Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 2

Tietävätköhän nuo hellät äidit, jotka vapautuneina lastensa hoitamisesta antautuvat kaupungin iloisiin huvituksiin, minkä kohtelun kapalolapsi maalla saa osakseen? Pienimmänkin askareen tarjoutuessa, kapalolapsi ripustetaan naulaan kuin vaatemytty; ja sen ajan kuin imettäjä pitämättä kiirettä toimittaa askareensa, tuo poloinen riippuu siinä ikäänkuin ristiinnaulittuna. Kaikki lapset, joita on havaittu tässä asemassa olevina, ovat olleet kasvoiltaan punasinervät; kun rinta on ollut kovassa puristuksessa, ei veri ole päässyt kiertämään vaan on noussut päähän; ja on luultu poloisen olevan vallan tyytyväisen, kun sillä ei ole ollut voimaa huutaa. En tiedä, montako tuntia lapsi voi pysyä tässä tilassa menettämättä henkeänsä, mutta en suinkaan luule, että sitä voi kestää pitkään. Siinä, luullakseni, suurimpia kapaloiden tuottamia mukavuuksia.

Väitetään, että kapaloimatta jätetyt lapset voisivat asettua vaarallisiin asentoihin ja tehdä liikkeitä, jotka voisivat vahingoittaa niiden jäsenten oikeata kehittymistä. Tuo on väärän viisauden järkeilyjä, joita kokemus ei koskaan ole todeksi osottanut. Niistä monista lapsista, joita meitä älykkäämmät kansat imettävät ja kasvattavat vallan vapaina kapaloista, ei yksikään saa vammaa tai tule rammaksi. Niillä ei ole tarpeeksi voimaa tehdä vaarallisia liikkeitä, ja kun sattumalta asettuvat väkinäiseen asentoon, niin sen aiheuttama kipu heti panee ne sen hylkäämään.

Päähämme ei vielä ole pälkähtänyt panna kapaloihin koiranpentuja ja kissanpoikasia; huomataanko tästä laiminlyömisestä niille olevan jotakin vahinkoa? Ihmisten lapset ovat raskaammat ja kömpelömmät, se kyllä myönnetään; mutta ne ovat myös suhteellisesti heikommat. Tuskin ne voivat liikkua, miten ne sitten voisivat vioittua rammoiksi? Jos ne käännettäisiin selälleen loikomaan, ne kuolisivat tässä asennossa, kuten kilpikonna, kun eivät kykenisi kääntymään.

Naiset eivät tyydy yksistään siihen, että ovat hylänneet lasten imettämisen, he lisäksi menettävät halun synnyttää lapsia; onhan tämä seuraus vallan luonnollinen. Niin pian kuin äiteys käy rasittavaksi, keksitään kyllä keino vapautua siitä kokonaan: aviollista yhteyttä tahdotaan harjottaa niin, ettei kartu lapsia, jotta voitaisiin antautua nautintoon niin usein kuin suinkin, ja näin käytetään suvun vahingoksi se viehätys, joka on annettu sen kartuttamista varten. Tämä tapa ynnä muut väkiluvun vähenemisen syyt osottaa meille mikä kohtalo läheltä uhkaa Europpaa. Tämän maanosan synnyttämät tieteet, taiteet, filosofia ja tavat muuttavat sen ennen pitkää erämaaksi. Siinä tulee asumaan villipetoja; eipä se silloin ole suuresti muuttanut asujamia.

Olen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka teeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat niin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti he osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää heiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi suostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi huutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo päästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja uhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Onneksi sentään maalla tapaa kieltäytyvämpiä vaimoja kuin teidän vaimonne ovat! Vielä onnellisempi seikka olisi se, jos se aika, jonka nämä voittavat, tulisi käytetyksi yksinomaan teitä varten!

