Kitabı oku: «Metsämiehen muistelmia», sayfa 3

NAAPURINI RADILOV

Syksyiseen aikaan asuvat lehtokurpat usein vanhan aikuisissa lehmuspuistoissa. Semmoisia puistoja on meillä Orlovin läänistä kyllin kyllä. Meidän esi-isämme, asuinpaikkansa valitessaan, eroittivat aina muutamia tynnyrin-aloja hedelmäpuistoiksi, joihin laitettiin lehmuskujia. Viidenkymmenen, enintänsäkin seitsemänkymmenen vuoden kuluttua nämä moisiot, "aatelis-pesät", vähitellen katosivat maan pinnalta, asuinrakennukset lahoilivat tai myötiin ne muuanne siirrettäviksi, kiviset ulkohuoneet raukeilivat raunioiksi, omenapuut surkastuivat ja hakattiin haloiksi, aidat ja laipiot kaatuilivat. Lehmukset ne vaan kasvoivat rehottivat, ja nykyjään, viljavainioitten keskellä, ne kertoivat tänaikuiselle kevytmieliselle polvelle "isistä ja veljistä entisten aikain". Kaunis puu se onkin, tuommoinen vanha lehmus… Sitä säälii Venäläisenkin talonpojan armoton kirves. Hienot on siinä lehdet; mahtavat oksat ulottuvat lavealle kaikille haaroin; ikuinen siimes on niitten alla.

Kerran, samoillessani Jermolain kanssa ketoja pitkin, peltopyitä pyytelemässä, huomasin syrjässä vanhan-aikuisen puiston ja läksin sinne.

Tuskin olin astunut metsän rinteesen, niin kohosi peltopyy pensaasta; – minä laukasin, ja samassa kuului huuto muutaman askeleen päässä minusta. Nuoren tytön pelästyneet kasvot vilahtivat puitten takaa, mutta katosivat heti kohta. Jermolai juoksi luokseni.

– "Mitäs te tässä paukuttelette? Tässä asuu moision herra".

En vielä ennättänyt mitään vastata, ei ollut koiranikaan vielä ennättänyt tuoda luokseni ammuttua lintua jalolla arvollisuudellaan, niin jo kuului nopeita askelia ja metsän tiheiköstä astuu esiin kookas mies, viikset huulessa. Tyytymättömänä pysähtyi hän eteeni. Minä koetin antaa niin hyvän selityksen kuin osasin, sanoin nimeni ja tarjosin hänelle linnun, joka oli ammuttu hänen alueellansa.

– "Olkoon menneeksi", sanoi hän myhähtäen, "minä otan vastaan saaliinne, mutta yhdellä ehdolla: te jäätte meille päivälliselle".

Tästä tarjouksesta minä, suoraan sanoen, en kovinkaan ihastunut, mutta mahdoton oli kieltäytyä.

– "Minä olen täkäläinen tilan-omistaja ja naapurinne, Radilov; kenties olette nimeni kuulleetkin", jatkoi uusi tuttavani. "Tänään on sunnuntai-päivä ja päivällinen niin muodoin lienee meillä jommoinenkin. En olisi teitä muutoin pyytänytkään".

