Kitabı oku: «Metsämiehen muistelmia», sayfa 5

Minä vastasin Ovsjanikov'ille, että kukaties herra Ljubosvanov on sairas.

– "Mikä sairas! Lihava mies, niin ett'ei itseensä mahdu, ja kasvotkin ovat, taivas nähköön, semmoiset pulleat, vaikka onkin mies vielä nuori… Mutta kukapas sen nyt oikein tiesi ja arvasi."

Ovsjanikov huokasi syvään.

– "No jätetään jo aatelismiehet sikseen", aloitin minä. "Mitäs sanotte minulle tilallisista, Luka Petrovitsh?"

– "Ei mar, annetaanpa sen asian olla sinään", puuttui Ovsjanikov nopeasti puheesen: "niinpä niinkin … ja olisihan siitä tosin puhumistakin … mutta"… (Ja Ovsjanikov viittasi kädellään). "Käydäänpäs teetä juomaan. Talonpoikia me olemme, talonpoikia suoraa päätä: ja mitäpäs me oikeastaan muuta olemmekaan?"

Hän vaikeni. Teenkeittäjä kannettiin pöytään. Tatjana Iljinishna nousi sijaltaan ja istui lähemmäs meitä. Illan kuluessa oli hän useamman kerran hiljaa mennyt ulos ja yhtä hiljaa jälleen tullut takaisin. Huoneessa syntyi äänettömyys. Ovsjanikov joi mahtavasti ja verkalleen kupposen toisensa perästä.

– "Mikko kävi täällä tänään", virkkoi Tatjana Iljinishna puoleksi kuiskuttamalla.

Ovsjanikov rypisti kulmakarvansa.

– "Mitä hänellä on asiata?"

– "Kävi anteeksi pyytämässä."

Ovsjanikov pyöritti päätään.

– "Niin", sanoi hän, kääntyen minun puoleeni; – "semmoista se on se sukulaisuus; pääsemättömissä olet ihan… Tuoss' on nyt Jumala antanut minullekin sisaren-pojan. Terävä poika ja uljas poika kanssa, siitä ei puhettakaan; hyvin hänen kävi koulussakin, mutta ei vaan tule hänestä pippiä eikä pappia. Oli kruununkin virassa, mutta sikseen heitti; ahtaat muka oli paikat kovin… Jos edes olisi aatelismies! Eikä aatelismiehistäkään kohta kenraaleja tehdä. Niinpä niin onkin poika nyt toimetonna… Ja vielä sekin kävisi laatuun joten kuten, mutta semmoiseksi on näet ruvennut viskaliksi! Kirjoittelee talonpojille suplikeja ja valituksia, neuvoo vouteja, miten olla kuin eleä, paljastaa maanmittarien kolttosia, kuljeksii kapakoita myöten, pitäen seuraa ja kemuja kestikievareissa pikku-porvarein ja renkien kanssa. Ei siinä kunnian kukko laula. Stanovoit ja ispravnikat [maapolisi-miehiä] ovat häntä jo monasti uhkailleet. Mutta hän näettekös on suuri koiranleuka; saattaa heidät itsensäkin nauramaan, ja heillepä sitten lämmittääkin saunan aika lailla… Kuule muori, kunhan ei vaan istunekin poika tuolla nurkassasi?" lisäsi hän, kääntyen vaimoonsa. "Kyllähän minä sinut tunnen, kovin olet hellätunteinen ja yhä suojelet poikaa."

Tatjana Iljinishna kävi hämille, myhähti ja punastui.

– "No enkös minä arvannut", jatkoi Ovsjanikov… "Kyll' olet hyvä! No tulkoon sisään! Koska on tässä mulla niin harvinainen vieras, niin olkoon menneeksi, minä annan anteeksi tuolle hupakolle. No tulkoon vaan sisään…"

Tatjana Iljinishna meni ovelle ja huudahti: "Mikko!"

Sisään astui Mikko, noin kahdeksankolmatta vuoden vanha, kookas, solakka ja kähärätukkainen mies. Minut nähtyään hän pysähtyi ovelle. Hänen pukunsa oli saksalaista kuosia, mutta luonnottoman suuret pussit nutussa hartioilla todistivat ilmeisesti, että nutun oli leikannut umpi venäläinen räätäli.

