Kitabı oku: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä», sayfa 9

XV.
MEREN NAINEN

Ette suinkaan odottaisi tapaavanne "meren naista" Kentin sydämessä, mutta sieltäpä minä hänet löysin, Maidstonen köyhäinkorttelin syrjäkadun varrelta. Ei hänen ikkunassaan ollut ilmoitusta yösijan vuokraamisesta, ja minun täytyikin ankarasti anella, ennenkuin hän suostui antamaan minun nukkua etuhuoneessaan. Illalla laskeuduin puoleksi maanalaiseen keittiöön puhelemaan hänen ja hänen ukkonsa kanssa, joka oli Thomas Mugridge nimeltään.

Ja keskustellessani heidän kanssaan kaikki sen äärettömän koneiston viisaudet ja monimutkaisuudet, jota sanotaan sivistykseksi, haihtuivat mielestäni. Tuntui siltä, kuin olisin päässyt ihon ja lihasten läpi suoraan Englannin kansan alastomaan sieluun ja että Thomas Mugridgessä ja hänen muorissaan tapaisin merkillisen englantilaisen rodun perusolemuksen. Havaitsin heissä sen vaeltajahengen, joka on houkutellut Albionin poikia yli maiden ja merten, havaitsin sen äärettömän välinpitämättömyyden seurauksista, mikä on sekoittanut englantilaiset mielettömiin riitoihin ja turhanpäiväisiin taisteluihin, ja sen sisukkuuden ja itsepäisyyden, joka on ajanut heidät sokeasti läpi vastusten valtaan ja suuruuteen, ja samoin havaitsin sen tavattoman, käsittämättömän kärsivällisyyden, minkä voimalla kotiväki on pystynyt kestämään kaikesta tästä aiheutuneen kuorman, raatamaan valittamatta vuodesta vuoteen ja alistuvaisena luovuttamaan parhaat poikansa taistelemaan maailman ääriin ja kansoittamaan ne.

Thomas Mugridge oli yhdenkahdeksatta vuoden ikäinen ja pienoinen mies. Pienuutensa vuoksi hänestä ei ollut tullut sotilastakaan. Hän oli jäänyt kotiin raatamaan. Hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työntekoon. Ei hän mistään muusta mitään tietänytkään kuin työnteosta. Hän oli tehnyt työtä koko ikänsä, ja yhdenkahdeksatta ikäisenä hän yhä teki työtä. Joka aamu hän nousi kilpaa kiurun kanssa ja riensi pellolle päiväläisenä, sillä siksi hän oli syntynyt. Mugridge-muori oli seitsemänkymmentäkolme-vuotias. Seitsen-vuotiaasta hän oli ollut työssä vainioilla, aluksi poikain työssä, sitten miesten. Yhä nytkin hän teki työtä, piti kotinsa siistissä kunnossa, pesi, keitti ja leipoi sekä minun tultuani laittoi minulle ruoan ja sai minut häpeämään laittamalla vuoteenikin. Enemmän kuin puoli vuosisataa raadettuaan heillä ei ollut mitään, ei edes toivoa päästä vähemmällä vastedes. Mutta he olivat tyytyväiset. He eivät odottaneet mitään muuta eivätkä mitään toivoneet.

He elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset – painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi maanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella tutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä ja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä olevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen heitä, ja sen alla oli kirjoitus: "Tuleva kuningattaremme". Ja sen vieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä vanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: "Kuningattaremme kuusikymmen-vuotiaana".

"Makeinta on oma ansaitsema", kertaili Mugridge-muori, huomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.

"Eivät, emmekä me halua apua", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi tiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.

"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja joudumme tuuliajolle", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi päätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.

Hän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa maailmalla tai kuolleet. "Pienokainen" asui kuitenkin Maidstonessa, ja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin tekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän isillään ja äideillään ennen heitä.

Missäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli Austraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli kuollut Intiassa – ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät ja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot, muukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.

He näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa katseli siitä minua.

