Kitabı oku: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä», sayfa 13

XXIII.
LAPSET

"On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä, ja kauneutta maan emme nää."

Itäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten tanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On lumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se huojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa keksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat kohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät milloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.

Olen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti se, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin iloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain. Heidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on silmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He riemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä ilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja riepujensa alta.

Mutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa. He katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä viittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven joukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja ja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki mielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa nähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken naisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan ryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia hyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran on ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten tahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä lapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on vilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö. Piiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen vierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita hän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin irvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos piiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.

Geton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät kunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan repelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää kaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee ne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi, jotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät metsäneläintäkin alhaisempina.

Sitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi kuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:

"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten väestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri ja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa, jotka ranskalainen tuntee sanalla misère, sana, jolle en luule englannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila, jossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä ravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten, vaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu ikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän edellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset rajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat kasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen kehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja rehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön taistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla."

Sellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä on tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen turmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole. Niissä komeroissa ja "morkuissa", joissa he asuvat, he ovat alttiina kaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän mielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito, liika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä ja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä lapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois nukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi syömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat heidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä ja naisia heidän jälkeläisistään tulee.

Julma kurjuus, toivon katkeroiva, syntymästä kumppaleinaan kulkee. Kirot kuolonkolkot, nauru julkee kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.

Mies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä huoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka perhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi säilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten toinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta ne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy tilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia. Ei ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he ennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla kireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika saattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi olla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan tytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan huoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan vain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä vain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin sen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta Dorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana hän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta viime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias tulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.

Vereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä Itäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen yläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen eräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei makeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan – ruokaan.

"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?" kysyi tuomari närkästyneellä äänellä. "Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä."

"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni", oli pojan vastaus.

Tuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan ei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä ei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori pentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen heikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.

Ihmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja lähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että vain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin yhtenä päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan kirjoittaja: "Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi vähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat tuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun maisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen herättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi."

Yksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii, että he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat auttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut ennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän elämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana päivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle: "Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me kopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria." Se merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille, kolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat kyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.

Pastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja tytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja kulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin näkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan laskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja toi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden ihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.

Sama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään muuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja kolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.

Ja hän lisää: "He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja naisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut lapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän oikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja puroihin."

Hän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään pohjakerroksen huoneen avioparille. "He sanoivat, että heillä oli kaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että heillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides, ja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä mitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein sulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla toimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset taas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia heidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin tavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran ja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta lähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut parikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä tapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen."

Viime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä pahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta lasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat olleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän isänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa ja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa huoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta huonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti. Oikeus vapautti molemmat alaikäiset "rikolliset" ja antoi isälle varoituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.

Mutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa tapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä kuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on ihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan ja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana he mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat Itäpäästä – lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista tekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja vuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.

XXIV.
ÖINEN NÄKY

Kaikki nämä olivat vuosia sitten punaposkisia, pulleita pikkulapsia, joita olisi voinut kehittää vaikka millaisiksi yhteiskunnan kansalaisiksi. —

Carlyle.

Myöhään eilisiltana kävelin pitkin Commercial Streetiä

Spitalfieldsistä Whitechapeliin ja edelleen etelään pitkin Leman

Streetiä tokille. Ja kävellessäni hymyilin Itäpään sanomalehtiä, jotka kansallisylpeytensä yllyttäminä rehennellen julistivat, että

Itäpäätä ei vaivaa lainkaan mikään miesten ja naisten asuinpaikkana.

On vaikeata kertoa kaikkea mitä näin. Paljosta ei voi ollenkaan kertoa. Mutta yleisin piirtein voin sanoa, että näin painajaisunta, peloittavaa näljää, joka loi elämää katukäytäville, sanomattoman riettauden sekasotkua, joka pimensi yksinpä Piccadillyn ja Strandinkin "yölliset kauhut". Näin vaatetettujen kaksijalkaisten eläinten kokoelman, eläinten, jotka jonkun verran muistuttavat ihmisiä, mutta enemmän petoja, ja kuvan täydennyksenä messinkinappiset vartijat pitivät niitä kurissa, kun ne karjuivat liian kiukkuisesti.