Minä vastasin mitä tämmöisissä tapauksissa vastataan ja läksin hänen jälkeensä. Äsken puhdistettua polkua myöten tulimme pian lehmuspuistosta ja astuimme kaalimaahan. Vanhain omenapuiden ja levinneitten karviaispensaitten välissä kuulsivat kirjavina sarkoina pyöreät, vaalean vehreät kaalinpäät; humala kierteli korkeita sauvojansa; tiheässä seisoi multalavoilla ruskeita keppejä, joita kuiva herne kietoi; isoja litteitä kurpitseja oli kirjavanaan maassa; kurkut kellersivät pölyttyneiden kulmikasten lehtiensä alla; aidan vierustalla nuokkueli korkea nokkonen, parissa kolmessa paikassa kasvoi pensaina kuusamo, selja ja orapihlaja, jäännöksiä entisistä "klumbeista". Vähäisen kalasäiliön vieressä, joka oli täynnä punertavan limaista vettä, näkyi kaivo ja sen ympärillä ropakoita. Ankat häärivät ja pyörivät noissa ropakoissa; koira, vavisten koko ruumiissansa ja silmiänsä sirristellen, kalusi luuta kedolla; kirjava lehmä seisoi siinä lähellä laiskasti nyhtäen ruohoa ja siiloin tällöin heittää heilauttaen häntää laihaan selkäänsä. Polku kääntyi syrjään; puitten välitse ilmaantui silmäimme eteen vanhanläntä, harmaa pikku talo, valkokattoineen ja edessä vääristynyt kuisti. Radilov pysähtyi.

– "Mutta", sanoi hän, vilpittömästi ja suopeasti katsahtaen minua silmiin, "minä olen tullutkin toiseen päätökseen; kukaties teidän ei teekään mieli tulla meille; siinä tapauksessa…"

Minä keskeytin hänet, vakuuttaen, että minun päin vastoin on hauska aterioida hänen luonansa.

– "Niinkuin suvaitsette".

Me astuimme taloon. Lakeija-poika, pitkäliepeisessä nutussa sinisestä paksusta verasta, tuli vastaamme kuistilla. Radilov paikalla käski hänen antaa viinaa Jermolaille; metsästäjäni kumarsi kunnioituksella jalon antajan selkäpuoleen. Eteisestä, jonka seinät oli peitetty kaikenlaisilla kirjavilla kuvilla ja jossa riippui useampia linnunhäkkejä, astuimme vähäiseen huoneesen. Se oli Radilovin kirjoitushuone. Minä riisuin yltäni metsästysneuvot, panin pyssyn nurkkaan, lakeija-poika pitkäliepeisessä nutussa harjasi minut puhtaaksi.

– "Mennäämpä nyt vierashuoneesen", virkkoi Radilov ystävällisesti; "minä esitän teille äitini".

Minä seurasin häntä. Vierashuoneessa, keskimmäisellä sohvalla istui lyhytkasvuinen vanha rouva, yllään ruskeat vaatteet ja päässä valkoinen myssy. Hänen kasvonsa olivat laihat, mutta hyväntahtoiset; katse oli arka ja surullinen.

– "Tässä, äiti hyvä, on meidän naapurimme".

Vanha rouva kohosi ja kumarsi minulle, päästämmättä käsistänsä paksua, langasta kudottua pussosta.

– "Milloinka olette tulleet näille maille?" kysäsi hän hiljaisella ja heikolla äänellä, räpytellen silmiänsä.

– "Vähän aikaa sitten".

– "Jäättekö kauaksi tänne?"

– "Luultavasti talveen saakka".

Eukko vaikeni.

– "Kas tämä tässä", puuttui Radilov puheesen, osoittaen minulle isoa, laihaa miestä, jota en ollut huomannutkaan huoneesen tullessani; "tämä on Feodor Miheitsh… – No, näytäpäs nyt, Fedja, taitoasi vieraalle. Mitäs sinä nurkassa nuhiset?"

Feodor Miheitsh nousi heti kohta tuolilta, otti akkunalta huononpäiväisen viulun rähjän, tarttui käyrään, ei kumminkaan päästä, niinkuin tavallista on, vaan keskeltä, painoi viulun rintaansa vasten ja ummistaen silmänsä läksi tanssia hyppäämään, hyräillen laulua ja vingutellen viulun kieliä. Hän on päältä nähden noin seitsemänkymmenen vuoden iässä; pitkä pumpulikaulainen nuttu se niin surullisesti heilahteli ja huljahteli hänen kuivilla ja luisilla jäsenillään. Hän tanssi, milloin uljaasti pyöräytellen, milloin, kuni kuolehtuvana, puistellen pientä paljasta päätänsä, milloin taas kurottaen suonikasta kaulaansa, piesten jalkojaan yhdellä kohdalla ja väliin ilmeisellä vaivalla koukistaen polviaan. Vaiveroisena tuli ääni hänen hampaattomasta suustansa. Kasvoistani lienee Radilov huomannut, ett'ei Fedjan taito tuottanut minulle suurtakaan huvia.

