Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 4

Tämä yhtäkkiä täysikasvuiseksi muodostunut ihminen ei myöskään osaisi nousta pystyyn jaloilleen, se tarvitsisi paljon aikaa oppiakseen pystyasennossa pysymään tasapainossa; ehkei se sitä edes yrittäisikään, vaan nähtäisiin ehkä tämän suuren, vahvan ja rotevan ruumiin pysyvän paikallaan kuin kiven tai ryömivän ja laahaavan itseään eteenpäin kuin koiranpenikan.

Sillä olisi mielipahan tunne tarpeistaan, niitä tuntematta ja voimatta keksiä mitään keinoa niitä tyydyttääkseen. Ei ole olemassa mitään välitöntä yhteyttä vatsa-, käsivarsi- ja jalkalihasten välillä, niin että nämä, jos olisikin yltympäri ravintoaineita, eivät saattaisi sitä ottamaan askeltakaan niitä lähestyäkseen eivätkä ojentamaan kättä niihin tarttuakseen; ja koska sen ruumis olisi täysikasvuinen ja kaikki sen jäsenet kehittyneet, ei se siis olisi lasten tavoin levoton ja alati liikkeessä, saattaisipa kuolla nälkään ennenkuin olisi liikahtanut ravintoa hankkimaan. Ken vähänkin on harkinnut tietokykymme asteittaista kehitystä, ei saata kieltää että jotenkin sellainen oli ihmisen alkuperäinen tietämättömyyden ja saamattomuuden tila, ennenkuin hän oli oppinut mitään kokemukselta tai vertaisiltaan.

Tunnetaan siis, tai voidaan tuntea se kohta, josta kukin lähtee saapuakseen yleiseen ymmärtämismäärään; mutta kukapa tuntee sen äärimäiset rajat? Kukin edistyy enemmän tai vähemmän lahjojensa, makunsa, tarpeidensa, taipumustensa, intonsa ja toimintatilaisuuksiensa mukaan. En tunne yhtään filosofia, joka olisi ollut kyllin rohkea sanomaan: kas tuossa se raja, jolle ihminen voipi saapua, mutta jonka yli hän ei voi astua. Me emme tiedä, kuinka laajan kehityksen luontomme meille sallii; ei kukaan meistä ole mitannut sitä kehitys-etäisyyttä, joka saattaa olla olemassa kahden ihmisen välillä. Tokko lienee niin alhaista sielua, ettei tämä ajatus sitä innostaisi ja ettei se ylpeydessään joskus itselleen sanoisi: kuinka monet olen jo jättänyt taakseni, kuinka monen muun tasalle voin vielä päästä! miksi vertaiseni menisi minusta edelle?

Toistan vielä kerran: ihmisen kasvatus alkaa hänen syntymästään; ennenkuin hän puhuu ja ymmärtää, hän jo oppii. Kokemus käy opetuksen edellä; sinä hetkenä jolloin lapsi tuntee imettäjänsä, se on jo oppinut paljon. Ihmettelisimme mitä raaimmankin ihmisen tietoja, jos olisimme seuranneet hänen kehitystään hänen syntymästään nykyhetkeen. Jos koko inhimillinen tietämys jaettaisiin kahteen osaan, joista toinen olisi yhteinen kaikille ihmisille ja toinen erityisesti oppineiden omistama, olisi jälkimäinen hyvin vähäinen verrattuna edelliseen. Mutta me emme ollenkaan ajattele yleistä tiedonsaavutusta, se kun tapahtuu ilman erityistä punniskelua, jopa ennen järkevän iän tuloa, ja kun tieto huomataan vaan sen erilaisuudesta, ja koska, kuten algebrallisissa ekvatsioneissa, yhtäsuuria suureita ei oteta lukuun.

