oltuaan jonkun aikaa yhdessä, hajaantuivat eri haaroille, varsinkin kävelyretkillä. Kâtjaihaili luontoa, ja ihaili sitä Arkâdikin, vaikk'ei uskaltanut sitä itsellensä tunnustaa. Rouva Odintsôw oli jokseenkin penseä sitä kohtaan, samoin kuin Bazârowkin.
Ystävysten melkein alituinen erillä-olo ei jäänyt seurauksiansa vaille: heidän keskinäiset välinsä alkoivat muuttua. Bazârow lakkasi puhumasta Arkâdin kanssa rouva Odintsôwista, lakkasipa moittimasta hänen "aristokraatillisia kujeitaankin". Kâtjaa hän tosin kehuskeli kuin ennenkin, kehoittaen Arkâdia vain hillitsemään tytön taipumusta haaveiluihin, mutta nuo keskustelut olivat pikapäisiä, neuvot kuivia… Yleensäkin hän nyt entistä vähemmin seurusteli Arkâdin kanssa. Hän ikäänkuin kartteli, ikäänkuin häpesi ystäväänsä. Arkâdi huomasi kaiken tuon, mutta säilytti sen omana salaisuutenaan.
Oikeana syynä tähän "käänteesen" oli se tunne, minkä rouva Odintsôw oli Bazârowissa herättänyt. Ja tämä tunne se vaivasi häntä, saattoi häntä raivoon, ja jos ken, vaikka vihjaamallakaan olisi viitannut semmoisen mahdollisuuteen hänessä, niin heti hän olisi ylenkatseellisesti nauraa hohahtaen ja kyynillisesti sadatellen pannut vastaan. Bazârow oli kärkäs naisille ja naisen kauneudelle, mutta ihanteellinen, elikkä, hänen sanainsa mukaan, romantillinen rakkaus oli hänen mielestänsä höröntöröä, anteeksi-antamatonta tuulenpieksämistä, ritarilliset tunteet jonkunlaista hourupäisyyttä tai tautia, ja jo hän senkin seitsemän kertaa oli sanonut kummastelevansa, miks'ei Toggenburgia ja kaikkia noita minnesängereitä ja trubaduureja telkitty hulluinhuoneesen.
"Jos nainen sinua miellyttää", puheli hän; "niin koeta päästä selville vesille; ellei passaa, niin anna palttua ja käännä selkäsi: on sitä pitäjä meidän pitäjän takanakin."
Rouva Odintsôw miellytti häntä: huhut, mitä hänestä oli pantu liikkeelle, vapaus ja itsenäisyys tuon rouvan mielipiteissä, se ilmeinen suosio, jota Anna Sergêjewna häntä kohtaan osoitti – kaikki tuo näkyi puhuvan Bazârowin eduksi. Pian hän kumminkin huomasi, ett'ei tässä "selville vesille" pääsekään, mutta kääntää hänelle selkänsä, siihen ei hänessä ollut miestä, ja tämä häntä itseäänkin kummastutti. Veri kiehahtelemaan hänessä joka kerta kuin Anna Sergêjewna mieleen muistui; ja kyllä hän sen verensäkin olisi vielä saanut suistaneeksi, mutta hänessä oli herännyt jotain muuta, jota hän ei milloinkaan ollut myöntänyt olevaksi, jota hän myötäänsä oli ivaillut, ja joka loukkasi hänen ylpeyttään.
Keskusteluissaan Anna Sergêjewnan kanssa hän puhui entistä kylmäkiskoisemmalla halveksimisella kaikesta siitä, mikä romantillista on, mutta päästyään yksikseen, hän huomasi olevansa romantiko itsekin, ja se se häntä harmitti. Silloin hän läksi metsään, astua harppaili siellä pitkin askelin, taitellen tielle sattuvia oksia ja toruen sekä häntä että itseänsä, vuoroin taas kiipesi tallin-ylisille, heittäysi liiteriin, piti itsepäisesti silmiään kiinni ja pakotti itseänsä nukkumaan, mikä ei tietystikään aina onnistunut. Äkkiä tuossa kuvautuu hänen mieleensä, että nuo puhtoiset kädet kerran kietoutuvat hänen kaulaansa, että nuo ylpeät huulet vastaavat hänen suudelmiinsa, että katse noista viisaista silmistä hellänä, niin juuri, hellänä liittyy hänen katseesensa… Ja silloin hänen päätänsä huimasi, silloin hän vaipui unohdukseen, kunnes suuttumus jälleen leimahti hänessä liekkiin. Koettamalla hän koetti saada kiinni itseänsä jos jonkinlaisista "häpeällisistä" ajatuksista, niinkuin olisi tonttu häntä härnäillyt. Välisti tuntui hänestä, että rouva Odintsôwissakin on tapahtumaisillaan muutos: kasvonpiirteissä ilmenee silloin tällöin jotain erinomaista … kenties hän… Mutta silloin Bazârow tavallisesti polki jalkaansa lattiaan tai kiristeli hampaitaan tai pui nyrkkiä itselleen.
Eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen rouva Odintsôwin mielikuvitukseen, vetänyt hänen huomionsa puoleensa ja oli usein hänen ajatustensa aiheena. Kun Bazârow oli poissa, silloin Anna Sergêjewna ei ikävöinyt, ei odotellut häntä, mutta Bazârowin tultua näkyviin, hän heti vilkastui. Mielellään hän oleskeli Bazârowin kanssa kahden, mielellään keskusteli hänen kanssaan silloinkin kuin toinen suututti häntä tai loukkasi hänen makuansa, hienoja tapojansa. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut päästä perille hänestä ja selville omasta itsestänsä.
Kerran, heidän kävellessään puutarhassa, Bazârow äkkiä yrmeällä äänellä virkkoi aikovansa piakkoin lähteä isänsä luokse… Anna Sergêjewna kalpeni, niinkuin mikä olisi sydämeen pistänyt, niinkin kipeästi pistänyt, että hän sittemmin kauan aikaa mietiskeli, mitähän se mahtoi merkitä. Bazârowin tarkoitus tuolla tiedon-annolla ei lainkaan ollut panna häntä koetukselle, nähdäkseen, mikä seuraus muka sillä on. Ei ollut hänen tapansa "keksiä".
Asia oli se, että hän saman päivän aamuna oli kohdannut isänsä voudin, ukko Timofêjitshin, joka oli hoidellut häntä pikku poikana. Tämä Timofêjitsh, sukkela ja ketterä mies, tukka vanhuuttansa jo kellertävä, kasvot punaiset, ahavan polttamat, ja pikkuinen kyynelkarpalo sirrottavissa silmissä, oli äkkiä ilmestynyt hänen eteensä, yllään lyhyt mekko paksusta harmaansinisestä verasta, hihnanpätkä vyöllä ja rasvanahkaiset saappaat jalassa.
– Kas, sinäkö, äijä? Terve! – huudahti Bazârow.
– Hyvää huomenta, Jevgêni Vasiljewitsh! – vastasi ukko, hyvillään myhähtäen, jolloin miehen kasvot yltäänsä vetäytyivät ryppyihin.
– No mitäs läksit? Minuako panivat hakemaan vai?
– Ettäkö hakemaan? Eihän toki! – alkoi ukko laverrella, muistaen ankaria ohjeita, jotka oli lähtiessään saanut vanhalta herralta. – Kaupunkiin oli matka herrasväen asialle, ja tiellä sain kuulla armollisesta nuoresta herrasta, niin otin ja poikkesin tänne, jotta jos niinkuin ois saada nähdä armollista nuorta herraa… Mutta että niinkuin häiritä teitä … eihän toki!
– Älä nyt valehtele, – keskeytti Bazârow. – Tätä tietäkös meiltä kaupungissa käydään?
Timofêjitsh joutui ymmälle eikä vastannut mitään.
– Onko isä terve?
– Ovat, Jumalan kiitos.
– Entäs äiti?
– Terve ovat Arina Vasiljewnakin, kiitos olkoon Herran Jumalan.
– Vuottavat kai minua?
Ukko kallisti pikkaraisen päänsä.
– Voi, Jevgêni Vasiljewitsh! Mitenkäs muuten! Ihan sydän siihen paikkaan lohkeaa, teidän pappaa ja mammaa katsellessa. Voi hyvä Isä kuitenkin!
– No niin, no niin! Älä rupea ruikuttamaan. Sano heille, että minä tulen kohta kotia.
– Kyllä, – vastasi Timofêjitsh huo'aten.
Ulos tultuaan hän painoi kahden käden lakin päähänsä, nousi huononpäiväisiin kilpatroskiin, jotka oli jättänyt portille, ja läksi ajamaan hiljaista ravia, ei kumminkaan kaupunkiin päin.
* * * * *
Illalla samana päivänä rouva Odintsôw istui Bazârowin kanssa omassa huoneessaan. Arkâdi käveli salissa, kuunnellen Kâtjan soittoa. Ruhtinatar oli mennyt yläkertaan, omaan huoneesensa. Hän ei yleensäkään sietänyt vieraita saatikka sitten näitä "uusia herran-viikkoisia", joiksi hän heitä sanoi. Muitten seurassa hän oli vain nureillaan, mutta omassa huoneessaan, kahden kesken oman sisäkkönsä kanssa, hän välisti piti semmoista rähinää, riiteli ja torui niin, että tanu sekä pikkuperukki päässä hyppivät.
Tuon kaiken rouva Odintsôw kyllä tiesi.