Olin iloinen, että vartijoita oli paikalla, sillä minä en ollut "merenkulkijan" – puvussani ja siksi olin "merkitty" sellaisten olentojen silmissä, jotka maleksivat edestakaisin ja vaanivat saalista. Toisinaan, ollessani poliisikonstaapelien välimailla, ne pedot tähtäsivät minua terävästi, nälkäisinä, susimaisina, jollaisia olivatkin, ja pelkäsin heidän käsiään, heidän paljaita käsiään, niinkuin pelätään gorillan käpäliä. He muistuttivat minusta gorillaa. Heidän ruumiinsa olivat kurjat, kitukasvuiset ja köyryt. Heillä ei ollut paisuvia lihaksia, ei sitkeitä jänteitä eikä leveitä hartioita. Heissä näkyi pikemminkin luonnon alkuperäistä niukkuutta, sellaista, jota luolaihmisissä varmaankin oli. Mutta noissa laihoissa ruumiissa oli voimaa, raatelevaa alkuvoimaa, millä käydä kiinni ja tarttua, repiä ja raadella. Kun he hypähtävät ihmissaaliinsa kimppuun, heidän tiedetäänkin taivuttavan uhria taaksepäin ja vääntävän sen kaksinkerroin, kunnes selkä taittuu. Heillä ei ole omaatuntoa eikä tunteiden hiventäkään, ja he tappavat puolesta punnasta empimättä, suosimatta, kun vain saavat puoliksikaan tilaisuutta. He ovat uutta rotua, kaupunkiraakalaisia. Kadut ja talot, kujat ja pihat ovat heidän saalistamispaikkojaan. Sitä, mitä laaksot ja vuoret merkitsevät luonnon raakalaiselle, kadut ja rakennukset merkitsevät heille. Takakuja on heidän korpimaatansa, ja he asuvat ja metsästelevät tässä korvessa.

Länsipään kullattujen teatterien ja loistoasumusten hyvä ja tunteellinen väki ei näe näitä olentoja, ei edes uneksikaan heidän olemassaoloaan. Mutta täällä heitä on, elävinä, hyvinkin elävinä korvessansa. Ja voi sitä päivää, jolloin Englanti on taistelemassa viimeisessä juoksuhaudassaan ja sen kunnon miehet ovat muualla ampumaketjussa! Sillä sinä päivänä pedot ryömivät ulos komeroistaan ja luolistaan, ja Länsipään väki saa nähdä heidät, samoinkuin feodaalisen Ranskan hyvä ja tunteellinen ylimystö näki heidän sikäläiset veljensä ja kyseli toisiltaan: "Mistä ne tulivat?" – "Ovatko ne ihmisiä?"

Mutta he eivät olleet näkemäni eläinnäyttelyn ainoita petoja. Heitä oli vain siellä täällä, vaanimassa pimeissä pihoissa ja vilahdellen kuin harmaat varjot seinien vierustoita, mutta naisia, joiden mädänneistä kupeista heitä syntyy, oli kaikkialla. He kimittivät röyhkeinä ja kerjäsivät humalaisilla äänillään minulta rahaa ja pahempaakin. He juopottelivat joka viinapesässä, siivottomina, juopuneina, tihrusilmäisinä ja tungettelevina, silmää vilkutellen ja soperrellen, riettaudessa ja turmeluksessa rypien, ja loikkivat mässäillessään penkkien ja pöytien poikki sanomattoman ilettävinä, kauheina katsella.