Eläimetkin oppivat paljon. Niillä on aistimet, niiden tulee siis oppia niitä käyttämään, niillä on tarpeensa, niiden tulee siis oppia niitä tyydyttämään: niiden tulee oppia syömään, astumaan, lentämään. Nelijalkaiset eläimet, jotka seisovat jaloillaan syntymästään alkaen, eivät siltä osaa kävellä; niiden ensi askeleista huomaa, että ne ovat epävarmoja kokeiluja. Häkeistään päässeet kanarialinnut eivät osaa lentää, ne kun eivät ole koskaan ennen lentäneet. Kaikki on oppia elollisille ja tunteville olennoille. Jos kasveilla olisi kyky liikkua paikaltaan, täytyisi niillä olla aistimet, ja niiden tulisi saavuttaa tietoja, muuten suvut pian kuolisivat.

Lasten ensimäiset mielteet ovat tunnevaikutteita, ne eivät tajua muuta kuin mielihyvää ja mielipahaa. Koska ne eivät osaa kävellä eivätkä käsin tarttua kiinni, tarvitsevat ne paljon aikaa muodostaakseen itselleen ne kuvittelevat aistimukset, jotka osottavat niille niiden ulkopuolella olevat esineet; mutta sillä välin kuin nämä esineet heidän mielessään saavat ulottuvaisuutta, ikäänkuin etenevät heidän silmistään ja saavat eri kokonsa ja muotonsa, usein toistuvat ulkoaistimukset alkavat alistaa niitä tottumuksen voiman alaiseksi. Näkee lasten silmäin lakkaamatta kääntyvän valoa kohti, ja jos valo lankeaa sivulta, vaistomaisesti kääntyvän sinnepäin. Tulee siis kääntää niiden kasvot päivää kohti, muuten ne voivat tottua katsomaan kieroon. Lasten tulee myös aikaisin tottua pimeään; muuten ne itkevät ja parkuvat niin pian kuin siihen joutuvat. Jos niille annetaan ruokaa ja jos ne pannaan nukkumaan liian säntillisesti, niin ruoka ja uni näiden määräaikojen kuluttua käyvät niille välttämättömiksi, ja kohta ne eivät enää halua niitä tarpeesta, vaan tottumuksesta, tai pikemmin: tottumus lisää uuden tarpeen luonnon vaatimaan, ja sitä tulee välttää.

Ainoa tottumus, joka on lapseen istutettava, on se, ettei se saa mitään tottumuksia; älköön sitä kannettako useammin toisella kuin toisella käsivarrella, älköön sitä totutettako ojentamaan ennemmin toista kuin toista kättä tai useammin käyttämään toista kättänsä, älköönkä siihen, että se tahtoo syödä, nukkua ja olla hereillä samoina tunteina ja ettei se voi olla yksin yöllä eikä päivällä. Valmistettakoon sitä aikaisin oikein käyttämään vapauttaan ja voimiaan jättämällä sen ruumiille luonnollinen ryhtinsä ja saattamalla se kykeneväksi aina hillitsemään itseänsä ja kaikessa käyttämään tahtoansa, niin pian kuin se siinä on herännyt.

Heti kun lapsi alkaa erottaa esineitä toisistaan, on tärkeätä valita ne esineet, jotka sille näytetään. Luonnollisesti kaikki uudet esineet herättävät ihmisessä mielenkiintoa. Hän tuntee itsensä niin heikoksi, että pelkää kaikkea, mitä ei tunne: tottumus nähdä uusia esineitä, ilman että ne herättävät epämieluisia tunteita, karkottaa tämän pelon. Siisteissä taloissa kasvatetut lapset, missä ei kärsitä hämähäkkejä, pelkäävät niitä, ja tämä pelko pysyy heissä usein vielä suureksi tultuansa. En koskaan ole nähnyt talonpoikaisihmisen, -miehen, -vaimon tai -lapsen pelkäävän hämähäkkejä.

Kuinka siis lapsen kasvatus ei alkaisi ennenkuin se puhuu ja ymmärtää, kun yksistään ne esineet, joita sille näytetään, ovat omansa saattamaan sen pelokkaaksi tai rohkeaksi? Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään uusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta tapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja kunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee kosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään rupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua katseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia ilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.

Kaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle miellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän naamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja lapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin naamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti toimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan pelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten ensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan pelottaa naamareilla.

Kun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy isänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy parkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään, niin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee vallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta. Levollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä kypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella niitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan päähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.