– "No tule nyt vaan lähemmäs", puhui ukko, "mitäs siinä häpeät? Kiitä tätiäsi: minä en ole enää vihainen… Kas tässä, hyvä herra," jatkoi hän, osoittaen Mikkoa, "sukulainen on läheinenkin, mutta enpäs vaan tule toimeen hänen kanssaan. Ihme ja kumma." (Me kumarsimme toisillemme). "No annahan kuulla, mitä sotkua sinä olet taas saanut aikaan? Mistä sinun päällesi kannetaan? Puhu!"

Mikon ei näkynyt tekevän mieli puhua ja selvitellä asiataan minun kuulteni.

– "Perästä sitten, eno", jupisi hän.

– "Ei mar perästä, vaan nyt juuri", jatkoi ukko… "Sinua hävettää, sen kyllä tiedän, puhua herra tilanomistajan läsnä ollessa, mutta se juuri se tekee sinun hyvää, saat kärsiä rangaistusta. Annas kuulla."

– "Ei minulla ole mitään hävettävää", puheli Mikko nopeasti ja pyöräytti päätään. "Kuulkaahan itse. Tuonoin tuossa tulevat minun luokseni Reshetilov'in talolliset. Auta veikkonen, sanovat. – Mitäs nyt? – No tämmöinen, sanovat, on juttu. Makasinit ovat meillä hyvässä kunnossa, niin ovat hyvässä kunnossa, ettei paremmalla mitään tee. Äkkiä tulla tupsahtaa kruunun tarkastaja; minulla muka on käsky tarkastaa makasinit. Otti ja tarkasti ja sanoi: teillä on makasinit huonossa kunnossa, hoito leväperäinen ja huono, minun täytyy ilmoittaa tämä esivallalle. – Mikäs hoidossa on vikana? – Se on, sanoo, minun asiani. No pidettiin kokous ja päätettiin, niinkuin tapa on, osoittaa virkamiehelle kiitollisuuttamme; mutta ukko Prohovitsh esti; mitä varten, sanoo, heille tässä lahjoja vielä ruvetaan antamaan? Kovin tottuvat herkkusuiksi. Ja tosiaankin. Eikös enää oikeutta ole olemassakaan? Me noudatimme ukon neuvoa, mutta mittamies tuosta suuttui ja antoi syytöksen. Nyt vaaditaan meiltä tiliä. – Onkos teillä makasinit todellakin hyvässä kunnossa, kysyn minä. – No ihan ovat ja jyviäkin on aivan laillinen määrä… No sitten ei ole syytä pelätä, sanon minä, ja kirjoitinkin heille suplikin… Eikä ole yhtään vielä sanottu kenenkä puoli voittaa… Mutta jos teille on tästä minun päälleni valitettu, niin tiettyhän se: kullakin on oma suu lähempänä kuin säkin suu."

– "Kullakin, niin, vaan ei sinulla", virkkoi ukko puoliääneen. "Ja mitäs menoja sinulla oli Schutolomov'in talonpoikain kanssa?"

– "Mistäs te sen tiedätte?"

– "Tiedänpäs, niinkuin näet."

– "Oikeassa minä olen siinäkin. – Päättäkäähän itse. Schutolomov'in talonpoikain alueesta oli naapuri Vespandin kyntänyt itselleen neljä tynnyrinalaa maata. Se on, sanoi, minun maatani. Schutolomov'in miehet ovat ulkoansioilla, isäntä ulkomailla, – kukas heidän asiatansa ajaisi, – ajatelkaahan itse? Mutta maa se on auttamattomasti heidän, ja niin on ollut aina maailman alusta asti. No niin, tuosta tulivatkin minun luokseni: kirjoita muka supliki. Minä otin ja kirjoitin. Vespandin sai tuosta tiedon ja ala uhkailla: 'kyllä', sanoo, 'minä tuolta Mikon pahukselta vielä koivet katkon, ja ellei siitä huoli, niin niskat väännän häneltä nurin… Mitenkä tuossakaan käynee: ehjänä tuntuu niskat olevan mulla vielä tänäkin päivänä."

– "Älähän tuossa ylvästele: ei sinulle kunnian kukko laula", virkkoi vanhus: "hupsu sinä olet."