Ja oli siellä vieläkin toisia, outoja velhonnaamoja ja – muotoja, käpristyneitä epäluomia, jotka tunkeilivat joka puolellani, käsittämättömän rumia tuhrutyyppejä, yhteiskunnan hylkyjä, liikkuvia luurankoja, eläviä vainajia – tautien ja viinan jäytämiä naisia, jotka eivät kyenneet enää "ansaitsemaan" puolta pennyä avoimilla markkinoilla, ja miehiä mitä mielikuvituksellisimmissa vaateryysyissä, kovan kohtalon kouristamia ja kaiken miehellisyytensä kadottaneita, kasvot alituisten vaivojen viiltelemiä, miehiä, jotka hymyilivät tylsästi, käydä vaapersivat kuin apinat ja jotka joka askeleellaan, joka hengenvedollaan olivat henkihieverissä. Ja olipa siellä nuoria tyttöjäkin, kahdeksantoista ja parinkymmenen iässä, joilla oli solakat vartalot, joiden kasvot vielä olivat säästyneet viiruilta ja pöhöttymiseltä ja jotka yhdessä hetkessä olivat suistuneet Kadotuksen-kuilun pohjaan. Ja muistanpa neljäntoista-vuotiaan poikasenkin ja toisen kuusi- tai seitsen-vuotiaan, jotka vierekkäin, kalpeakasvoisina, sairaina ja kodittomina istuivat katukäytävällä, nojaten selkäänsä kaiteeseen ja katselivat kaikkea tätä.

Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Teollisuus ei heitä kaipaa. Ei ole työpaikkaa, jossa olisi miesten ja naisten puutetta. Tokkamiehet kokoontuvat portille ja kääntyvät kiroten pois, kun työnjohtaja ei anna heille työtä. Työssä olevat konemiehet maksavat kuusi shillinkiä viikossa ammattitovereilleen, jotka eivät voi saada mitään tekemistä; 514,000 kutomatyöläistä vastustaa päätösehdotusta, joka kieltää viittätoista vuotta nuorempain lasten työssä pitämisen. Naisia tavataan työskentelemässä "hikipajain" isännille kymmenen pennyn palkalla neljäntoista tunnin päiviä, ja paljon työttömiä on ovella. Alfred Freeman etsii liejusta kuolemaa, kun on menettänyt työpaikkansa. Ellen Hughes Hunt pitää Regent's Canalia parempana Islingtonin työhuonetta. Frank Cavilla katkoo vaimonsa ja lastensa kurkut, koska ei voi saada tarpeeksi työtä heidän elättämisekseen ja suojakseen.

Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Kurjat, halveksitut ja unohdetut, jotka kuolevat yhteiskunnan tuhoamislaitoksissa. Raiskauksen sikiöitä – miehiä, naisia ja lapsia kohdanneen raiskauksen, lihan ja veren raiskauksen, hengen raiskauksen, lyhyesti: työväen raiskauksen. Jos tämä on parasta, mitä sivistys voi ihmiskunnalle antaa, niin palattakoon karjuvaan, alastomaan raakalaisuuteen! Paljon parempi on olla korven ja erämaan kansana, luolain ja leiritulien kansana kuin olla koneitten ja kadotuksen kansana.

XXV.
NÄLKÄVALITUS

"Isälläni on voimia enemmän kuin minulla, sillä hän on maaseudulla syntynyt."

Puhuja, älykäs, nuori itäpääläinen, valitteli vaivaista ruumiillista kehitystänsä.

"Katsopas laihan-kuivaa käsivarttani, katso."

Hän kääri hihansa ylös. "Liian vähän syömistä, se sitä vaivaa. Niin, ei nyt. Minulla on yllin kyllin syömistä näinä päivinä. Mutta se on liian myöhäistä. Se ei voi korvata sitä, mitä en saanut syödäkseni lapsena. Isä tuli Lontooseen Fen Countrystä. Äiti kuoli, ja meitä asui kuusi lapsukaista ja isä kahdessa pikku huoneessa.

"Hän oli perin lujilla, isä-ukkeli. Hän olisi voinut hylätä meidät, mutta eipä hän tehnyt sitä. Hän raatoi kaiken päivää, ja illalla hän tuli kotia ja keitti meille ja hoiteli meitä. Hän oli sekä isä että äiti, kumpaakin. Hän pani parastansa, mutta meillä ei ollut kylliksi syömistä. Harvoin näimme lihaa, ja silloinkin kaikkein huonointa. Eikä kasvaville lapsille ole hyväksi istua sellaiseen päivällispöytään, missä ei ole muuta kuin leipää ja palanen juustoa ja sitäkin liian niukalta.

