Kitabı oku: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä», sayfa 8
XIII.
DAN CULLEN, TOKKAMIES
Eilen seisoin eräässä "kunnan asuntojen" huoneessa lähellä Leman Streetiä. Jos minulla olisi edessäni niin synkeä tulevaisuus, että tietäisin saavani asua sellaisessa huoneessa kuolemaani asti, niin läksisinpä heti pois, pulahtaisin Thamesiin ja katkaisisin kerrassaan vuokravälipuheen.
Ei se ollut mikään huone. Siksi kohtelias täytyy olla kieltä kohtaan, ettei sano sellaista huoneeksi, kuten hökkeliä ei sano herraskartanoksi. Se oli koirankoppi, harakanpesä. Neljäkymmentäyhdeksän neliöjalkaa oli sen lattia-ala, ja katto oli niin matala, ettei ilmaa ollut sitä kuutioalaa, mikä brittiläiselle sotilaalle on määrätty kasarmissaan. Sohva-rottelo rääsyisine päällyksineen vei melkein puolet huoneesta. Jalkapuoli pöytä, tuoli ja pari laatikkoa lisäksi, eikä juuri kääntymistilaa jäänyt. Viidellä dollarilla olisi voinut ostaa kaiken, mitä oli näkyvissä. Lattia oli paljas, ja seinät ja katto olivat kirjaimellisesti täynnä veritäpliä ja tahroja. Jokainen täplä merkitsi jonkin syöpäläisen väkivaltaista kuolemaa, sillä paikka vallan kihisi eläviä, eikä sille vitsaukselle olisi kukaan mahtanut mitään paljain käsin.
Tässä komerossa asustanut mies, muuan Dan Cullen, tokkamies, oli nyt kuolemaisillaan sairaalassa. Mutta hän oli painanut persoonallisuutensa viheliäiseen ympäristöönsä siksi riittävästi, että saattoi aavistella, minkälainen mies hän oli. Seinällä riippui halpoja Garibaldin, Engelsin, Dan Burnsin ja muiden työväenjohtajain kuvia, ja pöydällä oli jokin Walter Besantin romaani. Hän tunsi Shakespearen teokset, sikäli kuin minulle kerrottiin, ja oli lukenut historiaa, sosiologiaa ja talousoppia. Ja itsekseen oli opiskellut.
Pöydällä, vihoviimeisen sekamelskan joukossa, oli paperiliuska, johon oli raapustettu: Herra Cullen, olkaa hyvä ja tuokaa takaisin se suuri valkea ruukku ja korkkiruuvi, jonka olen teille lainannut – esineitä, jotka naapurivaimo oli lainannut hänelle hänen sairautensa alkuasteella ja vaati nyt takaisin kuolemaa aavistellen. Iso valkea ruukku ja korkkiruuvi ovat siksi arvokkaita Kadotuksen-kuilun eläjälle, ettei voi antaa toisen kuolla rauhassa. Lopulta Dan Cullenin sielun näytti voittaneen se likaisuus, josta se turhaan pyrki nousemaan pois.
Siinä ovat pikku tarinan pääpiirteet, Dan Cullenin tarinan, mutta paljon on luettavissa rivien välistä. Hän oli alhaissyntyinen, kotoisin kaupungista ja maasta, missä luokkarajat ovat varsin jyrkät. Koko elämänsä hän raatoi ankarasti ruumiillaan; ja koska hän oli aukoillut kirjoja ja päässyt henkisten nuotioitten valopiiriin sekä osasi "kirjoittaa kirjeitä kuin lakimies", olivat hänen toverinsa valinneet hänet raatamaan ankarasti aivoillaan heidän puolestaan. Hänestä tuli hedelmänlastaajain johtaja, ja hän edusti tokkamiehiä Lontoon ammattineuvostossa sekä kirjoitteli uraauurtavia kirjoituksia työväen lehtiin.
Hän ei kumarrellut lähimmäisiään, vaikkapa nämä olisivatkin olleet hänen taloudellisia herrojaan ja vallinneet niitä lähteitä, joista hän eli, ja hän sanoi ajatuksensa vapaasti sekä taisteli taistelunsa hyvin. Suuressa tokkamiesten lakossa hänen havaittiin olleen johtavassa asemassa. Ja se oli Dan Cullenin loppu. Siitä päivästä lähtien hän oli merkitty mies, ja joka päivä runsaan kymmenen vuoden aikana hänet "kuitattiin" sen takia, mitä oli tehnyt.