– "Niin, eno, mutta ettekös te juuri itse ole sanoneet minulle…"

– "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa", keskeytti hänet Ovsjanikov: "niinpä niinkin: ihmisen pitää noudattaman totuutta ja auttaman lähimmäistänsä. Sattuu niinkin ettei ihminen saa sääliä omaa itseänsäkään… Mutta teetkös sinä aina niin? Eikös sua kuljeteta kapakkoihin, häh? Eikö muka juoteta sua, eikä kumarrella: Dmitri muka Alekseitsh, hyvä mies, auta nyt, kyllähän me muka sitten sua kiitämme, ja niin vaan hiljaa pistetään rupla tai kolme kouraan? Mitä? Sanos, etten minä puhu totta, virkas!"

– "Niin no, kyllä se on totta", vastasi Mikko, luoden silmät maahan, "mutta enhän minä köyhiltä mitään ota enkä aja väärää asiaa."

– "Et ota nyt, mutta kun hätä tulee, niin rupeat kyllä ottamaan. Väärää asiata et muka aja… Ole tuossa! Pyhimystenkö asioita sinä vaan ajatkin? Etkös muista enää Borisa Perehodov'ia?.. Kukas se hänen tähtensä puuhasi? Kukas se häntä auttoi ja suojeli? häh?"

– "Perehodov kärsi syystä, totta kyllä…"

– "Hukkasi kruunun rahoja… Onkos tämä laitaa?"

– "Niin, niin, eno, mutta ajatelkaahan: köyhä mies, suuri perhe…"

– "Köyhä mies… Juoppo hän oli ja tuhlari, siinä kaikki."

– "Surusta hän juomaan rupesi", virkkoi Mikko matalammalla äänellä.

– "Vai surusta vainen! No olisit auttanut miestä, koska niin mielesi teki, mutta mitäs sinun tarvitsi juopon kanssa kapakoissa tallustella? Kyllähän se mies puhua osaa."

– "Kyllä se on hyvä mies .."

– "Hyviä sinulle ovat kaikki… Mutta", jatkoi Ovsjanikov, kääntyen vaimoonsa, "onkos se lähetetty … se sinne … no tiedäthän?"

Tatjana Iljinishna nyökäytti päätään.

– "Missä sinä olet taas näinä aikoina ollut?" alkoi ukko jälleen.

– "Kaupungissa."

– "Biljardia pelannut, kalaseilla käynyt, kitarata rimputellut, oikeuden istunnosta toiseen laahustellut, trahtörien takakamareissa suplikeja sepitellyt, kauppamiesten poikain kanssa iloista uisakkaa lyönyt. Eihän vaan?.. Sanos!"

– "No niin, kukaties niinkin", vastasi Mikko hymyillen. "Niin vainenkin! Olin vähällä unohtaa: Juntikov, Anton Parfenitsh kutsuu teitä ensi sunnuntaina luokseen puoliselle."

– "Enkä lähde minä tuon möhömahan luokse. Kalat hän kyllä ostaa kalliit, mutta paistaa vanhassa voissa. Olkoon omissa lämpösissään!"

– "Tapasin minä sitten tuon Feodosia Mihailovnankin."

– "Minkä Feodosian?"

– "Sen, joka on tuon Garpentshenkon, hovin herran, saman joka osti Mikulinon tilan vasaramarkkinoilta. Feodosia on näet juuri Mikulinon väkeä. Hän oli ensin työnansioilla Moskovassa ompelijana ja maksoi veronsa säännöllisesti, satakahdeksankymmentä ja puoli ruplaa vuodessa… Ja taitava olikin ompelija: hänellä oli hyviäkin teettäjiä Moskovassa. Mutta nyt kutsui hänet Garpentshenko takaisin Moskovasta ja pitääkin luonaan, eikä juuri mihinkään toimeen häntä määrää. Hän tahtoisi kernaasti ostaa itsensä vapaaksikin ja on siitä jo herrallensakin puhunut, mutta häneltä vaan ei tule päätöstä mitään. Tunnettehan te, eno, tuon Garpentshenkon, – etteköhän te mainitsisi hänelle pari sanaa?.. Kyllä Feodosia maksaisi edestään hyvät rahat."