"Entä seuraus? Minä olen alamittainen, eikä minulla ole isäni voimia. Nälkä ne minulta vei. Parin sukupolven perästä minusta ei ole mitään jäljellä täällä Lontoossa. Mutta nuorempi veljeni on toista, hän on isompi ja paremmin kehittynyt. Isä ja me lapset, näetkös, pysyimme koossa, ja siinä syy."

"Mutta en ymmärrä sitä", huomautin. "Luulisin, että sellaisissa olosuhteissa elinvoima vähenisi ja että nuoremmat lapset syntyisivät vielä heikompina."

"Ei silloin, kun he pysyvät koossa", vastasi hän. "Jos milloin kuljet Itäpäässä ja näet kahdeksan ja kahdentoista välillä olevan lapsen, joka on täysikokoinen ikäisekseen, hyvin kehittynyt ja terveennäköinen, niin tiedustapas asiaa; saat kuulla, että se on perheen nuorin tai ainakin nuorimpia. Keino on tällainen: vanhemmat lapset näkevät enemmän nälkää kuin nuoremmat. Nuorempain lasten maailmaan tullessa vanhemmat alkavat ansaita, ja niin saadaan enemmän rahaa ja enemmän ruokaa."

Hän laski hihansa alas ja peitti käsinkosketeltavan todistuksensa siitä, että puolittain nälkään nääntyminen ei merkitse kuolemista, vaan surkastumista. Hänen äänensä oli vain yksi niiden myriadien joukossa, jotka päästelevät nälkävalituksen huutoja maailman suurimmassa valtakunnassa. Jok'ainoa päivä enemmän kuin 1,000,000 ihmistä nauttii köyhäinhoidon avustusta yhdistyneessä kuningaskunnassa. Vuoden kuluessa saa joka yhdestoista kaikista työväenluokan jäsenistä köyhäinhoidon avustusta; 37,500,000 ihmistä ansaitsee vähemmän kuin kaksitoista puntaa kuukaudessa perhettä kohti, ja alituinen 8,000,000 henkeä käsittävä armeija elää nälänuhan partaalla.

Muuan Lontoon kunnan kouluneuvoston komitea selittää: "Sellaisina aikoina, jolloin ei ole mitään erityistä pulaa, käy yksin Lontoon kouluissa 55,000 lasta niin nälistyneinä, että heidän opettamisensa on hyödytöntä." Harvennus on minun. Aika, "jolloin ei ole mitään erityistä pulaa", merkitsee hyvää aikaa Englannissa, sillä Englannin kansa on tottunut pitämään nälän näkemistä ja kärsimistä, jota he sanovat "pulaksi", yhteiskunnallisen järjestyksen asiaankuuluvana puolena. Alituista nälänhätää pidetään luonnollisena asiana. Vasta kun äkillistä nälänhätää alkaa ilmaantua liian suuressa mittakaavassa, arvellaan jotakin erikoista tapahtuneen.

Milloinkaan en unohda erään sokean miehen katkeraa valitusta pienessä Itäpään työpajassa kolkon päivän päättyessä. Hän oli ollut vanhin viidestä lapsesta, joilla oli äiti, mutta ei isää. Ollen vanhin hän oli lapsena saanut nähdä nälkää ja tehdä työtä, jotta pikku veljet ja siskot olisivat saaneet suuhunpantavaa. Lihaa hän ei saanut maistaakaan edes yhtä kertaa kolmessa kuukaudessa. Hän ei milloinkaan päässyt tietämään, miltä tuntuisi, jos saisi nälkänsä täysin tyydytetyksi. Ja hän väitti, että alituinen nälännäkeminen lapsena oli vienyt hänen näkönsä. Tämän väitteensä tueksi hän kertasi kuninkaallisen sokeitten komissionin kertomuksesta, että "sokeus on eniten vallalla köyhien asuinpiireissä, ja köyhyys lisää tätä peloittavaa onnettomuutta".