Tokkamiehen työ on tilapäistä laadultaan. Hänen työssään on luodetta ja vuoksea, ja hän työskentelee ja on työttömänä sen tavaramäärän mukaan, mikä kulloinkin on paikasta toiseen siirrettävänä. Dan Cullen oli merkitty mustaan kirjaan. Häntä ei suinkaan erotettu työstä (se olisi aiheuttanut ikävyyksiä ja olisi varmasti ollut armeliaampaa), vaan päällysmies kutsui hänet työhön ainoastaan pariksi kolmeksi päiväksi viikossa. Tätä sanotaan "kurinpidoksi" eli "äksiisiksi". Se merkitsee nälistyttämistä. Mitään parempaa sanaa ei voi käyttää sitä kuvaamaan. Kymmenen vuoden kokemus murti hänen sydämensä, eivätkä sydämeltään murtuneet ihmiset voi elää.
Hän laskeutui vuoteelleen peloittavassa pesässään, joka kävi yhä peloittavammaksi hänen avuttomuutensa takia. Hän oli vailla sukua ja heimoa, yksinäinen vanha mies, katkeroitunut ja pessimistinen, hän tappeli syöpäläisten kanssa ikävissään ja katseli Garibaldia, Engelsiä ja Dan Burnsia, jotka tuijottelivat häneen veren tahraamilta seiniltä. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa tässä täyteen sullotussa kunnan kasarmissa (hän ei ollut rakentanut tuttavuussuhdetta kenenkään kanssa siellä), ja niin hänet jätettiin mätänemään.
Mutta Itäpään kaukorajoilta tuli muuan rajasuutari poikineen, hänen ainoat ystävänsä, häntä tervehtimään. Nämä puhdistivat hänen huoneensa, toivat puhtaat liinavaatteet kotoaan ja ottivat pois hänen lakanansa, jotka olivat mustanharmaat liasta. Ja he toivat hänen luokseen hoitajattaren kuningattaren armeliaisuuslaitoksesta Aldgatesta.
Tämä pesi hänen kasvonsa, pöyhi hänen vuoteensa ja puheli hänelle. Hoitajattaren oli hauska keskustella hänen kanssaan – kunnes Dan sai kuulla hänen nimensä. Niin, Blank oli hänen nimensä, vastasi tyttö viattomasti, ja sir George Blank oli hänen veljensä. Sir George Blank, niinkö? mylvähti vanha Dan Cullen kuolinvuoteeltaan; sir George Blank, Cardiffin tokkain lakimies, joka enemmän kuin kukaan muu kuolevainen oli vaikuttanut Cardiffin tokkamiesten ammattikunnan hajoamiseen ja saanut aatelisarvon vaivoistaan. Ja tämä oli hänen sisarensa. Silloin Dan Cullen nousi istuvilleen kurjassa vuoteessaan ja julisti kirousta tytölle ja koko hänen suvulleen; ja tyttö pakeni jääden sille tielleen, syvästi järkytettynä köyhäin kiittämättömyydestä.
Dan Cullenin jalat paisuivat vesitaudista. Hän istui päivät pitkät vuoteensa reunalla (estääkseen veden nousemasta ruumiiseensa), lattialla ei ollut mattoa, jalkain peittona oli ohut huopa ja hänen hartioillaan takin reuhka. Joku saarnaaja toi hänelle parin paperitohveleita, neljän pennyn arvoiset (minä näin ne), ja valmistautui latelemaan viittäkymmentä rukousta, taikka niillä main, Dan Cullenin sielun puolesta. Mutta Dan Cullen oli sitä laatua miestä, joka halusi pitää sielunsa omanaan. Hän ei halunnut päästää kaikkia Matteja, Jusseja tai Heikkejä neljän pennyn tohveleitten voimalla sitä peukaloimaan. Hän pyysi saarnaajaa ystävällisesti avaamaan akkunan, voidakseen nakata tohvelit pihalle. Ja saarnaaja läksi jääden sille tielleen, hänkin järkytettynä köyhäin kiittämättömyydestä.
Rajasuutari, vanha kunnon urho itsekin, vaikka tuntematon, läksi Danin tietämättä sen suuren hedelmätoiminimen pääkonttoriin, jonka palveluksessa Dan Cullen oli ollut tilapäisissä töissä kolmisenkymmentä vuotta. Heidän toimintatapansa oli sellaista, että melkein kaiken työn tekivät tilapäiset. Suutari kertoi heille miehen epätoivoisesta tilasta: vanha, murtunut, kuolemaisillaan, avuton ja rahaton, muistutti heitä, että hän oli tehnyt työtä heidän hyväkseen kolmekymmentä vuotta, ja pyysi heitä tekemään jotakin.