– "Eihän vaan sinun kukkarostasi? Vai? No niin no, kyllä minä puhun hänelle. Vaikka en minä oikein tiedä", jatkoi ukko tyytymättömänä, "tuo Garpentshenko se on semmoinen – suokoon Jumala minulle syntini anteeksi, – nylkyri: ostelee vekseleitä, panee rahoja kasvulle, huutaa tiloja vasaramarkkinoilta… Ja mikä hänet lie lennättänytkin tänne meidän seutuhumme? Kyllä nuo muun maan linnut vaan ovat sitä kummallista sorttia! Hänestä ei taida niinkään pian tolkkua saada: – no sopiihan koettaa."

– "Olkaa, eno, niin hyvä."

– "Kyllä minä koetan. Mutta kavahda sinä itseäsi! No niin, no niin, älä rupea puolustelemaan… Olkoon nyt… Mutta varo sinä vast'edes, muutoin sinä olet, olet kuin oletkin mennyttä miestä. Enhän minä saata aina kantaa sinua hartioillani pulista ja pulmista … ei ole voimaa eikä valtaa minullakaan. No niin, mene nyt Jumalan nimeen."

Mikko meni ulos. Tatjana Iljinishna seurasi häntä.

– "Anna hänelle teetä", huusi Ovsjanikov hänen peräänsä… "Ei ole poika tyhmempiä", jatkoi hän, "ja hyvä on hänellä sydänkin, mutta kyllä minä pelkään… Suokaa muuten anteeksi että olen tässä niin kauan joutavia jutellut."

Eteisestä aukeni ovi. Sisään astui lyhyt, harmaatukkainen mies, sametti takki yllä.

– "Kas Frans Ivanitsh!" huudahti Ovsjanikov, "hyviä päiviä! Kuinkas voitte?"

Sallikaa, hyvä lukija, tehdäni teille tutuksi tämänkin miehen.

Frans Ivanitsh Lejeune, naapuri ja Orlovilainen hovinherra, oli vähän omituisella tavalla saavuttanut Venäläisen tilan-omistajan arvokkaan nimen. Hän oli syntyisin Orleans'ista, franskalaisista vanhemmista ja oli tullut Napoleonin kanssa, rumpalin ammatissa, Venäjää valloittamaan. Alussa kävi kaikki kuin tyhjää vaan, ja franskalainen tuli Moskovaan pää kekassa. Mutta paluumatkallapa joutui poloinen Lejeune puoleksi kohmettuneena ja rumpuansa vailla talonpoikain kynsiin. Smolenskin talonpojat pistivät miehen yöksi tyhjään tamppimyllyyn ja aamulla veivät hänet sulun läheisen avannon ääreen ja siinäkös nyt ruvettiin pyytämään rumpalia de la grrrrande armée tekemään heille mielihyvän, sukeltamaan nimittäin jään alle. Monsieur Lejeune puolestansa ei saattanut suostua heidän ehdotukseensa, vaan rupesi, hän vuorostansa, franskankielellä pyytämään Smolenskin talonpoikia, että he päästäisivät hänet Orleans'iin. "Siellä messieurs" (hyvät herrat), puhui hän, "on minulla äiti, une tendre mère (hellä äiti)." Mutta talonpojat, joilla ei varmaankaan ollut oikeata selkoa Orleans'in kaupungin maantieteellisestä asemasta, yhä edelleen ehdottelivat hänelle veden-alaista matkustusta myötä virtoja koukkuisessa Mutajoessa ja rupesivat jo yllyttämään häntä helponlaisilla sysäyksillä selkä- ja niskanikamiin, kun yht'äkkiä Lejeunen iloksi ja riemuksi kajahti kulkusten kilinä ja sululle ajoi reki, jonka perä oli tavattoman korkea ja varustettu peräti kirjavalla peitteellä ja jonka eteen oli valjastettu kolme vaaleata Vjatkan hevosta. Reessä istui lihava, punaposkinen tilan-omistaja sudennahkaisissa turkissa.

– "Mitäste teette?" kysyi hän talonpojilta.

– "Franskalaista pannaan avantoon, hyvä herra."

– "Vai niin", vastasi hovinherra kylmäkiskoisesti ja kääntyi pois.

– "Monsieur! Monsieur!" huudahti poloinen.