Naisen velvollisuuksista ei ole mitään epäilystä olemassa; kysymys on vaan siitä, onko, äitien halveksiessa velvollisuuttaan, yhdentekevää saako lapsi ravintonsa äidin vai toisen maidosta. Puolestani pidän tätä kysymystä, jonka arvostelijoita lääkärit ovat, naisten eduksi ratkaistuna.¹¹ Minä puolestani olen myöskin sitä mieltä, että lapsen on parempi imeä terveen imettäjän kuin sairaan äidin maitoa, sillä sen kautta se voisi saada jonkun uuden taudin siitä verestä, josta se on syntynyt.

Mutta onko kysymystä tarkastettava ainoastaan aineelliselta kannalta ja tarvitseeko lapsi vähemmin äidin huolenpitoa kuin hänen rintaansa? Toiset naiset, jopa eläimet voivat antaa lapselle maitoa; jonka äiti siltä kieltää; mutta äidin hoitoa ei mikään voi korvata. Se nainen, joka imettää toisen eikä omaa lastansa, on huono äiti; mitenkä hänestä siis voisi tulla hyvä imettäjä? Tosin hän saattaa siksi kehittyä, mutta hitaasti, sittenkuin tottumus on muuttanut luonnon; mutta huonosti hoidettu lapsi ehtii kuolla sata kertaa, ennenkuin sen imettäjä on ruvennut tuntemaan äidin hellyyttä sitä kohtaan.

Mutta jos näin edullinen asianlaita esiintyykin, nimittäin että imettäjä hellästi kiintyy hoidokkaaseensa, niin siitä kuitenkin johtuu epäkohta, jonka yksinään pitäisi riistää jokaiselta tunteelliselta vaimolta halu imetyttää lastansa toisella, nimittäin se seikka, että toinen jakaa hänen kanssaan äidinvelvollisuuksia, tai oikeammin että hän luovuttaa ne pois, että näkee lapsensa rakastavan toista naista yhtä paljon ja enemmänkin kuin häntä itseään, että huomaa lapsen äitiään kohtaan tunteman hellyyden armoksi, mutta kasvatusäitiään kohtaan tunteman hellyyden velvollisuudeksi. Sillä olenhan velkapää tuntemaan lapsen kiintymystä siihen henkilöön, joka on suonut minulle äidin huolenpitävän hoidon.

Tapa, jolla koetetaan saada tämä epäkohta korjatuksi, on se, että herätetään lapsissa halveksimista niiden imettäjää kohtaan, kohtelemalla näitä tavallisina palvelijattarina. Kun heidän tehtävänsä on täytetty, niin lapsi otetaan pois tai imettäjä erotetaan palveluksestaan: ja kohtelemalla häntä tylysti häneltä viedään halu käydä katsomassa kasvattiaan. Jonkun vuoden kuluttua tämä ei enää näe häntä eikä tunne häntä. Äiti, joka luulee astuvansa hänen sijalleen ja korjaavansa laiminlyömisensä ankaruudella, erehtyy pahasti. Sen sijaan että tekisi väärin kasvatetusta pienokaisesta hellän pojan, hän harjottaa häntä kiittämättömyyteen; ja tällä menettelyllään hän saattaa lapsensa halveksimaan häntä, joka hänelle on elämän antanut samoin kuin sitä henkilöä, joka on häntä maidollaan imettänyt.

Kovin kernaasti viipyisin vielä tarkastamassa tätä seikkaa, jos ei olisi niin lamauttavaa turhaan puolustaa näin hyödyllisiä asioita. Tämä riippuu useammasta seikasta kuin mitä ajatellaankaan. Jos tahdotte että kukin palaisi täyttämään ensimäiset velvollisuutensa, niin alkakaa äideistä; olette hämmästyvät aikaansaamistanne muutoksista. Kaikki paha johtuu järjestänsä tästä ensimäisestä turmeluksesta; koko siveellinen järjestys mullistuu; luonto surkastuu jokaisessa sydämessä; kotien sisäinen elämä käy yksitoikkoisemmaksi; kasvavan perheen tarjoama liikuttava viehätys ei pääse vaikuttamaan perheen isiin eikä herättämään kunnioituksen tunnetta vieraissa; äitiä, jonka lapsia ei näe, pitää vähemmässä arvossa; ei ole mitään koossapitävää yhtenäisyyttä perheissä; jokapäiväisen seurustelun synnyttämä tottumus ei pääse vahvistamaan perhesiteitä; ei ole enää isiä, äitejä, lapsia, ei veljiä eikä sisaria. Eiväthän nämä kaikki edes tarpeeksi tunne toisiaan, mitenkä he sitten voisivat toisiaan rakastaa? Kukin ajattelee vaan itseään. Kun koti tarjoaa pelkkää surunomaista yksinäisyyttä, täytyy tietysti mennä muualle huvittelemaan.