Jos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin ensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen ja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman pannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan pistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin totuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä hirvittävimpiin pamauksiin.

Olen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen jyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne eivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama haavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille tuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä taas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella saatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka suhteessa.

Alkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen tarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa sen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee tarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi niitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja koska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi selvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien esineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea; älkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille hyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön, kylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden, havaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset ominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,²² kuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä jo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus aikaansaisi.

Ainoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella itseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme ulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä käsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen vallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan esineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon merkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset sen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen menettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen esineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä, olevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta etäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis huolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta toiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi arvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa menettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan, eikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää vie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on huomattava ja kaipaa selitystä.

Luonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen kaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä lasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki niiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne nauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne sen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät juuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat mielenliikutusten valloissa.

Kaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko olemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä on olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät, ennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta, mutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme täysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä laiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme lapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat opettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän hoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa hyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja, ne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan äänen painon jolla se on lausuttu.

Äänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä, joka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten heikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka ilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden ilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette niissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen salamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot. Kieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä. Sitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten tuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä ruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä, tunteet katseissa.

Koska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat valitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se rukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos sillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja sitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä pidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä useammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa puhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia, nimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia se ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä yhden ainoan mielipahan tunteen.

Tästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota, syntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi; siinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa yhteiskuntajärjestyksen.

Kun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi tyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja tyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku jatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi, sitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä itsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä; sydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus, jonka se saa mukaansa elämään.

En koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän sellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin että se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä orjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta. Erehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli hengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan. Seuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä iällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät sen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos ennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on synnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt vakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle sattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin tämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi loukkaavassa tarkotuksessa.

Tämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja vihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave arvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden pää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin aikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota mitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat, suututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa vaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen aiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta ainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule uppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä. Tässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat vapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat ja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan siten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina huomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei aina vastustella sen tahtoa.

Lapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme, ne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne vaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin johtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja hallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin niiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä alkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile luonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen tutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista tarkoitusta.

Kun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee saavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se erehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin se ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai lähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä tapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä tapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se parkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin totuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole heidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi tahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille antaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle; lapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän mukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.

Abotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi päinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat tämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä. Kun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan ristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy ainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin se tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy. Kaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota ilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat olettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana voimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan ristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa esiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.

Järki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka saattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se onkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme saavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä silloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus liittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina olemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä näkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se puristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa sen tietämättä mitä se tekee.

Miksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä esiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja inhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden tietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja näyttämään itselleen omaa valtaansa. Mutta tarkastakaa heikkoa ja raihnaista vanhusta, jonka inhimillisen elämän kiertokulku jälleen on palauttanut lapsuuden heikkoudentilaan. Vanhus ei yksistään itse pysy asemillaan ja levollisena, hän tahtoo myös, että kaikki muu hänen ympärillään samoin pysyy alallansa; vähinkin muutos häntä häiritsee ja saattaa hänet levottomaksi; hän tahtoisi, että yleinen levollisuus vallitsisi maailmassa. Kuinka sama heikkous yhtyneenä samoihin vikoihin ja taipumuksiin aiheuttaisi niin erilaisia vaikutuksia näinä eri ikävuosina, ellei alkusyy olisi muuttunut? Ja mistä voisikaan hakea tätä syiden erilaisuutta, ellei yksilöjen erilaisesta ruumiintilasta? Kummallekin yhteinen toiminnanvaisto puhkeaa kehitykseensä lapsessa ja on sammumaisillaan vanhuksessa; edellinen puhkeaa kukoistukseen, jälkimäinen kuihtuu, edellinen rientää elämään, jälkimäinen kallistuu hautaa kohti. Heikkenevä toimintakyky sulloutuu vanhuksen sydämeen; lapsen sydämessä se kuohuu uhkuvana ja pyrkii levenemään ulospäin; se tuntee niin sanoakseni omistavansa tarpeeksi elämää elähyttääkseen kaiken, mikä sitä ympäröi. Joko se sitten rakentaa tai repii alas, on sille yhdentekevää; sille riittää, kun se vaan muuttaa asioiden tilan, sillä jokainen muutos vaatii toimintaa. Se, että lapsella näyttää olevan enemmän taipumusta hävittämään, ei johdu häijyydestä; se tulee siitä, että luova eli rakentava toiminta aina on hidas, ja hajottava toiminta on nopeampi, joten se paremmin sopii lapsen vilkkaudelle.

