Kitabı oku: «Metsämiehen muistelmia», sayfa 4

TALOLLINEN OVSJANIKOV

Kuvailkaa, hyvä lukija, mielessänne kookas, lihava mies, noin seitsemänkymmenen vuoden iässä, kasvot vähän samanlaiset kuin Krilov'illa, katse kirkas ja älykäs tuuhean kulmakarman alta, uhkea ryhti, vakava puhe, hidas astunto – siinä on Ovsjanikov. Hänen yllään oli avara sininen, pitkähihainen takki, napissa ylös asti, kaulassa sinertävän punainen silkki huivi, jalassa kirkkaaksi kiillotetut, tupsusuiset saappaat. Yleensä oli hän ulkomuodoltaan varakkaan kauppiaan näköinen. Kädet oli miehellä kauniit, pehmoiset ja valkoiset; usein hän keskustelun aikana otti kiinni takkinsa napista. Tämä uhkea-ryhtinen, tyyni Ovsjanikov, älykäs ja hidas, suora ja itsepäinen mies, muistutti mielestäni venäläisiä bojareita Pietari keisarin edellisiltä ajoilta… Jerefi-nuttu [vanhan-aikuinen pitkä takki, pitkähihainen, ilman kaulusta ja selkätaivetta] olisi pukenut häntä hyvin. Tämä oli viimeisiä vanhan-aikuisia miehiä. Kaikki naapurit kunnioittivat häntä suuresti ja pitivät kunnianansa seurustelemista hänen kanssaan. Hänen säätyveljensä, talolliset, ne milt'eivät rukoilleet häntä, nostivat lakkejansa hänelle jo pitkän matkan päästä ja olivat ylpeitä hänen puolestaan.

Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon… Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" – "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"… Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "Älä tuossa hätäile, oriparka, nuori olet vielä, särjet koipesi", varoitteli Ovsjanikov hepoansa säveästi, ja tuokion kuluttua oli hän hevosineen, rattaineen ja takana istuvine poikineen kuopassa. Onneksi oli kuopan pohjalla hiekkaa läjissä; kukaan ei saanut mitään vammaa, orit vaan nuljautti jalkansa. "Katsos nyt", puheli levollisesti Ovsjanikov, nousten maasta, "enkös minä sitä sanonut?" Mielensä mukaisen hän oli ottanut vaimonkin. Tatjana Iljinishna Ovsjanikov oli kookas nainen, uljas ja harvapuheinen, kaulassa aina ruskea silkkihuivi. Hänestä huohti kylmää, vaikk'ei kukaan valittanut hänen ankaruuttansa, päin vastoin moni köyhä sanoi häntä emokseen ja hyväntekijäkseen. Säännölliset kasvojen piirteet, suuret tummat silmät, ohuet huulet tiesivät vieläkin hänen muinoista kuulua kauneuttansa. Lapsia Ovsjanikov'illa ei ollut.

Minä tutustuin hänen kanssaan, niinkuin lukija jo tietää, Radilov'in luona ja läksin parin päivän perästä hänen taloonsa. Hän istui paraillaan suuressa nahkaisessa nojatuolissa ja luki marttyrien historiaa. Harmaa kissa istua kehräsi hänen hartioillaan. Hän otti minut vastaan, tapansa mukaan, ystävällisesti ja arvokkaasti. Me rupesimme haastelemaan.

– "Sanokaapas, Luka Petvovitsh, suoraan", virkoin minä muun muassa; "eikös ennen muinoin teidän aikoinanne ollut parempi olla kuin nyt?"

– "Olihan sitä parempaakin, oli niinkin", vastasi Ovsjanikov; "rauhallisempaa oli olo ja elo; toimeentulo oli parempi kanssa, oli kyllä… Mutta kumminkin on nyt olo parempi ja teidän lapsenne saavat sitäkin paremman olon, kun kasvavat ja miehiksi varttuvat".

– "Minäpä luulin kuin luulinkin, Luka Petrovitsh, teidän rupeavan ylistelemään vanhoja aikoja".

– "Ei minulla ole syitä niinkään ylistellä vanhoja aikoja. Niinkuin, nyt esimerkiksi sanoen, te olette nyt tilanomistaja; samanlainen tilan-omistaja kuin vaari vainajannekin, mutta ei teillä ole semmoista valtaa! Ja toinen te olette mieskin. Kyllä meitä nytkin muut herrat ahdistavat, mutta tuskinpa muutoin saattaa ollakaan. Niin, niin! en minä enää näe semmoista, mitä nuoruudessani näin".

