Kitabı oku: «Aavoilla ulapoilla», sayfa 7

XVI luku: Friskon pojan aarteet

Keskustelun tauottua molemmat pojat makasivat kajuutan katolla parin tunnin ajan. Sitten Friskon poika lähti sanaakaan sanomatta alas ja raapaisi tulitikulla tulta. Joe kuuli hänen hapuilevan kajuutassa ja hetkistä myöhemmin kutsuvan lempeällä äänellä. Kajuuttaan siirryttyään hän näki Friskon pojan istuvan kojun laidalla, polvillaan merimiehen rihkamalaatikko ja kädessään huolellisesti taitettu kuvalehden lehti.

– Onko hän tämän näköinen? Friskon poika kysyi silitellen lehteä ja kääntäen sen niin, että toinenkin saattoi nähdä.

Kuva esitti poikaa ja kahta tyttöä, jotka istuivat vanhanaikuisessa tilavassa ullakkokamarissa jonkinlaista neuvottelua pitäen. Se tytöistä, joka parhaillaan puhui, oli katsojaan kääntyneenä, molemmat toiset sitä vastoin selin.

– Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan kasvoihin.

– Sinun – sinun – sisaresi – Bessie.

Sanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän lausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain sanomattoman pyhästä.

Joe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään yhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi jotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa. Aivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän hehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta hillitsi itseään.

– Ei, ei – anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja työntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi verkemmin: – Minä luulin – tuota noin – minä luulin, että sinä ymmärtäisit ja – tuota noin —

Hänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän käänsi nopeasti päänsä.

Seuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla käsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta kehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti muodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut kuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa – istumassa käsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman luonnollisimmalta teolta.

Hän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti paljon hänen toverilleen.

– Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.

– Et sinä ymmärrä – etkä voisikaan ymmärtää.

– Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!

Friskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. – Enkä minä luule, että osaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan sitä sanoiksi.

Mutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän jatkoi:

– No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan maaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole koskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt sitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi – minussa ikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. – Hän laski kätensä rinnalleen. – Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri sellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä tietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä – oh, siitä on jo pitkä aika – eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan – juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään. Minusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja minä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä niin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä. Mutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa suoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän muuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua, ja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä irti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta tuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin silloin se oli totta. En minä tiedä oikein – enkä minä osaa sitä selittää sen paremmin.

Joen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli mielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti päätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.

– Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa onnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi. Siitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa kuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää kehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten, kun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä ajattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän mahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun ystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät hän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.

– Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin karkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle aakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin, että rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen aina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin, elättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin lähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun sinulle joskus toiste – sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen elämääni.

– Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku poika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä – minä olen ajatellut häntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia selvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta ajatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta elämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä lailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita ihmisiä – sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä tulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi – niin, en minä tiedä, minä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä, vai kuinka?

Joe nyökäytti myöntävästi.

– Kerroppas minulle niistä – jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi huomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.

– Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän käsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää sitä ainakin osaksi. – Ensinnäkin ne ovat – hm! – tuota noin, ne ovat – tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. – Hän keskeytti selityksensä tuntien peräti epäonnistuneensa.

Friskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.

Joe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä palasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa – tuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli hentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä typyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia, mustatukkaisia, keltakutrisia, – lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia ja – muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä yhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut "hamepoika", ja minkä vuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? – Kaikki tytöt ovat samanlaisia, hän päätti epätoivoisena. – Ne ovat ihan samanlaisia kuin nekin, jotka sinä tunnet – aivan varmasti.

– Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.

Joe vihelsi. – Etkö ole koskaan tuntenutkaan?

– Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua englantia, enkä minä osannut italiaa – ja sitten hän kuoli. Sama se – vaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä yhtä paljon kuin sinäkin.

– Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin sinä, vastasi Joe.

Molemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin mietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut osottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä oli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen ajatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa enemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja ystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti – siltä hänestä tuntui – mutta tästä lähtien, no niin, se asia korjautuisi varmasti tästä lähin.

Samassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat pojat riensivät kannelle.

XVII luku: Friskon pojan tarina

– Haala ylös isoseili ja vetä ankkuri! huusi ranskalainen. – Pitä sitten kurssi Pöiran mukkan! Otta pois sivulyhtyjä!

– Tule! Irrota seisingit – joutuin, komensi Friskon poika.

– Vedä nyt tuosta vallista – tuosta köydestä – irrota se vaarnapenkistä. Älä vedä nopeammin kuin minä. Kas niin! Kiinni se! Me pingotamme sitä myöhemmin. Juokse perään ja tiukenna isonpurjeen kuuttia! Työnnä ruori ylös!

Isonpurjeen äkillisestä painosta Salama pingotti ja nyki ankkuriaan malttamattoman hevosen lailla, kunnes rautainen rauta irrottui nytkähtäen pohjasta ja alus vapautui.

– Hellitä kuutti! Tule takaisin ja auta kiskomaan kettinkiä!

Halkaisija paikoilleen!

Poika, joka huokaili kuvalehtien tyttöjä katsellessaan, oli kadonnut, ja kannella puuhaili voimakkaana ja käskevänä merimies. Hän juoksi perään ja antoi aluksen kääntyä, kun halkaisija lensi ratisten ylös Joen nostamana. Juuri silloin liukui Peura suunnattoman lepakon lailla heidän ohitseen hämärään.

– Voi, ne poika, ne tartte koko öö! he kuulivat Ranskan Pekan ärisevän. Ja sitten virkkoi Puna-Nelsonin yrmeä ääni:

– Älä sinä, franseesi, vikise! Minä olen itse opettanut Pojan purjehtimaan, eikä minun ole vielä koskaan tarvinnut hävetä hänen puolestaan.

Peura oli näistä kahdesta aluksesta nopeampi, mutta he eivät antaneet tuulen täyttää purjeita kokonaan ja pysyttelivät sen vuoksi niin lähellä, että pojat saattoivat kaiken aikaa nähdä heidät. Tuuli puhalsi tasaisena lännestä, luvaten ennen pitkää yltyä. Ajelehtivat pilvet peittivät tähdet näkyvistä ja ilmaisivat siten, että ylemmissä ilmakerroksissa vallitsi voimakkaampia virtauksia. Friskon poika tarkasteli taivasta.

– Saamme aika puuskan ennen aamua, hän selitti – juuri niin kuin sanoin sinulle.

Muutaman tunnin kuluttua alukset joutuivat lähelle San Mateon rantaa ja laskivat ankkuriin kaapelinmitan päähän. Rannasta työntyi ulos pieni aallonmurtaja, ja he saattoivat erottaa vähäisen jahdin, joka kellui pohjaan ankkuroituna lähellä.

Tavan mukaan järjestettiin kaikki valmiiksi äkillisen lähdön varalle. Ankkurit voitiin nostaa ja purjeet levittää tuossa tuokiossa. Peurasta saapui äänettömästi lipuen kaksi purtta. Puna-Nelson oli luovuttanut toisen apumiehistään Ranskan Pekalle, joten kummassakin purressa oli kaksi henkeä. Nämä eivät suinkaan olleet mitään miellyttävää joukkoa – eivät ainakaan Joen mielestä – sillä heidän kasvoillaan oli vimmatun vakava ilme, joka saattoi hänet melkein värisemään. Salaman kapteeni kiinnitti uumenilleen pistoolivyönsä ja sijotti veneeseen kiväärin sekä lujan taljan, jossa oli kaksi väkipyörää. Sitten hän kaatoi viiniä koko joukolle, ja seisoen pimeässä kajuutassa miehet joivat yrityksensä onneksi. Myöskin Puna-Nelson oli varannut mukaansa ampuma-aseita, hänen miehillään taasen oli vyöllään tavallinen meripuukko. Veneisiin laskeutuessaan he liikkuivat varsin verkalleen ja äänettömästi. Ranskan Pekka varotti vielä poikia pysymään hiljaa laivassa ja karttamaan kaikkia metkuja.