– "Vai niin vainen?" puhui uhuttelemalla mies sudennahkaisissa; – "kahdentoistakymmenen kansan kanssa olet tullut Venäjätä vastaan, olet polttanut Moskovan, sen vietävä, olet Iivana Velikoin kirkolta ristin riistänyt, mutta kas nyt pannaan musjuuta ja musjuuta! Vai on nyt häntä koipien välissä! Pahalla paha palkka… Antti, anna mennä!"

Hevoset läksivät liikkeelle.

– "Maltas sentään, seisopas!" virkkoi hovinherra. "Kuules sinä, musjuu, osaatkos sinä soittaa?"

– "Sauvez moi, Sauvez moi, mon bon monsieur! (Pelastakaa minut, pelastakaa minut, hyvä herra!)" rukoili Lejeune.

– "Kyllä olette kansaa tekin! Ei edes venättäkään osaa ainoakaan heistä! Mysik, mysik, saveekos vuu mysik? Saveeko? No puhu nyt! Komprenee? Saveekos vuu mysik? klaveria shnee savee, vai?"

Lejeune hoksasi viimein mitä hovinherra tahtoi ja rupesi nyykyttämään myöntymystä päällään.

– "Oui monsieur, oui, oui, je suis musicien, je joun tous les instruments possibles! Oui, monsieur… Sauvez moi, monsieur! (Kyllä herra, kyllä, minä olen soittoniekka, minä osaan soittaa vaikka mitä! Kyllä herra! Pelastakaa minut herra!)"

– "No kiitä onneasi," vastasi hovinherra. "Miehet päästäkää hänet irti. Tuoss' on teille kaksikymmentä kopekkaa juomarahaa."

– "Suuri kiitos, hyvä herra, paljo kiitoksia. Ottakaa hänet, tuoss' on."

Lejeune pantiin rekeen. Hän oli pakahtua ilosta; hän itki, vapisi, kumarteli, kiitteli hovinherraa, kiitteli ajuria, kiitteli talonpoikia. Hänellä oli yllään pelkkä viheriäinen villapaita, varustettu ruusunpunaisilla nauhoilla, vaikka pakkanen nurkissa paukkueli. Hovinherra katsahti äänetönnä hänen kohmettuneisin, sinertäviin jäseniinsä, kääräsi poloisen omaan turkkiinsa ja vei hänet kotiinsa. Koko talonväki keräytyi. Franskalainen saatiin lämpiämään, syötettiin ja puettiin. Hovinherra saattoi hänet tyttäriensä luo.

– "Kas tässä, lapset, olen hankkinut teille opettajan. Aina olette minulta mankuneet: soittoa muka tekisi mieli oppia ja franskankieltä samoin. Täss' on nyt franskalainen, osaa soittaa klaveriakin… No musjuu", jatkoi hän, osoittaen huononpäiväistä klaveria, jonka hän viisi vuotta takaperin oli ostanut Juutalaiselta hajuveden kauppiaalta; "näytäpäs meille taitoasi; shnee nyt."

Sydän kulkussa istahti Lejeune parka tuolille: hän ei ollut vielä elämäpäivänänsä kajonnut klaveriin.

– "No shnee, shnee nyt vaan!"

Epätoivossaan lyödä kumautti poloinen koskettimia, niinkuin lyödään rumpua, ja rupesi soittamaan umpimähkään. "Minä odotin vaan", kertoi hän sittemmin, "että pelastajani heti kohta heittää minut niskapäästä pellolle." Mutta kovinpa tämä, vastoin tahtoansakin musikantiksi ruvennut mies, hämmästyi, kun hovinherra, vähän ajan perästä, ystävällisesti taputti häntä olalle.

– "Hyvä on", sanoi hän, "hyvä on. Kyllä minä näen, että sinä osaat soittaa. Mene nyi lepäämään."

Parin viikon kuluttua muutti Lejeune tämän hovinherran luota toisen, rikkaan ja sivistyneen, miehen tykö, jota miellytti hänen iloinen ja säveä luonteensa. Sittemmin nai Lejeune hänen kasvattinsa, rupesi valtion palvelukseen, tuli tilanomistajaksi, naitti tyttärensä Orlovilaiselle hovinherralle Lobisanjeville, virasta eronneelle rakunalle ja runoilijalle, ja siirtyi itsekin asumaan Orlov'in lääniin.

