Kitabı oku: «Aavoilla ulapoilla», sayfa 6

XIV luku: Osterisärkkäin äärillä

Aika ja ympäristö haihtuivat hämärään, kunnes Ranskan Pekan karkea ääni herätti heidät unesta, johon he olivat vaipuneet.

– Alkaka jouttu! hän karjui. – Sinä, Shoe! Päästä irti seissingi!

Jouttun! Jouttun! Hej, Poikka, laita kuntton klyyvari!

Joe toimi kömpelösti pimeässä, hän ei tuntenut kojeiden nimiä eikä tiennyt, mistä niitä etsisi. Mutta hän suoriutui lopulta verraten hyvin, ja heitettyään seisingit kannelle, hän sai määräyksen auttaa isoapurjetta nostettaessa. Tämän jälkeen ankkuri kiskottiin merestä ja halkaisija pantiin paikoilleen. Sitten kierrettiin kokoon vallit ja asetettiin kaikki järjestykseen, ennenkuin palattiin peräpuolelle.

– Oikken hyvä, oikken hyvä, ranskalainen kiitteli, kun Joe kapusi sarjan ylitse istuma-aukkoon. – Ärinomast! Sinä tule hyvä märimies, se on ihan vissi asja.

Friskon poika kohotti erään arkun kantta ja vilkaisi kysyvästi Ranskan Pekkaan.

– Tietysti, laivuri vastasi. – Pannan sivulyhdyt palaman.

Friskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja lähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.

– Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla äänellä.

– Mihin sitten? Joe kysyi.

– Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan tiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan Pekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi rahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta muuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.

– Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.

– Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.

Matka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi tuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi oikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi ruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin tiukensivat kuutteja.

Joe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi. Hänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet läpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli vyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja riistäen siten niidenkin vähäisen valon.

Mutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli laskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi kykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.

– Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. – Ja tunte minä maankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van tietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta maili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.

Joe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.

– Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. – Kunhan olet liikkunut kyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi kelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.

Toista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he lähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti tuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa nähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.

– Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. – Minä luule, että nyt ole jo aikka.

Friskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja seisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen suoraan alaspäin.

– Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.

– Minkälain pohja?

– Mutaa, kuului vastaus.

– Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.

Viittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.

– Kaksi syltä, selitti Friskon poika – ja osterinkuoria.

Ranskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. – Oikken hyvä, hän sanoi. – Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on vissi asja.

Friskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä kummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin tarkoin tuntea lahden pohjan.

– Kymmenen jalkaa – kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella äänellä. – Yksitoista jalkaa – kuoria. Neljätoista jalkaa – pehmeätä. Kuusitoista jalkaa – mutaa. Ei pohjaa.

– Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.

Muutaman minuutin aikana "ei ollut pohjaa", ja sitten kajahti äkkiä Friskon pojan huuto: – Kahdeksan jalkaa – kovaa!

– Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. – Sinä, Joe, jookse köulan ja laske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.

Joe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas hän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.

– Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain vähän kettinkiä mukanaan.

Friskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten käärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin kannen alle nukkumaan.

Kello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli yltynyt kohottaen meren kuohuilemaan, Salama keikkui ja kohoili, kiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen täytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli lyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta pimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.

Joe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä juovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa erotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan kukkulat.

Siirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen kutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä. Se oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen keulasta nimen Lentävä Hollantilainen; se oli eräs niitä laivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa vasemmalla hän näki Aaveen, ja ulompana oli puolikymmentä muuta alusta ankkurissa.

– Mitäs minä sinulle kärto?

Joe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta ja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.

– Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi asja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte – minä tunte.

– Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän sytytteli tulta.

Ranskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.

– Ehken lakka – ehken kasva, hän julisti epävarmasti. – Laitta jouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.

Toistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa valmisteltavan päivän ensi ateriaa. Salamassa siitä oli pian suoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin valmiit nostamaan ankkuri.

Joe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta kuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa aallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon lattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä. Toisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen tukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista haaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat pyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin pituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä. Tähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen verkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne osterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.

Kun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin mereen Salaman kummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan ja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne hidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista köyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa raapiessaan tärisi ja nyhti.

– Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.

Pojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko oli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen suurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten poimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen. Isot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin mereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin vuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat kaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntää Salaman toiselle suunnalle.

Toisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla tapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin tervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata pilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua Joen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta, hän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.

– Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. – Sinä oppi pian.

Kyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.

Joe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian. Silloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan henkäistä ja vaihtaa pari sanaa.

– Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. – Ainakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet sanovat sitä Bay Farm-saareksi. – Hän viittasi enemmän oikealle. – Ja tuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.

– Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.

Friskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta nostamaan.

– Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. – Näitä ei omista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat pyydystävinään täällä.

– Miksi ovat pyydystävinään.

