Kitabı oku: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä», sayfa 12

XXI.
ELÄMÄN EPÄVARMUUS

Keskustelin erään kovasti kiihtyneen miehen kanssa. Hänen mielestään hänen vaimonsa oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja laki tehnyt vääryyttä. Tapahtuman aihe ja siveellinen sisällys eivät vaikuta seikkaan. Pääasia on, että vaimo oli saanut aikaan eron ja mies oli velvoitettu maksamaan kymmenen shillinkiä joka viikko vaimon ja viiden lapsen elatukseksi. "Mutta katsopas", sanoi hän minulle, "mitäs hänelle tapahtuu, ellen minä maksakaan niitä kymmentä shillinkiä? Ajatellaanpa nyt, ajatellaan, että minua kohtaa tapaturma, niin etten voi tehdä työtä. Ajatellaan, että minä saan repeämän taikka reumatismin tai koleran. Mitäs hän silloin tekee? Mitä hän tekee?"

Hän pudisti päätään surullisena. "Ei hänellä ole mitään toivoa. Ainoa, mitä hän voi tehdä, on mennä työhuoneeseen, ja se on helvetti. Ja ellei hän mene työhuoneeseen, on hänellä edessään vielä pahempi helvetti. Tulehan mukaani, niin minä näytän sinulle vaimoja, jotka nukkuvat porttiholveissa, kymmeniä. Ja näytän sinulle pahempaakin, minne hän joutuu, jos jotakin tapahtuu minulle ja niille kymmenelle shillingille."

Tämän miehen esityksen ydintä on syytä harkita. Hän tunsi olosuhteet siksi hyvin, että ymmärsi vaimonsa ravinnon- ja asunnon-turvan epävarmuuden. Sillä olihan vaimon toimeentulo mennyttä, jos miehen kyky vahingoittuisi tai tuhoutuisi. Ja kun tätä asiaintilaa katsellaan suuremmassa asteikossa, niin havaitaan sen pitävän paikkansa satoihin tuhansiin, vieläpä miljooniinkin miehiin ja naisiin nähden, jotka elävät ystävinä yhdessä ja koettavat yhteisesti työskennellä ravintonsa ja asuntonsa edestä.

Numerot ovat masentavia: 1,800,000 ihmistä Lontoossa elää köyhyyden rajalla ja sen alapuolella, ja 1,000,000 henkeä erottaa vain viikon palkka kurjuudesta. Koko Englannissa ja Walesissa kahdeksantoista prosenttia koko väestöstä saa turvautua kunnan avustukseen, ja Lontoossa, Lontoon kunnallisneuvosten tilaston mukaan, yksikolmatta prosenttia koko väestöstä tarvitsee kunnan avustusta. Kunnan avustusta nauttivan ja rutiköyhän vaivaisen välillä on kyllä suuri erotus, mutta Lontoo elättääkin 123,000 vaivaista, mikä jo yksinään on kokonaisen kaupungin väestö. Joka neljäs Lontoossa kuolee yleisen armeliaisuuden hoidossa, ja 939 joka tuhannesta kuolee yhdistyneessä kuningaskunnassa köyhänä; 8,000,000 pysyy ankarasti ponnistellen nipin napin nälkäkuilun partaalla, ja niiden lisäksi 20,000,000 elää vailla kaikkia mukavuuksia sanan yksinkertaisessa ja koristelemattomassa merkityksessä.

Mielenkiintoista on tutustua niihin yksityiskohtiin, jotka koskevat armeliaisuuden hoteissa kuolevia Lontoon asukkaita. Vuonna 1886 ja aina vuoteen 1893 "vaivaisten" prosenttiluku koko väestöön verraten oli Lontoossa pienempi kuin koko Englannissa. Mutta vuodesta 1893 ja sen jälkeen joka vuosi heidän prosenttilukunsa on koko väestöön verraten ollut suurempi Lontoossa kuin koko Englannissa. Seuraavat numerot ovat peräisin ylikirjaajan kertomuksesta vuodelta 1886:

81,951 kuolintapauksesta Lontoossa (1884) tapahtui:

Työhuoneissa......... 9,909

Sairaaloissa......... 6,559

Hourujenhoitoloissa...... 278

Yhteensä yleisissä hoitoloissa 16,746

Näiden numeroiden johdosta sanoo muuan sanomalehden-kirjoittaja: "Kun otetaan huomioon, että vain verraten harvat näistä ovat lapsia, niin on luultavaa että joka kolmas Lontoon täysi-ikäisistä ajautuu johonkin tällaiseen hoitolaan kuolemaan, ja ruumiillisen työn tekijäin keskuudessa täytyy suhteen tietysti olla vielä suurempi."