Mutta hän väitti muutakin, se sokea mies, ja hänen äänessään oli onnettomuuden alaiseksi joutuneen miehen katkeruutta, miehen, jolle yhteiskunta ei anna kylliksi syömistä. Hän kuului Lontoon sokeitten äärettömään armeijaan, ja hän vakuutti, että sokeainkodeissa he eivät saa puoliksikaan riittävästi syödäkseen. Hän esitti päivän ruokalistan:

Aamiainen – 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.

Päivällinen – 3 unssia lihaa.

1 viipale leipää.

1/2 naulaa perunoita.

Illallinen – 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.

Oscar Wilde – Jumala armahtakoon hänen sieluaan! – päästää vankilassa olevan lapsen puolesta huudon, joka sangen hyvin sopii myös vankilassa olevan miehen ja naisen huudoksi:

"Toinen asia, josta vankilassa oleva lapsi kärsii, on nälkä. Hänelle annettava ruoka käsittää palasen tavallisesti huonosti leivottua vankilaleipää ja kupillisen vettä aamiaiseksi kello puoli kahdeksan. Kello kaksitoista hän saa päivällistä, jona on kupillinen karkeata maissijauhosekoitusta ('möykkyä') ja puoli kuusi palasen kuivaa leipää ja kupillisen vettä illalliseksi. Tämä ruokajärjestys tuottaa vahvalle, täysi-ikäiselle miehellekin aina jonkinlaista sairautta, pääasiallisesti tietysti ripulin ja sitä seuraavaa heikkoutta. Suuressa vankilassa onkin senvuoksi vartijain tapana jaella säännöllisesti sitovia lääkkeitä asiaankuuluvina tarpeina. Lapsi taas ei yleensä lainkaan kykene syömään tällaista ruokaa. Jokainen, joka jotakin lapsista tietää, tietää myös, kuinka helposti lapsen ruoansulatukseen vaikuttaa itkunpuuska, mieliharmi ja kaikenlainen henkinen hätä. Lapsi, joka on itkenyt koko pitkän päivän ja ehkä puolen yötä yksinäisessä hämärävaloisessa komerossa ja joka on kauhun vallassa, ei voi syödä tällaista karkeata, kamalaa ruokaa. Se pikku lapsi, jolle vartija Martin antoi korppuja, itki nälkäänsä tiistaiaamuna eikä millään kyennyt syömään hänelle aamiaiseksi tarjottua leipää ja vettä. Martin läksi ulos aamiaista tarjottuaan ja osti muutamia makeita korppuja lapselle, kun ei voinut sietää sen näkevän nälkää. Se oli hänen puoleltaan kaunis teko, ja siksi sen ymmärsi lapsikin, joka lainkaan tuntematta vankilan johtokunnan määräyksiä kertoi eräälle vanhemmalle vartijalle, kuinka ystävällinen tämä nuorempi vartija oli hänelle ollut. Tuloksena tietysti oli raportti ja Martinin ero."

Robert Blatchford vertailee työhuoneen vaivaishoitolaisen päivämuonaa sotamiehen muonaan, jota hänen sotilaana ollessaan ei pidetty kyllin riittävänä, vaikka se on kahta vertaa runsaampi vaivaishoitolaisen muonaa:

Vaivaishoitolaiselle … Ruoka-aine … Sotilaalle.

3 1/4 unssia … Lihaa … 12 unssia.

15 1/2 unssia … Leipää … 24 unssia.

6 … unssia … Kasviksia … 8 unssia.

"Täysikasvuinen miespuolinen vaivaishoitolainen saa lihaa (lientä lukuunottamatta) vain kerran viikossa, ja vaivaishoitolaisilla on melkein kaikilla sellainen kalpea tahdasmainen hipiä, joka on nälännäkemisen varma merkki."

Seuraava taulukko sisältää vertailun työhuoneen hoidokin viikoittaisen ruokamäärän ja työhuoneen virkailijan viikoittaisen ruokamäärän välillä:

Virkailijalle … Ruoka-aine … Hoidokille

7 naulaa … Leipää … 6 3/4 naulaa.