– "Niinkuin esimerkiksi mitä?"

– "No niinkuin esimerkiksi sanon taaskin vaarivainajastanne. Oman hän oli oikeuden mies! Sorti meikäläistä. Tiedättehän te – niin ja mitenkäs ette tietäisi omia tiluksianne? – tuon pellon, joka nalkkina pistää Tshepligin'ista ja Malinninaan!.. Siinä kasvaa nyt kauraa. Niin no, tuo samainen pelto on meidän, ihan meidän maatamme. Vaari-vainajanne otti sen meiltä pois. Ajaa karautti sinne hevosen selässä, kädellään viittasi: minun on, sanoo, tiluksiani tämä, – ja niin ottikin omakseen. Isä vainajani (kepeät mullat hänen haudalleen!) oli oikeuden mies ja kiivas mies oli kanssa; hän ei tuota sallinut – ja kukapas se niin mielisuosiolla omaansa heittää? – ja antoi kuin antoikin oikeuteen kanteen. Mutta yksinään antoi, muut eivät sitä tehneet, – pelkäsivät näet. Ei aikaakaan, niin jo ilmoitettiin vaari vainajallenne, että Pietari Ovsjanikov muka on kannellut teidän päällenne, kun näetsen maan häneltä otitte… Vaari-vainajanne samassa lähetti meille jahtimestarinsa Bansh'in ja hänen kanssaan miesjoukon… Niin ottivatkin sitten isäni kiinni ja veivät teidän hovillenne. Minä, siihen aikaan pieni pojan pahainen, kirputtamaan paljain jaloin perästä. Ja mitenkäs kävi? Tuotiin hänet talonne eteen ja niin siinä akkunain alla ruoskitsivat hänet. Vaari-vainajanne se vaan balkonilla seisoo ja katselee; muori vainajanne se akkunassa istuu ja kanssa katselee. Isä huutaa: 'Maria Vasiljevna, hyvä emäntä, auttakaa, armahtakaa edes te!' Mutta hänpä vaan kurottelekse ja katselee. Niin sitten pakotettiin isä luopumaan maasta; vieläpä käskettiin kiittämään, että muka hengissä pääsi lähtemään kotiansa. Sillä tavoin jäikin tuo maa teidän omaksenne. Kysykääpäs joskus talonpojiltanne, mikäs muka tämän kulman nimi on? Nyrkkikulman nimeä se kantaa, sillä nyrkkioikeudella se on otettu pois. Siksipä sitten meikäläisen miehen ei ole syytäkään suuresti kaivata muinaista järjestystä".

Minä en tiennyt mitä vastata Ovsjanikov'ille enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.

– "Ilmaantuipa siihen aikaan toinenkin naapuri meille Konov, Stepan Niktopoliovitsh. Vähällä oli kotonaan näännyttää isä vainajani ellei hirmulla, niin armolla. Viinaan menevä mies hän oli ja kernaasti juotti muitakin, ja annas kun mies naukkaa ryypyn ja toisen ja sanoo franskaksi 'ce bon' ja sitten tulee humalaan, niin voi sinun seitsemän seppää! Kaikille naapureille pannaan kutsut. Troikat seisovat valmiina siltä varalta; ja jos ken ei tule, niin samassa jo tulla tuiskahtaa itse hakemaan… Kummallinen oli mies! Selvänä ollessaan hän ei valehdellut, mutta annas kun tulee toiselle kymmenelle, niin jo lähtee laskettelemaan: hänellä muka on Pietarissa kolme kartanoa Fontankan varrella: yksi punainen kartano ja siinä yksi savupiippu, toinen keltainen ja siinä kaksi piippua, kolmas talo sininen ja siinä piippuja ei ensinkään. Ja kolme on muka hänellä poikaa (mies ei ollut edes nainutkaan): yksi on jalkaväessä, toinen hevosväessä, kolmas muutoin itsekseen vaan … ja kullakin pojalla asunto eri talossa: vanhimman luona käy amiraleja, keskimmäisen luona kenraleja, mutta nuorimman luona pelkkiä Englantilaisia! Ei aikaakaan niin nousee mies pystyyn ja virkkaa: 'eläköön vanhin poikani, se on kunnon poika se!' ja samassa itkemään. Ja onneton silloin se, ken ei tätä maljaa juo. 'Maahan ammun sinut', huutaa isäntä, 'enkä edes salli haudatakaan!'… Toisinaan taas kumahtaa pystyyn ja kiljasee: 'tanssikaa te, Jumalan luomat, omiksi huviksenne ja minulle ratoksi!' Siinä ei sitten auttanut mikään; tanssi vaikka siihen paikkaan nyykistyisit. Oman alueensa tytöt uuvutti ihan pilalle. Useinkin saivat koko pitkoisen yön, hamaan aamuun saakka, tanssia ja laulaa rivitanssia, ja kuka tytöistä kimeämmin laulaa, sille palkinto. Ja kun vaan tyttöset väsyä alkavat, niin isäntä samassa päätänsä pidellen vaikeroimaan: 'Voi mua vaiveroista! Jo nyt minut hylkäsivät, utuisen lapsen!' Silloin tallirengit tyttösiä rohkaisemaan. Mielistyi myös isävainajaani; minkäs sille mahtoi! Ja ihan näet oli kuolijaksi näännyttää hänet, ja näännyttänyt hän olisikin ellei olisi, kaikeksi onneksi, itse kuollut ensin: humalapäissään putosi kyyhkys-lakasta. Niin, semmoisia naapureita meillä oli!"