Näistä numeroista saattaa jotenkuten arvioida, kuinka lähellä tavallinen työläinen on vaivaishoitolaisen tilaa. Tähän tilaan joutuu monenlaisista syistä. Siitä on esimerkkinä tällainen ilmoitus, joka oli eilisaamun lehdissä:

"Palvelukseen halutaan konttoriapulaista, joka osaa Pika- ja konekirjoitusta sekä laskuttamista. Palkka kymmenen shillinkiä (2 1/2 dollaria) viikossa. Ilmoittauduttava kirjallisesti" j.n.e.

Ja tämän päivän lehdissä luin eräästä kolmekymmentäviisi-vuotiaasta konttoriapulaisesta, joka oli lontoolaisen työhuoneen hoidokkina ja oli joutunut oikeuteen tehtäviensä laiminlyömisestä laitoksessa. Hän väitti suorittaneensa erilaiset tehtävänsä hoidokiksi tulostaan asti, mutta kun johtaja lähetti hänet kiviä särkemään, niin hänen kätensä kävivät rakoille, eikä hän voinut suorittaa urakkaansa loppuun. Hän ei ollut milloinkaan tottunut kynää raskaampaan työkaluun, selitti hän. Oikeus tuomitsi hänet rakkoisine käsineen seitsemäksi päiväksi pakkotyöhön.

Tietysti vanhuus johtaa vaivaishoitolaan. Ja sitten tapaturma, sattuma puuttuu asiaan, mies, isä, leivänhankkija kuolee tai tulee työkyvyttömäksi. Mies vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elää nipin napin kahdenkymmenen shillingin viikkopalkan varassa – ja Lontoossa on satojatuhansia sellaisia perheitä. Pakosta – ja vain puoliksi eläen! – heidän täytyy kuluttaa koko palkka viimeistä pennyä myöten, niin että vain viikon kehno palkka erottaa tämän perheen vaivais- ja nälkäkurjuudesta. Silloin sattuma puuttuu asiaan, isä murskaantuu, ja siinä sitä ollaan. Kolmen lapsen äiti voi niin vähän taikka ei mitään. Joko hänen täytyy luovuttaa lapsensa kunnalle lastenkotiin, voidakseen vapautua ansaitsemaan jotakin itsellensä, taikka hänen täytyy etsiä jostakin "hikipajasta" työtä ja tehdä sitä kurjassa komerossa, minkä vähillä tuloillaan voi asunnokseen hankkia. Mutta "hikipajoissa" määräävät palkkatason aviovaimot, jotka sitä tietä hankkivat lisiä miestensä ansioihin, ja naimattomat naiset, joiden tarvitsee huolehtia vain omasta viheliäisestä toimeentulostaan. Ja täten määrätty palkkataso on niin alhainen, että äiti ja hänen kolme lastansa voivat elää vain todellista elukkaelämää ja nälkää nähden, kunnes he kuoliaiksi riutuneina pääsevät kärsimyksistään.

Osoittaakseni, että sellainen äiti, jolla on kolme lasta elätettävänä, ei voi kilpailla nälkäpalkkoja maksavassa teollisuudessa, lainaan esimerkeiksi päivän sanomalehdistä seuraavat kaksi tapausta.

Muuan isä kirjoittaa närkästyneenä, että hänen tyttärensä työtovereineen saa 8 1/2 pennyä krossilta laatikoitten valmistamisesta. He valmistavat joka päivä neljä krossia. Heidän menonsa olevat 8 pennyä raitiotiemaksuja, 2 pennyä leimoihin, 2 1/2 pennyä liimaan ja 1 penny lankaan, niin että he yhteensä ansaitsivat 1 shillingin 9 pennyä eli kumpikin päiväpalkakseen 10 1/2 pennyä.