Mutta jos äidit suvaitsevat itse ruveta lapsiaan imettämään, niin tavat paranevat itsestään, ja luonnonmukaiset tunteet heräävät kaikissa sydämissä; valtion asukasluku on karttuva; tämä ensimäinen seuraus, tämä ainoa seuraus on liittävä kaikki sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Kotielämän tarjoama viehätys on paras vastamyrkky huonoille tavoille. Lasten meluavat leikit ja heidän aiheuttamansa vaivannäkö, joita alussa pidetään häiritsevinä, muuttuvat miellyttäviksi; ne saattavat isän ja äidin toisilleen tarpeellisemmiksi, rakkaammiksi, ne lujittavat aviollisia siteitä. Kun kotielämä on vilkas ja iloinen, silloin kotoiset huolenpidot ovat vaimon rakkain tehtävä ja miehen viehkein huvitus. Näin siis tämän ainoan epäkohdan korjaamisesta seuraisi yleinen parannustila ja luonto olisi pian palauttanut kaikki oikeutensa. Niin pian kuin naisista taas on tullut äitejä, niin kohta miehistä tulee isiä ja puolisoja.

Turhaa puhetta! Ei edes kyllästyminen seuraelämän huvituksiin saata palauttaa tuota onnellista tilaa. Naiset ovat lakanneet olemasta äitejä; he eivät enää siksi rupea, eivät tahdo ruveta. Vaikka tahtoisivatkin, niin tuskinpa voisivat enää. Tätä nykyä näet, kun nurja ja luonnonvastainen tila vallitsee, jokaisen parempaa tavoittelevan täytyisi taistella kaikkia niitä vastaan, joiden kanssa tulee tekemisiin ja jotka kaikki liittoutuisivat vastustamaan menettelytapaa, jota toiset eivät ole noudattaneet ja toiset eivät tahdo noudattaa.

On kuitenkin joskus olemassa hyvänluontoisia nuoria naisia, jotka tässä suhteessa rohkenevat vastustaa muodin valtaa ja sukupuolensa parjaushuutoja, täyttäen hyveisellä pelottomuudella tämän luonnon heille määräämän suloisen velvollisuuden. Oi jospa heidän lukunsa lisääntyisi sen siunauksen viehätyksestä, joka on suotu tuota jaloa menettelytapaa noudattaville! Perustuen mitä yksinkertaisimman järkitoiminnan päätelmiin sekä tekemiini havaintoihin, joita en koskaan ole vääriksi huomannut, rohkenen luvata tällaisille äideille vahvaa ja pysyvää kiintymystä heidän miestensä puolelta, vilpitöntä ja todellista rakkautta heidän lastensa puolelta, kanssaihmisten kunnioitusta ja arvossapitoa, onnellisia synnytyksiä ilman pahoja seurauksia, lujaa ja jäntevää terveyttä ja lopuksi tuon ilon, että kerran näkevät omien tyttäriensä noudattavan heidän esimerkkiään ja että heitä mainitaan muille esikuvana.

Jos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi. Heidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti täyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä ennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni vahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja sydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo ensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.

Luonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista tietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin velvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän tekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen heikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen vapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki mielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri sen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa sen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton on sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta ikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan itsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi, näin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx¹² joen vedessä. Tämä vertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit, joista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa hennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet kaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat suuriksi tultuaan.

Tarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa lapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla koettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on. Hampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa niille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot niitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot käyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein koko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista lapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta. Kun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian kuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus varmemmaksi.

Sellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että kun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät seuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa sisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se olisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus osottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin toisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä harjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne kykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten ruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta, vieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä. Ennenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan vaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat tottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia muutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät ja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen jänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan ainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa. Saattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä alttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä, niin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran välttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne siihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.

Kuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan persoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä huolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille karttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis koetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää silmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat, ennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy siihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin mieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä varttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?

Ihmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille alttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin. Onnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista kipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se saattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen ei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden; ainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon. Surkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella omaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.

Lapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä keinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin sitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se tahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen oikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä ei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla käskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin se osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus sitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista harjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen intohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin on koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.

Lapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana, ollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on opetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko sellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka ovat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset taipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se tällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin; tämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka huomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi itsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja onnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja tyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla järkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos maailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä ja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja nurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on ainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on vallan toisenlainen.

Jos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin ylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen synnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on varttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on paras imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä täydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi toisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi isä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä hyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.

Entä toimet ja velvollisuudet… Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän velvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan asetettavat.¹³ Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on ylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii sen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se, minkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää kokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen lapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla niiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina kasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat suuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai oikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään. Tuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet kokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin kohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin ei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista suhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja, niin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin typerä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä yhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.

Isä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen osan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen ihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja valtiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän kolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä rikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei voi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei köyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää elättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani. Sanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin pyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään eikä koskaan ole siltä saava rauhaa.

Mutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan kiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa. Hän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen ovat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi rahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et siten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on lapsestasi niinikään tekevä palvelijan.

Puhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen ominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin – ja joka edellyttää useita muita ominaisuuksia – on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen. On näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta arvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan ammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä itse. – Minä en voi sitä tehdä. – Vai et voi!… Hanki siis itsellesi sitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.

Kasvattaja! – oi mikä ylevä sielu!… Mutta totisesti, sen, joka mielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai enempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte palkkalaisille.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia huomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu oppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki, jotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet sellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin pitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka voisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut hyvää kasvatusta.

Eikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en tiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi saavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että tällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä huomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin ennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan merkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi enemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi ruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin kasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä sellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.

Eräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä, tahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa tuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän valittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään vastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin kasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä. Jos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä pahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi tahtonut olla ruhtinas.

Minulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien merkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni koskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle tarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe kieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän kirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän niitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään tuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin alalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos minulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut siitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen selityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua luottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.

Ollen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen ainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä noudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen sijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.

Tiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti rakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja antaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton noudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä puuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä, kun ei ole osotettu miten se on toteutettava.

Olen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa omistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on minulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä, alkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan ei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu minusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä kannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin hän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan panna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian huomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen edistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.

Näin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet vaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi, olen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen tuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata todisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai muihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla yksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä toteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt noudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.

Tästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun ensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset tavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen saata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei oppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten, enää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa. Silloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä näkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei ollenkaan tarvitse minua.

En tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki kasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se joka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä osotan.

Huomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle vastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa niinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että hän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla oppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa hänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja varttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi syntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta eivät heitä koskaan rakasta.

Vaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen. Tämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi kasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä oikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?

Se, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin voisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä tehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten, että on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan halua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi kerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.

On tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja lapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä tahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt. Tavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa oppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva enempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja opettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron kasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka on lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede. Tämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo persialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin sellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin opettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin opettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa oppilaansa itse niitä huomaamaan.

Jos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta, niin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin kun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä valitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä tunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen kasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin kasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi juuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat kasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän vertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta siitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.

Maan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan lauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman kehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen vaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen maahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta äärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka kuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean vyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen ilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa asemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän on yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka siirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän kuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin on tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta neekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten aivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa äärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset henkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis tahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen lauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin kenenkään muun.