5 naulaa … Lihaa … 1 naula 2 unssia.

12 unssia … Sianlihaa … 2 1/2 unssia.

8 unssia … Juustoa … 2 unssia.

7 naulaa … Perunoita … 1 1/2 naulaa.

6 naulaa … Kasviksia … ei ollenkaan.

1 naula … Jauhoja … ei ollenkaan.

2 unssia … Rasvaa … ei ollenkaan.

12 unssia … Voita … 7 unssia.

ei ollenkaan … Riisiputinkia. 1 naula.

Ja sama kirjoittaja huomauttaa: "Virkailijan muona on paljon runsaampi kuin hoidokin; mutta ilmeisestikään sitä ei ole pidetty kyllin runsaana, sillä virkailijan taulukkoon liittyy muistutus, joka sanoo, että 'kaksi shillinkiä kuusi pennyä rahassa maksetaan sitäpaitsi viikoittain jokaiselle laitoksessa asuvalle virkailijalle ja palvelijalle'. Jos kerran hoidokin ravinto on riittävä, niin miksi virkailijan pitää saada enemmän? Ja ellei virkailijalla ole liikaa, niin voiko hoidokki saada kyllikseen vähemmästä kuin puolesta virkailijan ruokamäärästä?"

Mutta nälkää eivät näe ainoastaan geton asukas, vanki ja vaivaishoidokki. Maaseudun irtolainenkaan ei tiedä, miltä tuntuu, kun vatsa on aina täynnä. Päinvastoin juuri hänen tyhjä vatsansa on ajanut hänet kaupunkiin niin monilukuisena. Tarkastakaammepa työmiehen toimeentuloa eräässä Bradfieldin köyhäinhoitopiirissä Berksissä. Edellyttäen, että hänellä on kaksi lasta, vakinainen työpaikka, vuokra vapaa asunto ja keskimääräinen viikon palkka kolmetoista shillinkiä, joka on sama kuin 3 dollaria 25 senttiä, niin tällainen on hänen viikon talousarvionsa:

sh. pennyä

Leipää (5 neljännestä) ......... 1 10

Jauhoja (1/2 gallonia [4,35 l])… 0 4

Teetä (1/4 naulaa) ......... 0 6

Voita (1 naula) ........... 1 3

Rasvaa (1 naula) ........... 0 6

Sokeria (6 naulaa) ......... 1 0

Sianlihaa tai muuta lihaa (noin 4 naulaa) 2 8

Juustoa (1 naula) ........... 0 8

Maitoa (puoli kupillista tiivistettyä) .. 0 3 1/4

Öljyä, kynttilöitä, tärkkiä, saippuaa,

suolaa, pippuria j.n.e ...... 1 0

Hiiliä .............. 1 6

Olutta .............. ei ollenkaan

Tupakkaa .............. ei ollenkaan

Vakuutus ("säästäväisyys") ...... 0 3

Työväen ammattikunta ......... 0 1

Puita, työkaluja, lääkkeitä j.n.e. … 0 6

Vakuutus ("tapaturma") ja vaatteiden

varalle .............. 1 1 3/4

Yhteensä .............. 13 0

Äskenmainitun piirin työhuoneenhoitajat ylpeilevät tarkalla taloudenpidollaan. Hoidokki maksaa viikkoa kohti:

sh. pennyä

Miespuolinen ............ 6 1

Naispuolinen ............ 5 6 1/2

Lapsi ............... 5 1 1/2

Jos työmies, jonka talousarvio äsken esitettiin, luopuisi työpaikastaan ja menisi työhuoneeseen, niin saisivat nämä hoitajat maksaa:

sh. pennyä.