"Monesko poika on tämä?" kysäisin.

He naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan pojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja kuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa rykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia ja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia kaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan hyväksi.

Miss' aallot Pohjanmeren lyö, siell' asuu nainen aimo: joka pojan, minkä synnyttää, merimieheks se lähettää vaimo.

Yks hukkuu mailman äärillä, yks liki kotirantaa, ja viestin siitä saadessaan hän uusia poikia antaa.

Mutta "meren naisen" synnytyskyky on melkein ehtynyt. Kantapolvi on jo sammumassa, ja maa täyttyy. Hänen poikainsa vaimot saattavat jatkaa rotua, mutta hänen työnsä on lopussa. Englannin entisajan miehet ovat Austraalian, Afrikan ja Amerikan miehiä. Englanti on lähettänyt maailmalle parasta vertansa niin kauan ja tuhonnut jäljellejääneitä niin intohimoisesti, että "meren nainen" ei voi enää tehdä paljoa muuta kuin istuskella pitkät illat ja tuijotella seinällä olevaan kuninkaallisen korkeuden kuvaan.

Oikea brittiläinen kauppa-merimies on mennyttä. Kaupan palveluksessa ei enää harjaannu sellaisia merikarhuja, joita Nelson johti taisteluun Trafalgarin luona ja Niilin suulla. Kauppalaivat saavat suureksi osaksi miehistönsä ulkolaisista, vaikka englantilaiset vielä edelleenkin ovat päällystönä. Etelä-Afrikassa siirtolainen opettaa alkuasukasta ampumaan, mutta upseerit ryypiskelevät eivätkä välitä asioista. Kotona taas katukansa hoilottelee hassuna juhlissansa ja sotavirasto alentaa pestausvaatimuksiaan.

Eikä voikaan olla toisin. Sitkeinkään brittiläinen ei voi ikuisesti kestää sydänverensä juoksuttamista ja nälistyttämistään. Mugridgen muorit on karkoitettu kaupunkeihin, eivätkä he enää pysty synnyttämään kuin vähäverisiä ja sairaalloisia jälkeläisiä, jotka eivät saa tarpeeksi syödäkseen. Englanninkielisen rodun voima ei tätä nykyä ole tällä ahtaalla pikku-saarella, vaan Uudessa maailmassa meren takana, jossa ovat Mugridgen muorin pojat ja tyttäret. "Meren nainen" Pohjanmeren rannalla on jo melkein tehnyt tehtävänsä maailmassa, vaikka hän ei usko sitä. Hänen täytyy istua ja lepuuttaa väsyneitä kupeitaan, ja jos hän pelastuu joutumasta tilapäishoitolaan ja työhuoneeseen, se tapahtuu vain niiden poikien ja tyttärien avulla, jotka hän on kasvattanut vanhuuden- ja heikkoudenpäiviensä turvaksi.

XVI.
OMAISUUS JA IHMINEN

Ilmeisen materialistisissa sivistysoloissa, jotka perustuvat omaisuuteen eivätkä sielullisiin arvoihin, ei voida välttää omaisuuden arvostamista sielua tärkeämmäksi eikä sitä, että omaisuuteen kohdistuvia rikoksia pidetään paljon vakavampina kuin henkilöön kohdistuvia rikoksia. Jos mies ruhjoo vaimonsa mäsäksi tai katkoo muutamia hänen kylkiluitaan, se on aivan mitätön rikkomus verrattuna siihen, että hän nukkuu yönsä ulkona tähtien paisteessa, kun ei ole millä maksaa yösijaansa. Poikasesta, joka varastaa muutaman päärynän rikkaalta rautatieyhtymältä, on yhteiskunnalle suurempi uhka kuin nuoresta pedosta, joka aavistamatta hyökkää seitsemänkymmentä täyttäneen vanhuksen kimppuun. Ja nuori tyttö, joka keinottelee itselleen asunnon vakuuttamalla käyvänsä työssä, tekee niin vaarallisen rikoksen, että ellei häntä ankarasti rangaistaisi, hän ja hänenlaisensa saattaisivat koko omaisuusrakennelman luhistumaan. Jos hän olisi kasvot liassa kuljeksinut Piccadillyllä ja Strandilla aamuyöstä, poliisi olisi antanut hänen olla rauhassa, ja hän olisi kyennyt "maksamaan" yösijansa.

Seuraavat kuvaavat tapaukset on leikelty poliisioikeuden uutisista yhden ainoan viikon ajalta:

Widnesin poliisioikeus. Thomas Lynchiä syytettiin juopumuksesta ja järjestyksen häiritsemisestä sekä poliisin kimppuun käymisestä. Vastaaja koetti riistää erään putkaanvietävän naisen poliisilta, potkaisi tätä ja heitteli häntä kivillä. Sakotettiin 3 1/2 shillinkiä ensinmainitusta rikoksesta ja 10 shillinkiä sekä kulut poliisin hätyyttämisestä.

Glasgowin Queen's Parkin poliisioikeus. John Kane todistettiin syylliseksi vaimonsa pieksämiseen. Hänet on viisi kertaa ennen todettu syylliseksi samaan rikokseen. Sakotettiin 2 puntaa 2 shillinkiä.

Tauntonin piirin valaoikeus. John Painteria, iso, karkeatekoinen mies, työmies, syytettiin vaimonsa pieksämisestä. Vaimolla oli molemmat silmät mustina ja kasvot pahoin paisuksissa. Sakotettiin 1 punta 8 shillinkiä sekä kulut ja varoitettiin pysymään kunnolla.

Widnesin poliisioikeus. Richard Bestwickiä ja George Huntia syytettiin luvattomasta metsästyksestä toisen maalla. Hunt sai sakkoa 1 punnan ja kulut, Bestwick 2 puntaa ja kulut, varain puutteessa yksi kuukausi.

Shaftesburyn poliisioikeus. Thomas Bakeria syytettiin ulkona-nukkumisesta. Neljätoista vuorokautta.

Glasgowin keskuspoliisioikeus. Edward Morrisonia, alaikäinen poika, syytettiin viidentoista päärynän varastamisesta rautatieasemalta. Seitsemän vuorokautta.

Doncaster Borough'n poliisioikeus. James M'Gowania syytettiin salametsästyslain nojalla siitä, että häneltä oli tavattu metsästyskojeita ja muutamia jäniksiä. Sakotettiin 2 puntaa ja kulut tai yksi kuukausi.

Dunfermlinen sheriffioikeus. John Young, kaivosmies, oli käynyt Alexander Storrarin kimppuun, lyönyt häntä päähän ja ruumiiseen nyrkeillään, heittänyt maahan ja iskenyt häntä myös seipäällä. Sakkoa 1 punta.

Kirkcaldyn poliisioikeus. Simon Walkerin todistettiin käyneen erään miehen kimppuun ja lyöneen häntä ja iskeneen hänet maahan. Hyökkäys oli ollut aavistamaton, ja tuomari katsoi syytetyn olevan yhteiskunnalle suoranaiseksi vaaraksi. Sakkoa 30 shillinkiä.

Mansfieldin poliisioikeus. Joseph Jacksonia syytettiin Charles Nunnin pieksemisestä. Ilman mitään syytä vastaaja iski kantajaa kovasti kasvoihin, niin että tämä kaatui, ja potki häntä sitten päähän. Kantaja menetti tajuntansa ja joutui pariksi viikoksi lääkärin hoitoon. Sakkoa 21 shillinkiä.

Perthin sheriffioikeus. David Mitchelliä syytettiin salametsästyksestä. Hänet oli ennen kahdesti tuomittu, viimeksi kolme vuotta sitten. Sheriffiä kehoitettiin ottamaan huomioon lieventävät asianhaarat, koska Mitchell oli kaksiseitsemättä-vuotias eikä ollenkaan vastustanut metsänvartijoita. Neljä kuukautta.

Dundeen sheriffioikeus. John Murray, Donald Craig ja James Parkes syytteessä salametsästyksestä. Craigia ja Parkesia sakotettiin 1 punta kumpaakin, tai neljätoista vuorokautta vankeutta, Murrayta 5 puntaa, tai kuukausi vankeutta.

Reading Borough'n poliisioikeus. Alfred Mastersia, kuusitoista-vuotias, syytettiin nukkumisesta ulkona asumattomalla paikalla ja irtolaisuudesta, koska hänelle ei ollut mitään erikoista elinkeinoa. Seitsemän päivää.

Salisburyn kaupungin valaoikeus. James Moorea syytettiin kenkäparin varastamisesta erään myymälän ulkopuolelta. Yksikolmatta päivää.

Horncastlen poliisioikeus. George Brackenbury, nuori työmies, tuomittiin oikeuden lausunnon mukaan kokonaan aiheettomasta ja julmasta James Sargeant Fosterin pieksämisestä. Foster oli kahdeksannellakymmenellä. Sakkoa 1 punta ja 5 1/2 shillinkiä kuluja.

Worksopin valaoikeus. John Priestley oli syytteessä pastori Leslie Grahamin kimppuun käymisestä. Vastaaja, joka oli juovuksissa, lykkäsi lastenvaunuja ja työnsi ne eräitten kuormarattaiden eteen, niin että lasten vaunut kaatuivat ja lapsi putosi maahan. Rattaat kulkivat vaunujen yli, mutta lapsi ei vahingoittunut. Vastaaja kävi silloin rattaiden ajajan kimppuun ja senjälkeen kantajan kimppuun tämä kun nuhteli häntä käytöksestään. Vastaajan tuottamien vammojen vuoksi oli kantajan ollut pakko hakea lääkärin apua. Sakkoa 40 shillinkiä ynnä kulut.

Rotterdam West Ridingin poliisioikeus. Benjamin Storey, Thomas

Brammer ja Samuel Wikock olivat syytettyinä salametsästyksestä.

Kuukausi kullekin.

Southamptonin poliisioikeus. Henry Thomngtonia syytettiin ulkona nukkumisesta. Seitsemän päivää.

Eckingtonin poliisioikeus. Joseph Watts oli syytettynä yhdeksän sanajalan varastamisesta eräästä puutarhasta. Yksi kuukausi.

Ripleyn valaoikeus. Wincent Allen ja Georg Hall olivat salametsästyslain nojalla syytteessä siitä, että heiltä oli tavattu muutamia jäniksiä, ja John Sparham heidän avustamisestaan ja yllyttämisestään. Hall ja Sparham saivat sakkoa 1 punnan 17 shillinkiä ja 4 pennyä ja Allen 2 puntaa 17 shillinkiä ja 4 pennyä, kulut siihen luettuina, varojen puutteessa edelliset neljätoista päivää, viimeksimainittu kuukauden vankeutta.

Lounaispiirin poliisioikeus, Lontoo. John Probyn oli syytteessä vaikean ruumiinvamman tuottamisesta poliisille. Vangittu oli potkinut vaimoaan ja käynyt toisenkin vaimon kimppuun, joka oli nuhdellut häntä julmuudestaan. Poliisi koetti saada hänet menemään sisälle asuntoonsa, mutta vangittu kääntyi äkkiä häntä vastaan, iski hänet maahan lyömällä kasvoihin, potki häntä hänen maassa maatessaan ja yritti kuristaa hänet. Lopuksi vangittu tahallaan potkaisi poliisia vaaralliseen paikkaan, aiheuttaen vamman, joka estää hänet virantoimituksesta pitkäksi aikaa. Kuusi viikkoa.

Lambethin poliisioikeus, Lontoo. "Pienokainen" Stuart, yhdeksäntoista-vuotias, teatteriavustaja ammatiltaan, oli syytteessä siitä, että oli väärillä ilmoituksilla hankkinut itselleen 5 shillingin asunnon ja ravinnon, aikoen pettää Emma Brasieria. Emma Brasier, kantaja, on vieraskodin pitäjä Atwell Roadkadun varrella. Vangittu vuokrasi huoneen hänen asunnostaan, selittäen olevansa työssä Crown-teatterissa. Vangitun asuttua Brasierin luona pari kolme päivää tämä otti selvää asiasta ja havaittuaan tytön tiedot vääriksi vangitutti hänet. Vangittu selitti oikeudelle, että hän kyllä olisi tehnyt työtä, ellei hänen terveytensä olisi ollut niin kovin huono. Kuusi viikkoa pakkotyötä.

XVII.
KYKENEMÄTTÖMYYS

Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan keskustelua Mile End Waste-aukiolle. Oli yöaika, ja he kaikki olivat ylemmän luokan työmiehiä. He olivat kerääntyneet erään toverinsa ympärille, miellyttävän näköinen mies kolmissakymmenissä, ja kiivailivat hänelle varsin tiukasti.

"Mutta entä tämän halvan työvoiman maahantulo?" tiedusti yksi joukosta. "Whitechapelin juutalaisethan käyvät suorastaan kurkkuihimme."

"Ette saa heitä moittia", oli vastaus. "He ovat vallan samassa asemassa kuin mekin, ja eläähän heidän täytyy. Älkää moittiko miestä, joka tarjoutuu työhön teitä halvemmalla ja vie työpaikkanne."

"Mutta entäs vaimo ja lapset?" tenäsi hänen vastustajansa.

"Siinäpä se", oli vastaus. "Entä sen miehen vaimo ja lapset, joka tekee työtä halvemmalla kuin te ja vie teidän työpaikkanne? Hä? Entä hänen vaimonsa ja lapsensa? He liikuttavat häntä enemmän kuin teidän perheenne, eikä hän voi nähdä heitä nälkää näkemässä. Siispä hän alentaa työpalkkaansa, ja te saatte lähteä. Mutta ette saa moittia häntä, miesparkaa. Hän ei voi sille mitään. Palkka alenee aina, kun kaksi miestä tavoittaa samaa työtä. Se on kilpailun syy eikä sen miehen, joka hintaa alentaa."

"Mutta palkatpa eivät alene, kun on ammattikunta", huomautti joku.

"Siinäpä se, se on vallan totta. Ammattikunta ehkäisee kilpailun työntekijäin kesken, mutta ammattikunnan puuttuessa on kilpailu ankara. Silloin tulee Whitechapelin halpa työvoima. He ovat ammattitaidottomia, eikä heillä ole mitään ammattikuntia, ja he iskevät toistensa kurkkuihin ja särkevät meidän työsopimuksemme, ellemme kuulu voimakkaaseen ammattikuntaan."

Puuttumatta sen pitemmälle keskusteluun sain selville, että tämä mies Mile End Waste-aukiolla tehosti sitä tosiasiaa, että kun kaksi miestä tavoitteli samaa työtä, palkan täytyi aleta. Jos hän olisi tunkeutunut syvemmälle asian ytimeen, hän olisi huomannut, että ammattikuntakaan, olipa se vaikka parinkymmenen tuhannen jäsenen suuruinen, ei voi pitää palkkoja korkealla, jos parikymmentätuhatta työtöntä yrittää päästä järjestyneiden tilalle. Juuri nyt on tästä saatavissa verraton esimerkki, kun Etelä-Afrikassa olleet sotilaat palaavat ja heidät vapautetaan palveluksesta. Kymmenin tuhansin heitä joutuu työttömäin armeijaan, ja he ovat epätoivoisessa hädässä. Koko maassa palkkataso osoittaa yleistä alenemista, ja kun se aiheuttaa työriitoja ja lakkoja, käyttävät sitä hyväksensä työttömät, jotka iloisina tarttuvat lakkolaisten hylkäämän työkaluihin.

Nylkemisjärjestelmä, nälkäpalkat, työttömäin armeija sekä suuret kodittomain ja asunnottomain joukot ovat välttämättömiä pahoja, niin kauan kuin työhön on pyrkimässä enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla. Ne miehet ja naiset, joita olen tavannut kaduilla, piikkilöissä ja pihdeissä, eivät ole olleet siellä siksi, että sitä näissäkään olosuhteissa pidettäisiin "helppona tienestinä". Lienen kaiketi siksi selvästi kuvannut, mitä heidän on siedettävä ja kestettävä, että voin olettaa ilmenneen, että heidän elämänsä on kaikkea muuta kuin helppoa.

Tavallinen laskutaito riittää osoittamaan, että täällä Englannissa on helpompaa ansaita säännöllinen ruokansa ja yösijansa tekemällä työtä kahdenkymmenen shillingin viikko palkalla kuin kävellä katuja. Katuja kuljeksiva kärsii enemmän ja työskentelee ankarammin paljon vähäisemmällä tuloksella. Olen kuvaillut heidän yönviettoansa ja kuinka he ruumiillisen väsymyksen pakottamina menevät yömajoihin "lepäämään". Eikä yömaja suinkaan merkitse helppoa ansiota. Riipiä neljä naulaa köysitäpettä, särkeä kaksitoista sentneriä kiviä taikka toimittaa mitä mieltäkääntävimpiä askareita viheliäisen ruoan ja yösijan vastikkeeksi, se merkitsee tavatonta tuhlausta niille miehille, jotka sitä tekevät. Viranomaisten puolelta se on ilmeistä ryöväämistä. He antavat miehille näiden työstä paljon vähemmän kuin kapitalistiset isännät. Yksityisen isännän palveluksessa he saisivat samasta työstä palkan, jolla voisivat hankkia paremman vuoteen, parempaa ruokaa, enemmän mielenvirkistystä ja ennen kaikkea enemmän vapautta.

Niinkuin sanottu, miehen yömajaan-meno on hulluutta. Ja miehet tietävät sen itsekin, mikä näkyy siitä, että he kammoavat sitä, kunnes ruumiillinen uupumus heidät pakottaa sinne. Miksipä he sinne menisivät? Eivät sen takia, että he olisivat työhön kyllästyneitä työmiehiä. Aivan päinvastoin, he ovat vetelehtimiseen kyllästyneitä vetelehtijöitä. Yhdysvaltain kulkuri on melkein poikkeuksetta työhön kyllästynyt. Hän pitää kulkurielämää kevyempänä elämisenä kuin työntekoa. Mutta näin ei ole laita Englannissa. Täällä ne, joilla on valta, tekevät kaikkensa saadakseen kulkurin ja vetelehtijän kyllästymään elämäänsä, ja kyllä hän totisesti on melkoisen kyllästynyt olento. Hän tietää, että hän kahden shillingin päiväpalkalla, mikä on vain viisikymmentä senttiä, saisi kolme tavallista ateriaa, yösijan ja vielä parisen pennyä taskurahaa. Hän tekisi mieluummin työtä ansaitakseen nuo kaksi shillinkiä kuin nauttiakseen yömajan armeliaisuutta. Sillä hän tietää, että hänen silloin ei tarvitsisi tehdä työtä niin ankarasti eikä hän saisi niin sietämätöntä kohtelua osakseen. Mutta hän ei tee sitä siksi, että työhön pyrkimässä on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.

Kun työväkeä on tarjolla enemmän kuin työtä, on siitä seurauksena seulominen. Kaikilla teollisuuden aloilla kyvyttömämmät tungetaan syrjään. Ja kyvyttömyyden vuoksi syrjään tungetut eivät voi nousta, vaan heidän täytyy luisua alaspäin, ja luisumista jatkuu, kunnes he ovat ehtineet omalle tasolleen, sellaiselle tasolle teollisuuskoneistossa, jossa he ovat kyvykkäitä. Tästä seuraa välttämättömästi, että kyvyttömämmän täytyy luisua pohjaan asti, missä hän surkeasti nääntyy kärsimyksiinsä.

Silmäys riittää osoittamaan, että täällä pohjassa olevat lopullisesti kyvyttömät ovat melkein järjestään mieleltään, ruumiiltaan ja siveelliseltä olemukseltaan haaskoja. Tämän säännön poikkeuksena ovat äsken saapuneet, jotka ovat vain kykenemättömiä ja joissa haaskiintumisprosessi on vasta alussa. Kaikki täällä olevat voimat, se on muistettava, ovat hävittävää laatua. Kelvollinen ruumis (joka on joutunut tänne järjen hitauden ja kyvyttömyyden takia) surkastuu nopeasti ja käpristyy epämuotoiseksi; puhdas mieli (jonka heikko ruumis on tänne luisuttanut) rumentuu ja likaantuu nopeasti. Kuolevaisuus on hirvittävän runsas, mutta sittenkin täällä kuollaan aivan liian vitkallisesti.

Tällainen teurastamo siis Kadotuksen-kuilu on rakenteeltaan. Koko teollisuuskoneistossa tapahtuu herkeämätön seulominen. Kyvyttömät työnnetään syrjään ja survaistaan alas. Moninaiset seikat aiheuttavat kyvyttömyyttä. Konemies, joka on säännötön ja vailla vastuuntunnetta, painuu alaspäin, kunnes hän joutuu omalle paikalleen, esimerkiksi tilapäistöihin, joissa työ jo luonnostaan on säännötöntä ja vain vähän tai ei ollenkaan vastuunalaista. Niiden, jotka ovat hitaita ja kömpelöitä, jotka ovat ruumiiltaan tai mieleltään heikkoja tai joilta puuttuu hermojen, hengen tai ruumiin ryhtiä, täytyy vaipua pohjalle, milloin nopeasti, milloin porras portaalta. Tapaturma, joka riistää kyvykkäältä työmieheltä kyvyn, saattaa hänet kyvyttömäksi, ja hänen täytyy vaipua alas. Ja iäkkääksi vanhenevan työmiehen, jolta tarmo lannistuu ja järki himmenee, täytyy aloittaa tämä peloittava vaellus alaspäin, joka ei tunne muuta pysähdyspaikkaa kuin pohjan ja kuoleman.

Tästä viimeisestä asteesta puhuvat Lontoon tilastot hirveitä asioita. Lontoon väkiluku on seitsemäs osa yhdistyneen kuningaskunnan koko väestöstä, ja Lontoossa kuolee vuosittain joka neljäs täysi-ikäinen virallisen armeliaisuuden hoteissa, joko työhuoneessa, sairaalassa tai vaivaistalossa. Kun otetaan lukuun se seikka, että varakkaat eivät siten päätä päiviänsä, on ilmeistä, että ainakin joka kolmas täysikasvuinen työläinen kuolee virallisen armeliaisuuden huomassa.

Osoitukseksi siitä, kuinka hyvästäkin työmiehestä äkkiä voi tulla kyvytön ja mitä hänelle silloin tapahtuu, soveltuu kertomus M'Garryn kohtalosta, M'Garryn, joka on kolmekymmentäkaksi-vuotias ja nyt työhuoneen hoidokkina. Kertomus on lainattu erään ammattikunnan vuosikertomuksesta:

Olin työssä eräässä Sullivanin kemikaali-työpajassa Widnesissä. Työskentelin ulkovajassa, ja minun täytyi kulkea pihan poikki. Kello oli kymmenen illalla, mutta valaistusta ei ollut. Pihan poikki kulkiessani tunsin jonkin tarttuvan jalkaani ja vääntävän sen irti ruumiistani. Menin tajuttomaksi enkä tietänyt pariin päivään, miten minun oli käynyt. Seuraavana sunnuntai-iltana tulin tajuihini ja havaitsin olevani sairaalassa. Tiedustin hoitajalta, mikä minun jalkojani vaivasi, ja hän selitti molempien jalkojeni olevan poikki.