"Oh", sanoi liikkeenhoitaja, muistaen kyllä Dan Cullenin tarvitsematta turvautua kirjoihin, "mutta asia on niin, että olemme päättäneet, ettemme koskaan auta tilapäisiä työmiehiä, emmekä voi siis tehdä mitään".
Eivätkä he mitään tehneetkään, eivät edes antaneet suosituskirjettä Dan Cullenille, jotta tämä olisi päässyt sairaalaan. Eikä Lontoon kaupungissa suinkaan niinkään helposti pääse sairaalaan. Hampsteadissa, jos olisi lääkärintarkastuksissa läpäissyt, olisi saanut odottaa vähintään neljä kuukautta, ennenkuin olisi saattanut päästä sisälle, niin monia oli kirjoissa aikaisemmin. Suutari sai hänet lopuksi Whitechapelin sairaalaan, jossa kävi häntä usein katsomassa. Täällä hän havaitsi Dan Cullenin saaneen päähänsä, että häntä, kun hänen tilansa kerran oli toivoton, kiirehdittiin tieltä pois. Selvä ja johdonmukainen vanhan, murtuneen miehen päätelmä, se täytyy myöntää, miehen, joka on saanut kokea säälimätöntä "kurinpitoa" ja "äksiisiä" kymmenkunta vuotta. Kun häntä hiotettiin munuaistaudin takia, rasvan poistamiseksi munuaisista, Dan Cullen riiteli, että hiottaminen joudutti hänen kuolemaansa; sillä kun munuaistauti kulutti munuaiset pois, ei siellä voinut olla mitään rasvoja poistettavana, joten lääkärin selitys oli ilmeinen valhe. Siitä lääkäri suuttui eikä yhdeksään päivään tullut häntä lähellekään.
Sitten hänen sänkynsä asetettiin siten, että jalat ja sääret tulivat korkeammalle. Heti ilmeni ruumiissa vesitautia, ja Dan Cullen rähähti, että näin tehtiin, jotta saataisiin vesi vuotamaan hänen jaloistaan ruumiiseen ja hän sitä pikemmin kuolisi. Hän vaati päästä pois, ja vaikka he vakuuttivat hänen kuolevan portaille, hän laahusti enemmän kuolevana kuin elävänä rajasuutarin työpajaan. Tätä kirjoittaessani hän on kuolemaisillaan Temperance Hospital-sairaalassa, jonne hänen sitkeä ystävänsä rajasuutari, hälytettyään taivaan ja maan voimat, sai hänet sijoitetuksi.
Dan Cullen parka. Pimennon lapsi, joka tavoitteli tietoa, joka raatoi ruumiillansa päivisin ja opiskeli yön hämärissä, joka unelmoi unensa ja iski uljaasti asiansa puolesta; patriootti, ihmisten vapauden ystävä ja peloton taistelija; mutta ei lopuksikaan sellainen jättiläinen, että olisi voinut murtaa ne olosuhteet, jotka häntä kahlehtivat ja sitoivat, kyynikko ja pessimisti, joka läähättäen hengähti viimeiset tuskansa hylkymiehen vuoteella armeliaisuushoitolassa. – "Sitä minä sanon tragediaksi, kun kuolee mies, joka olisi voinut olla viisas, mutta ei voinut päästä viisaaksi."
XIV.
HUMALA JA HUMALANPOIMIJAT
Niin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että maaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan riippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa tuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan kamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa tuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja parialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat, jotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät Herra ties kuinka.
On arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta katulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua kuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä vielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta, porttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain, porttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja he tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei heistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia, epäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät inhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se seikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja vihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat häpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea mätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.
Onko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta, jonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja arvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua. Mutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten ja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset eläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat pelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä palatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien tarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten kanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa – Jumala paratkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat kannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun asti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan iskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien miespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.
Mutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä alalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa tuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta humalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa kylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria – Suom. muist.]. Tätä nykyä sitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.
Kylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä epäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät sekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on pakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään ravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi. Viikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia uutisotsakkeita:
Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä tuleentunut.
Sitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:
Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista. Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt tilapäisten oleskelijain lukumäärää.
Kaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut, peloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat että poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja sirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten ruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja telttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän mierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon lisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman pennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin patikoida takaisin Lontooseen.
"Vahinko ei tule kello kaulassa", sanoivat he, kääntäessään selkänsä vainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.
Jäljellejääneet hosuivat raivokkaasti puoliksi riivittyjen riukujen ääressä, saaden shillingin seitsemästä bushelista [Busheli = 3,348 litraa. – Suom. muist.] – palkkio mikä maksetaan hyvinä vuosina, kun humala on ensiluokkaista, ja huonoinakin vuosina, koska viljelijät eivät jaksa enempää maksaa.