– Jolleivät ne olisi ottaneet venettä, niin nyt sinä voisit päästä pakoon, Joe, kuiskasi Friskon poika, kun veneet olivat kadonneet pimeyteen rannan suojaan.

– Miksei Salamalla yhtä hyvin? kuului odottamaton vastaus. – Me voisimme nostaa purjeet ja ennättää tiehemme, ennenkuin he joutaisivat päätäänkään kääntämään.

Friskon poika epäröi. Toverihenki eli hänessä voimakkaana, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä pettää päämiehensä.

– En luule, että olisi kaunista jättää heidät pinteeseen, hän virkkoi. – Tietysti minä tiedän, hän jatkoi nopeasti, että he hommaavat jotain luvatonta; mutta muistathan tuon ensimmäisen yön, jolloin sinä juoksit vedessä venettä kohti ja rannalta paukuteltiin yhtä mittaa? Emmehän me silloin jättäneet sinuakaan pulaan, vai kuinka?

Joe myönsi vastahakoisesti, ja sitten hänen mieleensä juolahti uusi ajatus.

– Mutta he ovat rosvoja – ja varkaita – ja pahantekijöitä. He rikkovat lakia, eikä meitä haluta tehdä rikoksia. Eivätkä he kuitenkaan jää avuttomiksi. Onhan heillä Peura. Ei mikään estä heitä pääsemästä pakoon sillä, eivätkä he saa meitä kiinni pimeässä.

– No, lähdetään sitten. – Friskon poika oli nyt taipunut, mutta yritys ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, sillä se tuntui yhä kavallukselta.

He ryömivät keulapuolelle ja alkoivat nostaa isoapurjetta. Ankkurin he saattoivat jättää jälkeensä, jos oli tarpeen säästää aikaa. Mutta niin pian kuin vallit alkoivat ratista levykaroissa, kuului pimeässä varottava sähähdys "pst!" ja sitten kuiskasi joku: – Antakaa olla!

Vilkaistessaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului, he havaitsivat kasvot, jotka tuijottivat heihin toisen aluksen laidan ylitse.

– Oh, se on vain Peuran laivapoika, selitti Friskon poika. – Anna mennä vain!

Jälleen heidät keskeytettiin heti, kun väkipyörät alkoivat kalista.

– Kuulkaas, veijarit, hellittäkää ne vallit ajoissa, tai minä näytän teille toisen tempun!

Kun tätä uhkausta seurasi pistoolinhanan napsahdus niinkuin romaaneissa ja näytelmissä tapahtuu, totteli Friskon poika ja siirtyi muristen takaisin kajuutan puolelle. – Oh, kyllä me vielä saamme yllin kyllin tilaisuuksia, hän kuiskasi lohduttavasti Joelle. – Kylläpä se Ranskan Pekka oli ovela. Hän arveli, että sinä saattaisit taas karata, ja pani meille vahdin.

Rannalta ei kuulunut mitään, mikä olisi ilmottanut rosvojen puuhista. Ei yksikään koira haukkunut, ei ainoatakaan valoa tuikahtanut. Kuitenkin tuntui siltä, kuin ilmassa olisi ollut rauhattomuutta, joka ennen pitkää puhkeisi myrskyksi. Yö ikäänkuin odotti jännittyneenä, aivan kuin olisi hautonut kaikenkaltaisia hirmuja. Pojat tunsivat tämän selvästi kyyristyessään istuma-aukossa toistensa turviin.

– Sinun piti kertoa minulle siitä, kuinka karkasit, rohkeni Joe viimein lausua – ja miksi sitten tulit takaisin.

Friskon poika ryhtyi heti kertomaan, puhuen hillityllä äänellä aivan toisen korvaan.