Samalla kun Luoja istuttaa lapsiin tämän toiminnanvaiston, hän järjestää niin, että se vallan vähäisessä määrässä on vahingollinen, antamalla lapselle vaan vähäsen voimaa tuota vaistoa tyydyttämään. Mutta niin pian kuin ne tottuvat pitämään ympäröiviä henkilöitä välikappaleina, joita ne oman mielensä mukaan voivat käyttää hyväkseen, niin ne heidän avullaan panevat täytäntöön mielihalunsa, korvaten siten heikkouttaan. Siten ne ovat kiusaksi, tulevat tyranneiksi, käskeviksi, häijyiksi, hillittömiksi; tämä muutos ei tapahdu niissä minkään synnynnäisen vallanhimon vaikutuksesta, vaan se herättää heissä vallanhimoa. Sillä ei tarvita pitkää kokemusta, jotta huomaisi, kuinka miellyttävää on saada toiset toimimaan omasta puolestaan ja kuinka vaan tarvitsee liikuttaa kieltänsä saadakseen kaiken liikkeelle.

Suuremmaksi varttuessaan lapsi saa lisää voimia, tulee vähemmän levottomaksi ja liikunnonhaluiseksi ja sulkeutuu enemmän itseensä. Sielu ja ruumis ikäänkuin joutuvat keskinäiseen tasapainotilaan, eikä luonto enää vaadi muuta kuin itsesuojelemiselle välttämätöntä liikettä. Mutta käskemishalu ei haihdu sen tarpeen mukana, joka sen on synnyttänyt. Vallantunto herättää ja kiihottaa itserakkautta ja tottumus sitä vahvistaa. Siten oikullisuus astuu tarpeen sijaan, siten juurtuvat ensimäiset ennakkoluulot ja mielipiteet.

Kun nyt siis tunnemme periaatteen, näemme selvästi, missä kohdassa tie erkanee luonnollisuudesta. Katsokaamme mitä on tehtävä, jotta siinä pysyttäisiin.

Kaukana siitä että lapsilla olisi liiaksi voimia, niillä ei niitä ole edes riittämään asti kaikkeen siihen, mitä luonto niiltä vaatii; tulee siis antaa niiden käyttää kaikkia niitä voimia, jotka luonto niille antaa ja joita ne eivät saata väärinkäyttää. Tämä on ensimäinen perusohje.

Tulee auttaa niitä ja korvata se, mikä niiltä puuttuu, sekä mitä tulee henkisiin että ruumiillisiin voimiin ja tarpeisiin. Tämä on toinen perusohje.

Tulee auttaessaan niitä yksinomaan rajoittua siihen, mikä todella on hyödyllistä, tekemättä mitään myönnytystä oikullisuudelle tai järjettömälle halulle; oikullisuus ei näet ollenkaan niitä vaivaa, ellei sitä niissä ole herätetty, kun se ei niissä ole synnynnäinen. Tämä on kolmas perusohje.

Tulee huolellisesti tutkia niiden kieltä ja merkkejä, jotta voisi niiden vielä ollessa siinä iässä, jolloin ei teeskennellä, erottaa niiden haluissa sen, mikä johtuu välittömästi luonnosta, ja sen, mikä johtuu niiden omista oikuista. Tämä on neljäs perusohje.

Näiden sääntöjen päätarkotus on myöntää lapsille enemmän oikeata vapautta ja vähemmän valtaa, saattaa ne aikaansaamaan enemmän omin voimin ja vaatimaan vähempää toisilta. Täten tottuen aikaisin supistamaan halunsa voimiensa mukaisiksi, ne tuntevat varsin vähän sellaisten seikkojen puutetta, joita eivät kykene omin voimin toteuttamaan.