– No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla yksityisten särkkiä.

Hän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. – Yksityiset särkät ovat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko laivasto lähtee sinne rosvoamaan.

– Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.

– No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä harmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan lientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka saattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta parasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.

Ensinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea lounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he laskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin pilvien lomitse.

– Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen. – Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain pikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.

– Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; – mutta Salama pyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja sitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh! Ei sittä tule mittän.

XV luku: Myrskyn temmellyksessä

Kaiken iltapäivää Salama keikkui ankkuripaikallaan, ja illan tullen tuuli petollisesti lientyi. Tämä seikka ja Ranskan Pekan esimerkki rohkaisi muitakin osterialuksia siinä määrin, että ne päättivät jäädä paikoilleen yöksi. Mutta kaikkialla tutkittiin tarkoin touveja ja laskettiin mereen vara-ankkureita.

Ranskan Pekka komensi molemmat pojat purteen, ja vaikka he olivatkin yhtä mittaa saamaisillaan sen täyteen vettä he kuljettivat mukanaan toisen ankkurin, joka laskettiin mereen melkein suorakulmaisesti ensimmäiseen verraten. Sitten Ranskan Pekka suolti ulos melkoisen mitan ketjua ja köyttä, niin että Salama peräytyi toista sataa jalkaa talttuen siitä hiukan rauhallisemmaksi.

Katsellessaan sitten kajuutan suojasta Joe näki edessään hurjana kuohuvan vesiaavikon. Osterisärkät sijaitsivat ulkona aukealla lahdella kerrassaan suojattomina, ja tuuli, joka sai vapaana pyyhältää ulapan poikki melkein parin penikulman matkan, nostatti meren niin hurjiksi vyöryiksi, että näytti siltä, kuin nuo keikkuvat alukset saattaisivat milloin hyvänsä kallistaa mastonsa mereen. Juuri ennen hämärän tuloa ilmestyi tuulen puolelle purjelaikku; se suureni suurenemistaan, kunnes se viimein osottautui Peuran suunnattomaksi isoksipurjeeksi.

– Se hullu miäs! huusi Ranskan Pekka rientäen kajuutasta katsomaan. – Yks' kaunis peivä – ah, yks' kaunis peivä, se on vissi – se mene noin van, puf! – ja siin se on, puf! – ja sitten ei enä ole mitän Nelsoni, ei mitän Pöira ei yhtikän mittä.

Joe katsahti kysyvästi Friskon poikaan.

– Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. – Nelsonin pitäisi panna ainakin yksi reivi. Kaksi olisi vieläkin parempi. Mutta nyt hän vain ajaa täysin purjein, ikäänkuin paholainen olisi kintereillä. Liian kovaa hän ajaa; hän on liian häikäilemätön, vaikka ei ole vähintäkään pakkoa. Minä olen purjehtinut sen miehen kanssa ja tunnen hänen tapansa.

Suunnattoman linnun lailla Peura kohosi ja liiteli heitä kohti aallon vaahtoryöppyisellä harjalla.

– Älä piittaa siitä, varotti Friskon poika. – Hän koettaa vain, kuinka lähelle pääsee meitä iskemättä yhteen.

Joe nyökkäsi myöntymykseksi ja tuijotti silmät suurina tuota kammottavaa näkyä. Peura hypähti ilmaan, kohottaen keulaansa taivasta kohti, niin että emäpuun etuosa paljastui vaahdon ympäröimänä. Sitten se syöksähti alaspäin kannen peittyessä kuohuihin ja kiiti huimaavaa vauhtia heidän ohitseen niin läheltä, että puomi suhahti Salaman köysistöstä vain jalan päässä.

Ohi livahtaessaan ruorin ääressä seisova Nelson heilutti kättään ja nauroi hilpeästi päin silmiä Ranskan Pekalle, jota tuo vaarallinen temppu suuresti suututti.

Alapuolelle päästyään oivallinen alus kääntyi ja kallistui niin pahasti, että sen ruskea pohja paljastui senterboordia myöten, oikaisihe jälleen ja syöksähti edelleen kuin paholaisen riivaamana. Se kulki ohitse oikealta puolen. He näkivät halkaisijan humahtaen lehahtavan alas ja ankkurin heilahtavan mereen; ja kun alus sitten peräytyi isonpurjeen palaessa paukkuen, he huomasivat toisenkin ankkurin leiskahtavan kaukana edellisestä. Sitten isopurje lipui alas kannelle, se kierrettiin kokoon ja kiinnitettiin asemilleen, ja kaikki tämä ennätti tapahtua, ennenkuin alus oli päässyt pingottamaan molempia ankkuritouvejaan.

– Ah, ah! Siin vasta on miästen miäs! Ranskalaisen silmät kiiluivat hänen katsellessaan moista ihailtavaa purjehdustaitoa, ja Friskon pojankin katseisiin ilmestyi lämpöä.