– "Kylläpäs ovat ajat muuttuneet", virkoin minä.

– "Ovat ne, ovat ne", myönsi Ovsjanikov. "Niin, ja kyllä hovinherrat ennen vanhaan uljaammin elivät kanssa, ylimyksistä puhumattakaan, – sainpa minä heitä Moskovassa nähdä kyllikseni. Kuuluvat ne sieltäkin vähenneen."

– "Oletteko olleet Moskovassa?"

– "Olen. Siitä on jo monta Herran vuotta. Minä olen nyt jo kolmannella kahdeksatta, mutta Moskovassa kävin kuudennellatoista vuodellani."

Ovsjanikov huokasi.

– "Ketä kaikkia näitte siellä?"

– "Ylimyksiä näin monen monta ja näkihän heidät joka mies; julkisesti elivät, uljaasti ja komeasti. Mutta semmoiselle herralle kuin kreivi Aleksei Grigorjevitsh Orlov-Tshesmenski, semmoiselle ei ollut verran vetänyttä, ei missään. Usein näin minä Aleksei Grigorjevitshia, setäni palveli hänellä voutina. Kreivi asui Kalugan portin luona, Schabolovkalla. Kas se se oli herra! Semmoista ryhtiä, semmoista armollista kohtelua on mahdoton kertoa ja kuvata. Sitä kokoa ja voimaa ja katsetta siinä miehessä! Niin kauan kuin et häntä vielä tunne, et ole käynyt hänen luonansa, tuntuu peloittavan; mutta heti kun olet astunut sisään, tuntuu hyvältä, kuin lämmin päivä paistaisi, ja mielikin ilostuu. Kaikilla oli pääsy hänen tykönsä ja kaikkea hän harrasti. Kilpa-ajoissa ohjasi itse hevosia ja kilpailikin näet kaikkien kanssa; eikä hän milloinkaan heti paikalla aja kilpaveljensä ohitse, ei loukkaa, ei masenna siten kilpaveljeänsä, vaan vasta jo niinkuin lopulla menee hänen edellensä; ja niin näet on ystävällinen: siinä voitettuakin lohduttelee, siinä hänen hepoansakin kiittelee. Kyyhkysiä hän piti parasta sorttia. Usein, sattui niin, että itse kreivi astui pihalle, siinä istui nojatuoliin ja käskee ajaa kyyhkyset lakoista, mutta ympärillä huonetten katoilla seisoo palvelijoita pyssyt kädessä haukkain varalta. Siinä sitten pannaan kreivin jalkain juureen iso hopeinen vesi-amme ja siinä hän vedestä kyyhkysiä katselee Sadottain oli vaivaisia ja kerjäläisiä, joita hän elätti… Entäs rahamääriä sitten, mitä lahjaksi annettiin! Mutta milloin suuttuu mies, silloin niinkuin ukkonen kävisi. Hirvittävää kyllä, mutta mitäpä tuosta? Ei aikaakaan, niin jo hymyilee kreivi. Ja milloin pitoja pitää, niin koko Moskovan kestitsee!.. Ja niin taitava mies kuin hän oli! Hän hän se juuri Turkkilaiset voitti. Painimaan oli kanssa halukas. Hänen luoksensa tuotiin väkeviä miehiä Tulasta ja Harkovasta ja Tambov'ista ja jos jostakin. Kenet voittaa, sille palkinnon antaa; mutta jos ken hänet allensa saa, sillekös lahjoja ylenpalttisesti jakelee ja suutakin antaa… Sattuipa hän minun Moskovassa ollessani semmoisenkin juonen keksimään, jommoista ei vielä oltu kuultu koko Venäjän maassa: kutsuihan näet luokseen kestiin koko valtakunnasta kaikki metsämiehet määräpäivänä, kolmen kuukauden kuluttua. Äläs huoli! Tulipa siinä koiraa ja metsämiestä, sanalla sanoen sotalauma, ilmeinen sotalauma keräytyi. Ensinnä tietysti juomingit pidettiin ja sitten lähdettiin ulos maalle. Väkeä kerääntyi aivan ihmeesti!.. Ja mitäs te luulette?.. Teidän vaari-vainajanne koira se oli paras joukossa."

