Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 3

Pohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta ravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat sitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät työteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa meille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin köyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla maalla, jälkimäiset hedelmällisellä.

Köyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet itsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen hankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä laatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen kasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen kaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää kasvattaa köyhää sen mahdollisuuden varalle, että hänestä joskus tulisi rikas, kuin rikasta sen varalle, että hän voisi köyhtyä; on näet verrattain enemmän köyhtyneitä kuin nousukkaita. Valitkaamme siis kasvatiksi rikkaan lapsi; silloin on meillä ainakin se varmuus, että kasvatuksellamme olemme ihmiskunnalle lahjoittaneet yhden ihmisen lisää; köyhä näet voi itsestään kehittyä ihmiseksi.

Samasta syystä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Émile on ylhäistä sukua. Siten ainakin pelastuisi yksi uhri ennakkoluuloilta.

Émile on orpo. Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, ei sillä seikalla olisi mitään merkitystä. Omistaessani heidän velvollisuutensa otan myös kaikki heidän oikeutensa. Jos he olisivat elossa, hänen tulisi heitä kunnioittaa, mutta totella hän ei saa ketään muuta kuin minua. Se on ensimäinen tai oikeammin ainoa ehtoni.

Tähän lisään vielä toisen ehdon, joka kuitenkin on vaan sen luonnollinen seuraus, nimittäin ettei meitä koskaan saa erottaa toisistamme ilman meidän suostumustamme. Tämä ehto on välttämätön, ja soisin vielä lisäksi, että oppilas ja kasvattaja pitäisivät toinen toistaan siihen määrään erottamattomina, että heidän kohtalonsa alati olisi heidän yhteisen huolenpitonsa esineenä. Niin pian kuin kaukaisessakin tulevaisuudessa näkevät eronhetkensä häämöttävän, niin pian kuin aavistavat hetkeä, joka on tekevä heidät toisilleen vieraiksi, he jo ovat siksi muuttuneet. Kumpikin silloin muodostelee omia suunnitelmiaan, ja kumpikin ajatellessaan sitä aikaa, jolloin eivät enää ole yhdessä, pysyy toisen seurassa vaan vastenmielisesti. Oppilas pitää opettajaansa pelkkänä vartijana ja nuoren ikänsä vitsauksena; opettaja taas pitää oppilastaan raskaana taakkana, josta hän palavasti haluaa päästä erilleen. Kumpikin odottaa sitä hetkeä, joka vapauttaa toisen toisesta, ja kun heidän välillään ei koskaan vallitse todellista kiintymystä, on toinen osottava varsin vähän valppautta, toinen yhtä vähän oppivaisuutta.

Mutta jos he katsovat elämäntiensä eroamattomasti yhtyneiksi, on kumpikin koettava saavuttaa toisen kiintymyksen, ja juuri tämän kautta he tulevat toisilleen rakkaammiksi. Oppilas seuraa häpeämättä lapsuudessaan sen ystävän neuvoja, joka hänellä on oleva suureksi vartuttuaankin. Kasvattaja harrastaa sellaista huolenpitoa, jonka hedelmiä hän on niittävä. Kaikki ne ansiokkaat ominaisuudet, jotka hän istuttaa oppilaaseensa, muodostavat pääoman, jonka hän tallettaa vanhojen päiviensä varalle.

Tämä edeltäpäin tehty sopimus edellyttää onnellista synnyttämistä, hyvin muodostunutta, voimakasta ja tervettä lasta. Isä ei saa valikoida eikä erityisesti suosia yhtä perheensä jäsenistä, perheen, jonka Jumala hänelle antaa. Kaikki hänen lapsensa ovat samassa määrin hänen lapsiaan; hän on velkapää omistamaan heille kaikille samaa huolenpitoa ja hellyyttä. Olkootpa hänen lapsensa rampoja tai terveraajaisia, riutuvia tai rotevia, niin on kukin heistä isälle uskottua omaisuutta, josta hän on vastuunalainen antajalle, ja avioliitto on yhtä paljo sopimus luonnon kanssa kuin aviopuolisojen kesken.

Mutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto ei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista täyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi sellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen heikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa sairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen ajan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee itsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa syyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja kauan on ylläpitänyt.

Minä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa lasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli oppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan ajattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen kehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle turhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon kaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta? Ottakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista raukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan tunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen sovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan ajattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.

Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan tulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan pitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen tekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta heikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on, sitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät veltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden raivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.

Heikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon taidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka se väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista lääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat meille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden, arkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin ruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he auttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe ollenkaan lähtevän heidän käsistään.

Lääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on joutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten saisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa hoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi, he olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan pelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset tarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät levottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota kykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.

Aikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen turhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä kannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen käyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden etsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että totuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on punnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan hänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden tuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat haitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat erinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja lääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis erottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme totuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi; jos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin, emme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi järkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä, etteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon vaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.

Minulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta että lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta auttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät, on sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse taidolta.

Tämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin ruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se ei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä pelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen edeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja jos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun riistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon se meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme herättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä pelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi mitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty, runoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen asemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.

Jos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä seuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien seurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen osaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään, filosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja opettavat rauhattomana kuolemaan.¹⁴

Annettakoon minulle siis oppilas, joka ei tarvitse kaikkia noita ihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun työtäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen kasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli tutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille lääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi. Minä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten kutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä hengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin että tuottaa hänelle surman.

Tiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä. Jos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos se paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin: riemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan tämän ollessa viimeisillään.

Koska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla sairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon terveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii ääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä kuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä, pelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset heidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut. Minulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän luonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me. Aivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa oppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.

Ainoa lääketieteen hyödyllinen osa on terveydenhoito-oppi. Mutta sekin on vähemmän tiede kuin hyve. Kohtuus ja työ ovat ihmisen kaksi oikeata lääkäriä. Työ lisää ruokahalua ja kohtuus estää sitä väärinkäyttämästä.

Tietääksemme mikä elintapa on hyödyllisin elämälle ja terveydelle, tulee meidän vaan tietää mitä elintapaa noudattavat ne kansat, joiden terveys on paras, jotka ovat rotevimpia ja elävät kauimman aikaa. Jos yleiset havainnot osottavat, ettei lääketiede tuota ihmisille lujempaa terveyttä tai pitempää ikää, niin yksistään sen tähden, ettei tämä taito ole hyödyllinen, se on vahingollinen, se kun turhanpäiten vaatii palvelukseensa ajan, ihmiset ja asiat. Terveyttämme hoitelemalla se aika, joka tähän kuluu on hukkaan mennyttä ja siis elinajasta vähennettävä; ja koska lisäksi kulutamme tämän ajan itseämme kiusataksemme, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan olisi. Ja jos tasapuolisesti laskemme, niin se on vähennettävä loppuiästämme. Ihminen, joka elää kymmenen vuotta ilman lääkärejä, elää enemmän itseään ja toisia varten kuin se, joka elää kolmekymmentä vuotta heidän uhrinaan. Koska olen kokenut kumpaakin, luulen olevani oikeutettu enemmän kuin kukaan muu tästä seikasta tekemään johtopäätöksiäni.

Nämä ovat ne syyt ja perusteet, joiden nojalla vastaanotan ainoastaan rotevan ja terveen oppilaan ja tahdon häntä pysyttää sellaisena. En tahdo hukata aikaa pitkältä todistamalla käsitöiden ja ruumiinharjoitusten hyödyllisyyttä terveyden vahvistajina. Sitä ei kukaan kiellä. Esimerkkejä kaikkein pisimmästä eliniästä tarjoavat melkein yksinomaan henkilöt, jotka ovat enimmin harjottaneet ruumiinliikkeitä ja jotka ovat kestäneet kaikkein enimmin vaivoja ja työtä.¹⁵ En myöskään ole esittävä lukuisia yksityisseikkoja siitä huolenpidosta, jonka aion omistaa tälle yhdelle kysymykselle. Lukija on huomaava, että ne niin välttämättömästi liittyvät minun kasvatusmetodiini, että vaan tarvitsee käsittää sen yleistä henkeä, päästäkseen kaipaamasta muita selityksiä.