– Mitenkäs te nyt jo lähtöä teette? – sanoi rouva Odintsôw Bazârowille. – Entäs lupaus?
– Mikä lupaus?
– Ettekö muista enää? Tehän suostuitte antamaan minulle tunteja kemiassa.
– Minkäs sille mahtaa! Isä odottelee minua: minun ei käy enää viipyminen. Muutoin, sopiihan teidän lukea Pelouse et Frémy'n "Notions générales de Chimie"; se on hyvä kirja ja selvästi sepitetty. Siitä te saatte kaikki, mitä tietää tahdotte.
– Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei kirja voi korvata … en muista enää, kuinka te sanoitte … mutta tiedättehän, mitä minä tarkoitan … Oletteko unohtanut?
– Minkäs sille mahtaa! – virkkoi Bazârow.
– Miksikä te lähdette? – kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla äänellä.
Bazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä nojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen. Ne olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu, sekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna Sergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki verhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin, tuskin pistivät esiin.
– Miksikäs minä jäisinkään? – vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw käänsi päätään hiukan syrjään.
– Kuinka niin: "miksikä?" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai luuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?
– Siitä olen varma.
Anna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.
– Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut teiltä täyttä totta.
Bazârow istui yhä liikahtamatta.
– Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?
– Mitäpäs minä sanoisin? Ei ihmisiä yleensäkään maksa ikävöidä, saatikka minua.
– Miksikä niin?
– Minä olen vakava mies, ei minusta ole hauskuutta kellekään. Enkä minä osaa puhuakaan.
– Nyt vaaditte mielistelyjä minulta Jevgêni Vasiljewitsh.
– Ei ole minun tapojani. Tiedättehän te itsekin, että minä olen mahdoton elämän siroihin puoliin, niihin, joita te niin suuressa arvossa pidätte.
Rouva Odintsôw puraisi nenäliinansa kolkkaa.
– Te saatte ajatella mitä tahdotte, mutta minun tulee ikävä teitä, lähdettyänne.
– Jääpihän tänne Arkâdi, – virkkoi Bazârow. Toinen kohautti hiukan olkapäitään.
– Minun tulee ikävä, – toisti hän.
– Todellakin? Ei sitä ikävää kauan kestä kumminkaan.
– Miksikä niin luulette?
– Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan, kun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne niin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä eikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.
– Minä olen siis mielestänne erehtymätön … se on, olen niin säännölliseksi järjestänyt elämäni?
– Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä kymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.
– Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo ikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.
Bazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi selkoseljälleen… Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti. Sitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti huoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat puitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.
– Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, – virkkoi Anna Sergêjewna, – mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin lähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele itsestänne milloinkaan.
– Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista, Anna Sergêjewna.
– Kovinhan te olette vaatimaton… Mutta minä haluaisin saada tietää jotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt aiotte jättää meidät.
Bazârow ajatteli itsekseen: "Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?" Mutta ääneensä hän virkkoi:
– Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa väkeä me…
– Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti silmänsä häneen.
– Niin! – lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna naurahti.
– Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien ihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa oppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian … mutta kertokaa te ensin omanne.
– Vähänkö tunnen? – toisti Bazârow. – Kenties niinkin. Kenties joka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän vierotte seuraa, se rasittaa teitä ja – sittenkin olette kutsunut tänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis nainen … miksikä elätte maalla?
– Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? – puuttui rouva Odintsôw vilkkaasti puheesen – Kaunisko?
Bazârowin kulmat rypistyivät.
– Se on yhdentekevä, – murahti hän. – Tarkoitukseni oli sanoa, ett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.
– Ette käsitä … mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.
– Kyllä … minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa siitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin paljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä mistään muusta.
Rouva Odintsôw myhähti taaskin.
– Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?
Bazârow katsahti häneen kulmainsa alta.
– Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.
– Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän olette samallainen kuin minäkin.
– Vedämme yhtä… – jupisi Bazârow kolealla äänellä.
– Niin… Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.
Bazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa, yksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja huoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen kuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen mielenkuohu hänet valtasi… Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä tunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa…
– Minne nyt? – virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.
Toinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.
– Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut, hemmoteltu olento, – jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä, hellittämättä silmiään akkunasta. – Minä puolestani tiedän olevani onneton.
– Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista juoruista?
Rouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli sillä tavoin hänet käsittänyt.
– Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh, ja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani. Minä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua, elämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen: tuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu samettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä, mitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän elämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte. Mutta … pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.
Bazârow puisteli päätään.
– Te olette terve, riippumaton, rikas… Mitäs te vielä tahtoisitte?
– Mitäkö tahtoisin? – toisti rouva Odintsôw. – Minä olen väsynyt, olen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen vanha, – lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten käsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna Sergêjewna punastui hiukan. – Minulla on takanani jo niin paljon muistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän kuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on… Muistoja on paljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä tie määräänsä vailla… Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!