– "Niin se Harmiko?"

– "Harmi juuri, Harmi juuri… Kreivi heti pyytämään: 'myö minulle koirasi! saat muka mitä vaan tahdot.' – 'Ei', vastasi toinen, 'minä en ole kauppamies, en myö hylkyriepuakaan; mutta mitä taas, niinkuin kunnian puolesta, niin ennen minä vaimostani luovun kuin Harmista'… Siitä Aleksei Grigorjevitsh häntä kiitti: 'kelpo mies!' sanoi. Vaarinne vei koiransa takaisin ihan vaunuissa, ja kun Harmi kuoli, niin musikin kanssa hänet puutarhaan hautasi, – koiran näettähän hautasi ja koiralle muistokiven asetti ja siihen kirjoituksen teetti."

– "No siinähän oli mies, tuo Aleksei Grigorjevitsh, joka ei tehnyt pahaa kellenkään." huomautin minä.

– "Niinpä se onpi ainakin: mitä pienempi herra, sitä suurempi narri."

– "Mikäs mies se Bansh oli?" kysyin minä, oltuamme hetken aikaa ääneti.

– "Kuinkas te olette kuulleet Harmista ettekä ole kuulleet Bansh'ista?.. Hän oli vaarinne ensimmäinen jahtimestari ja koirain hoitaja. Vaari-vainajanne rakasti häntä melkein yhtä paljon kuin Harmiakin. Huimapäinen hän oli mies ja vaikka olisi vaarinne mitä käskenyt, niin paikalla hän sen teki, vaikka olisi käsketty järveen. Ja kun hän koiraansa usutti, niin yhtenä ulinana vaan kaikui koko metsä. Sattui toisinaan niinkin, että sai mies pahan pään päälleen ja silloin astuu mies koreasti hevosen selästä ja panee pitkäkseen… Ja koirat, kun vaan huomaavat hänen äänensä vaienneen, niin – sen pituinen se! Paikalla jättävät tuoreetkin jäljet eivätkä lähde liikkeelle, ei vaikka!.. Ja kylläpä vaari-vainajanne silloin kiehahti ja kuohahti! 'Minä en ole minä, ellen minä hirtätä sitä lurjusta! Nurin minä hänet käännän, pahuksen, nurin kiskon ja käännän.' Niin hän uhkaili, mutta puuskapa päättyi tavallisesti siihen, että hän lähettää kysymään, mitä muka Bansh tahtoo ja miks'ei hän enää usuta koiria. Silloin Bansh tavallisesti tinkaisee viinaa, ryyppää, ja huima ajo alkaa taas."

– "Te taidatte olla myöskin innokas metsämies, Luka Petrovitsh?"