Siinä siis on uusi ja hyvin tärkeä syy jättää lasten ruumis ja jäsenet vallan vapaiksi, kunhan vaan noudatetaan sitä varovaisuutta, että ne turvataan putoamisen vaaralta ja että niiden käsistä poistetaan kaikki, mikä voi niitä vahingoittaa.

Kieltämättä lapsi, jonka ruumis ja kädet ovat vapaina, itkee vähemmän kuin kapaloon kääritty lapsi. Se, joka tuntee ainoastaan ruumiillisia tarpeita, itkee vaan silloin, kun se kärsii, ja tämä on suuri etu; silloin näet tarkalleen tietää, milloin se tarvitsee apua, eikä saa hetkeksikään avun antamista lykätä, jos se vaan on mahdollista. Mutta ellette voi sen kärsimystä lieventää, niin pysykää alallanne älkääkä sitä hyväilkö; hyväilynne eivät kuitenkaan paranna sen vatsakipua. Sillä jos sitä silloin hyväilette, se on muistava, miten on meneteltävä hyväilyn saamiseksi, ja kun se kerran tietää, miten tulee kohdella aikaihmistä taivuttaakseen häntä tahtonsa mukaan, niin tulee siitä aikaihmisen käskijä; silloin kaikki on hukassa.

Jos lasten liikkeitä vähemmän estää, ne itkevät vähemmän; kun niiden itku meitä vähemmän häiritsee, me vähemmän kiusaamme itseämme koettamalla saada ne vaikenemaan. Jos niitä uhataan tai hyväillään vähemmän, ne ovat vähemmän pelokkaita tai vähemmän itsepäisiä ja pysyvät paremmin luonnollisessa tilassaan. Jos annetaan lasten itkeä, on niillä paljon vähempi vaara saada tyrät, kuin jos hääritään niiden ympärillä koettaen niitä rauhoittaa, ja todistukseksi siitä mainitsen, että hoidon puolesta enimmin laiminlyödyt lapset ovat paljoa vähemmin tämän vaaran alaiset kuin muut. En siltä suinkaan neuvo niitä laiminlyömään; päinvastoin tulee niitä varoittaa eikä antaa niiden ilmaista hätäänsä huudoillaan. Mutta en myöskään tahdo, että se huolenpito, joka niille omistetaan, sattuu väärään paikkaan. Miksi lapsi luopuisi kyyneleistään, jos se huomaa, että niistä on monessa suhteessa hyötyä? Jos ne hyvin tietävät, millä hinnalla ne saadaan vaikenemaan, eivät ne vaiteliaisuudessa ole liian tuhlailevia. Lopulta ne saattavat sen niin kallishintaiseksi, ettei siihen enään riitä varoja, ja silloin ne itkien turhaan kiihottavat, uuvuttavat, jopa tappavatkin itsensä.

Sellaisen lapsen itku, joka ei ole kapaloitu eikä kipeä ja jolta ei anneta puuttua mitään, on pelkkää tottumusta ja itsepäisyyttä. Se ei ole luonnon, vaan imettäjän aiheuttamaa, joka tuskaantuu lapseen ja tahtoo siitä päästä, mutta joka ei ajattele, että hän saamalla sen tänään hetkeksi vaikenemaan kiihottaa sitä huomenna itkemään kahta enemmän.

Ainoa keino parantaa tai ehkäistä tätä tapaa on se, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Ei kukaan huoli turhasta vaivannäöstä, eivät edes lapset. Ne tosin ovat itsepäiset yrityksissään; mutta jos teidän järkähtämättömyytenne on suurempi kuin niiden itsepäisyys, ne väsyvät eivätkä ala uudestaan. Täten niiltä säästetään turhia kyyneleitä ja totutetaan ne vuodattamaan niitä ainoastaan silloin, kun kipu pakottaa.