Tämä nyt oli se sama Lejeune, elikkä, niinkuin häntä nyt nimitetään, Frans Ivanitsh, joka minun aikanani astui Ovsjanikov'in luokse. He olivat hyviä ystävyksiä…

Mutta kenties on lukija ikävystynyt, istuessaan minun kanssani tilallisen Ovsjanikov'in luona, ja siksipä mä kaunopuheliaasti vaikenenkin.

KONTTORI

Oli syksy. Useampia tunteja olin jo samoillut ketoja pitkin pyssy olalla ja olisin kaiketi jo ennen iltaa palannut kestikievariin Kurskin valtamaantiellä, jossa minua odotti troikani, ellei peräti hieno ja kylmä sade – joka hamasta aamusta alkain oikein vanhan piian lailla oli luopumattomana ja armottomana kiusannut minua – olisi pakoittanut minua viimeinkin hakemaan jossakin lähellä edes väliaikaista suojaa. Miettiessäni vielä, mihinkä suuntaan lähteä, huomasin äkkiä hernepellon perällä matalan töllin. Minä lähenin tölliä, kurkistin olkikaton alle ja näin siellä niin peräti raihnaisen ukon rähjän, että mieleeni samassa johtui kuoleva vuohi, jonka Robinson oli löytänyt rotkosta saarellansa. Ukko istui kyykkysillään, sirristeli sammuneita, pieniä silmiänsä ja nopeasti, vaikka samalla varovasti aivan kuin jänis (poloisella ei ollut yhtään hammasta) syödä mommelsi kuivaa hernettä, alinomaa vieritellen sitä poskelta toiselle. Hän oli tuossa toimessaan niin täydessä touhussa, ettei huomannutkaan minun tuloani.

– "Vaari! Vaari hoi!" virkoin minä.

Hän lakkasi jauhamasta, kohotti korkealle kulmakarvansa ja vaivalla sai silmänsä auki.

– "Niin niin!" jupisi hän käheällä äänellä.

– "Missä täällä on kylä lähellä?" kysyin minä.

Ukko rupesi jauhamaan jälleen. Hän ei ollut kuullut puhettani. Minä uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä.

– "Jaa niin kyläkö? – Mitäs sinä kylästä?"

– "Sateelta suojaa."

– "Hä?"

– "Sateelta suojaa."

– "Niin, niin!" (Hän raapaisi päivettynyttä niskaansa). "Niin no, tuota, kun nyt sinä" – rupesi hän puhumaan tolkutta viittoen käsillään – "kun nyt tuota noin menet tuosta metsän ohi tuonne noin … niin siinä sitten tulet tielle; mutta älä sinä sinne mene, minne tie menee, vaan paina oikealle, niin, niin, aina vaan paina oikealle, niin, paina oikealle, niin, oikealle… Siinä sitten tuletkin Ananjevoon. Tahikka sitten Sitovkaankin joudut."

Vaikea oli saada selvää ukon sanoista. Viikset hämmensivät hänen puhettaan, ja kielikin kangersi suussa.

– "Mistäs sinä olet?" kysäsin minä.

– "Hä?"

– "Mistä olet sinä?"

– "Ananjevosta olen."

– "Mitäs sinä täällä teet?"

– "Hä?"

– "Mitäs täällä teet?"

– "Vartija minä olen."

– "Mitäs sinä vartioit?"

– "Hernettä."

En voinut olla naurahtamatta.

– "Hyväinen aika! Kuinka vanha sinä olet?"

– "Jumala ties."

– "Taitaa olla näkö huono?"

– "Hä?"

– "Huonosti mahdat nähdä?"

– "Huonosti. Toisinaan en kuule yhtään mitään."

– "Mitenkäs sinä sitten, veikkonen, voit olla vartijana?"

– "Se on esivallan asia."

– "Esivalta", arvelin minä enkä saattanut olla säälillä katsahtamatta ukkoon. Hän tunnusteli nuttuansa ja veti povestaan kuivan leipäpalasen ja rupesi imemään kuin lapsi, Vaivaloisesti vetäen sisään muutoinkin jo surkastuneita poskiansa.