– Ihan kuin huvijahti, hän vakuutti kajuuttaan palatessaan – ihan kuin huvijahti, taikka vielä parempikin.

Yön koittaessa tuuli alkoi jälleen yltyä, ja kello yhdeltätoista se oli paisunut sellaiseksi, että Friskon poika selitti sen "ulvovan". Vähän nukuttiin Salamassa sinä yönä. Ainoastaan hän kykeni ummistamaan silmänsä. Ranskan Pekka nousi tuon tuostakin tarkastamaan. Kahdesti hän käväisi kannella suoltamassa ankkurille enemmän köyttä. Joe makasi kojussaan kuunnellen ja koettaen turhaan saada unesta kiinni. Hän ei suinkaan ollut peloissaan, mutta hän ei ollut tottunut nukkumaan moisessa mylläkässä ja kohinassa. Ei hän myöskään ollut kuvitellut, että alus saattaisi kappaleiksi hajoamatta tehdä sellaisia hurjia hyppyjä kuin nyt Salama teki. Useasti se kierähti syrjälleen niin ankarasti, että hän uskoi sen varmasti kaatuvan. Toisinaan se hypähti korkealle ilmaan ja paiskautui sitten takaisin aaltoja vastaan jymähtäen niin, että olisi luullut pohjan murtuvan muruiksi. Sitten se taas jännitti ankkuriköysiä niin äkisti, että koko runko vapisi ja kitisi liitoksistaan.

Friskon poika heräsi kerran ja hymyili hänelle virkkaen:

– Tätä sanotaan meidän kesken rimpuilemiseksi. Mutta odotappas, kunhan päivä koittaa ja me irrotamme koukut: Ellei joku laivoista silloin ajaudu rannalle, niin saat sanoa minua vaikka maamyyräksi.

Ja sen sanottuaan hän vääntäysi toiselle kyljelleen ja vaipui taasen uneen. Joe kadehti häntä. Kello kolmen vaiheilla hän kuuli Ranskan Pekan ryömivän keulapuolelle ja hommailevan jotain kanssissa. Joe katseli uteliaana hänen toimiansa ja näki hurjana keikkuvan laivalampun heikossa valossa, kuinka hän kiskoi sieltä esiin kaksi kimppua varaköyttä. Nämä hän kuljetti kannelle, ja Joe tiesi hänen jatkavan niillä ankkuriköysiä.

Puoli viideltä Ranskan Pekka hommaili lieden ääressä, ja kello viisi hän kutsui pojat kahville. Tämän juotuaan he ryömivät kannelle katselemaan kaameata näytelmää. Päivä koitti koleana ja harmaana yli hurjana vyöryvän vesiaavikon. He erottivat hämärästi Asparagus-saaren rantaviivan, mutta saattoivat selvästi kuulla vyöryjen kohisevan sitä vastaan. Ja valon käytyä selvemmäksi he huomasivat, että alus oli yön kuluessa raahautunut aaltojen painosta ainakin puoli kilometriä ankkuripaikaltaan.

Samoin oli käynyt muidenkin alusten. Peura oli melkein heidän rinnallaan, La Caprice keikkui muutaman sadan metrin päässä, ja heidän ja rannan välissä oli viisi muuta kamppailevaa osterialusta.

– Kaksi on kateissa, ilmotti Friskon poika kohottaen kaukoputken silmilleen ja tutkien rantaa.

– Tuolla onkin yksi! hän huusi. Ja tarkasteltuaan sitä huolellisesti hän lisäsi: – Se on Antaa mennä. Pian se murtuu kappaleiksi. Toivottavasti miehet ennättivät maihin.

Ranskan Pekkakin käytti kaukoputkea ja sitten vuorostaan Joekin. Hän saattoi selvästi nähdä, kuinka tuo poloinen alus keikkui rantahyrskyissä, ja hietikolla hän erotti sen miehistönkin.

– Missä on Aave? uteli Ranskan Pekka.

Friskon poika etsi sitä turhaan rannalta. Mutta suunnattuaan sitten putken ulapalle hän havaitsi sen keinuvan turvallisena kilometrin päässä.

– Lyönpä vetoa, ettei se ole siirtynyt tänä yönä sataakaan metriä, hän sanoi. – Taisi tavata hyvän ankkuripaikan.

– Muta, julisti Ranskan Pekka. – Siälä on yksi pikku paikka muta. Kyllä se on menny kalua, jos se kynttä sen läpi, se on vissi asja. Sillä on pärin köikäin ankkuri, kelppa van mutan. Minä sano pojille: hankki raskampi ankkuri, mutta ne van naura. Kyllä viälä itkevät yks' kaunis peivä, se on vissi asja.