– Näes, kun päätin paeta entisestä elämästäni, niin ei minulla ollut ainoatakaan tuttavaa, joka olisi auttanut minua. Mutta sen tiesin, että maihin minun piti pyrkiä ja siellä etsiä jonkinlaista työtä, niin että voisin sitten ruveta lueskelemaan. Arvelin myöskin, että maaseudulla olisi parempi tilaisuus siihen kuin kaupungissa. Ja niin minä livahdin Nelsonin kynsistä. Minä olin näes silloin Peuralla. Eräänä iltana minä laittauduin Alamedan osterisärkillä oltaessa maihin ja livistin lahden seutuvilta niin joutuin kuin kintut kykenivät. Nelson ei saanut minua kiinni. Mutta siellä päin asusti pelkästään portugalilaisia farmareita, eikä yhdelläkään ollut antaa työtä minulle. Oli sitä paitsi onneton vuodenaika – talvi. Siitä näet, kuinka paljon minä tunsin maaelämää.

– Minä olin säästänyt itselleni pari dollaria, ja kuljin sitten eteenpäin, yhä syvemmälle sisämaahan, haeskelin työtä ja ostin leipää ja juustoa ja muuta sen tapaista kauppamiehiltä. Usko pois, että oli öisin kylmä, kun täytyi nukkua ulkosalla ilman peitettä; ja minä olin aina iloissani, kun aamu koitti. Mutta kaikkein pahinta oli se, että jokainen katseli minua niin eriskummallisesti. Ne olivat kaikki niin epäluuloisia, eikä yksikään pelännyt sen ilmaisemista, ja toisinaan ne usuttivat koiransa minun kimppuuni ja käskivät minut tieheni. Näytti siltä, kuin ei minua varten olisikaan tilaa maalla. Sitten loppuivat rahat, ja juuri kun olin pahimmin nälissäni, minut otettiin kiinni.

– Otettiin kiinni! Minkä vuoksi?

– Aivan syyttä. Tai varmaankin siksi, että elin. Ryömin eräänä yönä heinäsuovaan nukkumaan, siellä kun oli lämpimämpi, ja silloin tuli kylän poliisi ja vangitsi minut muka maankiertäjänä. Ensinnä he luulivat minua karkulaiseksi ja ilmottivat sähköteitse tuntomerkkini joka taholle. Minä kerroin, ettei minulla ollut mitään omaisia, mutta sitä he eivät ottaneet uskoakseen pitkään aikaan. Ja sitten, kun ei kukaan vaatinut minua huostaansa, tuomari lähetti minut erääseen poikain kasvatuslaitokseen San Franciskoon.

Hän vaikeni ja tuijotti kiinteästi rannalle päin. Pimeys ja äänettömyys, johon miehet olivat kadonneet, oli kerrassaan läpitunkematon. Ei kuulunut muuta kuin yltyvän tuulen tohina.

– Minä jo luulin, että heittäisin henkeni siinä kasvatuslaitoksessa. Oli kuin olisin joutunut vankilaan. Meitä vartioitiin kuin pahantekijöitä. Mutta kyllä se olisi mennyt mukiin, jos olisin vain sietänyt niitä toisia poikia. Mutta he olivat enimmäkseen kaikkein kehnoimpia katupoikia – valehtelivat, matelivat ja menettelivät raukkamaisesti, ei heissä ollut rahtuistakaan miestä eikä vähintäkään aavistusta suorasta pelistä. Siellä ei ollut mitään muuta, mikä olisi ollut minulle mieleen, kuin kirjat. Silloin minä lueskelinkin aika lailla, usko pois! Mutta se ei voinut korvata kaikkea. Minä kaipasin vapautta ja päivänpaistetta ja suolaista vettä. Ja mitä minä sitten olin tehnyt joutuakseni vankilaan sellaisten poikien pariin? Olin koettanut luopua kehnosta elämästä ja ryhtyä parempaan, olin tehnyt aivan oikein, ja sen nyt sain palkakseni. Näes, minä en ollut kyllin vanha ymmärtääkseni asiata perin pohjin. – Välistä saatoin nähdä, kuinka auringon paiste kimalteli aalloilla ja valkaisi purjeet aivan huikaiseviksi, ja Peura pyyhälti loisteen halki ihan mielensä mukaan – ja silloin tunsin itseni aivan hulluksi ikävästä. Ja sitten pojat tekivät minulle jotain kehnoja kepposiaan, ja minä rupesin löylyttämään koko joukkoa. Vartijat sulkivat minut tyrmään ja kurittivat minua. No niin, en voinut kestää kauempaa, odotin sopivaa tilaisuutta ja sitten lähdin käpälämäkeen. Siltä näytti, ettei maissa ollut tilaa minulle, ja niin liityin Ranskan Pekan seuraan ja palasin takaisin lahdelle. Siihen se yritys päättyi, mutta kyllä minä koetan uudestaan, kunhan tulen vanhemmaksi – kyllin vanhaksi, että voin pitää puoliani.