Minä läksin metsän rinnettä pitkin, käänsin oikealle, painoin ja aina vaan painoin, ukon neuvoa myöten ja saavuin viimein isoon kirkonkylään, jossa oli uudenmuotinen kirkko s.o. pylväitten kanssa, ja herraskartano, pylväitten kanssa sekin. Kauaksi jo näkyi tiheän sadeverhon läpi multakattoinen tupa, muita korkeampi, kaksi savupiippua katolla, – kaiketikin kylän vanhimman asunto. Sinne ohjasinkin kulkuni, ja hänellä, arvelin, on varmaankin samovari, teetä, sokeria ja kermaa, joka ei olisi perin hapanta. Kylmästä vapisevan koirani kera astuin kuistille, eteiseen ja avasin oven, mutta siinäpä huomasinkin, ettei tupa ollutkaan tavallisessa tuvan asussa. Siinä oli muutamia pöytiä, täynnä papereita, kaksi punaista kaappia, musteella tahrattu tolppo, lyijynen puudan painava hiekka-astia, pitkän pitkiä kyniä ynnä muuta. Yhdellä pöydällä istui noin kahdenkymmenen vanha mies, jolla oli pöhöttyneet ja tautiperäiset kasvot, pikkuruiset silmät, rasvainen otsa ja aivan rajattomat ohimoiset. Hänen yllään oli tietysti harmaa pumpulitakki, joka kiilsi kaulukselta ja vatsan kohdalta.

– "Mitäs teillä olisi tarvis?" kysyi hän minulta, äkisti nostaen päänsä ylös, niinkuin hevonen, kun sitä äkki arvaamatta tahtoo ottaa turvasta kiinni.

– "Asuuko täällä vouti … tahi…"

– "Tää on hovin pääkonttori", keskeytti hän minut. "Minä olen tässä vahtimestarina… Ettekös te nähneet ulkona kirjoitusta kilvessä? Sitävartenhan siinä on kilpikin."

– "Missähän minä saisin kuivata itseäni vähän? Onko kylässä kellään samovaria?"

– "Kuinkas sitten? Onhan samovaria", vastasi harmaatakkinen mahtavasti. "Menkää Timo vaarin luoksi tahi väen tupaan, taikka sitten Nasar Tarasitshin luokse tahikka sitten kanamuorin Agrafenan luokse."

– "Kenen kanssa sinä puhelet siellä, pöllö? Et anna ihmisen maata, pöllö?" kuului viereisestä huoneesta.

– "Tääll' on herra, joka kysyy, missä hän saisi kuivata itseänsä."

– "Mikä herra?"

– "En tiedä. Koira on mukana ja pyssy."

Viereisessä huoneessa narahti vuode. Ovi aukeni ja sisään astui lihava, lyhyt mies, noin viidenkymmenen iässä, kaula kuin härällä, silmät pullollaan, posket tavattoman pyöreät ja kiilto koko naamalla.

– "Mitäs teillä olisi tarvis?"

– "Kuivata vaatteitani tahtoisin."

– "Ei täällä sovi."

– "Min'en tiennyt, että tässä oli konttori; muutoin niin … kyllä minä kernaasti maksan…"

– "No kyllä sentään sopii täälläkin", vastasi paksu mies; "suvaitkaapa astua sisään." (Hän saattoi minut toiseen kamariin, ei kumminkaan siihen, josta itse oli tullut). "Kelpaako tämä?"

– "Kelpaa kyllä… Saisinko minä teetä kerman kanssa?"

– "Saatte niinkin. Suvaitkaa vaan riisua ja levähtää vähän; tee on valmista tuossa paikassa."

– "Kenenkä maatila tämä on?"

– "Helena Nikolajevna Losnjakov'in."