Elämän kanssa alkavat tarpeet. Vastasyntynyt lapsi tarvitsee imettäjää. Jos äiti suostuu täyttämään velvollisuutensa, on se sitä parempi; hänelle annetaan ohjeita kirjallisesti. Tämä etu ei näet ole haittoja vailla, se kun hieman erottaa kasvattajaa oppilaastaan. On kuitenkin luultavaa, että lapsen menestyksen harrastus ja kunnioitus sitä henkilöä kohtaan, jolle hän tahtoo uskoa niin kalliin aarteen, saattavat äidin tarkkaavasti noudattamaan opettajan antamia neuvoja. Saattaa olla varma siitä, että hän on tekevä kaikki, minkä vaan tahtoo tehdä, paremmin kuin kukaan muu. Jos on turvauduttava vieraaseen imettäjään, on ensi tehtävä tunnollisesti valita siksi kelpaava henkilö.

Eräs rikkaiden ihmisten onnettomuuksia on se, että heitä kaikessa petetään. Onko siis ihmeellistä, että heillä on huono ajatus ihmisistä? Rikkaus turmelee heidät ja oikeutettuna kohtalonkostona he itse ensiksi kokevat ainoan tuntemansa vaikutuskeinon puutteellisuudet. Kaikki heidän talossaan on huonosti tehtyä, paitsi se, minkä itse tekevät, mutta he eivät melkein koskaan tee mitään. Jos on kysymys imettäjän hankkimisesta, niin annetaan kätilön valita. Mikä on seurauksena siitä? Yksinkertaisesti se, että paras imettäjä on se, joka asiamiehelle on maksanut enimmin. Minä en siis mene pyytämään kätilön neuvoa hankkiessani imettäjää Émilelle. Aion itse pitää huolta sen hankkimisesta. En ehkä siitä osaa pitää yhtä oppinutta esitelmää kuin kirurgi, mutta varmaankin olen onnistuva paremmin, ja hyvä intoni on minua pettävä vähemmin kuin hänen ahneutensa.

Tätä valitsemusta varten ei suinkaan tarvita mitään salaperäisiä tietoja. Sitä määräävät säännöt ovat tunnetut. Mutta en tiedä, pitäisikö kenties kiinnittää vähän enempi huomiota maidon tuoreuteen ja laatuun. Aivan nuori maito on vallan vetistä; sen täytyy melkein vaikuttaa ulostavasti puhdistaakseen äsken syntyneen lapsen sisälmykset sakean meconiumin jäännöksistä. Vähitellen imettäjän maito muuttuu sakeammaksi ja tuottaa vahvempaa ravintoa lapselle joka on tarpeeksi voimistunut sitä sulattaakseen. Siinä piilee varmaankin tarkoituksenmukaisuutta, että luonto kaikissa erilaisissa naaraissa muuttaa maidon laadun imetettävän iän mukaan.

Vastasyntynyt lapsi tarvitsisi siis imettäjän, joka itse hiljattain on synnyttänyt. Tähän yhtyy vaikeuksia, sen tiedän; mutta niin pian kuin poiketaan luonnon järjestyksestä, jokainen seikka kohtaa vaikeuksia, jos se on hyvin tehtävä. Ainoa mukava suoriutumistapa on hutiloiminen; se tavallisesti valitaankin.

Imettäjän tulisi olla terve sekä ruumiiltaan että sielultaan. Hillittömät intohimot saattavat turmella hänen maitonsa samoin kuin huonot ruumiinnesteet. Jos taas yksinomaan pannaan painoa imettäjän ruumiillisiin ominaisuuksiin, katsellaan asiaa vaan toiselta puolelta. Imettäjän maito saattaa olla hyvä, mutta hän itse häijy; hyvä luonne on yhtä tärkeä kuin hyvä ruumiinrakennus. Jos imettäjäksi valitaan paheinen nainen, niin en tahdo väittää, että imetettävä perii hänen paheensa, mutta ainakin se niistä kärsii. Onhan imettäjä velvollinen sille maitonsa ohella tarjoamaan huolenpitoa, joka vaatii intoa, kärsivällisyyttä, lempeyttä ja puhtautta. Jos hän on nautinnonhimoinen, kohtuuton, niin on hän pian turmeleva maitonsa; jos hän on huolimaton tai kiivasluontoinen, niin miten käy tuon pienokaisparan, joka on jätetty hänen mielivaltaansa ja joka ei voi puolustautua eikä valittaa? Häijyt ihmiset eivät koskaan kelpaa aikaansaamaan minkäänlaista hyvää.