– Sinun pitää palata maihin minun kanssani, virkkoi Joe käskevästi, laskien kätensä toverin olkapäälle. – Juuri niin sinun pitää tehdä. Kun tästä —

Päh! Rannalta kajahti revolverin laukaus. Päh! Päh! Joukko revolvereita äänsi terävästi ja nopeasti. Kuului hurja huuto, mikä häipyi samassa. Joku alkoi parkua apua. Molemmat pojat kavahtivat silmänräpäyksessä jaloilleen, nostivat isonpurjeen ja laittautuivat valmiiksi lähtemään. Peuran poika menetteli samein. Jahdissa heräsi muuan mies unestaan, työnsi skailetista esiin päänsä, mutta vetäysi äkkiä takaisin nähdessään kaksi outoa alusta. Odotuksen jännitys oli päättynyt, toiminnan aika oli käsissä.

XVIII luku: Uusia velvollisuuksia

Friskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli valmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen liikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli vaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului väkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan: "Laskekaa alemmaksi!" ja "heittäkää irti!"

– Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä tarkottaen.

– Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusi Peuran poika heille aluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan hikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen kimpussa.

– Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. – Onko kaikki valmiina?

– On – selvä on.

– Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta pistää esiin päätään. – Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.

– Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus.

– Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.

– Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.

– Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasi Peuran poika; ja sen jälkeen oli mies ääneti.

– Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.

Molemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen luo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan ääni kyllin selvästi todisti.

– Ei, ei! hän huusi. – Pannan se Salaman. Pöirä seila liika pian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se. Pannan se Salaman. Häh? Mitä sinä sano?

– No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. – Selvitetään se asia myöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan. Minulta taittui käsivarsi.

Miehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki kävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja, airojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi, että hankittiin takaa-ajoa.

– No nyt! komensi Puna-Nelson. – Kaikki samalla haavaa! Älkää päästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee! Vetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja huoatkaa vähän.

Vaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään ankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä tuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin epämääräiset ääriviivat.

– Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. – Vetäkää yhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!

Miehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat lopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle ja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen selälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin sovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson oli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä riippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli rannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan uhkasi yllättää heidät.

– Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle valmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. – Minä koetan pysytellä lähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten huomenna merellä, Farralonesin luona. – Hän hyppäsi purteensa miesten jälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: – Ja sitten Meksikoon, pojat – Meksikoon päivää paistattamaan.

Juuri kun Salama ankkurista vapautuneena painautui lähtemään halkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus, joka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko oli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen teki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin että Salama joutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt mitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä päivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta muistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä toverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä vankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, että Salama pääsisi pakoon.

Takaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle heistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä vartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti, juoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen aiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista pelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.

Peura oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli Salama jo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan, kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää – kenties sen vuoksi, että Salama laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.

Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.

– Ne luule, ne saa kiin Salama! Pyh! – Ja hän käänsi aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.

Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken. Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa nopeammin.

– Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.

Ranskan Pekka nauroi. – Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila vikkelämpi – me seila korkeampi. Se pelkä tuuli – me otta koko tuuli. Oh, vartto van, niin saa näke.

– Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon poika – ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua. Katsos!

Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.

Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän! Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.

– Kissa vieköön, hän kuiskasi. – Taitaa olla sinun isäsi?

Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka – ja heitä oli toista tuhatta miestä.

– Älä hiisku mitään, hän varotteli.

Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. – Ranskan Pekka ei osaa lukea, hän mutisi – eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä, mitä sinä sille mahdat?

– Odota, niin saat nähdä.

Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka. Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden, että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.