– Pettymystäkö siis? – kysyi Bazârow.
– Ei, – vastasi rouva Odintsôw verkalleen. – Mutta minä en ole saanut tyytymystä… Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti kiintyä johonkin asiaan…
– Teidän tekee mielenne rakastua, – keskeytti Bazârow, – mutta rakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.
Rouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.
– Enkö voi rakastua? – virkkoi hän.
– Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin. Päinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka sattuu.
– Sattuu … mikä niin?
– Että rakastuu.
– Mistä te sen tiedätte?
– Kuulemalta, – vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän arveli: "Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa kiusottelet minua vain, mutta minullapa…" Ja todellakin: Bazârowin sydän se oli niin täynnä kuohua.
– Sitäpaitsi, – jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan ja heilutellen nojatuolin helttoja, – te olette kukaties liian vaativainen.
– Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä elämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta samalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.
– No niin, – virkkoi Bazârow; – sehän varsin oikeudenmukainen ehto. Kummastelen vain, miksikä te … miksikä te ette vielä ole löytänyt sitä, mitä halajatte.
– Onko sitten teidän mielestänne niin helppo antautua kokonaan mille hyvänsä?
– Ei olekaan, jos rupeaa harkitsemaan ja yhä parempaa odottelee ja yhä oman itsensä hintaa nostaa, se on: itseänsä kalliissa arvossa pitää; mutta antautua empimättä – se on varsin helppoa.
– Kuinka olisi mahdollista olla pitämättä omaa itseänsä arvossa? Ellen minä ole minkään veroinen, kukapa silloin minun alttiuttani kaipaisi?
– Se ei kuulu minuun; ottakoon toinen selvän, minkä verran hintaa minulla on. Pääasia on osata antautua.
– Niinhän te puhutte, – sanoi rouva Odintsôw, – niinkuin olisitte kaikkea tuota kokenut.
– Siks' sanaks' vain, Anna Sergêjewna. Tiedättehän te, että ne ovat outoja minulle tuommoiset asiat.
– Mutta osaisitteko te antautua?
– En tiedä; en tahdo kerskailla.
Anna Sergêjewna ei puhunut mitään. Ääneti oli Bazârowkin. Pianon säveleitä kuului vierashuoneesta tänne saakka.
– Soitteleeko se Kâtja vielä näin myöhään? – virkkoi rouva Odintsôw.
Bazârow kohosi tuoliltaan.
– Myöhäpä onkin jo. Teidän on aika käydä levolle.
– Malttakaa; minnekäs teillä on kiire? … minun täytyy sanoa teille vielä sananen.
– Mikä niin?
– Malttakaa! – kuiskasi rouva Odintsôw.
Hän kiinnitti katseensa Bazârowiin ja näkyi huolellisesti tarkastavan häntä.
Bazârow käväisi kerran poikki lattian, lähestyi sitten äkkiä häntä ja virkkoi "hyvästi", pusertaen hänen kättänsä niin lujaa, että toinen oli parahtaa. Sen tehtyään hän meni pois.
Anna Sergêjewna nosti litistyneet sormensa huulilleen, puhalsi niihin pari kertaa, mutta kavahti sitten äkkiä nojatuolistaan ja läksi kiireisin askelin astumaan ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua Bazârowia takaisin… Sisäkkö astui huoneesen, kantaen vesikarahvia hopeisella tarittimella. Rouva Odintsôw pysähtyi, lähetti palvelijan pois, istahti jälleen ja vaipui mietteisinsä jälleen. Palmikko kiertyi auki, tummana käärmeenä pudoten hänen hartioilleen.
Kauan vielä paloi lamppu Anna Sergêjewnan huoneessa, ja kauan hän istui liikahtamatta, silloin tällöin vain pyhkäisten sormillaan käsiänsä, joita öinen kylmyys hiljaa karmiskeli.
Kaksi tuntia myöhemmin Bazârow astui makuuhuoneesensa, saappaat kasteesta märkinä, tukka pörrössä, yrmeänä koko mies. Arkâdi istui kirjoituspöydän ääressä, kirja kädessä, nuttu napitettuna ylös asti.
– Vieläkö sinä olet valveilla? – virkkoi Bazârow melkein kuin harmissaan.
– Kauanpa sinä istuitkin tänä iltana Anna Sergêjewnan kanssa, – sanoi Arkâdi puolestaan, toisen kysymykseen vastaamatta.
– Istuin kaiken sen aikaa kuin te Katerina Sergêjewnan kanssa soittelitte pianoa.
– En minä soittanut, – sai Arkâdi sanotuksi, mutta vaikeni sitten. Hän tunsi kyyneleitä kiertyvän silmiin, mutta ei olisi tahtonut itkeä pilkallisen ystävänsä nähden.