– "Olisin ollut kyllä … en nyt, nyt on minun aikani ollut ja mennyt – vaan nuorena miehenä … mutta näettehän se ei sovi meikäläiselle miehelle. Aatelismiehen rinnalle ei käy meidän miehen pyrkiminen. Totta kyllä. että meidänkin säädystä joku viinaan menevä ja toimeton mies hieroutuu herrasväen seuraan, mutta mitäpäs siitä on iloa! Itselleen vaan häpeätä. Metsäretkelle antavat hänelle huononpäiväisen kampurajalkaisen hevosen; tuon tuostakin lyövät häneltä lakin päästä, ruoskalla ovat lyövinään hevosta, mutta läimäyttävätkin häntä. Ja kaikelle tälle hänen pitää vain nauraa ja muita naurattaa. Ehei! Sen minä vaan sanon: mitä matalampi on mies, sitä suurempi on hänen vaari pidettävä itsestänsä, muutoin joutuu pian naurun alaiseksi."

– "Niin, niin", jatkoi Ovsjanikov, huo'aisten. "On sitä jo minunkin aikana päivä ja toinen kulunut: toiset ovat tulleet ajat. Aatelismiehissä vallankin huomaa mielestäni suuren muutoksen. Pienemmät hovinherrat ne joko ovat palveluksessa olleet joka mies tahi muuttelevat paikasta toiseen; isommat taas – heitä ei voi tunteakaan. Kyllä minä olen saanut nähdä ja katsella heitä, noita suuren hovin herroja, tilusten jakojen aikana. Ja sen minä sanon: oikein tekee hyvää katsella heitä, niin ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Mutta yhtä seikkaa minä vaan en ymmärrä: kyllähän he ovat lukeneet ja oppineet kaikkia tietoja ja taitoja ja puheessansakin näet panevat niin sanat peräkkäin, että oikein sydän sykähtelee, mutta asioita he vaan eivät oikein ymmärrä, eivät edes huomaa omaakaan hyötyänsä, ja heidän oma maaorjansa, vouti, se taivuttaa heitä oman mielensä mukaan, mitenpäin vaan tahtoo. Tuossa on nyt esimerkiksi – kenties tunnettekin hänet – Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, – aatelismies mikä aatelismies. Kaunis on hän muodoltaan, rikas, on lukenut akatemioissa kaikenlaisissa, kuuluu ulkomaillakin käyneen, puhuu niin sujuvasti ja somasti, joka miehen kättäkin puristaa. Tunnetteko?.. No kuulkaahan. Tässä viime viikolla olimme kokouksessa Beresovkassa, välituomarin Nikifor Iljitshin kutsumukesta. Siinä sitten ottaa välituomari Nikifor Iljitsh ja puhuu: 'meidän', sanoo, 'pitäisi toimittaa tilusten jako; häpeähän on, että meidän kulma on jäljellä kaikista muista; ryhdytäänpäs toimeen'. Toimeen tuosta nyt ryhdyttiinkin. Siinäkös sitten nousi keskustelua ja väitöstä, kuten tavallista on: meidän asiamiehemme se kiertelemään sinne ja tänne. Ensimmäisenä kumminkin nosti melun Porfyrio Ovtshinnikov… Mokomastakin mies melun nosti!.. Itsellään ei ole maata tuumankaan vertaa; veljensä puolesta vaan hääräsi ja hommasi. 'Ehei!' sanoi hän, 'minuapas vaan ei ole hyvä pussiin pistää! Ei mar! Kyllä se vaan ei passaa! Tuokaa kartat tänne! Karttoja minä tahdon ja maanmittarin minä tahdon!' – 'No mitäs te oikeastaan sitten vaaditte?' – 'Vai niin, soo! kylläpäs te minua hulluna pidätte! Luulettekos, että minä noin vaan suoraa päätä sanonkin, mitä minä vaadin?.. Ehei! Mutta antakaapas tänne kartat, niin juuri!' Ja itse lyödä kolhii karttoja. Siinä loukkasi hän Martta Dmitrievnaakin kovasti. 'Mitenkä?' huutaa Martta Dmitrievna, 'kuinkas te uskallatte loukata minun mainettani?' – 'Teidän mainettanne!' tiuskaisee toinen. 'Teidän mainettanne en minä soisi harmaalle tammallenikaan.' Töin tuskin saatiin mies viimein madeiralla juovutetuksi. Niin, hänet saatiin rauhaan, mutta silloin muut melua pitämään. Mutta Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, se istuu, herttainen mies, nurkassa vaan ja keppinsä päätä pureksii, päätänsä pyöritellen. Kovin minua hävetti silloin, olisin jo vaikka karannut koko seurasta. Mitähän, arvelin itsekseni, mitähän ajatelleekaan hän meistä? Vaan äläs huoli, jo nousee Aleksander Vladimirovitsh pystyyn, näyttää tahtovansa puhua.