Toisessa tapauksessa tuli Lontoon köyhäintarkastajan luo muutama päivä sitten vanha seitsemänkymmentäkaksi-vuotias vaimo pyytäen apua. Hän oli olkihattujen tekijä, mutta hänen oli täytynyt lopettaa se työ saamansa palkan vähyyden takia, se kun oli – 2 1/2 pennyä kappaleelta. Sillä maksulla hänen oli täytynyt hankkia reunanauha ja silittää hatut.

Eivätkä sellainen äiti ja hänen kolme lastansa, joiden kohtalosta nyt puhumme, ole tehneet mitään pahaa, mistä heitä niin olisi syytä rangaista. He eivät ole tehneet syntiä. Sattuma vain iski, siinä syy; mies, isä ja ansaitsija, murskaantui. Sellaista ei voi varoa. Sitä sattuu umpimähkään. Sattuma voi pelastaa perheen Kadotuksen-kuilun pohjalta, mutta vielä helpommin se voi syöstä sen sinne. Mahdollisuudet voidaan kiteyttää kylmiksi, säälimättömiksi numeroiksi, ja muutamat numerot lienevät tässä paikallaan.

Herra A. Forwood laskee, että joka vuosi:

1,400 työläisestä 1 saa surmansa.

2,500 työläisestä 1 joutuu täysin työkyvyttömäksi.

300 työläisestä 1 joutuu eliniäkseen osittain työkyvyttömäksi.

8 työläisestä 1 joutuu tilapäisesti työkyvyttömäksi 3 tai 4 viikon ajaksi.

Mutta nämä ovat vain teollisuustöissä sattuvia tapaturmia. Gettojen asukasten keskuudessa kuolevaisuus on hirvittävä. Länsipään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on viisikymmentäviisi vuotta; Itäpään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on kolmekymmentä vuotta. Toisin sanoen Länsipäässä asuvalla on kaksi kertaa suurempi elämismahdollisuus kuin Itäpään asukkaalla. Puhukaapa siis sodasta! Etelä-Afrikan ja Filippiinien ihmisuhrit haihtuvat omaan mitättömyyteensä. Täällä rauhan keskuksessa sitä verta vuodatetaan; eikä täällä noudateta edes sivistyskansojen sotalakeja, sillä vaimoja, lapsia ja imeväisiä teurastetaan aivan yhtä julmasti kuin miehiäkin. Sota! Englannissa surmataan tai tehdään työkyvyttömiksi tai tuhotaan taudeilla 500,000 miestä, vaimoa ja lasta teollisuuden eri aloilla joka vuosi.

Länsipäässä kuolee kahdeksantoista prosenttia lapsista ennen viidettä ikävuotta; Itäpäässä kuolee viisikymmentäviisi prosenttia lapsista ennen viidettä ikävuotta. Ja Lontoossa on katuja, missä jokaisesta sadasta vuoden aikana syntyneestä lapsesta viisikymmentä kuolee seuraavana vuonna ja jäljellejääneestä viidestäkymmenestä viisikolmatta kuolee ennen viidettä ikävuotta. Ihmisten teurastusta! Herodeskaan ei menetellyt aivan näin julmasti!

Parempaa todistusta siitä, että teollisuus aiheuttaa suurempaa ihmishengen hukkaa kuin sota, ei voitane esittää kuin seuraava ote Liverpoolin terveystarkastajan äskeisestä kertomuksesta, joka voidaan soveltaa muuallekin kuin Liverpooliin:

Monissa tapauksissa pääsi aurinko vain vähän, jos ollenkaan paistamaan pihoihin, ja ilma asunnoissa oli aina pilaantunut, suureksi osaksi seinäin ja kattojen kyllästetyn tilan vuoksi, sillä ne olivat monet vuodet imeneet huokoiseen aineeseensa asukkaitten haihtuvat höyryt. Erikoisena todistuksena auringonvalon puutteesta näissä pihoissa oli puisto- ja puutarhakomitean toiminta; tämä halusi kaunistaa köyhimmän luokan koteja ja jakeli kukkia kasvatettaviksi pihoilla ja akkunalaatikoissa, mutta nämä lahjat olivat tyhjään heitettyjä, sillä kukat ja kasvit eivät kestä epäterveellistä ympäristöä, ja ne kuolivat ja kuolevat aina siellä.