Kohta myrskyn jälkeen kuljin läpi Testonin ja Länsi- ja Itä-Farleighin, kuuntelin humalanpoimijain napisemista ja näin humalan mätänevän maassa Barham Courtin ansareissa rakeet olivat särkeneet kolmekymmentätuhatta lasiruutuapa persikat luumut, pavut, omenat, rabarberit, kaalit melonit kaikki olivat pirstoutuneet palasiksi ja sekoittuneet möyhyksi.
Se kaikki oli tietysti omistajille ankara vahinko; mutta pahimmassakaan tapauksessa heistä ei ainoakaan jäänyt ruoatta tai juomatta, ei yhtään ateriaa vaille. Heitä sanomalehdet kuitenkin surkuttelivat palstamäärin ja heidän rahatappioitaan seulotan pitkästi yksityiskohdittain. "Herra Herbert L. laskee tappionsa 8,000 punnaksi" – "Herra F., kuulun ja mainion panimon omistaja, jolla on vuokralla kaikki maa tässä kunnassa, on kärsinyt 10,000 punnan tappion" ja "Herra L., Wateringburyn panimon omistaja, herra Herbert L: n veli, on myöskin menettänyt paljon". Humalanpoimijat, heistä ei mainittu mitään. Kuitenkin uskallan vakuuttaa, että ne erinäiset muutenkin varsin niukat ateriat, mitkä nälkäänäkevä William Buggles, nälkäänäkevä Bugglesin vaimo ja nälkäänäkevät Bugglesin pienokaiset menettivät, merkitsivät paljon suurempaa murhenäytelmää kuin Herra F: n menettämät 10,000 puntaa. Ja sitäpaitsi nälkäänäkevän William Bugglesin murheet voidaan kertoa tuhansilla, herra F: n taas tuskin viidellä.
Nähdäkseni, kuinka William Buggles ja hänen toverinsa jaksoivat, pukeuduin merimiestamineihini ja läksin ulos työn hakuun. Mukanani oli nuori itälontoolainen suutari Bert, joka seikkailuhalun houkuttelemana oli lähtenyt kanssani retkelle. Neuvoani seuraten hän oli vetänyt päälleen "pahimmat riepunsa", ja marssiessamme Lontoon tietä Maidstonesta hän epäili kovasti, että olimme liian huonossa asussa tarkoitustamme varten.
Eikä hän niinkään väärässä ollut. Pistäytyessämme erääseen kapakkaan kapakoitsija tuijotteli meitä varsin happamasti, eikä hänen naamansa valjennut, ennenkuin näytimme hänelle kolikoitamme. Rannikon asukkaat olivat kaikki epäluuloisia, ja lontoolaiset "herneenpalko-juhlijat", jotka vaunuissaan ajelivat ohitsemme, huutelivat meille solvauksia. Mutta ennenkuin olimme selvinneet Maidstonen piiristä, havaitsi ystäväni, että olimme yhtä hyvissä, ellemme paremmissakin vaatteissa kuin tavalliset humalamiehet. Muutamat niistä ryysyläisistä, joita tapasimme, olivat todella ihmeellisiä.
"Vesi näkyy laskeneen", sanoi muuan mustalaisen näköinen vaimo toverilleen saapuessamme vainiolle, missä poimijat riipivät humaloita pitkässä rivissä oleviin purtiloihin.
"Ymmärrätkö?" kuiskasi Bert. "Hän tarkoittaa sinua."
Ymmärsin. Ja myöntää täytyy, että vertaus oli sattuva. Kun vesi on laskenut, jäävät veneet matalikolle eivätkä pääse purjehtimaan, eikä merimies veden laskettua liioin pääse purjehtimaan. Merimiestamineeni ja tuloni humalavainiolle osoittivat, että olin laivaton merimies, matalikolle juuttunut, kuin haaksi liian matalassa vedessä.
"Voikos isäntä antaa meille työtä?" kysäisi Bert voudilta, joka oli ystävällisen näköinen vanhanpuoleinen mies ja kovin kiireissään.
"En", tuli päättäväisesti; mutta Bert riippui hänessä kiinni ja seurasi perässä, ja minä hänen jäljessään melkein yli koko vainion. Emme kumpikaan, enemmän Bert kuin minäkään, onnistuneet saamaan selville, päättelikö vouti meidän itsepintaisuutemme merkitsevän työhalua vai saiko surkea ulkonäkömme ja puheemme hänet heltymään. Mutta lopuksi hänen sydämensä pehmeni, ja hän osoitti meille joutilaan purtilon, jonka äärestä kaksi miestä oli livistänyt, koska – sikäli kuin pääsin selville – eivät pystyneet ansaitsemaan toimeentuloansa vastaavaa palkkaa.