Muuten, kun ne itkevät oikullisuudesta tai itsepäisyydestä, on varma keino estää niitä jatkamasta se, että niiden huomio käännetään johonkin miellyttävään ja silmäänpistävään seikkaan, joka saattaa ne unhottamaan itkunhalunsa. Suurin osa lastenhoitajattarista loistaa tällä taidolla, ja hyvin käytettynä se on sangen hyödyllinen; mutta on perin tärkeätä, ettei lapsi huomaa tätä huvittamistarkotusta, ja että se saa tuon huvin tietämättä, että sitä erityisesti ajatellaan; tässä suhteessa kaikki lapsenhoitajat ovat taitamattomia.

Lapset totutetaan tavallisesti liian aikaisin pois imetyksestä. Tämän vierottamisen oikean ajan ilmaisee hampaiden puhkeaminen, ja se on yleensä vaivalloinen ja kipua tuottava. Koneellisen vaistomaisesti lapsi silloin usein panee suuhunsa kaiken, mikä sillä on käsissä, sitä pureskellakseen. Luullaan voitavan helpottaa hampaiden saantia antamalla lapselle leikkikaluiksi kovia esineitä, kuten norsunluuta tai sudenhampaita. Luulen että siinä erehdytään. Kun tällaisia kovia esineitä painetaan ikeniä vastaan, eivät ne suinkaan tee niitä pehmeämmiksi, vaan saattavat ne känsäisiksi ja koviksi ja tekevät hampaiden puhkeamisen kahta vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi. Ottakaamme aina vaisto esikuvaksemme. Ei koskaan näe koiranpenikkojen hiovan esiinpuhkeavia hampaitaan kiviin, rautaan tai luuhun, vaan puuhun, nahkaan, riepuihin ja yleensä pehmeihin aineisiin, joihin hammas pääsee pureutumaan.

Ei enää osata noudattaa yksinkertaisuutta missään, ei edes lasten ympärillä. Hopea-, kulta- ja koralli-kulkusia, särmäkkäitä kristalleja, kaikenlaisia ja kaikenhintaisia leluja – kuinka paljo turhaa ja vahingollista korukalua! Pois kaikki se! Pois kaikki kulkuset ja lelut; pienet oksat hedelmineen ja lehtineen, unikon kota, jonka sisällä kuulee siementen kalisevan, lakritsitanko, jota lapsi voi imeä ja pureskella, huvittavat sitä yhtä paljon kuin nuo komeat leikkikalut eivätkä ole haitallisia siinä suhteessa, että totuttaisivat lasta ylellisyyteen syntymästä alkaen.

On tunnustettu seikka, ettei velli ole varsin terveellistä ruokaa. Keitetty maito ja puolikypsät jauhot ovat raskaat ja epäterveelliset vatsalle. Vellissä jauhot ovat vähemmin kypsässä tilassa kuin leivässä eivätkä edes ole nousseet; leivänmuru-liemi ja riisiryynipuuro tuntuvat minusta paremmilta. Jos välttämättömästi tahtoo keittää velliä, on parasta sitä ennen hieman paahtaa jauhoja. Synnyinseudullani tehdään näin paahdetuista jauhoista hyvin hyvänmakuista ja terveellistä lientä. Lihaliemet ovat nekin keskinkertaista ravintoainetta, jota tulee käyttää niin vähä kuin mahdollista. Lasten tulee aluksi oppia ruokaa pureksimaan; se on oikea keino helpottaa hammasten puhkeamista; ja kun ne alkavat niellä ruokaansa, edistää ravintoaineisiin yhtynyt sylki niiden sulamista.

Minä siis aluksi antaisin niiden pureksia kuivia hedelmiä tai leivänkuoria. Antaisin niille leikkikaluiksi kuivia leipäpalasia tai Piemontin leivän kaltaisia korppuja, joilla kotiseudullani on nimenä griffes.²³ Liottamalla tätä leipää suussaan ne lopulta nielisivät siitä jonkun murun, niiden hampaat siitä puhkeaisivat esiin ja ne vierottuisivat maidosta melkein ennen kuin sitä huomaisikaan. Maalaisväestöllä on tavallisesti hyvin hyvä vatsa, eikä sen lapsia totuteta pois imettämisestä millään muulla kuin tällä tavalla.