Imettäjän oikea valitseminen on kahta tärkeämpi sen vuoksi, ettei imetettävällä tule olla muuta kasvattajatarta kuin hän, samoin kuin sillä ei tule olla muuta opettajaa kuin kasvattajansa. Tämä oli tapana muinaiskansoilla, jotka tuhlailivat vähemmän sanoja, mutta olivat meitä viisaammat. Imetettyään omaan sukupuoleensa kuuluvia lapsia imettäjät eivät enää hylänneet niitä. Senpä tähden heidän näytelmäkappaleissaan esiintyvät uskotut naishenkilöt ovat imettäjiä. On mahdotonta että lapsi, joka joutuu toisista käsistä toisiin, voisi saada hyvää kasvatusta. Kunkin vaihtamisen jälkeen lapsi itsekseen vertailee, ja seuraus tästä vertailemisesta on se, että sen kunnioitus vähenee ohjaajiaan kohtaan; ja luonnollinen seuraus taas siitä on, että heidän vaikutusvaltansa heikkenee. Jos kasvatti joskus johtuu ajattelemaan, että on olemassa aikaihmisiä, joilla ei ole enemmän järkeä kuin lapsilla, niin kunnioituksen tunne kokonaan häviää ja kasvatus on hukkaan mennyttä. Lapsen ei tule tuntea muita esimiehiä kuin isänsä ja äitinsä tai heidän puutteessa imettäjänsä ja kasvattajansa; ja näissä kahdessakin jo on liikaa. Mutta tämä kaksinaisuus on välttämätön, ja ainoa seikka, joka voi lieventää tätä epäkohtaa on se, että nuo kaksi erisukupuolista henkilöä, jotka lapsen kasvatusta ohjaavat, siihen määrään ovat yhtä mieltä sen suhteen, että nämä kaksi lapsen mielestä muodostavat vaan kuin yhden ainoan henkilön.

Imettäjän tulee elää entistään hieman mukavammin, hänen ruokansa tulee olla vähän ravitsevampaa; mutta hän ei saa kokonaan muuttaa elintapaansa. Sillä äkillinen ja täydellinen muutos, silloinkin kun se tapahtuu pahasta parempaan, on aina vaarallinen terveydelle. Ja kun hänen tavallinen elintapansa on ylläpitänyt hänen terveyttään tai tuottanut sen hänelle, niin mitä hyödyttäisi sen muuttaminen?

Maalaisnaiset syövät vähemmän lihaa ja enemmän vihanneksia kuin kaupunkilaisnaiset. Tämä ruokajärjestys näyttää olevan pikemmin hyödyllinen kuin vahingollinen heidän ja heidän lastensa terveydelle. Kun maalaisnaisille tuodaan kaupunkilaisten lapsia imetettäväksi, annetaan heidän syödä kosolta lihalientä ja luullaan varmasti, että lihamehu tekee heidän maitonsa voimakkaammaksi ja runsaammaksi. Minä en ollenkaan ole samaa mieltä, sillä minulla puolestani on se kokemus, että sillä tavoin imetetyt lapset ovat enemmän vatsakivuille ja madoille alttiina kuin muut.

Tämä ei ollenkaan ole ihmeellistä, kun näet eläimellisissä ruoka-aineissa, niiden ollessa mätänemistilassa vilisee matoja, mikä ei ole yhtä suuressa määrin kasviaineiden laita. Maito, joskin se on muodostunut eläimellisessä ruumiissa, on kasviaineksista kokoonpantu,¹⁶ tämän todistaa sen kemiallinen tutkiminen. Se happanee helposti; se ei osota merkkiäkään haihtuvasta lipeäsuolasta, kuten eläimelliset ainekset, vaan erottaa kasvien tavoin oleellisesti neutraalista suolaa.

Kasvinsyöjien naarasten maito on makeampaa ja terveellisempää kuin lihansyöjien. Ollen muodostunut samanlaatuisista aineista se säilyy paremmin muuttumattomana ja on vähemmin altis mätänemiselle. Mitä tulee ravintoaineen paljouteen, on yleisesti tunnettua, että jauhoruuat synnyttävät enemmän verta kuin liharuuat; on siis luonnollista, että ne myös tuottavat enemmän maitoa. En saata luulla että lapsi, jota ei liian aikaisin vieroteta pois imettäjästään, tai jota vierottamisen jälkeen ravittaisiin pelkillä kasviksilla ja jonka imettäjä niinikään söisi ainoastaan kasviksia, kärsii madoista.

