Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 25

Mutta teemmekö siis Émilestä harhailevan ritarin, vääryyksien poistajan, maankulkijan? Pitääkö hänen sekaantua yleisiin asioihin, esiintyä viisaana ja lakien suojelijana ylhäisten virkamiesten ja hallitsijan edessä, syyttäjänä tuomarin tykönä ja asianajajana oikeudessa? Tämä kaikki on minulle yhdentekevää. Leikkisät ja naurettavat nimet eivät muuta asioiden luonnetta. Émile on tekevä kaikkea, minkä tietää hyödylliseksi ja hyväksi. Sen enempää hän ei ole tekevä, ja hän tietää, ettei hänelle mikään muu ole hyödyllistä ja hyvää tehdä, kuin se mikä sopii hänen iälleen. Hän tietää, että hänen ensimäinen velvollisuutensa kohdistuu häneen itseensä, että nuorukaisten tulee olla varuillaan itseensä nähden, olla varovaisia käytöstavassaan, osottaa kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, olla ujoja ja hienotuntoisia, niin etteivät aiheettomasti puhu, vaatimattomia välinpitämättömissä seikoissa, mutta uskaliaita tekemään hyvää ja rohkeita sanomaan totuutta. Sellaisia olivat nuo mainehikkaat roomalaiset, jotka ennenkuin pääsivät julkisiin virkoihin viettivät nuoruutensa päivät ahdistaen rikosta ja puolustaen viattomuutta, tavoittelematta muuta etua kuin sitä, että oppisivat ja kehittyisivät palvelemalla oikeutta ja suojelemalla hyviä tapoja.

Émile ei pidä torasta ja riidasta, ei ihmisten¹¹⁴ eikä edes eläinten kesken. Hän ei koskaan ole ärsyttänyt kahta koiraa tappeluun eikä härnännyt koiraa ajamaan takaa kissaa. Tämä rauhallinen luonnonlaatu on hänen kasvatuksensa tulos, se kun ei ole ollenkaan kiihottanut hänessä itserakkautta eikä liian suurta luuloa itsestään, vaan on taivuttanut hänet pois hakemasta mielihyvää hallitsemisesta ja toisten onnettomuudesta. Hän kärsii nähdessään toisten kärsivän; tämä on luonnollinen tunne. Se että nuori mies paatuu jopa nauttii nähdessään tuntevan olennon kärsivän, johtuu hänen turhamielisyydestään, joka saattaa hänet luulemaan olevansa joko viisautensa tai etevämmyytensä nojalla vapaa tuosta kärsimyksestä. Sellainen henkilö, jonka henki on pidetty vapaana tällaisesta nurinkurisuudesta, ei myöskään lankea sen tuottaman paheen uhriksi. Émile on siis rauhaa rakastava. Onnen kuva häntä miellyttää ja kun hän voi olla osallisena sen aikaansaamisessa, tuottaa tämä hänelle lisäkeinon itse tuntemaan onnellisuutta. Minulla ei ole syytä olettaa, että hän nähdessään onnettomia osottaisi heitä kohtaan tuota tehotonta ja julmaa sääliä, joka tyytyy surkuttelemaan niitä kärsimyksiä, mitkä voisi parantaa. Hänen toiminnanhaluinen hyväntekeväisyytensä on pian antava hänelle sellaisen auttamistaidon, jota kovasydämisempi ei voisi saavuttaa tai jonka saavuttaisi vasta myöhemmin. Jos hän näkee toveriensa kesken vallitsevan eripuraisuutta, koettaa hän sovittaa heidät keskenään. Jos hän näkee murheellisia, ottaa hän selvän heidän huolistaan. Jos hän näkee kahden ihmisen vihaavan toinen toistaan, tahtoo hän tietää heidän vihamielisyytensä syyn. Jos hän näkee jonkun poloisen kituvan mahtavan tai rikkaan sorrosta, hän tutkii ne salaiset juonet, jotka tätä sortoa verhoavat. Ja hänen näin osottaessaan myötätuntoisuutta kaikkia onnettomia kohtaan, eivät ne keinot, joiden avulla heidän kärsimyksensä ovat lopetettavissa, ole hänelle yhdentekevät. Mitä on meidän siis tekeminen, jotta tästä hänen taipumuksestaan saavuttaisimme hänen iälleen soveltuvan hyödyn? Meidän tulee järjestää hänen toimenpiteensä ja tietonsa ja turvautua hänen intoonsa näitä molempia lisätäksemme.