Herra George Haw on kokoillut seuraavan taulukon kolmesta St. Georgen seurakunnasta (Lontoon seurakuntia):

Liika asutus Kuolleisuusprosentti

prosenteissa. 1,000 kohti

St. Georgen läntinen … 10 … 13,2

St. Georgen eteläinen … 35 … 23,7

St. Georgen ......... 40 … 26,4

Sitten tulevat vielä "vaaralliset ammatit", joissa on lukemattomia työläisiä. Heidän elämänsä on todella sattuman varassa – paljon, paljon enemmän sattuman varassa kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan sotilaan. Pellavateollisuudessa, pellavan valmistuksessa märät jalat ja märät vaatteet aiheuttavat tavattoman määrän kurkkutauteja, keuhkokatarreja ja ankaraa reumatismia, ja karstaus- ja kehruuosastoissa hieno pöly tuottaa useimmissa tapauksissa keuhkotaudin; naiset, jotka ryhtyvät karstaustöihin seitsemäntoista ja kahdeksantoista ikäisinä, alkavat murtua ja nuutua kolmikymmenvuotiaina. Kemiallisen teollisuuden työmiehet, jotka valitaan kaikkein voimakkaimmista ja vahvarakenteisimmista miehistä, elävät keskimäärin alle neljäkymmentä vuotta.

Tri Arlidge sanoo savenvalajan ammatista: "Saviastiain pöly ei tapa äkillisesti, mutta kiteytyy vuosi vuodelta yhä kiinteämmin keuhkoihin, kunnes se muodostuu laastiksi. Hengitys vaikeutuu vaikeutumistaan ja lakkaa lopulta ainaiseksi."

Teräspöly, kivipöly, savipöly, lipeäpöly, tuhka ja hiuspöly – kaikki ne surmaavat, ja ne surmaavat paljon enemmän kuin konekiväärit ja pommit. Kaikkein pahinta on lyijypöly lyijyvalkeatehtaissa. Tässä seuraa kuvaus erään nuoren, terveen, hyvinkehittyneen tytön tyypillisestä tuhoutumisesta, tytön, joka käy työssä sellaisessa tehtaassa:

Erilaisten ilmiöasteitten jälkeen hän rupeaa potemaan verenvähyyttä. Mahdollisesti hänen ikenissään näkyy hyvin heikko sininen juova, tai voi olla, että hampaat ja ikenet ovat täysin terveet eikä mitään sinistä juovaa ole havaittavissa. Verenvähyyden ohella hän on käynyt hentoisemmaksi, mutta niin vähitellen, että hänen ystävänsä tuskin huomaavat sitä, yhtä vähän kuin hän itsekään. Sairaus kuitenkin kehittyy, ja yhä ankarammaksi käyvä päänsärky lisääntyy. Sellainen tyttö näyttää hänen ystäviensä ja lääkärinsäkin mielestä potevan tavallista hysteriaa. Tämä käy asteittain ja aavistamatta pahemmaksi, kunnes häntä äkkiä kohtaa kouristus, joka alkaa kasvojen toiselta puolelta, sitten leviää käsivarteen, senjälkeen samalla puolen ruumista olevaan jalkaan, kunnes kouristus ankarana ja luonteeltaan puhtaasti epileptisenä valtaa koko ruumiin. Tähän liittyy tajuttomuuden tila, ja siitä toivuttuaan potilas saa sarjan kouristuksia, jotka asteittain käyvät yhä ankarammiksi ja joihin hän kuolee – tahi hän tointuu jälleen osittain tai täydelleen tajuihinsa joko muutamaksi minuutiksi, tunniksi tai päiväksi ja valittaa ankaraa päänsärkyä, taikka hän on houreissaan ja kiihoittunut, niinkuin tavallinen mielisairas, tai tylsä ja välinpitämätön, niinkuin synkkämielinen, ja hänet täytyy herättää, jos hänet tavataan liikkeellä, ja hänen puheensa on jonkun verran sekavaa. Ilman muuta ennettä kuin se, että valtimo, joka ennen on ollut pehmeä ja tykytykseltään melkein normaali, äkkiä kovenee ja alkaa lyödä harvaan, hänet yllättää uusi kouristus, johon hän kuolee, tai hän vaipuu unihorrokseen, josta ei koskaan herää. Muutamissa tapauksissa kouristukset vähitellen tyyntyvät, päänsärky katoaa ja potilas paranee, mutta hän on kokonaan menettänyt näkönsä, joko joksikin aikaa tai pysyväisesti.