On mahdollista että ravintona käytetyt kasvikset tuottavat maitoa, joka helpommin happanee; mutta minä en millään muotoa pidä hapanta maitoa epäterveellisenä. Kokonaiset kansakunnat, jotka nauttivat pelkkää hapanta maitoa, voivat siitä sangen hyvin, ja minusta tuntuu kaikkien noiden happoja kuluttavien aineiden käyttäminen täydelliseltä kujeilemiselta. On henkilöitä, joiden vatsa ei kärsi maitoa, eikä mikään happoja kuluttava aine voi saattaa sitä sille kärsittäväksi; toiset taas kärsivät sitä ilman mainittuja aineita. Pelätään hapanta maitoa, mutta se on järjetöntä, kun tiedetään, että maito aina happanee vatsassa. Siten siitä tulee tarpeeksi vahva ravinto lapsille ja eläinten poikasille. Jos se ei happanisi, se valuisi vatsan kautta ravitsematta.¹⁷ Turhaan tehdään maitoa monella monituisella tavalla ohuemmaksi ja käytetään lukemattomia happoja kuluttavia aineita, sillä jokainen joka juo maitoa, sulattaa vatsassaan juustoa; tämä tapahtuu poikkeuksetta. Vatsa on siihen määrään sovelias juoksuttamaan maitoa, että vasikan mahalla maitoa juoksutetaan juustoksi.

Luulen siis ettei ole syytä muuttaa imettäjien tavallista ravintoa, vaan että on vallan riittävää, jos heille annetaan runsaampaa ja parempilaatuista ravintoa. Rasvattomat ruuat eivät luonnostaan ole kiihottavia. Ainoastaan niiden valmistamistapa tekee ne epäterveellisiksi. Parantakaa keittotaitonne säännöt; älkää viljelkö paljon leivottuja ja paistettuja ruokia; älkää panko tulelle voita, suolaa ja maitoruokia; älkää höystäkö vedessä keitettyjä vihanneksia ennenkuin ne vallan kuumina tuodaan pöydälle. Rasvattomat ruuat eivät suinkaan kiihota imettäjää, vaan tuottavat hänelle päinvastoin runsasta ja laadultaan parempaa maitoa.¹⁸ Olisiko mahdollista että liharuokajärjestys olisi parempi imettäjälle, kun kasvisten syöminen tunnustetusti on parempi lapselle? Olisihan se ristiriitaista.

Etenkin ensi ikävuosina ilma vaikuttaa lapsen ruumiinrakennukseen. Herkkään ja pehmeään ihoon se tunkee joka huokosesta, muodostelee kasvavia soluja ja jättää niihin vaikutuksia, jotka eivät häviä. En siis neuvoisi ottamaan talonpoikaisnaista kylästään ja sulkemaan häntä kaupungin huoneeseen ja antamaan hänen siellä imettää lasta. Minun mielestäni on parempi, että lapsi pääsee hengittämään maaseudun raitista ilmaa, kuin että imettäjä tulee hengittämään kaupungin huonoa. Lapsi siirtyköön uuden äitinsä säätyyn, asukoon hänen maalaismajassaan, ja sen kasvattaja seuratkoon sitä sinne. Lukija suvaitkoon muistaa ettei tämä kasvattaja ole palkattu henkilö, vaan että hän on lapsen isän ystävä. Mutta ellei tällaista ystävää ole löydettävissä, ellei tuollainen maallemuutto ole helppoa; ellei mitään siitä mitä olette neuvonut meille ole toteutettavissa, mitä silloin on tehtävä sen asemasta? – näin kysyttäneen minulta. Olenhan sen jo teille sanonut: tehkää, kuten itse parhaaksi näette; sitä varten ei tarvita neuvoja.

Ihmiset eivät ole luodut elämään sullottuina muurahaispesiin, vaan elämään hajaantuneina ympäri maapalloa sitä viljelläkseen. Kuta enemmän he sulloutuvat yhteen, sitä enemmän he turmeltuvat. Ruumiin heikkous ja hengenvauriot ovat välttämättömiä seurauksia liiallisesta kokoonkerääntymisestä. Ihminen on kaikista eläimistä vähimmin sovelias elämään laumoissa. Lampaiden tavoin laumoittuneet ihmiset kuolisivat sukupuuttoon ennen pitkää. Ihmisen hengitys on kuolettavan turmiollinen hänen kaltaisilleen; tämä pitää, paikkansa niin alkuperäisessä kuin kuvaannollisessa merkityksessä.