Muuan aluksista nosti purjetilkun ja alkoi hirvittävästi kamppaillen pyrkiä ulommaksi tuhon ja kuoleman kynsistä. He tarkastelivat jonkun aikaa, kuinka se keikkui ja kallistihe kammottavasti päästen vain hituisen eteenpäin.

Ranskan Pekka teki lopun heidän joutilaasta katselustaan. – Hej, tenne! hän huusi. – Pistä kaks' reivi isopurjen. Pian pois täält!

Tätä toimittaessaan he kuulivat äkkiä huudon, joka käänsi heidän huomionsa ulapalle. Kohottaessaan katseensa he näkivät Aaveen aivan lähimailla raahautuvan hurjaa vauhtia heitä kohti. Ranskan Pekka livahti keulapuolelle ketterästi kuin kissa, ottaen samalla esiin puukkonsa, ja yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, joka pidätti vara-ankkuria. Tämä sai Salaman painautumaan koko painollaan pääankkurin varaan. Siitä se kääntyi vasemmalle, mikä tapahtui juuri viime tuokiossa; sillä seuraavassa silmänräpäyksessä Aave liukui perä edellä yli sen paikan, jolta he olivat siirtyneet.

– Kas, sillähän on neljä ankkuria ulkona! huusi Joe nähdessään neljän köyden pingottuvan veteen melkein kohtisuorasti sen keulasta.

– Kaksi on haraa, irvisti Friskon poika, ja tuossa menee uuni.

Hänen puhuessaan kannelle ilmestyi kaksi nuorukaista, jotka pudottivat mereen keittouunin köyteen sidottuna.

– Hyh! Friskon poika huusi. – Katsokaas Nelsonia. Hän on pistänyt yhden reivin, ja silloin tietää varmasti, että korvissa suhisee!

Vaahdoten kiiti Peura heitä kohti uhmaillen myrskyä kuin mahtava merieläin. Peräpuolitse kiitäessään Puna-Nelson heilutti kättään, ja viittätoista minuuttia myöhemmin, kun he parhaillaan nostivat ainoata jäljellä olevaa ankkuriaan, hän ajoi jälleen ohitse melkoisen matkan päässä tuulen puolelta.

Ranskan Pekka seurasi ihaillen hänen kulkuaan, vaikka virkkoikin ennustavasti: – Yks' kaunis peivä, puf! se mene pohjan, se on vissi asja.

Hetkistä myöhemmin nostettiin Salaman reivattu halkaisija, ja alus antautui vuorostaan taisteluun. Hidasta ja ankaraa ja vaarallista työtä oli, kun oli pyrittävä ulommaksi rannasta, ja Joe kummasteli monet kerrat, että niin pieni alus saattoi laisinkaan kestää luonnonvoimien raivoa. Mutta vähä vähältä se ponnisteli kauemmaksi syvemmille vesille, missä kuuttia hiukan höllennettiin, ja sitten alus liukui suojaan Alamedan aallonmurtajan paasimuurin taakse, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Siellä he tapasivat Peuran rauhallisena ankkurissa, ja sinne kamppailivat seuraavina tunteina laivaston jäännökset, paitsi Aave, joka oli kaikesta päättäen ajautunut maihin toisen haaksirikkoutuneen seuraksi. Iltapäivällä tuuli oli lientynyt kummastuttavan äkisti, ja sää muuttui melkein kesäiseksi.

– Tämä ei näytä hyvältä, Friskon poika virkkoi illalla, kun Ranskan Pekka oli soutanut purrellaan Nelsonin luo vierailemaan.

– Mikä ei näytä hyvältä? kysyi Joe.

– Mikä – ilma tietysti. Se lauhtui liian äkisti. Se ei saanut puhaltaa itseään puhtaaksi, eikä se nyt heitä, ennenkuin on saanut itsensä tyhjiin. Saattaa yltyä ulvomaan minä hetkenä tahansa – mikäli minä ymmärrän näitä asioita.

– Minne me täältä lähdemme? tiedusteli Joe. – Mennäänkö takaisin osterisärkille?

Friskon poika pudisti päätään. – En minä tiedä, mitä Ranskan Pekka aikoo tehdä. Se rautayritys meni myttyyn, osterin pyynti meni myöskin myttyyn, ja nyt hän on niin harmissaan, että voi ryhtyä vaikka kuinka hurjaan yritykseen tahansa. Enpä kummastelisi, vaikka tästä lähdettäisiin Nelsonin kera kohti Redwood Cityä, missä niillä on se suuri homma, niinkuin minä sinulle mainitsin. Jossain siellä päin se on.

– Mutta minä en rupea sellaisiin yrityksiin, ilmotti Joe päättäväisesti.

– Etpä tietenkään, myönteli Friskon poika. – Enkä minä luule, että siellä sinua tarvitaankaan, kun Ranskan Pekalla on apunaan Nelson ja hänen molemmat miehensä.