"Välituomarille kiire käteen: 'hyvät herrat', sanoo, 'hyvät herrat! Aleksander Vladimirovitsh tahtoo puhua.' Ja meidän herrain kiitokseksi onkin sanottava, että kaikki vaikenivat heti kohta. Ja tuosta alkoi sitten puhua Aleksander Vladimirovitsh: niin ja niin, sanoo, me olemme luullakseni unohtaneet, mitä varten tänne on kokoonnuttu; tilusten jako, sanoo, on epäilemättä hyödyllinen tilan-omistajalle, mutta mitäs varten se oikeastaan on pantu toimeen? – sitä varten juuri, että talonpojan olisi helpompi, että hänen olisi mukavampi tehdä työtä ja veroja maksaa: nyt sen sijaan hän useinkaan ei tunne omia tiluksiaan ja monastikin menee viiden virstan päähän maata kyntämään, – ja minkäpäs hänestä otti? Sitten puhui Aleksander Vladimirovitsh vielä, että se on synti, ellei hovinherra pidä huolta talonpoikansa menestyksestä, sanalla sanoen, että jos oikein järkevästi ajattelee, niin heidän etunsahan se on meidänkin etumme: kun on heidän hyvä olla, niin on meidänkin hyvä; kun heidän on paha olla, on paha meidänkin, ja tästä, sanoi, seuraa, että syntiä ja ajattelematonta on kieltää suostumustansa joutavanpäiväisten asiain tähden… Ja niin edespäin, ja niin edespäin… Ja niin näettehän puhui kauniisti, että ihan kävi sydämmeen… Herrat istuivat siinä nenät pitkällään; minulle oli vähällä kiertyä itkut silmiin, Niin, totisesti! Ei ole vanhoissa kirjoissakaan semmoisia puheita… Mutta kuinkas kävi lopulta? Itsekään näet ei luopunut neljästä tynnyrinalasta sammaleista suota eikä edes myönyt niitä toisellekaan. Hän muka kuivattaa sen suon omalla väellään ja laittaa siihen verkatehtaan parannettuun malliin. Hän muka on jo valinnut sen paikan ja hän on päättänyt käyttää sen omalla tavallaan… Ja jospa tämä edes – olisi ollut todenmukaista, mutta syynä olikin vaan se, että hänen naapurinsa Anton Karasilov ei ollut raskinnut maksaa Korolevin voudille sataa paperiruplaa. Niin sieltä erottiinkin eikä saatu toimeen yhtään mitään. Mutta Aleksander Vladimirovitsh luulee tähän päivään asti olevansa oikeassa ja aina puhuu verkatehtaasta, vaikk'ei suon kuivattamisesta sentään vielä ole mitään kuulunut."

– "Kuinka hän tilaansa hoitaa?"

– "Uusia järjestyksiä hän panee toimeen. Talonpojat tuota laittavat, mutta heitä ei maksa kuulla. Hyvin hän menettelee."

– "Niin vainen, Luka Petrovitsh! Minäpä luulin teitä vanhoilla olijaksi."

– "Mitäs minusta. En minä ole aatelismies enkä hovinherra. Mitapäs minun taloudestani?.. Enhän minä muuten osaakaan sitä hoitaa. Koetan noudattaa lakia ja oikeutta – ja Jumalan siitäkin kiitos! Nuoret herrat eivät huoli vanhoista tavoista, – kiitä heitä siitänkin. Jo on aika tulia järkeväksi. Mutta sitä minä vaan suren: kovin ovat nuoret herrat kummallisia. Talonpoikaa kohdellaan kuin mitä nulkkia ikään: pyöritellään sinne, pyöritellään tänne, särjetään ja taitetaan ja viskataan pois. Ja silloinpa vouti, joku maa-orja tahi synnyltään saksalainen, saapi talonpojan jälleen kynsiinsä. Ja jospa edes yksikään nuori herra antaisi hyvän esimerkin: näin muka pitäisi menetellä!.. Mitähän siitä viimein lopuksi tullee? Pitääkö minun mennä hautaan näkemättä uutta asiain menoa?.. Mikä ihme siinä lienee: vanhat olot katoavat, mutta uusia ei tule sijaan!"