Kaupungit ovat ihmissukukunnan turmionkuiluja. Muutaman sukupolven kuluttua rodut kuolevat tai huononevat; niitä täytyy uudistaa, ja maaseutu toimittaa aina tämän uudistuksen. Lähettäkää siis lapsenne niin sanoakseni itse uudistamaan itseään ja saavuttamaan keskellä ketoja sitä elinvoimaa, joka menetetään liian tiheään asuttujen seutujen epäterveellisessä ilmassa. Maalla oleskelevat raskaat vaimot palaavat kiireisesti kaupunkiin synnyttämään; heidän pitäisi menetellä juuri päinvastoin, varsinkin niiden jotka tahtovat hyvin ravita lapsiaan. He katuisivat sitä paljon vähemmin kuin mitä luulevat; ja ihmissuvulle luonnollisemmassa olopaikassa luonnon velvollisuuksiin yhtyneet huvitukset pian karkottaisivat heistä halun sellaisiin huvituksiin, jotka näille velvollisuuksille ovat vieraat.

Heti synnytyksen jälkeen lapsi pestään haalealla vedellä, johon tavallisesti sekoitetaan viiniä. Tämä viinin lisääminen minusta tuntuu jotenkin turhalta. Luonto kun ei tuota mitään käynyttä ainetta, on sangen epätodenmukaista, että keinotekoinen neste olisi tärkeä sen synnyttämille olennoille.

Samasta syystä se varokeino, että lämmitetään vesi haaleaksi, ei sekään ole välttämätön; monet kansat pesevätkin vastasyntyneitä lapsiaan puroissa tai suorastaan meressä. Mutta meidän lapsemme, jotka ovat hemmoteltuja ennen syntymistään hemmoteltujen vanhempiensa vuoksi, saavat kumppanikseen elämään tärvellyn terveyden, eikä sitä heti alussa saa panna alttiiksi kaikille niille kokeiluille, joiden on määränä parantaa se. Ainoastaan asteittain saattaa niille hankkia alkuperäisen elinvoiman. Seuratkaa siis aluksi totuttua menettelytapaa ja poiketkaa siitä vasta vähitellen. Peskää lapsia usein; niiden likaisuus osottaa, että se kyllin on tarpeen. Kun lapsia vaan pyyhitään, kiihotetaan niiden ihoa. Mutta mikäli ne vahvistuvat, niin sikäli vähentäkää veden haaleutta, kunnes viimein kesät talvet pesette niitä kylmässä jopa jääkylmässäkin vedessä. Jotta lapsi ei joutuisi vilustumisen vaaraan, on tärkeää että tämä väheneminen tapahtuu hitaasti, asteittain ja huomaamatta, ja veden lämpötilaa saattaa tarkalleen mitata lämpömittarilla.

Niin pian kuin tämä kylvyn käyttäminen on tullut tavaksi, ei sitä enää pidä keskeyttää, vaan päinvastoin jatkaa koko elinaikansa. Pidän sitä tärkeänä sekä puhtauden ja nykyisen terveyden kannalta, että myös hyödyllisenä varokeinona saattamaan notkeammiksi jäntereiden kudokset ja tekemään ne taitavammiksi vaivatta ja vaaratta mukaantumaan lämmön ja kylmän eri määriin. Tämän vuoksi neuvoisin, että kukin varttuessaan vähitellen totuttaisi itsensä kylpemään milloin kuumassa vedessä, jolla on kaikki eri kärsittävissä olevat astemäärät, milloin taas samalla tavoin eri asteisessa kylmässä vedessä. Täten totuttuamme kärsimään veden eri lämpötiloja, veden, joka ollen tiviimpää ainetta koskettelee meitä useammassa pisteessä ja vaikuttaa meihin enemmän kuin ilma, tämän vaikutukset menettäisivät melkein kaiken voiman meihin nähden.

