Kitabı oku: «Isät ja lapset», sayfa 8

XV

Anna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä. Vähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi maalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven kamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat "Kristuksen ylösnousemista". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan huomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä päässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä pisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan tapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu aleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi ja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja kamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti oli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan määräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän sanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen puutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille johti lehtokuja kerityistä kuusista.

Eteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa livreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria. Hetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa, ja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen huoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki toalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki oli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju, niinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.

– Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen puolen tunnin perästä, – ilmoitti hovimestari. – Käskettekö siksi jotain?

– Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, – vastasi Bazârow, – ehkä ryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.

– Heti paikalla, – vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi tiehensä, saappaitaan narisuttaen.

– Mikä grangshangr!¹¹ Niin kai te sitä sanotte, vai? – virkkoi Bazârow. – Herttuatar mikä herttuatar.

– Onpa koko herttuatar, – vastasi Arkâdi; – ensi tingassa jo kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.

– Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että minä olen lukkarin pojanpoika? – Hetken vaiettuaan hän sitten lisäsi, huuliaan vääntäen: – aivan kuin Speránski… Mutta kyll' on saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?

Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.

Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan, avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat, kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä, viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.

– Itse isäntä kai, – kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten, nenäänsä nyrpistäen: – jokos lähtään karkuun?

Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki; sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.

– Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, – lausui hän. – Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla. Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me käymme istumaan.

Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti, ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin. Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.

"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.

Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä; sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö, mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu kukkasia täynnä.

– Kas tässä minun Kâtja siskoni – virkkoi rouva Odintsôw, viitaten päällään vasta-tulleesen.

Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.

– Itsekö sinä nuo kaikki poimit? – kysyi emäntä.

– Itse, – vastasi Kâtja.

– Tuleeko täti teepöytään?

– Tulee.

Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi, katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen, ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät… Hän punastui myötäänsä ja hengitti tiheään.

Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.

– Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni Vasiljewitsh, – sanoi hän. – Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.

– Mistä suvaitsette?

– Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea väittelemään.

– Tekö?

– Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?

– Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne tyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.

– Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen kärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä olen hyvin herkkä innostumaan.

Bazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.

– Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte väitellä … olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän albumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte, ett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette luule minussa olevan taiteellista aistia … no niin, ei minussa sitä olekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun mieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen nähden.

– Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan, spesiaaliteokseen, kuin kuviin.

– Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee kokonaista kymmenen sivua.

Anna Sergêjewna vaikeni.

– Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? – virkkoi hän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat lähemmäksi Bazârowia. – Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?

– Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?

– Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.

Bazârow naurahti.

– Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, – sanoi hän, – ja toiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on turhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut aivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla niin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut eivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla saattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä puut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua tarkastelemaan.

Kâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa, katsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan ja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna Sergêjewna pyöritti päätään.

– Metsässä puut, – toisti hän. – Teidän mielestänne ei siis ole erotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.

– On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä. Keuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja minun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä ruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä huono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin mätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen: parantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.

Kaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin olisi koko ajan ajatellut itsekseen: "Usko minua tai ole uskomatta, siitä minä vähät." Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät poskipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.

– Ja te luulette, – virkkoi Anna Sergêjewna, – että heti kuin yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä pahoja ihmisiä.

– Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.

– Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen perna.

– Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.

– Mitäs te arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?

– Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen kulmainsa alta.

– Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, – virkkoi Anna Sergêjewna. – Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti tulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.

Anna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa vähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa pikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin nyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla päällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus istua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä kiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain käsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen raihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri; heleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.

– Nukuitteko hyvin, täti? – kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä korottaen.

– Nyt tuo koira on taaskin täällä, – murahti vastauksen asemesta eukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä kohti, kiljasi – hyst! hyst!

Kâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.

Fifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana ulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi kaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti mennä ulos…

– Taitaapa tee ollakin valmista, – virkkoi Anna Sergêjewna. – Käydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!

Ruhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut perässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos nojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli asetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja rupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin, jonka laidassa oli N: ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä – sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että kovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan omistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:

– Mitäs rohtinas Ivân kirjoittaa?

Ei kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian, ett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin kunnioituksella. "Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista muka rotua", arveli Bazârow itsekseen.

Teen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi pisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat vierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä Porfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset, niinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias, naurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta, jonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän käydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan preferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa valmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.

– Olkaa varoillanne, – virkkoi Anna Sergêjewna, – Porfîri Platônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, – lisäsi hän, – soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän pitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.

Vastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä seurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia, mutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada hänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä – niinkuin jokaisella sen-ikäisellä nuorella miehellä – alkoi kuohahdella omituinen, himmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti pianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:

– Mitäs minä teille soitan?

– Mitä tahdotte, – vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.

– Mistä musikista te enimmin pidätte? – kysyi Kâtja, asentoaan muuttamatta.

– Klassillisesta, – vastasi Arkâdi samalla äänellä.

– Miellyttääkö Mozart?

– Mozart miellyttää.

Kâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin hyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä nuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui suorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten silmäkulmille.

Syvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa, jossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa kuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia… Mutta Mozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä katsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: "Varsin somastihan tuo neitonen soittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään."

Soitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään koskettimilta: "Riittääkö?" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla vaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen muun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä ovat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän "kätkeytyi", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa pian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen, melkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä; sisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei Anna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä keskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen Fifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen, silittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.

Bazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna Sergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri Platônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt jonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti häntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen jälleen kasvitieteesen.

– Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, – virkkoi hän Bazârowille; – teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja niitten ominaisuuksia.

– Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? – kysyi Bazârow.

– Järjestys on tarpeen kaikessa, – vastasi toinen.

* * * * *

– Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! – huudahti Arkâdi, jäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun huoneeseen.

– Kyllä, – vastasi Bazârow, – kyllä sillä muijalla on ehjät aivot päässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.

– Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?

– Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä olen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta ei se hän ole erinomainen, vaan sisko.

– Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?

– Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta, koskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat. Semmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan tahtoo, mutta tuo toinen – äläst!

Arkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet mielessä, kummallakin.

Anna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow miellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin, millä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain uutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.

Anna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia ennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta sittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään mukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista, mihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt; tuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli yhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä eivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan hänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas ja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun, olisi saanut tuta intohimoa… Mutta hänen oli helppo elää, vaikka välisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä, ani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti leimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän lepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus ulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään luvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili hänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä välisti, noustuansa hyvänhajuisesta kylpyammeesta, lämpöisenä, hempeätunteisena, hän vaipuu ajatuksiinsa, mietiskellen elämän mitättömyyttä, sen murheita, vaivaa, pahuutta… Hänen sielunsa täyttää äkillinen rohkeus, siinä kuohahtaa ylevämielisiä aikomuksia, mutta – sattuu läpiveto huhahtamaan raollaan olevasta akkunasta, ja Anna Sergêjewna lyyhistyy kokoon, välisti melkein suuttuukin; tässä silmänräpäyksessä hän ei kaipaa kuin yhtä ainoata: että tuo ilkeä veto lakkaisi.

Hänen laitansa oli sama kuin kaikkien niitten naisten, joitten ei ole suotu rakastaa: hän kaipasi jotain, itsekään tietämättä, mitä. Oikeastaan hän ei kaivannut mitään, vaikka hänestä tuntui, niinkuin hän kaipaisi kaikkea. Odintsôw vainajata hän tuskin saattoi sietää. Anna oli mennyt naimisiin hänen kanssaan harkinnasta, vaikk'ei suinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimoksensa, ellei olisi pitänyt häntä hyväntahtoisena miehenä. Mutta siitä pitäin eli hänessä salainen viha kaikkia miehiä kohtaan: hän ei saattanut mielessänsä kuvailla heitä muunlaisina kuin epäsiisteinä, jykevinä, velttoina, raukeavoimaisina ja tungettelevina olentoina. Kerran hän sattui jossain ulkomailla kohtaamaan erään nuoren, kauniin ruotsalaisen, jolla oli niin ritarillinen ilme kasvoissa, korkea otsa ja rehelliset, siniset silmät. Tuo mies teki häneen valtavan vaikutuksen, mutta se ei estänyt Anna Sergêjewnaa palajamasta takaisin Venäjälle.

"Kummallinen mies tuo lääkäri!" arveli hän, maaten komeassa sängyssään, pitsireunaisilla pieluksilla, keveän silkkipeitteen alla… Anna Sergêjewna oli perinyt isältänsä simareen tämän taipumusta loistavaan elämänlaatuun. Hän oli hellästi rakastanut tuota syntistä, mutta hyväntahtoista isäänsä, ja tämä taas oli jumaloinut tytärtään, laskenut tuttavallista leikkiä hänen kanssaan, niinkuin yhden-arvoisensa kanssa, pitänyt häntä kaikissa asioissa uskottunansa ja kysynyt häneltä neuvoja. Äitiänsä Anna Sergêjewna tuskin muisti ensinkään.

"Kummallinen mies tuo lääkäri!" toisti hän itsekseen. Ja Anna Sergêjewna oikaisihe, myhähti, heitti kädet niskaansa, luki sitten pintapuolisesti pari sivua jotain typerää franskalaista romaania, pudotti kirjan käsistänsä ja nukkui puhtoisena ja kylmänä, puhtoisissa ja hyvältä tuoksuavissa pukimissaan.

Seuraavana aamuna hän ja Bazârow läksivät heti aamiaisen jäljestä ulos kasveja tutkimaan ja palasivat vasta päivällisiksi. Arkâdi ei ollut mennyt minnekään, ja oli viettänyt tunnin verran Kâtjan seurassa. Ei hänen tullut ikävä Kâtjan kanssa, joka itse oli tarjoutunut uudestaan soittamaan eilisen sonatan, mutta kun Arkâdi, toisten vihdoinkin palattua, näki rouva Odintsôwin jälleen, silloin hän heti tunsi sydäntään kouristavan… Anna Sergêjewna astui puutarhan kautta, hänen käyntinsä oli väsynyttä, posket punottivat, ja silmät välkkyivät tavallista kirkkaammin pyöreän olkihatun alla. Hän heilutti kädessään hentoa metsäkukkaa, köykäinen mantilja oli valunut harteilta käsivarsille, ja leveät, harmaat hatunnauhat painuneet rintaa vasten. Bazârow astui hänen perässään, itseensä luottavana ja huolimattomana kuten ainakin, mutta hänen kasvojensa ilme, niin iloinen, jopa lempeä kuin olikaan, ei miellyttänyt Arkâdia.

– Hyvää huomenta! – murahti Bazârow hänelle hampaittensa välistä ja meni sisään.

Rouva Odintsôw puristi hajamielisenä Arkâdin kättä ja astui myöskin hänen ohitsensa.

"Hyvää huomenta!" arveli Arkâdi itseksensä: "Nytkös sitä vasta kohdattiinkin tänään?"