– "No annahan jo olla, ukko, kyllä on jo tarpeeksi", virkkoi hän; "saat mennä ottamaan palkintoa".

Feodor Miheitsh pani samassa viulun takaisin akkunalle, kumarsi ensin minulle, vieraalle, sitten vanhalle rouvalle, sitten Radilov'ille ja läksi ulos.

– "Hovinherra se oli aikoinaan isänsä", jatkoi uusi tuttavani; "ja rikas mies olikin, mutta köyhtyi; nyt elelee täällä minun luonani. Ennen muinoin oli hän pahin huimapää koko läänissä; kaksi vaimoa ryösti miehiltä, piti laulajoita, itsekin lauloi ja tanssi kuin mies… Vaan suvaitsetteko ryyppyä? Päivällinenhän on jo pöydällä".

Nuori tyttö, sama, jonka olin vilaukselta nähnyt puutarhassa, tuli huoneesen.

– "Kas niin, tässä on Olgakin", virkkoi Radilov, kääntäen päänsä hiukan poispäin. "Suljen suosioonne. No mennäänpäs nyt ruoalle".

Me läksimme ruokahuoneesen ja istuimme pöytään. Feodor Miheitsh, jonka silmät olivat "palkinnosta" ruvenneet kiilumaan ja nenä hieman punehtunut, lauleli meidän astuessamme huoneesen ja käydessämme pöytään: "Voiton riemut ratki raikuu!" Hänelle pantiin eri lautanen pienelle pöydälle, ilman servettiä. Ukko parka ei ollut aivan nuhteeton puhtaudelleen ja sen vuoksi pidettiin häntä aina jonkun matkan päässä muusta seurasta. Hän risti silmänsä, huokasi ja rupesi syömään kuni ahma. Päivällinen ei ollut todellakaan huono eikä siitä, sunnuntakinen kun oli, puuttunut hyllyvää jäätelöä eikä Espanjan tuuliakaan (sen nimistä piirasta).

Radilov, joka oli kymmenkunnan vuotta palvellut jalkaväessä ja käynyt Turkin maalla, rupesi pöydässä kertoilemaan. Minä kuuntelin häntä tarkasti, salavihkaa tarkastellen Olgaa. Neitonen ei ollut vallan kaunis; mutta hänen kasvojensa päättävä ja rauhallinen lause, hänen leveä, valkoinen otsansa, sakeat hivuksensa ja erittäinkin hänen ruskeat silmänsä, pienet, mutta kirkkaat ja vilkkaat, olisivat vetäneet puoleensa kenen tahansa eikä ainoastaan minun. Minusta tuntui kuin hän olisi tarkastanut jok'ainoata Radilovin sanaa; osanottoa ei asunut hänen kasvoillaan vaan kiihkeä tarkkuus. Ikäänsä nähden olisi Radilov saattanut olla hänen isänsä; hän sinutteli Olgaa, vaan paikallapa arvasin, ettei hän ollut Radilov'in tytär. Puhellessaan tuli hän maininneeksi vaimo-vainajastansa, – "hänen sisarensa", liitti hän, viitaten Olgaan. Tämä lensi samassa punaiseksi ja laski silmänsä maahan. Radilov vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Vanha rouva ei puhunut koko aterian aikana sanaakaan; itse hän ei syönyt paljoa eikä tarjoillut minullekaan. Hänen kasvoissaan asui jonkimoinen arkamainen ja toivoton odotus, tuo vanhuksille omituinen murhe, josta niin tuskallisesti ahdistuu katsojan sydän. Aterian lopulla yritti Feodor Miheitsh laulaa ylistysvirttä isäntäväelle ja vieraalle, mutta Radilov katsahti minuun ja pyysi häntä vaikenemaan. Ukko pyyhkäsi kädellään suutansa, alkoi räpytellä silmiänsä, kumarsi ja istahti tällä kertaa aivan tuolin laidalle. Päivällisen jälkeen läksimme me Radilov'in kanssa tämän kirjoitushuoneesen.