Hänestä itsestään ........... 6 1 1/2

Hänen vaimostaan ........... 5 6 1/2

Hänen kahdesta lapsestaan ...... 10 2 1/2

Yhteensä .............. 21 10 1/2

Työhuoneelle maksaisi enemmän kuin punnan hänen ja hänen perheensä toimeen tuleminen, minkä hän jollakin tavoin onnistuu tekemään kolmellatoista shillingillä. Ja sen lisäksi on tunnustettu tosiasia, että on suhteellisesti halvempaa pitää huolta suuresta ihmisjoukosta – ostaminen, keittäminen ja palvelus paljottain – kuin pienestä, esimerkiksi perheestä. Mutta samaan aikaan kuin tämä talousarvio tehtiin, oli samassa pitäjässä muuan perhe, ei neli-, vaan yksitoistahenkinen, jonka täytyi elää, ei kolmentoista, vaan kahdentoista shillingin (talvella yhdentoista shillingin) viikkotuloilla ja jolla ei ollut vuokravapaata asuntoa, vaan asunto, josta se maksoi kolme shillinkiä viikossa.

Täytyy siis ottaa huomioon ja selkeästi ymmärtää, että mikä köyhyyteen ja kurjuuteen nähden on totta Lontoossa, se on totta koko Englannissa. Vaikka Pariisi ei olekaan Ranska, niin Lontoon kaupunki on Englanti. Ne peloittavat olosuhteet, jotka Lontooseen painavat Kadotuksen-kuilun leiman, leimaavat koko yhdistyneen kuningaskunnan Kadotuksen-kuiluksi. Sellainen ajatus, että Lontoon purkamisella voitaisiin olosuhteita parantaa, on turha ja väärä luulo. Jos Lontoon 6,000,000 ihmistä jaettaisiin sataan kaupunkiin, kuhunkin 60,000, niin kurjuus kyllä erotettaisiin keskuksestaan, mutta siitä ei se vähenisi. Sen summa pysyisi yhtä suurena.

Tässä suhteessa on herra B.S. Rowntree tyhjentävästi eritellen todistanut maaseutukaupungeista saman, minkä Mr. Charles Booth on todistanut pääkaupungista, nimittäin että kokonainen neljännes asukkaista on tuomittu köyhyyteen, joka tuhoaa heidät ruumiillisesti ja henkisesti, että kokonainen neljännes asukkaista on riittävän ravinnon puutteessa, riittävän vaatetuksen, asunnon ja lämmön puutteessa ankarassa ilmanalassa ja tuomittu moraaliseen alennustilaan, joka saattaa heidät raakalaista alemmaksi puhtaudessa ja säädyllisyydessä.

Kuullessaan vanhan irlantilaisen talonpojan valitusta Kerryssä Robert

Blatchford kysyi, mitä hän tahtoi.

Vanha mies nojasi lapioonsa ja katsahti yli mustain turvekenttäin alenevaa aurinkoa kohti. "Mitäkö minä tahdon?" sanoi hän; sitten hän jatkoi syvällä vaikeroivalla äänellä pikemmin itsekseen kuin kysyjälle: "Kaikki uljaat poikamme ja rakkaat tyttäremme ovat poissa merten takana, ja vouti on anastanut minun sikani, ja tulva on vienyt viljani, ja minä olen vanha mies, ja minä toivon tuomiopäivää."

Tuomiopäivää! Sitä toivovat useammatkin kuin tuo vanhus. Koko maasta kuuluu nälkävalitus, getoista ja maakunnista, vankiloista ja tilapäishoitoloista, majataloista ja työhuoneista – kansan huuto, kansan, jolla ei ole tarpeeksi syömistä. Miljoonia ihmisiä, miehiä, naisia, lapsia ja pienokaisia, sokeat, kuurot, ontuvat ja sairaat, kulkureita ja raatajia, vankeja ja vaivaisia, Irlannin, Englannin, Skotlannin ja Walesin kansa on puutteellisen ravinnon varassa. Ja niin on siitä huolimatta, että viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle, että yksi työmies voi valmistaa puuvillavaatteet 250 ihmiselle, villaiset 300 ihmiselle ja kengät ja jalkineet 1,000 ihmiselle. Näyttää siltä, että 40,000,000 hoitaa isoa taloaan huonosti. Tuloja on kyllä tarpeeksi, mutta jotakin rikollisen väärää on hoidossa. Ja kukapa uskaltaa väittää, ettei sitä hoideta rikollisen huonosti, tätä isoa taloa, kun viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle, mutta miljoonilla ei ole tarpeeksi syötävää.