Ja tässä seuraa muutama erikoistapaus lyijyvalkeamyrkytyksestä:

Charlotte Rafferty, sievä, kauniskasvuinen, ruumiinrakenteeltaan voimakas tyttö, joka ei koko elämässään ollut päivääkään sairastanut, joutui lyijyvalkeatehtaaseen työhön. Kouristukset kohtasivat hänet tehtaan portailla. Tri Oliver tutki hänet, havaitsi hänen ikenissään sinisen juovan, joka osoittaa että ruumis on lyijyn myrkyttämä. Hän tiesi, että kouristukset pian palaavat. Niin tapahtuikin, ja tyttö kuoli.

Mary Ann Toler – seitsentoista-vuotias tyttö, joka ei eläessään ollut tuntenut mitään huimausta – tuli kolme kertaa sairaaksi, ja hänen täytyi luopua työstä tehtaassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt yhdeksäntoista vanhaksi, hänessä tuntui lyijymyrkytyksen oireita – hänellä oli pyörtymiskohtauksia, vaahtoa suupielissä, ja hän kuoli.

Mary A., tavattoman voimakas nainen, jaksoi työskennellä lyijytehtaassa kaksikymmentä vuotta, ja sillä aikaa hänessä oli vain kerran ähkytauti. Hänen kahdeksan lastansa kuolivat kaikki pikkulapsina kouristuksiin. Eräänä aamuna, kun hän suki hiuksiaan, hänen kumpikin ranteensa halvautui.

Eliza H., viidenkolmatta ikäinen, sai viisi kuukautta lyijytehtaassa työskenneltyään ähkytaudin. Hän läksi toiseen tehtaaseen (saatuaan eron ensimmäisestä) ja työskenteli keskeymättä kaksi vuotta. Sitten entiset oireet uusiintuivat, kouristukset tapasivat hänet, ja hän kuoli kahden päivän kuluttua tavalliseen lyijymyrkytykseen.

Herra Vaughan Nash sanoo syntymättömästä sukupolvesta puhuessaan: "Lyijyvalkea-työläisen lapset syntyvät säännöllisesti maailmaan vain kuollakseen lyijymyrkytyksen kouristuksiin – he joko syntyvät ennen aikojaan tai kuolevat ensimmäisen vuotensa kuluessa."

Ja lopuksi tahdon kertoa Harriet A. Walkerin tarinan, seitsentoista-vuotiaan nuoren tytön, jonka toiveet raukesivat teollisuuden taistelukentällä. Hän oli emaljiteosten harjaajana, missä toimessa lyijymyrkytyksiä myös tapahtuu. Hänen isänsä ja veljensä olivat kumpikin työttöminä. Hän salasi sairautensa, kulki kuusi mailia päivässä työpaikkaansa ja takaisin, ansaitsi seitsemän, kahdeksan shillinkiänsä viikkopalkkana ja kuoli seitsentoista-vuotiaana.

Ahdas liikeaika näyttelee myös tärkeätä osaa työväestön Kadotuksen-kuiluun painamisessa. Koska vain viikon palkka erottaa perheen hylkiön-kohtalosta, niin kuukauden pakollinen jouten-olo merkitsee melkein sanoin kuvaamatonta onnettomuutta ja kurjuutta, jonka hävityksistä uhrit eivät aina jaksa toipua työnkysynnän uudelleen alettua. Juuri nyt päivälehdet sisältävät kertomuksen tokkamiesten ammattikunnan Carlisien osaston kokouksesta, jossa on todettu, että monet miehet useaan kuukauteen eivät ole keskimääräisiksi viikkotuloikseen saaneet kuin neljä, viisi shillinkiä. Laivausteollisuuden seisaus Lontoon satamissa on merkitty tämän asiaintilan aiheuttajaksi.