Älköön sallittako että lapselle sinä hetkenä, kun se rupeaa hengittämään ja pääsee vapaaksi äidin kohdun muodostamista kapaloista, annetaan toisia kapaloita, jotka sitä puristavat entistään kireämmälle. Pois kaikki myssyt, siteet ja kapalot ja niiden sijaan avarat ja aallehtivat vaatteet, jotka jättävät lapsen kaikki jäsenet vapaiksi ja jotka eivät saa olla liian raskaat estämään sen liikkeitä eivätkä liian paksut, niin että lapsi voi tuntea ilman eri vaikutukset.¹⁹ Pankaa lapsi suureen kehtoon,²⁰ jonka laidat sisältäpäin on hyvin pehmeiksi päällystetty, jotta lapsi siinä itseään loukkaamatta vapaasti voi liikkua. Kun se alkaa vahvistua, niin antakaa sen ryömiä huoneessa; antakaa sen kehittää ja ojennella pieniä jäseniään, ja tulette huomaamaan, miten se voimistuu päivä päivältä. Verratkaa sitä samanikäiseen ja huolellisesti kapaloittuun lapseen, ja olette ihmetellen huomaava erotuksen niiden edistymisessä.²¹

Saattaa odottaa suurta vastustusta imettäjien puolelta, joille hyvin kapaloitu lapsi tuottaa vähemmän vaivaa kuin kapaloimaton, jota alati täytyy valvoa. Sitäpaitsi näkyy paremmin milloin lapsi on likainen, kun sillä on yllä avoin kolttu; sitä täytyy useammin pestä. Lopuksi tottumus on todistusperuste, jota muutamissa maissa ei koskaan saata kumota kaikkien mieliksi.

Älkää ryhtykö selittämään imettäjille järkisyitä. Antakaa käskynne ja pitäkää huolta siitä, että ne täytetään, älkääkä säästäkö vaivojanne saattaaksenne antamanne määräykset helpoiksi käytännössä toteuttaa. Miksi ette ottaisi osaa tämän tehtävän suorittamiseen? Tavallista kasvatustapaa noudatettaessa, jolloin pidetään silmällä etupäässä ruumiillista kehitystä, katsotaan pääseikaksi sitä, että lapsi elää eikä riudu, ja kaikki muu on sivuseikkoja, mutta kysymyksessä olevassa tapauksessa, kun kasvatus alkaa syntymästä, on lapsi tästä hetkestä alkaen oppilas, ei kasvattajan, vaan luonnon oppilas. Kasvattajan toimena on yksinomaan tutkia tämän ensimäisen opettajan tarkoituksia ja estää vastustamasta sen huolenpitoa. Hän pitää silmällä hoidokastaan, seuraa sitä, hän tähystelee valppaasti sen heikon ymmärryksen ensi valonvälkettä, vallan kuin muhamettilaiset ensimäisen kuunneljänneksen lähestyessä tähystelevät kuun nousemista taivaalle.

Synnymme omistaen oppimismahdollisuuden, mutta tietämättä mitään, osaamatta mitään. Sielu ollen kahlehdittu epätäydellisiin ja puoleksi kehittyneisiin elimiin ei ole itsetietoinen olemassaolostaan. Vastasyntyneen lapsen liikunnot ja huudot ovat puhtaasti mekaanisia ilmiöitä, vailla tietoisuutta ja tahtoa.

Olettakaamme että lapsi syntyessään olisi yhtä vahva kuin aikamies, että se, niinsanoakseni, astuisi ulos äitinsä kohdusta täysiaseisena, kuten Pallas Atene astui ulos Jupiterin päästä, niin tällainen täysikasvuinen lapsi olisi täydellinen hölmö, automaatti, liikkumaton ja melkein tunnoton kuvapatsas. Se ei näkisi mitään, ei kuulisi mitään, ei tuntisi ketään ihmistä eikä osaisi kääntää silmiään siihen, mitä sen olisi tarve katsoa. Se ei huomaisi mitään ulkoesinettä eikä sen aistimet kykenisi siinä aistimuksia synnyttämään; sen silmät eivät erottaisi värejä, sen korvat eivät kuulisi ääniä, se ei tuntisi esineiden kosketusta, se ei edes tietäisi, että sillä itsellään on ruumis; käsiensä kosketuksen se havaitsisi aivoissaan; kaikki sen aistimukset kokoontuisivat yhteen ainoaan pisteeseen. Sen olemassaolo ilmenisi vaan yhdessä yhteisessä aistimuskyvyssä (sensorium), sillä olisi yksi ainoa mielle, nimittäin minä, johon se kohdistaisi kaikki aistimuksensa, ja tämä mielle, eli oikeammin himmeä havaitsemus, olisi ainoa seikka, mikä kohottaisi sen tavallista lasta ylemmäksi.