Niissä ihmisissä, joissa alinomaa ja valtavana asuu yksi ajatus tai intohimo, huomaa jotakin yhteistä, jotakin ulkonaista yhtäläisyyttä, olkoot sitten luonteiltaan, lahjoiltaan, asemaltaan maailmassa ja kasvatukseltaan kuinka erillaisia hyvänsä. Mitä enemmän minä tarkastelin Radilov'ia, sitä enemmän näytti hän mielestäni olevan juuri semmoisia ihmisiä. Hän haasteli taloudesta, vuodentulosta, heinänniitosta, sodasta, pitäjän juoruista, läheisistä vaaleista, haasteli pakotta, jopa harrastuksellakin, mutta äkkiä hän huo'ahti ja vaipui nojatuoliin, kuni raskaasta työstä väsynyt ihminen, pyyhkieli otsaansa kädellään. Yksi tunne näkyi kokonaan täyttävän ja valtaavan hänen hyvän, lämpimän sydämmensä. Kummakseni jo sekin kävi, ett'en huomannut hänessä kiihkoa mihinkään, en ruokaan, en viinoihin, en metsästykseen, en Kursk'in satakieliin, en kyyhkysiin, jotka sairastavat lankeevaista, en Venäjän kirjallisuuteen, en juoksijoihin, en attila-nuttuihin, en kortti- enkä billiardi-peliin, en tanssijaisiin, en maaseutujen tai läänin kaupungeissa käyntiin, en paperi- tai sokeritehtaisin, en monivärisiin lehtimajoihin, en teehen, en sivullisiin hevosiin, aivan hurjan täydellisiin, en edes paksuihin ajureihinkaan, jotka ovat vyötetyt hamoja kainaloita myöten, noihin samaisiin pulskiin ajureihin, joilla taivas ties miksi jok'ainoasta laukan käännähdyksestä silmät menevät nurin ja pyrkivät päästä ulos… Mikäs hovinherra se tämä on sitten oikeastaan! ajattelin minä. Eikä hän puolestansa ensinkään tekeynyt synkkä-mieliseksi ja onneensa tyytymättömäksi; hänestä päin vastoin tuoksuamalla tuoksusi vilpitön hyväntahtoisuus, vaikka kaikkea turhanpäiväistä valikoimista, iloisuus ja melkein herkästi loukkautuva alttius lähestymään ensimmäistä vastaantullutta. Samaan aikaan te – se on totta sekin – tunsitte, ettei hän saattanut lyödä ystävyyden liittoa kenenkään kanssa, todellakin lähestyä ketäkään, eikä siihen ollut syynä se, ett'ei hän olisi muita ihmisiä tarvinnut, vaan se, että koko hänen elämänsä oli joksikin ajaksi kätkeynyt hänen sisäänsä. Katsellessani Radilov'ia, en saattanut millään muotoa ajatella hänen olevan onnellisen nyt tahi olleen milloinkaan. Kaunis mies hän ei myöskään ollut, mutta hänen katseessaan, hymyssään, kaikessa hänen olennossaan piileskeli jotakin sanomattoman miellyttävää, – niin, piileskeli juuri. Niin olisi tehnytkin mieli tuntea häntä lähemmältä, ruveta häntä rakastamaan. Hänestä tuli tosin silloin tällöin ilmi hovinherra ja syrjäinen maalainen; mutta hyvä mies hän oli siltä.