En väsy toistamiseen terottamasta tätä ohjettani: antakaa kaikki opetuksenne nuorukaisille ennemmin tekojen kuin puheiden muodossa. Älkööt he oppiko kirjoista mitään sellaista, minkä kokemus voi heille opettaa. Kuinka mieletöntä on harjottaa heitä puhujiksi, ennenkuin heillä on mitään puhuttavaa ja luulla että, heidän vielä istuessaan koulunpenkillä, voi saada heidät omistamaan intohimoisen puheen voimaa ja koko kehottelutaidon pontevuutta, heillä kun ei ole mitään halua ketään kehotella. Kaikki kaunopuheisuuden säännöt tuntuvat pelkältä lorulta siitä, joka ei osaa sitä käyttää hyväkseen. Mitä hyödyttää koulupoikaa tietää kuinka Hannibal menetteli taivuttaakseen soturinsa kulkemaan alppien yli? Jos näiden korupuheiden asemesta opetatte hänelle, miten hänen tulee taivuttaa opettajansa myöntämään hänelle lomaa koulusta, voitte olla varma siitä, että hän tarkkaavammin seuraa osviittojanne.

Jos tahtoisin opettaa kaunopuheisuutta nuorukaiselle, jonka kaikki intohimot jo olisivat kehittyneet, osottaisin hänelle lakkaamatta esineitä, jotka olisivat omansa näitä hänen intohimojaan kiihottamaan ja tutkisin hänen kanssaan millaista kieltä hänen tulisi käyttää puhuessaan toisten ihmisten kanssa saadakseen heidät edistämään hänen omia pyyteitään. Mutta minun Émileni ei ole niin edullisessa asemassa kaunopuheisuuteen nähden. Hänellä kun on melkein yksinomaan aineellisia tarpeita, tarvitsee hän vähemmin muita kuin muut tarvitsevat häntä. Ja kun hänellä ei ole mitään heiltä pyydettävää itseään varten, ei se, mihin hän tahtoo heitä kehottaa, niin läheltä koske häntä, että hän sen johdosta suuresti innostuisi. Siitä seuraa, että hän yleensä puhuu yksinkertaisesti ja ilman kuvalauseita. Hän jättää puheestaan pois kaiken koristelun, sillä hänen tarkoituksensa on yksistään se, että häntä ymmärretään. Hänellä on sangen vähän ajatelmia, sillä hän ei ole tottunut yleistämään käsitteitään; hän käyttää ainoastaan harvoja vertauskuvia, sillä hän on harvoin intohimoisessa mielentilassa.

Kuitenkaan hän ei ole vallan tyvenmielinen ja kylmä. Hänen ikänsä, tapansa ja harrastuksensa eivät sitä sallisi. Nuoruuden hehkuaikana hänen veressään pidättyneet ja puhdistuneet elonhenget johtavat hänen sydämeensä lämmön, joka loistaa hänen katseistaan, jonka huomaa hänen puheistaan, jonka näkee hänen teoissaan. Hänen puheessaan ilmenee erityinen paino, jopa joskus kiivauskin. Häntä innostava jalo tunne antaa hänelle voimaa ja mielen lentoa. Hän kun on ihmisrakkauden läpitunkema, kuvastuu hänen sieluntilansa hänen puheessaan. Hänen jalossa avomielisyydessään on jotakin selittämättömän lumoavaa, joka puuttuu muiden ihmisten keinotekoisesta kaunopuheisuudesta. Hän näet oikeastaan onkin kaunopuheinen, hänen kun vaan tarvitsee näyttää mitä tuntee, herättääkseen kuulijoissaan samoja tunteita.

Kuta enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän huomaan että, jos täten saatamme hyväntekeväisyysvaiston toimimaan ja jos onnistumisemme tai epäonnistumisemme johdosta punnitsemme näiden syitä, on olemassa varsin vähän hyödyllisiä tietoja, joita ei voisi viljellä nuorukaisen mielessä. Lisäksi huomaan, että hän kaikkien todellisten tietojen lisäksi, jotka voidaan saavuttaa kouluissa, on kokoava vielä tärkeämpiä tietoja, nimittäin saavuttamansa tietomäärän käyttämistaidon elämään nähden. On mahdotonta, ettei hän, näin harrastaessaan kanssaihmistensä parasta, aikaisin oppisi punnitsemaan ja arvostelemaan heidän tekojaan, harrastuksiaan, huvejaan, ja yleensä antamaan oikeampaa arvoa sille, mikä on omansa vahingoittamaan ihmisonnea, kuin mitä ne ihmiset voivat tehdä, jotka eivät harrasta kenenkään menestystä eivätkä koskaan tee mitään muiden hyväksi. Ne, jotka eivät koskaan hoida muita kuin omia asioitaan, ovat liian intohimoisia tervejärkisesti arvostellakseen asioita. He kun kohdistavat kaiken itseensä ja katsovat hyvää ja pahaa yksistään oman etunsa valossa, täyttävät he mielensä lukemattomilla naurettavilla ennakkoluuloilla, ja kaikkea mikä vastustaa heidän pienintäkin etuaan, he oitis pitävät maailmanlopun merkkinä.