Nuorilla työmiehillä tai työläisnaisilla tai aviopareilla ei ole mitään varmuutta siitä, että he saavat elää keski-ikänsä onnellisina tai terveinä, eikä siitä, että vanhuuden päivät ovat turvatut. Raatakootpa kuinka tahansa, he eivät voi rakentaa tulevaisuuttaan. Kaikki on sattuman varassa. Kaikki riippuu siitä, puuttuuko sattuma asiaan vai eikö. Varovaisuus sitä ei vältä eikä oveluus voita. Jos he pysyvät teollisuuden taistelutantereella, heidän on oltava siellä voiton tai tappion uhalla. Jos heidän olosuhteensa ovat suotuisat eivätkä he ole perhevelvollisuuksien sitomat, he voivat tietysti paeta teollisuuden tappotantereelta. Siinä tapauksessa miehen on varminta liittyä sotaväkeen ja naisen ehkä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi tai mennä luostariin. Kummassakin tapauksessa heidän täytyy kieltäytyä kodista ja lapsista ja kaikesta, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi – kaikesta, mikä tekee vanhuuden kauniiksi eikä painajais-uneksi.

XXII.
ITSEMURHAT

Kun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin etäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin yleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin sattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä sen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se käsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.

Muistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan ylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä kutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta minun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin puolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi humalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit, vaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit ja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli keskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä pois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana kuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.

Aprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa, joka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli vaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori parissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. "Alfred Freeman", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en saanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi todistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian kanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika – polskaus, ja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.

Vilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä. Hän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa otsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät, mutta yhä poikamaiset.

"Niin, herra", selitti kanavankaitsijan vaimo, "vedin sen kuin jaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin huusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme hänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan." Tuomari kehaisi vaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä kynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan, eikä siinä ollut mitään naurettavaa.

Muuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä luonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai oli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä oli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä oli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä, kunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen – esimiehen – oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa, ollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.

"Onko teillä mitään sanomista?" kysäisi tuomari.

Poika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä masentunut mieleltään.

"Mitä hän sanoo, konstaapeli?" kysyi tuomari kärsimättömästi.

Roteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja vastasi sitten ääneensä: "Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Lykätään", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli jo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa. Poika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois. Siinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää istui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa niskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen onkivavan varastamisesta.

Tämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten itsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari kolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti tavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa heille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa puhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa tökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S., S-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin yritystä hukuttautua kanavaan: "Jos sen kerran halusitte tehdä, niin miksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?" kysyi herra R. S. pyhästi närkästyneenä. "Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt päiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?"

Köyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita työväestön keskuudessa. "Ennen minä hukutan itseni kuin menen työhuoneeseen", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias. Viime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana Shoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta todistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen epäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne vaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.

Hänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin hänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin hinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä. Päätös: itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä.

Sellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja sen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi: Häpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä, koettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee, mutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan, joutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki pitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut, sama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä mielenhäiriössä.

Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin. Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla, mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää, etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen miehensä ja koko muu ihmissuku.

Ihminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen vanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi järjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen mukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan vakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki ilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli ne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin järkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan vakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin, jos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä mielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta kaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oi ansainnut.

Tilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita kielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset ihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa kohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä Observer'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan muutamia jokapäiväisiä uutisia:

Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä Johnny King, syytettiin itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä. King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden sielunhoitajan puheille.

Timothy Warner, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: "Tahdoin kuolla."

Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä Ellen Gray, oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä ollut kotia eikä ystäviä.

En väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat tervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset, jotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja asunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen. Hedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen työläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään muu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa. Miespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000: tta kohtia vuodessa ja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille ainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000: tta kohti mielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain 5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus menettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin maanviljelijällä.

Onnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten järjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen ruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun isä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja lapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on helposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen valo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon, että hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja että hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa kärsimysten näkeminen.

"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat." Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä alakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä "yllään peräti kulunut harmaa puku ja vailla kaulusta".

Frank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä sanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut viinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti, että hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.

Hänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja ilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa menivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric Roadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen siunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä oli kaukana.

Silloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin, rakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley Roadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma oli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan täytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.

Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista kuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä Batavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa vastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän ponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon ja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse nälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten, ja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet vaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on herkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät heille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka lähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.

Sattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt nälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä sunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi vaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän katkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän katkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi neli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun nuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän vartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit tulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin, jotta he saisivat valoa ja näkisivät…

Frank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku ja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja muhkeat…