Olimme juuri ruvenneet puhelemaan hänen kanssaan uudesta aateliston johtajasta, kun ovella kuului Olgan ääni:

– "Tee on valmis".

Me läksimme vierashuoneesen. Feodor Miheitsh istui kuten ennenkin nurkassa, kainosti kyyristyneenä akkunan ja oven väliin. Radilov'in äiti kutoi sukkaa. Avonaisten akkunain kautta löyhähteli puistosta syksyn raitis ilma ja omenain tuoksu. Olga hääräili teepöydässä. Minä tarkastelin nyt häntä äskeistä enemmän. Hän puhui varsin vähän, niinkuin yleensä muutkin maaseutujen neitoset; en kumminkaan huomannut hänessä halua sanoa jotakin hyvää, ynnä samassa tuskallista tyhjyyden ja kykenemättömyyden tuntoa. Hän ei huokaillut sanoin sanomattomain tunteiden ylenpalttisuudesta muka; hän ei luonut silmiänsä ylöspäin; hän ei hymyillyt haaveillen ja epämääräisesti. Hän katsoi tyynesti ja kylmäkiskoisesti, niin kun ihminen, joka levähtää suuresta onnen kohtauksesta tahi suuresta levottomuudesta. Hänen käyntinsä, hänen liikkeensä olivat päättäväisiä ja vapaita. Hän miellytti minua suuresti.

Me rupesimme jälleen pakinoimaan Radilov'in kanssa. En muista enää millä tavoin tulimme viimein tuohon tunnettuun muistutukseen: kuinka usein aivan mitättömät asiat tekevät muutamiin ihmisiin suuremman vaikutuksen kuin kaikista tärkeimmät.

– "Niin", virkkoi Radilov, "sen minä tiedän omasta kokemuksestani. Minä, niinkuin tiedätte, olin nainut mies. Sitä ei kestänyt kauaa… kolme vuotta; vaimoni kuoli lapsen vuoteesen. En luullut voivani elää enää hänen jälkeensä; kauheasti minä surin ja olin runneltu, mutta itkeä en voinut – kävelinhän niinkuin mielipuoli. Hänet puettiin, niinkuin tapa on ja pantiin pöydälle, – tuohon huoneesen tuossa. Pappi tuli, lukkarit tulivat, alkoivat laulaa, rukoilla, suitsuttaa; minä ristin silmiäni ja painoin otsaani lattiaan, mutta kyyneliä ei tullut silmiin, ei karpaloakaan. Sydän se ikäänkuin oli kivettynyt, pääni samoin, – raskaaksi kävin koko mies. Niin meni ensimmäinen päivä. päivä – uskottekos? – minä oikein nukuin! Aamulla menin vaimoani katsomaan, – silloin oli kesäinen aika, aurinko valaisi vainajata päästä jalkoihin asti niin kirkkaasti. Äkkiä huomasin minä". (Radilov säpsähti). "Niin, mitäs luulette minun huomanneeni? Vaimoni toinen silmä ei ollut aivan kiinni, ja tätä silmää myöten käveli kärpänen… Samassa kaaduin minä maahan kuin pölkky ja herättyäni rupesin itkemään, niin itkemään, ett'en tallonut osata lakata ensinkään…"

Radilov vaikeni. Minä katsahdin häneen, sitten Olgaan… En ikinä unohda neitosen kasvoja. Vanha rouva lasti sukan kädestään, otti pussosestaan nenäliinan ja salaa pyyhkäsi kyyneleen. Feodor Miheitsh nousi äkkiä pystyyn, sieppasi viulunsa ja alkoi käheällä, kamalalla äänellä laulaa. Hän tahtoi nähtävästikin huvittaa meitä; mutta me säpsähdimme hänen ensimmäisestä sävelestänsä, ja Radilov pyysi häntä rauhoittumaan.