"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se", varoitti vouti jättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.
Oli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian käsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään, saisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten tehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen välissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin kuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet olivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja riipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.
Teimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka heidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli ympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein yhtä nopsasti kuin mekin.
"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty", neuvoi meitä muuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.
Iltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä työssä ansainnut – ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan yhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä paljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja puolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta lasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää tämän kokonaisyksikön ansion.
"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi", sanoin Bertille. Emme näet olleet syöneet päivällistä.
"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita", vastasi hän.
Sen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet aikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen päivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme ylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen myötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin nakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului koota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut. Hänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada, ja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä bushelilta, mutta että saamme "käteen" eli meille maksetaan vain shillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että kultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka – viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai huono ja varsinkin, jos se oli huono.
Joka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa, keltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän, hyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella kuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset olivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka! Hekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta heidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta ja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin meri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän keskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti esi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin oli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan tuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole unohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.
"Ei ole enää humaloita, kaveri", valitti Bert.
Kello oli viisi, ja riukumiehet olivat tauonneet työstään, niin että jäljet voitiin siistiä, sillä sunnuntaina ei työskennelty. Tunnin verran meidän täytyi laiskoina odottaa mittaajien tuloa, laskevan auringon kintereillä hiipivän hallan kipristellessä jalkojamme. Viereiseen purtiloon oli kaksi vaimoa ja puolikymmentä lasta poiminut yhdeksän bushelia, niin että ne viisi bushelia, jotka mittaajat saivat meidän purtilostamme, osoittivat meidän työskennelleen yhtä hyvin; ne puolikymmentä lasta olivat iältään yhdeksästä neljääntoista vuoteen.
Viisi bushelia! Sen olimme poimineet kahdeksan ja puolen pennyn eli seitsemäntoista sentin palkasta, kahden miehen palkka kolmen ja puolen tunnin työstä. Neljä ja neljännes pennyä miestä kohti, hiukan enemmän kuin penny [Penny on noin 10 1/2 penniä. – Suom. muist.] tunnilta! Mutta meille oli määrä antaa "käteen" vain viisi pennyä koko summasta, vaikka mitanlaskija pienen rahan puutteessa antoi meille kuusi pennyä. Anomus ei auttanut mitään. Kovan onnen tarina ei pystynyt häneen. Hän julisti suureen ääneen, että me olimme saaneet yhden pennyn liikaa, ja läksi tiehensä.
Edellyttäkäämme seikan selventämiseksi, että todella olimme sellaisia, miltä näytimme, siis rahattomia miehiä; tilamme oli silloin tällainen: yö oli tulossa, emme olleet saaneet illallista, vielä vähemmän päivällistä ja omistimme yhteensä kuusi pennyä. Minulla oli siksi kova nälkä, että olisin syönyt kolmekin kuuden pennyn ateriaa, ja samoin oli Bertin laita. Yksi seikka oli ilmeinen. Jos olisimme tyydyttäneet vatsamme oikeutetuista vaatimuksista 16 2/3 prosenttia, olisi meidän kuusi pennyämme mennyt ja vatsamme olisi marissut yhä kärsineensä 83 1/3 prosenttia vääryyttä. Jouduttuamme taas rahattomiksi olisimme saaneet nukkua jossakin pensastossa, mikä ei tosin olisi vihoviimeinen paha, vaikka kylmä olisikin kuluttanut kohtuuttoman osan siitä, mitä olisimme syöneet. Mutta huomenna oli sunnuntai, jolloin emme voisi saada työtä, vaikka tyhmä vatsamme ei suostuisikaan tyytymään sellaiseen selitykseen. Meillä olisi siis ollut edessämme pulma: Kuinka saada kolme ateriaa sunnuntaina ja kaksi maanantaina, sillä "käteen" meille ei luovutettaisi mitään ennenkuin maanantai-iltana? Turvalat olivat täpötäynnä, sen tiesimme samoin kuin sen, että jos kerjäisimme isänniltä tai kyläläisiltä, oli varsin todennäköistä, että joutuisimme "lukemaan tiilenpäitä" neljäksitoista vuorokaudeksi. Mitäpä tehdä? Katselimme kai toisiamme epätoivoisina?
Emme silti, emme sinnepäinkään! Ylistimme tyytyväisinä Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten, varsinkaan humalanpoimijain kaltaisia, ja läksimme taivaltamaan Maidstonea kohden kilistellen taskussamme Lontoosta evääksi ottamiamme kolikoita.