En tiennyt, mitä vastata Ovsjanikov'ille. Hän katsahti ympärinsä, siirtyi lähemmäs minua ja jatkoi puoliääneen:

– "Olettekos kuulleet Vasili Nikolaitsh Ljubosvanov'ista?"

– "En."

– "Selittäkääs minulle sekin arvoitus. Minä sitä en voi ymmärtää. Hänen omat talonpoikansa kertoivat, mutta en käsittänyt heidän puhettansa. Hän on, niinkuin tiedätte, nuori mies ja sai vähän aikaa sitten periä äitinsä. No niin. Hän tulee maatilalleen. Talonpojat tulivat kotoaan herraansa katselemaan. Vasili Nikolaitsh tuli ulos heidän luoksensa. Mitä ihmeitä? arvelevat talonpojat. Herralla on plyyssiset housut, aivan kuin millä kuskilla, saappaan varret punasuiset: päällä punainen paita ja sen yllä kauhtana, sekin niinkuin kuskilla; parta on pitkä ja päässä pieni lakkinen, semmoinen kummallinen, ja kasvotkin herralla kummalliset ovat semmoiset, – humalassa hän ei ole, mutta ei oikein täysissäkään höyryissä. 'Terve', sanoo, 'pojat! Jumal' avuks'!' Talonpojat kumartavat vyötäryksiään myöten, mutta eivät mitään puhu: pelästyivät näet. Ja pelästyneeltä herrakin näyttää. Alkoi hän sitten heille puhetta pitää: 'minä', sanoo, 'olen Venäläinen, ja te olette Venäläisiä kanssa; minä rakastan kaikkea venäläistä, minulla muka on venäläinen mieli ja venäläinen veri…' Ja annas kun mies sitten äkkiä käskäisee komentaa: 'laulakaapas, lapset, nyt venäläinen kansallinen laulu!' Tuostakos talonpojat hätkähtivät; niin olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Oli siellä joukossa joku rohkea poika, niin se yritti laulamaan, mutta samassapa sekin kyykistyi maahan muitten taakse… Ja tämä se juuri ihmeellistä on: on meillä ollut semmoisiakin hovinherroja, huimapäisiä herroja, jotka osasivat juoda ja mässätä, kyllä niitä semmoisiakin on ollut; pukeutuivatkin milt'ei kuskiksi ja itse tanssivat, kitarata soittivat, lauloivat ja joivat omien renkiensä kanssa, talonpoikain kera hurrailivat; mutta tämähän Vasili Nikolaitsh, tämähän on kuin mikä mamseli: kirjoja aina vaan lueskelee tahi kirjoittelee, toisin vuoroin taas ääneensä runoja semmoisia saarnaa, eikä puhele kenenkään kanssa, yksinänsä elelee vaan, puutarhassaan kävelee ristiin rastiin, ikäänkuin mitä surren tahi ikävöiden. Edellinen vouti oli jo ensi alussa säikähtyä pahan päiväiseksi: ennen Vasili Nikolaitsh'in tuloa käydä läähätti kaikkein luona ja pyysi ja pokkuroitti – tiesi näet kissa keltä oli lihat syönyt! Ja talonpojilla oli hyvä toivo. 'Älähän huoli', arvelivat he, 'kylläpä sinutkin vielä vaaditaan tilinteolle, veikkonen; kyllähän sinäkin vielä lämpiät, saituri sinä!'… Mutta sen sijaan kävikin … niin, kuinka mä sen oikein sanoisinkaan … tiesi Herra miten lie käynytkään. Vasili Nikolaitsh kutsui hänet luokseen ja sanoo, punehtuen ja nopeasti hengittäen: 'tee oikeutta kaikille, älä ahdista ketäkään, kuuletkos!' – Sen koommin hän ei ole kutsunut voutia luokseen ensinkään. Niin elää omassa hovissaan kuin vento vieras. No niin, voudille tuli hyvät päivät; mutta talonpojat eivät uskalla lähestyä Vasili Nikolaitshia, pelkäävät näet. Niin, ja näettekös, tämä se taas on ihmettä ja kummaa: kyllä herra heille päätäkin nyökäyttää ja lempeästi katsookin heihin, mutta hepä vain pelkäävät ja vapisevat. Mitä tämä oikeastaan on, sanokaas! Vai lienenkö mä jo niin vanhaksi tullut ja tuhmaksi, mikä lieneekään, mutta ymmärtää minä vaan en voi sitä."