– "Mutta", jatkoi hän, "mikä on ollut, se on ollut, mennyttä ei voi palauttaa ja sitäpaitsi … kaikkihan maailmassa kääntyy parhaaksi, niinkuin sanoi, muistaakseni Voltér", lisäsi hän nopeasti.

– "Niinpä se on", sanoin minä. "Ja sitä paitsi, – ei niin suurta onnettomuutta, ett'ei sitä kestäisi; eikä niin tukalaa tilaa, ett'ei siitä pääsisi".

– "Luuletteko niin?" virkkoi Radilov. "No niin, saatattepa olla oikeassakin. Turkinmaalla, muistaakseni, olin minä sairashuoneessa, puolikuolleena; minä pojin mätäkuumetta. Mukavuus ei kehumista kestänyt, tietty se, sota aika, – kiitti Jumalaa, kun senkin verran sai tilaa. Tuossapa tuli meidän hospitaaliin vielä uusia sairaita; minnekäs ne pannaan? Lääkärille hätä käteen, – ei ole sijaa missään. Tulee minun luokseni, kysyy välskäriltä: 'onko hengissä vielä?' Toinen vastaa: 'oli se aamulla vielä hengissä'. Lääkäri kumartui luokseni ja kuuli mun hengittävän. Ja meni mieheltä maltti. 'Tuommoinen hupakko se luonto nyt on', virkkoi hän; 'tuoss' on nyt mies surman oma, välttämättömästi surman oma, mutta yhäpäs vaan näet kihnuttaa ja kuhnuttaa, tilaa vaan ottaa ja muita estää'. 'Ohhoh', arvelin minä, 'kovinhan sun laitasi onkin huono, Mihail Mihailovitsh!'… Mutta paraninpas vaan ja elänyt olen tähän päivään asti. Kyllä te olette oikeassa".

– "Minä olen kaikissa tapauksissa oikeassa", vastasin minä. "Jos olisitte kuolleet, niin olisitte sittenkin päässeet tukalasta tilastanne".

– "No niinpä niinkin, niinpä niinkin", lisäsi hän, lyöden kovasti nyrkkinsä pöytään. "pitää vaan kerta päättää… Mitä siitä tukalasta tilasta on hyvää?.. Mitä se viivytteleminen ja vitkaileminen pyhittää"…

Olga nousi kiireesti ja meni puutarhaan.

– "Annas kuulua, Fedja!" huusi Radilov.

Fedja kavahti ylös, rupesi astumaan tuommoista uljasta omituista käyntiä, jota käy tanssittaja kesyn karhun edessä, ja rupesi laulamaan: "Meidän kujalla tyttöset"…

Ulkona kuului kilparattaiden kolina, ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui sisään kookas, harteva ja tanakka mies, talollinen Ovsjanikov… Mutta Ovsjanikov se on niin omituinen, huomattava henki, että me, lukijan luvalla, puhelemme hänestä toisessa jutelmassa.

Nyt minulla vaan on lisättävänä, että me huomenna aamun koittaessa läksimme Jermolain kanssa metsästämään ja metsästä kotia. Viikon perästä kävin jälleen Radilov'in luona, vaan en tavannut häntä enkä Olgaakaan kotona ja kahden viikon perästä sain kuulla, että Radilov oli äkkiä kadonnut, jättänyt äitinsä ja lähtenyt jonnekin kälynsä kanssa. Tämä tapaus nosti melun koko läänissä ja siitä tuli yleinen puheen aine. Nyt minä vasta ymmärsin Olgan kasvot silloin, Radilov'in kertomuksen aikana. Niissä asui muutakin kuin sääliä: niiltä hehkui luulevaisuus.

Ennen maalta lähtöäni kävin Radilov'in äidin luona. Hän istui vierashuoneessa ja löi Mylly-Mattia Feodor Miheitshin kanssa.

– "Onko teillä ollut tietoja pojastanne?" kysäsin viimein.

Vanha rouva purskahti itkuun. Minä en enää kysellyt häneltä Radilov'ista.