Hän meni ulos. Minä katsahdin ympärilleni. Laipion vieressä, joka eroitti minun huoneeni konttorista, seisoi suuri nahkainen sohva. Kaksi tuolia, nekin nahkaisia ja erinomaisen suurilla selkämyksillä varustettuja, seistä törötti yksi kummallakin puolen huoneen ainoata akkunata, joka antoi kadulle. Seinät oli katettu viheriäisillä, punaviiruisilla tapeteilla, ja seinillä riippui kolme suurta öljymaalausta. Yksi maalaus kuvasi metsäkoiraa, jolla oli sininen nauha kaulassa ja kirjoitus: "minun iloni." Koiran jalkain juuressa juoksi verta, ja toisella rannalla istui hongan juurella sanomattoman suuri jänis, toinen korva pystyssä. Toisessa kuvassa oli kaksi ukkoa arbusia syömässä; arbusin takaa näkyi taampaa kreikkalainen pylväskäytävä, ja siinä oli kirjoitus: "Yksinäisyyden temppeli". Kolmannessa näkyi puolialaston nainen pitkällään en raccourci, polvet punaiset ja kantapäät sangen paksut. Koirani ei vitkaillut hetkeäkään, vaan ryömi ylenluonnollisilla ponnistuksilla sohvan alle ja löysi siellä varmaankin paljon pölyä, koskapa sitä rupesi kauheasti aivastuttamaan. Minä astuin akkunaan. Hovista konttoriin oli kadun poikki vinoon pantu lautoja, ja tämä oli sangen tarpeellinen varovaisuus, sillä ympärillä oli meidän ruokamultaisen maanlaatumme ja pitkällisten sateitten vaikutuksesta syntynyt sanomaton lika. Hovikartanon lähellä – joka oli takaperin katua vasten – näkyi, mitä tavallisestikin näkyy herraskartanojen lähellä: tyttöjä luopuneissa kattunipuvuissa mennä puikki puoleen ja toiseen; renkejä kävellä laahusteli liassa, väliin seisattuen ja miettiväisinä raapien selkäänsä; aitaan sidottu kymmenysmiehen hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä ja kurottaen turpaansa korkealle kalusi aidaksia. Kanat kaakattelivat, näivettyneet kalkkunat huutelivat alinomaa toisillensa. Mustan ja lahonneen rakennuksen, luultavastikin, saunan kynnyksellä istui roteva mies kitara käsissä, laulellen jonkunmoisella reippaudella:

"Ja kunu oli ilima niini kolokkoa.

Ja kunu ei minunu kulutaani kuulukaan!"

Paksu mies tuli kamariini.

– "Jo tuodaan teetä teille", sanoi hän minulle, ystävällisesti myhähtäen.

Harmaatakkinen konttorin vahtimestari asetti vanhalle pelipöydälle samovarin, teekannun, lasin rikkinäisine vateineen, astiallisen kermaa ja raksun bolhoviläisiä rinkeleitä, kovia kuin piikivi. Paksu mies meni ulos.

– "Kukas se on?" kysäsin minä vahtimestarilta, – "voutiko vai?"

– "Ei ole. Hän oli ylimmäinen rahanvartija ensin, mutta nyt on hän pääkonttoristi."

– "Eikö teillä olekaan voutia?"

– "Ei ole. Meillä on työnjohtaja Mihail Mikulov, mutta vouteja ei ole."

– "On kai hoitaja sitten?"

– "On kyllä, Saksalainen Kaapersmanni, Kaarlo Karlitsh; mutta hän ei pidä hoitoa eikä valtaa."

– "Kukas teillä hoitoa ja valtaa pitää?"

– "Rouva itse."

– "Vai niin!.. Onkos teillä konttorissa paljonkin väkeä?"

Vahtimestari miettimään:

– "Kuusi henkeä."

– "Ketä kaikkia?"

– "No onhan niitä. Ensinnäkin on Vasili Nikolajevitsh, pää-rahanhoitaja, sitten on Pietari, konttoristi ja sitten Pietarin veli Iivana, konttoristi, ja vielä toinen Iivana, konttoristi, Koskenkin Nasarov, konttoristi sekin, ja sitten minä – ja kukas niistä kaikista tolkun tiesi."

– "Onkos teidän rouvalla paljo talonväkeä?"

– "Ei niitä niin paljon paljoa ole…"

– "Kuinka monta sentään?"

– "Taitaahan niitä keräytyä noin puolentoista sataan."

Me vaikenimme kumpikin.

– "Kirjoitatkos sinä kauniisti?" alotin minä taas.

Mies myhähti koko suunsa leveältä; nyykäytti päätänsä, pistihe konttoriin ja toi paperin, jossa oli kirjoitusta.

– "Tämä on minun kirjoitustani" sanoi hän, yhä vieläkin hymyillen.

Minä katsahdin. Puolelle lehdelle harmahtavaa paperia oli kauniilla ja suurilla kirjaimilla kirjoitettu seuraava: