Kitabı oku: «Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia», sayfa 2
Vankila
Kaksi päivää raadoin vankilan pihatöissä. Se oli kovaa työtä, ja vaikka minä teeskentelin voimattomuutta vähän väliä, uuvuin lopulta tykkänään. Syy oli ruoan. Sellaisella ei tehdä kovaa työtä. Vain vettä ja leipää saimme. Kerran viikossa olisi meidän kuulemma ollut saatava lihaa, mutta aina ei sitä kaikille riittänyt, ja kun siitä ensin oli kaikki ravinto jo soppaa keitettäessä otettu, ei ollut niin väliä, saiko sitä kerran viikossa maistaakseen vai eikö.
Sitten oli tässä vesi-leipä-ruoassa se oleellinen puute, että kun vettä olisi ollut kyllin, ei leipää riittänyt. Leipäannos oli noin kahden nyrkin kokoinen, ja kolme sellaista sai kukin päivässä. Yksi hyvä puoli, se täytyy myöntää, sillä vedellä oli – se oli kuumaa. Aamulla sitä nimitettiin "kahviksi", päivällä oli sen arvonimi "soppaa" ja illalla se oli naamioitu "teeksi". Mutta samaa vanhaa tuttua vettä se aina oli. Vangit nimittivät sitä "taikajuomaksi". Aamulla se oli mustaa – väri oli saatu poltetuista leivänkannikoista. Päivällä oli siitä väri vähennetty ja lisätty suola sekä tippanen rasvaa. Illalla se tarjottiin punaisenruskeahkon värin mukana, jota oli mahdoton tarkemmin määritellä; se oli hiton huonoa teetä, mutta mainiota kuumaa vettä.
Me olimme nälkäistä väkeä, me Erie Countyn vankilan asukkaat. Vain "pitkäaikaiset" tiesivät, mitä merkitsi riittävä ruoka. Syynä oli se, että ne olisivat pian kuolla kupsahtaneet meidän "lyhytaikaisten" ruokolla. Minä tiesin, että pitkäaikaiset saivat täyttävämpää muonaa, heitä näet oli koko rivi alalattialla meidän hallissamme, ja kun olin hallimiehenä, varastelin heidän ruokiaan, kun niitä kantelin. Ei voi elää pelkällä leivällä, varsinkaan kun sitäkin on vähän.
Tulomatkatoverini täytti lupauksensa. Kahden pihatöissä viettämäni päivän jälkeen minut otettiin kopistani ja korotettiin luottamusvirkaan, "hallimieheksi". Aamuin illoin kannoimme vangeille leivät heidän koppeihinsa, mutta kello 12 käytettiin toista jakotapaa. Vangit tulivat työstä pitkinä riveinä. Astuessaan halliin he irroittivat kätensä edelläolevan olalta. Juuri oven sisäpuolella oli leipäpinoja ja niiden ääressä seisoi ensimmäinen hallimies ja kaksi tavallista. Minä olin toinen niistä. Meidän tehtävämme oli pitää leivät tarjolla vankien marssiessa ohi. Kun minun tarjottimeni tyhjeni, astui toverini tilalle sylyksineen. Kun häneltä loppui, oli minulla taas täysi kantamus. Ja ohi kulkivat rivissä vangit, joista kukin oikealla kädellä otti leipänsä.
Ensimmäisen hallimiehen tehtävä oli toisenlainen. Hän käytti kalikkaa. Seisoi vieressä vaanien. Ja nuo nälkäiset haaskat eivät koskaan päässeet harhaluulosta, että joskus voisi saada siepatuksi kaksi leipää. Minun kokemukseni mukaan ei se koskaan onnistunut. Ensimmäisen hallimiehen kalikka iski kuin tiikerin käpälä tuollaisen uskalikon kättä kohti: hän arvioi hyvin etäisyyden ja oli murskannut niin monta kättä sillä kalikalla, että osui aina ja erehtymättä. Hän ei iskenyt harhaan, ja rikkonutta vankia hän rankaisi tavallisesti pidättämällä tältä sen ainoankin leivän, joten mies sai mennä koppiinsa ainoana aterianaan kupillinen vettä.
Ja väliin, näiden nälkäisten miesten loikoillessa kopeissaan, näin satakin leipää kätkössä hallimiesten kopeissa. Tuo takavarikoimisemme voi näyttää järjettömältä, mutta se kuului saalistukseemme. Me olimme taloudelliset valtiaat hallissamme ja menettelimme sivistyksen valtiaitten tavoin. Meidän hallussamme oli väestön ravintovarastot, ja juuri niin kuin verottajaveljemme ulkopuolella vankilan, me annoimme kansan maksaa.
Teimme kauppaa leivällä. Kerran viikossa saivat pihatöissä olevat viiden sentin kappaleen purutupakkaa. Tämä oli rahaa valtakunnassamme. Kaksi tai kolme leipäannosta siitä tupakasta, se oli vaihtotaksamme. Ja vaihtoivat ne. Eivät siksi, että olisivat pitäneet vähemmän tupakasta, vaan siksi, että pitivät leivästä enemmän. Ah, tiedän kyllä, että menettelimme niin kuin se, joka ryöstää makeisen lapselta, mutta mitäs teit? Meidän oli elettävä. Ja totta kai oli yritteliäisyydestä palkinto tuleva. Sitäpaitsi – olihan meillä vankilan ulkopuolella esikuvat, jotka menettelivät samoin, suuremmassa mittakaavassa vain ja kauniimpia nimiä käyttäen.
En ymmärrä, miten noiden onnettomien raukkojen olisi käynytkään, jos meitä ei olisi ollut! Taivas tietää, että meidän toimestamme kävi leivän kiertokulku Erie Countyn vankilassa. Niin kyllä, me edistimme huolellisuutta ja säästäväisyyttä niiden keskuudessa, jotka tupakkansa uhrasivat. Entäs sitten esimerkki, jonka annoimme. Jokaisen vangin rinnassa asui ainainen kunnianhimo kohota sellaiseksi kuin me olimme ja päästä saalistamaan. Yhteiskunnan tukipylväitä olimme – totisesti!
Tässä oli nälkäinen mies, mutta vailla tupakkaa. Ehkäpä hän oli tuhlari, joka jo oli annoksensa kuluttanut. Hyvä; hänellä oli housunkannattimet. Annoin niistä puolen tusinaa leivänpaloja – tusinankin, jos ne olivat hyvät. En minä niitä housunkannattimia käyttänyt, mutta mitä se teki. Kulman takana asui pitkäaikainen – kymmenen vuotta miestaposta. Hän halusi ostaa housunkannattimet. Sai ne minulta lihaa vastaan. Sitä minä halusin. Tai hänellä oli repaleinen, kanneton romaani. Se oli aarre. Voin lukea sen ja sitten myydä leipureille kakusta tai kokeille lihasta ja kasviksista tai lämmittäjille kunnon kahvista tai jollekin sanomalehdestä, joka joskus livahti taloon, taivas tiesi miten. Kokit, leipurit ja lämmittäjät olivat vankeja kuten minäkin, ja he asuivat hallissamme yllämme olevassa koppirivissä.
Näin vallitsi täydellinen vaihtokauppajärjestelmä Erie Countyn vankilassa. Olipa rahaakin liikkeessä. Sitä saivat väliin lyhytaikaiset salakuljetetuksi, tavallisesti se tuli parturisaalistustietä, tulokkaiden tullauksesta, mutta enimmäkseen sitä tuli pitkäaikaisten kopeista – mistä he sitä saivat, en tiedä.
Asemansa takia oli ensimmäinen hallimies ihan rikkaan maineessa. Lukuisain saalistuskeinojensa lisäksi hän verotti meitä. Me kiskoimme voittoa yleisestä surkeudesta, ja esimiehemme oli ylinnä. Hänen luvallaan me liikettämme harjoitimme, ja lupakirjasta oli maksettava. Kuten sanoin, häntä pidettiin rikkaana; itse en koskaan hänen rahojaan nähnyt, ja hän asui koppiaan yksin kaikessa komeudessaan.
Mutta että rahaa tehtiin tässä vankilassa, siitä näin todistuksen omin silmin, ollessani kolmannen hallimiehen koppitoverina. Hänellä oli seitsemäntoista dollaria. Joka ilta hän laski rahojaan kello 9:n jälkeen, kun meidät oli koppiimme suljettu. Ja joka ilta hän selitti minulle, mikä minua odotti, jos ilmiannoin hänet toisille hallimiehille. Hän pelkäsi rosvoja, ja niitä uhkasikin kolmelta taholta.
Ensinnä vartijat. Niitä voisi tulla kopla, joka saattaisi pieksää hänet muka tottelemattomuudesta ja heittää hänet "yksinäiseen" (maan alla olevaan luolaan); siinä mellakassa ne dollarit saisivat siivet. Sitten voisi ensimmäinen hallimies kiristää ne uhkaamalla erottaa hänet ja ajaa kovaan työhön pihalle. Ja vielä oli kymmenen meitä tavallista hallimiestä. Jos me saimme vainun hänen rikkauksistaan, niin olipa vaara suuri hänen jonakin kauniina päivänä joutua nurkkaan koko joukon kynsissä ja menettää kaikki. Oh, susia me olimme – juuri kuten nekin, jotka Wallstreetillä liiketointa harjoittavat.
Hänellä oli hyvät syynsä pelätä meitä, mutta olipa syytä minullakin varoa häntä. Hän oli iso, lukutaidoton roikale, entinen osterirosvo Chesapeaken lahdelta; oli ollut viisi vuotta Sing-Singissä ja oli yleensä hirvittävä lihaasyövä peto. Hänen tapanaan oli pyydystää ansoilla varpusia, jotka lensivät halliin avoimien ristikkojen lomitse. Saatuaan riistan hän kiidätti sen koppiinsa, ja minä olen nähnyt hänen syljeksivän luita ja höyheniä ahmiessaan sitä raakana. Ei, minä en ilmiantanut häntä toisille hallimiehille. Tässä vasta ensi kerran hiiskahdan niistä dollareista.
Mutta verotinpa minä silti häntäkin. Hän oli rakastunut erääseen naisvankiin. Ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja minä siis luin hänelle kirjeet ja kirjoitin vastaukset. Ja minä otin maksun, tietysti. Mutta ne olivatkin hyviä kirjeitä. Minä kirjoitin niitä antaumuksella, panin niihin parastani, ja voitin naikkosen hänelle; vaikka kyllä minä vähän aavistelen, että se oli rakastunut niihin kirjeisiin eikä mieheen. Sanon toistamiseen, että ne kirjeet olivat suurenmoisia.
Toinen saalistuskeinomme oli "tulen lainaaminen". Me olimme taivaallisia sanansaattajia, tulen tuojia, tuossa salpojen ja telkien rautamaailmassa. Kun miehet tulivat illoin työstä ja olivat teljetyt koppiinsa, halusivat he vetää savut. Silloin me iskimme tuon jumalallisen kipinän, juoksimme pitkin kaltereita, kopilta kopille, kädessä käryävä "taula". Ne, jotka olivat viisaita, tai joiden kanssa me olimme kauppasuhteissa, pitivät taulansa varalta. Mutta kaikki eivät saaneet sitä jumalallista kipinää. Se miekkonen, joka ei kaivanut mitään esille, meni savuitta sänkyynsä. Mutta mitäpä se meitä liikutti? Me pidimme hänet muistissamme, ja jos hän kävi koppavaksi, otti meistä pari kolme hänet käsittelyyn ja antoi "kuka käski".
Tällainen nähkääs oli hallimiesten toimintaohjelma. Meitä oli kolmetoista. Vankeja oli puolisen tuhatta hallissamme. Meidän tuli hoitaa tehtävämme ja pitää järjestystä. Viimeksimainittu oli vartijain tehtävä, mutta he jättivät sen meille. Meidän oli vastattava järjestyksestä; jos emme sitä tehneet, potkittiin meidät takaisin kovaan työhön, saimmepa ehkä maistaa kellariluolaakin. Mutta niin kauan kuin pidimme järjestystä, saimme myös harjoittaa omaa erikoista liiketointa.
Pysähtykääpä hetkeksi ajattelemaan tätä asiaa. Tässä oli meitä kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme hirmukeinoin. Tietysti vartijat olivat takanamme. Viime hädässä kutsuimme heitä avuksi, mutta jos sen teimme kovin usein, tuotti se heille häiriötä, jossa tapauksessa he saattoivat ruveta ajattelemaan tarmokkaampain luottamusmiesten ottamista tilallemme. Mutta mepä emme heitä usein kutsuneetkaan, paitsi tyynesti vain, silloin kun tarvitsimme saada jonkun kopin oven auki päästäksemme uppiniskaiseen vankiin käsiksi. Tällöin vartija avasi oven ja asteli pois, ettei joutuisi sen todistajaksi, mitä tapahtui, kun puoli tusinaa hallimiehiä meni koppiin miestä "käsittelemään".
Enpä puhu mitään tämän käsittelyn yksityiskohdista. Mutta sittenkin se oli vain yksi ja kuului lievemmänlajisiin Erie Countyn vankilan kauhuihin, jotka eivät siedä painomustetta. Eipä niitä myöskään osaa aavistaa eikä ajatella. En osannut minäkään, vaikk'en juuri ollut mikään viime kevään kananpoikanen tämän maailman teillä ja olin syvälle kurkistanut ihmisolemuksen kuiluihin. Tarvittaisiin syvälle menevä pohjausluoti, jos mielisi ulottaa sen vankilan pohjamutiin; minä vain keveästi kuorin pintakuohan, sellaisenaan kuin sen näin.
Väliin, esim. aamuisin, kun vangit peseytyivät, olimme me kolmetoista jotenkin yksin heidän keskellään, ja jokaisella heillä oli jotakin hampaan kolossa meitä vastaan. Kolmetoista viittäsataa vastaan – ja pelko oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.
Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi – iskeä raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies maahan.
Muistan hauskannäköisen nuoren mulatin, joka sai päähänsä mielettömän ajatuksen vaatia oikeuksiaan. Ja selvä oikeushan hänellä oli, mutta se ei häntä rahtuakaan auttanut. Hänen koppinsa oli ylimmässä kerroksessa. Kahdeksan hallimiestä otti sen päähänpiston häneltä puolessatoista minuutissa – sillä juuri sen verran aikaa kului hänen oveltaan parvekkeen päähän ja siitä viisien porrasvälien kautta alastuloon. Hän kulki koko sen matkan kaikkien muiden ruumiinosiensa paitsi jalkojensa varassa, eivätkä ne kahdeksan hallimiestä olleet jouten. Mulatti tupsahti lattialle lähelle minua. Hän nousi jalkojensa varaan ja oikaisihe pystyyn silmänräpäykseksi. Siinä hän leväytti käsivartensa ja päästi hirveän kauhistuksen ja sydäntävihlovan tuskan kiljahduksen. Samassa putosivat vanginvaatteiden viime riekaleet paljastaen hänen ylt'yleensä verta tulvivan ruumiinsa. Sitten hän lysähti kasaan tajuttomana. Hän oli oppinut läksynsä, ja jokainen vanki, joka sen kiljahduksen kuuli, oli myös läksyn oppinut. Minä niiden joukossa. Ei ole kaunis näky se, kun mies murskataan puolessatoista minuutissa.
Kerronpa sitten, kuinka taulasta tulta lainaten saalistettiin. Joukko tulokkaita on sijoitettu hoidossani oleviin koppeihin. Sinä kuljet hehkuva taula kädessä. "Hei, Hessu, annappas tulta", sanoo joku. Tuo merkitsee, että hänellä on tupakkaa. Pistät hänelle taulan ja nojaudut kuin sattumalta kalteriovea vasten. "Voikos Hessu antaa vähän tupakkaa?" sanot. Jos hän ei ymmärrä pelin sääntöjä, vannoo hän juhlallisesti, ettei hänellä ole enää yhtään. Hyvä. Sinä valitat surua ja menet. Mutta tiedät, että taulaa riittää hänelle vain sen päivän. Seuraavana päivänä tulet ja hän sanoo: "Hei Hessu, annas tulta." Sanot: "Eihän sinulla ole tupakkaakaan." Etkä anna. Puolen tunnin, tunnin, parin, kolmen perästä astelet ohi ja mies sanoo lempeällä äänellä: "Tulisitko tänne." Tulet. Pistätä kätesi kalterin raosta ja saat kourasi täyteen kallista tupakkaa. Sitten annat tulta.
Väliin tulee kuitenkin sellainen vanki, jota ei saa riistää. Miehestä mieheen kulkee salaperäinen sanoma, että häntä on kohdeltava säädyllisesti. Mistä sanoma leviää, siitä ei tietoa. Varmaa vain on, että mies on "väleissä". Joko ylempäin hallimiesten tai vartijain kanssa, tai on hyvä kohtelu ostettu ylemmiltä saalistajilta; miten lienee, rauhansa takia on paras jättää hänet rauhaan.
Me hallimiehet olimme välikäsiä ja liikennöitsijöitä. Me välitimme vaihtoa aivan eri osissa vankilaa olevien vankien kesken. Tietysti otimme tullia mennen tullen. Usein täytyi tavaran kulkea puolen tusinan miehen kautta, joista kukin vei veronsa tai vastapalveluksilla maksatti vaivansa.
Väliin jäi velkaa palveluksista, väliin taas oli saamassa. Minä esim. aloitin avustajani velallisena. Viikkoa myöhemmin pisti muuan lämmittäjistä kirjeen käteeni. Oli saanut sen joltakin parturilta. Tämä oli saanut sen siltä vangilta, joka oli auttanut minua tuomaan tavaroita tullessani. Palkkioksi minun oli nyt vietävä perille tuo kirje. Se ei ollut hänen kirjoittamansa, vaan erään pitkäaikaisen, ja oli osoitettu naisosastolle. Oliko se, jolle minun oli kirje toimitettava, sen vastaanottaja vaiko välikäsi hänkin, sitä en tiedä. Sain vain tunnusmerkit ja määräyksen antaa hänelle.
Kaksi päivää kirje oli minulla; sitten tuli tilaisuus. Naisvangit paikkasivat vaatteemme. Joukko hallimiehiä sai toimekseen hakea vaatemyttyjä naisosastolta. Minä laittausin mukaan. Ovi oven jälkeen avautui edessämme, ja vihdoin pääsimme naisosastoon. Isossa huoneessa oli joukko naisia paikkaustouhussa. Silmäni etsivät kuvailtua naista. Näin hänet ja laittausin lähelle. Kotkansilmäiset vartijat pitivät meitä silmällä. Minulla oli kirje kämmenelläni, ja katsein ilmaisin hänelle asian. Hän näytti odottaneen jotakin ja oli varuillaan. Mutta vartijattarista muuan oli hänen vieressään. Jo olivat toverini nostaneet käärönsä hartioilleen. Hetki oli menossa hukkaan. Minä viivyttelin tutkistellen siteitä. Eikö tuo akka nyt osaa katsoa muuanne? – Juuri silloin eräs nainen aloitti pienen pelin erään meikäläisen kanssa – ojensi jalkansa ja tönäisi häntä, tai muuta sellaista. Vartijatar katsahti sinnepäin ja antoi terävän muistutuksen. En tiedä, oliko tuo välikohtaus tahallinen, mutta tilaisuuteni tiesin tulleen. Vastaanottajanaisen käsi valahti sylistä sivulle. Minä kumarruin ottamaan kääröäni, livautin kirjeen hänen käteensä ja sain häneltä toisen. Seuraavana hetkenä oli mytty hartioillani, akan katse kohdistui taas minuun, kun olin viimeinen mies, ja minä riensin tovereitteni jälkeen. Kirjeen annoin lämmittäjälle, tämä toimitti sen parturille, ja tulotoverini käsien kautta se kulki pitkäaikaiselle.
Usein välitimme kirjeitä niin mutkallisia teitä, ettemme tietäneet lähettäjää emmekä vastaanottajaa. Olimme vain renkaina ketjussa. Jossakin pisti vanki jotenkin kirjeen kouraani antaen seuraavan "renkaan" osoitteen. Kaikki tällaiset palvelukset edellyttivät hyväntekiäisiä. Koko vankilan yli ulottui ristirastinen verkko. Ja me, joiden käsissä liikenne oli, otimme kapitalistisesta yhteiskunnasta saamamme opin mukaan raskaita veroja välityspalkkioksi. Me suoritimme palveluksia voitoksemme, vaikka väliin olimme tekevinämme niitä rakkaudestakin.
Koko ajan pysyttelin hyvissä väleissä tulotoverini kanssa. Hän oli tehnyt minulle suuria palveluksia ja odotti minun ne korvaavan. Pois päästessämme oli meidän määrä liikuskella yhdessä ja katsella "hommia". Hän näet oli rikollinen – ei mikään ensi luokan jalokivi kylläkään, vaan sellainen pikkuvoro, joka saattoi varastaa ja rosvota, tehdä murtovarkauksiakin ja hätätilassa päätyä vaikka murhaan. Monta hiljaista hetkeä me haastelimme. Hänellä oli joitakin "hommia" kiikarissa, ja minulla oli määrätty tehtäväni niissä, ja me suunnittelimme tarkoin yksityiskohdat. Olin ollut mukana jos jonkinlaisessa ja sattunut yhteen rikollistenkin kanssa, eikä toverini osannut uneksia, että vain petkutin häntä, antaen hänelle aikaa kolmekymmentä päivää. Hän luuli minun olevan oikeaa lajia, piti minusta, kun en ollut typerä, ja piti minusta luullakseni hieman itsenikin takia. Enpä tietenkään aikonut ryhtyä rosvoilemaan, mutta pöllö olisin ollut, jos olisin hylännyt ystävyyden edut. Joka on kuumalla helvetin laavalla, ei voi tarkoin valita tietään, ja niin oli laitani Erie Countyn vankilassa. Minun piti olla sakin mukana tai tehdä kovaa työtä pihalla veden ja leivän varassa, ja sakissaolo merkitsi välejä hänen kanssaan.
Ei ollut elämämme yksitoikkoista. Joka päivä sattui jotakin, joku sai kaatuvatautikohtauksen, toinen tuli hulluksi, tappeli, tai joku hallimies oli humalassa. Tallukka-Jack, hallimies, oli tähti "lasinpuhaltajani" joukossa. Pillsburg-Joe, toinen hallimies, oli tavallisesti hänen seuralaisensa, ja puheenpartena oli, että Erie Countyn vankila oli ainoa paikka, missä voi olla "tuulessa" joutumatta putkaan. En tiedä, mutta niin kerrottiin, että varastosta jotenkuten saatu kaliumbromidi oli heillä humaltumisvälineenä. Mutta sen tiedän, että hyvän humalan he väliin ottivat.
Hallimme oli kattila, jossa kuohui yhteiskunnan kuona ja pohjasakka – perinnöllisiä tylsämielisiä, rappeutuneita, harhaanjoutuneita älypäitä, kaatuvatautisia, hirviöitä, raukkoja, sanalla sanoen ihmiskunnan painajaisten kokoelma. Varsinkin oli kaatuvatauti edustettuna. Se näytti tarttuvan. Kun yksi alkoi, saivat toisetkin kouristuksia. Olen nähnyt seitsemän yht'aikaa sen kourissa. Heidän valituksiinsa sekaantui mielipuolten raivoaminen. Turhaa oli lähettää hakemaan lääketieteen ylioppilasta tai tohtoria. Mokomilla pikkujutuilla ei saanut heitä vaivata.
Useimmiten sai kouristuskohtauksia 18-vuotias hollantilaispoika. Milteipä kerran päivässä. Pidimme hänet alakerrassa lähellämme. Hänen saatuaan joitakin kohtauksia pihalla hylkäsivät vartijat hänet meidän haltuumme. Hänet pantiin samaan koppiin erään lellipojan kanssa. Tästä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Kun toinen sai kohtauksen, jähmettyi toinen kauhusta.
Hollantilainen ei osannut sanaakaan englanninkieltä. Hän oli farmarin poika ja oli saanut 90 päivää jonkin käsikähmän takia. Ulvoen hän ennusti kohtauksen tuloa. Ulvoi kuin susi. Jäykistyi myös seisoalleen, mikä oli hyvin epämukavaa, sillä lopuksi hän kaatui pitkin pituuttaan maahan. Kun kuulin sen pitkäveteisen ulvonnan, sieppasin luudan ja juoksin hänen kopilleen. Kun meillä ei ollut avaimia, en päässyt sisään. Hän nousi seisoalleen ahtaassa kopissa ja värisi kouristuksissa, silmistä kiertyi valkuainen esille, ja kuului ulvonta kuin kadotetun suusta. En saanut hänen toveriaan ojentamaan kättään avuksi. Tämä vain kiemurteli ylävuoteella tuijottaen tuota ulvojaa. Mies parka. Ei ollut järkensä kovin kirkas ilmankaan. Ihme, ettei mennyt ihan sekaisin.
Minun ainoa aseeni oli luuta. Pistin sen ovihäkin lomitse pojan rintaa vasten ja odotin. Kun kohtaus sitten tuli, alkoi hän huojua edestakaisin. Liikutin luutaani sen mukaan, sillä eihän voinut tietää, milloin hän muksahtaisi eteenpäin. Kun se tapahtui, lievensin luudallani lankeamista. Vaikka teinkin parastani, ei hän koskaan päässyt maahan aivan keveästi, vaan iski naamansa veriseksi kivilattiaa vasten. Kun hän oli siihen kellistynyt, kaadoin sangollisen kylmää vettä hänen niskaansa. En tiedä, oliko se sopiva parannuskeino, mutta tapa oli sellainen Erie Countyn vankilassa. Mitään muuta ei hänelle koskaan tehty. Tunnin pari hän siinä märkänä lojui ja kiipesi sitten laverilleen. Vartijoita ei saanut hakea apuun, sen tiesin. Mitä merkitsi yksi kouristuskohtaus!
Viereisessä kopissa asui omituinen olento – kuusikymmentä päivää, kun oli syönyt Barnumin likaämpäristä. Niin ainakin hän itse kertoi. Oli hyvin löylynlyömä, mutta aluksi varsin lempeä ja rauhallinen. Juttu oli niin kuin hän oli kertonut. Hän oli hairahtunut sirkuksen pihalle ja nälissään syönyt sirkusväen päivällisen tähteitä. "Se oli hyvää leipää", vakuutti hän usein minulle, "ja liha oli verratonta". Poliisi oli nähnyt, ottanut hänet kiinni, ja tässä hän nyt oli.
Kerran kuljin hänen koppinsa ohi kädessäni kappale ohutta rautalankaa. Hän pyysi sitä niin vakavasti, että pistin sen hänelle. Nokkelasti hän paloitteli sen paljain sormin ja kiersi palasista mukiinmeneviä hakaneuloja. Hioi ne teräviksi kopin lattiaa vasten. Sen jälkeen kävin oikeata neulakauppaa. Minä hankin raaka-aineet ja myin tuotteet. Hän teki työn. Palkaksi annoin hänelle ylimääräisiä leipäannoksia ja joskus lihanpalan tai soppaluun, jossa vielä oli ydintä.
Mutta vankilassaolo vaikutti häneen ja hän kävi väkivaltaiseksi. Hallimiehet huvikseen häntä härnäilivät. Täyttivät hänen heikot aivonsa jutuilla suuresta omaisuudesta, jonka hän oli muka perinyt. Vankilaan hänet oli toimitettu, jotta saataisiin se riistetyksi häneltä. Pitihän hänenkin käsittää, ettei likaämpäristä syöminen mikään vankila-asia ollut. Väärin hänet oli tänne tuotu. Se johtui salaliitosta hänen omaisuuttaan vastaan.
Ensin kuulin hallimiesten nauraen kertovan keksinnöstään. Sitten mies kysyi minulta neuvoa, miten saisi miljoonansa itselleen, ja valtuutti minut salapoliisikseen. Minä yritin parhaani mukaan tyynnytellä häntä, puhuin epämääräisesti mahdollisesta erehdyksestä ja lausuin, että saattoi olla toinen samanniminen mies. Hän ihan rauhoittui, mutta kun en saanut hallimiehiä jättämään häntä rauhaan, hölmistyttivät he hänet yhä enemmän. Vihdoin hän pani toimeen metelikkään kohtauksen, kaatoi minut maahan, peruutti salapoliisivaltuuteni ja teki lakon. Neulakaupusteluni lakkasi. Hän kieltäytyi valmistamasta neuloja ja heitteli minua raaka-aineilla, kun kuljin ohitse.
En enää päässyt hänen suosioonsa. Toiset hallimiehet uskottelivat hänelle, että minä olin salapoliisi ja niiden vehkeilijäin palveluksessa. Tekivät hänet ihan hulluksi. Päähänpisto iskeytyi häneen lujasti, ja vihdoin hänestä tuli vaarallinen mielipuoli. Vartijat eivät viitsineet kuunnella hänen juttujaan varastetuista miljoonista, ja hän syytti heitä osallisuudesta rikokseen. Eräänä päivänä hän heitti kupillisen kuumaa teetä yhtä vartijaa vasten, jolloin hänen juttunsa tutkittiin. Vahtimestari puhutteli häntä jonkun hetken kalterien läpi ja vei hänet sitten lääkärien tarkastettavaksi. Hän ei enää palannut, ja usein olen ajatellut, onkohan hän kuollut vai vieläkö mietiskelee niitä miljooniaan jossakin hourujenhoitolassa.
Tulipa vihdoin vapautuksen päivä. Samalla pääsi kolmas hallimies, ja se lyhytaikainen tyttö, jonka olin kirjeilläni hänelle valloittanut, odotteli vankilan portilla. He lähtivät onnellisina yhdessä. Minä lähdin toverini seurassa. Jalan astelimme Buffaloon. Olihan meillä määrä yhdessä pysyäkin! Yhdessä kerjäsimme lantteja ja upotimme ne kolmen sentin oluttuoppeihin. – Mutta koko ajan katselin tilaisuutta päästäkseni hänestä. Satuin saamaan tietooni, milloin eräs tavarajuna lähti. Laskin tarkoin aikani. Kun hetki tuli, olimme kapakassa, edessämme kuohuvat olutlasit. Olisin kernaasti heittänyt hyvästit. Hän oli ollut hyvä toveri. Mutta en uskaltanut. Pistäysin ulos takaovesta ja hyppäsin yli aidan. Se oli nopea kiepsahdus, ja muutaman minuutin kuluttua olin tavarajunassa New-Yorkin ja Pennsylvanian välisellä linjalla.