Pihassa oli paikallaan-pyörivä vipulaitos maahan kaivettuna. Kuoppa oli 18 tuumaa pitkä, 15 tuumaa syvä ja 15 tuumaa leveä. Vipulaitos pyörähti kuopassa kolme kierrosta minuutissa. Kuoppa ei ollut mitenkään aidattu eikä peitetty. Tapahtuman jälkeen ovat peittäneet kuopan rautalevyllä… Antoivat minulle 25 puntaa. Sitä eivät myöntäneet korvaukseksi, sanoivat antaneensa sen vain armeliaisuudesta. Siitä maksoin 9 puntaa pyöräkoneesta, jolla voin liikkua käsivoimin.

Olin työssä silloin, kun jalkani katkesivat. Sain palkkaa kaksikymmentäneljä shillinkiä viikossa, vähän enemmän kuin muut miehet, sillä tein mitä tahansa. Kun oli joku vaikea työ tehtävänä, valittiin minut tavallisesti se suorittamaan. Herra Manton, isännöitsijä, kävi luonani sairaalassa useita kertoja. Hiukan parannuttuani kysyin häneltä, voisiko hän ehkä antaa minulle työtä. Hän vakuutti, että saisin olla huoletta, koska yhtiö ei ollut sydämetön. Minusta pidettäisiin joka tapauksessa huolta… Herra Manton lakkasi käymästä luonani, ja viimeisellä kerralla hän sanoi aikovansa pyytää johtokuntaa antamaan minulle viidenkymmenen punnan shekin, jotta voisin mennä ystävieni luo Irlantiin.

M'Garry-parka. Hän sai parempaa palkkaa kuin toiset miehet, koska hän pyrki eteenpäin ja pani parastaan, ja kun vaikea työ oli tehtävänä, hän oli se mies, jolle se uskottiin, Mutta silloin puuttui sattuma asiaan, ja hän joutui työhuoneeseen. Toisena vaihtoehtona oli mennä kotiin Irlantiin ystäväinsä rasitukseksi loppuiäkseen. Lähempi erittely on tarpeetonta.

Täytyy ymmärtää, että työväki itse ei voi määrätä kyvykkyyttään, vaan sen määrää työn kysyntä. Jos kolme miestä pyrkii samaan työhön, niin kykenevin siihen pääsee. Toiset kaksi, kuinka taitavia sitten ovatkin, pysyvät siitä huolimatta kykenemättöminä. Jos Saksa, Japani ja Yhdysvallat anastaisivat koko maailman rauta-, hiili- ja kutomamarkkinat, niin sadattuhannet englantilaiset työmiehet joutuisivat heti työttömäksi. Muutamat siirtyisivät maasta, mutta maahan jäävät ryntäisivät tarjoamaan työtään toisille teollisuusaloille. Seurauksena olisi työväestön yleinen seulonta pohjasta pinnalle asti, ja kun tasapaino olisi saavutettu, olisi Kadotuksen-kuilun pohjalla olevien kykenemätönten luku lisääntynyt sadointuhansin. Jos taas toiselta puolen olosuhteet pysyisivät ennallaan ja kaikki työntekijät lisäisivät kaksin kerroin kyvykkäisyyttään, olisi kyvyttömiä kuitenkin sama määrä, vaikka jokainen kyvytön olisi kaksin kerroin taitavampi kuin ennen ja taitavampi kuin monet kyvykkäät olivat ennen olleet.

Kun työhön tarjoutumassa on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla, on kyvyttömiä aivan yhtä paljon kuin työväkeä on liikaa, ja kyvyttöminä he ovat tuomitut vitkallisesti ja tuskallisesti tuhoutumaan. Seuraavassa luvussa on tarkoituksena osoittaa kykenemättömien työtä ja elintapoja kuvaamalla, kuinka heidät tungetaan syrjään ja kuinka he tuhoutuvat sekä kuinka nykyisen teollisuusyhteiskunnan voimat hillittömästi ja kevytmielisesti kasvattavat heidän joukkoaan.