Jos laajennamme itserakkautemme niin, että se ulottuu muihinkin ihmisolentoihin, muutamme sen hyveeksi. Ei ole ainoatakaan sydäntä, jossa tämä hyve ei voisi versoa. Kuta vähemmän huolenpitomme esine välittömästi yhtyy meihin itseemme, sitä vähemmän tarvitsee pelätä yksityisedun harhakuvaa. Kuta enemmän yleistämme tuota etua, sitä kohtuullisemmaksi se tulee, ja rakkautemme ihmiskuntaan ei ole muuta kuin rakkautta oikeuteen. Jos siis tahdomme, että Émile rakastaisi totuutta ja sitä tuntisi, niin asettakaamme niin, ettei hän itse suinkaan ole toimiensa keskipisteenä. Kuta enemmän hän omistaa toimensa muiden ihmisten onnelle, sitä valistuneemmat ja viisaammat nämä toimet ovat ja sitä vähemmin hän on erehtyvä hyvän ja pahan suhteen. Mutta älkäämme koskaan salliko hänen sokeasti suosivan jotakin erityistä ihmistä, sillä tällainen erityissuosinta perustuu yksinomaan persoonalliseen mieltymykseen tai vääriin ennakkoluuloihin. Ja miksipä hän vahingoittaisi toista, hyödyttääkseen toista? Varsin vähän hän huolii siitä, kenen osaksi suurempi onni tulee, kunhan se vaan edistää mahdollisimman suurta yhteisonnen määrää, Tämä on viisaan ensimäinen harrastus, omien harrastusten jälkeen; sillä jokainen on sukunsa jäsen eikä osa toista yksilöä.

Voidaksemme estää sääliä huononemasta heikkoudeksi, tulee meidän siis yleistää se ja ulotuttaa se koko ihmiskuntaan. Silloin emme antaudu sen valtoihin kuin mikäli se on sopusuhtainen oikeuden kanssa, sillä kaikista hyveistä oikeus on se, joka enimmin edistää ihmisten yhteishyvää. Sekä järki että rakkaus itseemme käskee meitä säälimään koko sukuamme enemmän kuin yksityisihmisiä, ja häijyjen sääliminen on hyvin suurta julmuutta koko ihmiskuntaa kohtaan.

Muuten tulee muistaa, että nämä keinot, joiden avulla näin käännän oppilaani huomion pois itsestään, kuitenkin ovat suoranaisessa yhteydessä hänen kanssaan; niistä näet johtuu sisäinen mielihyväntunne, ja saattamalla oppilaani hyväntekeväksi ja siis toisten etua harrastavaksi edistän hänen omaa oppimistaan ja kehitystään.

Olen ensin näyttänyt keinot ja nyt osotan niiden vaikutukset. Mitä suuria näkökohtia vähitellen avautuu hänen sielussaan! Mitkä ylevät tunteet tukahuttavat hänen sydämessään alhaisten intohimojen idut! Minkä tarkan arvostelukyvyn ja järkevyyden huomaan syntyvän hänessä hänen kehitetyistä hyvistä harrastuksistaan ja siitä kokemuksesta, joka panee suuren sielun rajoittamaan toivomuksensa mahdollisuuden ahtaaseen alaan ja joka matkaansaa, että muita etevämpi ihminen, kun ei voi kohottaa heitä omalle kehitysalalleen, osaa alentua heidän kannalleen. Kun oikeuden todet periaatteet, kauneuden oikeat esikuvat ja ihmisolentojen kaikki siveelliset suhteet ja järjestyksen tuntemus juurtuvat hänen mieleensä, hän näkee jokaisen olion oikean paikan ja syyn, joka hänet siitä erottaa. Hän näkee mikä voi tuottaa hyvää ja mikä sitä voi ehkäistä. Ilman että hän itse on kokenut inhimillisiä intohimoja, hän tuntee niiden harhakuvat ja pettävän temmellyksen.

Aineeni valtaamana jatkan, vaikka minulla ei suinkaan ole korkeata ajatusta lukijoiden mielipiteistä aatteideni suhteen. Ovathan he jo kauan olleet sitä mieltä, että minä harhailen mielikuvituksen pilvientakaisissa maissa; minä puolestani huomaan heidän yhä harhailevan ennakkoluulojen maassa. Poiketessani niin kauas yleisistä mielipiteistä en kuitenkaan päästä niitä silmistäni; tutkin ja pohdin niitä, en siinä tarkoituksessa, että niitä seuraisin tai pakenisin, vaan punnitakseni niitä järjen vaa'alla. Joka kerta kun se pakottaa minut niistä poikkeamaan, tiedän kokemuksesta aivan varmasti, etteivät lukijani noudata esimerkkiäni. Tiedänhän että he itsepäisesti pitävät totena ainoastaan sellaista, minkä itse näkevät, ja katsovat siis minun esittämääni nuorukaista haaveolennoksi, hän kun eroaa niistä, joihin he häntä vertaavat. He eivät ollenkaan ota huomioon, että hänen välttämättömästi täytyy olla erilainen, koska hän on kasvatettu vallan eri lailla, koska hän tuntee vallan toisenlaisia tunteita ja koska hän on saanut vallan toisen opetuksen kuin he. Olisi paljon kummallisempaa, jos hän olisi heidän kaltaisensa kuin että hän on sellainen, joksi häntä kuvaan. Hän ei ole ihmisen, vaan luonnon kasvattama ihminen. Tietysti hän on hyvin kummallinen heidän mielestään.

Tämän teoksen alussa en esittänyt mitään, jota eivät kaikki olisi voineet nähdä samassa valossa kuin minä; sillä lähtökohta, nimittäin ihmisen syntymä, on meille kaikille yhteinen. Mutta kuta kauemmaksi etenemme, minä viljelläkseni luontoa, te sitä turmellaksenne, sitä enemmän tiemme eroavat toisistaan. Minun oppilaani erosi kuusivuotiaana varsin vähän teidän oppilaistanne, joita ette vielä olleet ehtineet nurjasti kasvattaa. Nyt heillä ei enää ole mitään samanlaista, ja miehuudenikä, jota oppilaani lähenee, on osottava hänet vallan erilaiseksi, ellen ole turhaan hukannut vaivaani. Tietomäärä on ehkä yhtä suuri kummallakin puolella; mutta tietojen laatu on vallan erilainen. Ihmettelette kenties löytäessänne minun oppilaassani yleviä tunteita, joista toisissa ei vielä ole ituakaan; mutta ottakaapa huomioon, että nuo muut jo kaikki ovat filosofeja ja teologeja, ennenkuin Émile edes tietää mitä filosofia on ja ennenkuin hän edes on kuullut puhuttavan Jumalasta.

Jos siis joku sanoisi minulle: ei millään siitä, jota oletat, ole vastinetta todellisuudessa; eivät nuorukaiset ole sellaisia, heillä on se tai se intohimo, he tekevät sitä tai tätä – niin tämä tuntuisi samalta kuin joku kieltäisi että päärynäpuu koskaan voisi kasvaa suureksi puuksi, kun siitä meidän puutarhoissamme nähdään pelkkiä kääpiömuotoja.

Pyydän noita niin alttiita arvostelijoita ottamaan huomioon, että minä tiedän kaikki heidän vastaväitteensä yhtä hyvin kuin he itse ja että niitä luultavasti olen punninnut kauemmin kuin he. Ja koska minulla ei ole mitään etua heidän pettämisestään, on minulla oikeus vaatia, että he ainakin malttaisivat tutkia, missä kohdin minä erehdyn. Seuratkoot sydämen ensi kehitystä siinä tai siinä tilassa, voidakseen huomata kuinka paljon toinen yksilö saattaa erota toisesta, riippuen erilaisesta kasvatuksesta; verratkoot sitten minun antamaani kasvatusta niihin tuloksiin, joita siitä odotan ja sanokoot missä kohdin olen tehnyt vääriä johtopäätöksiä. Vasta silloin minulla ei ole mitään vastattavaa.

Minut saattaa varmemmaksi väitteissäni ja tätä varmuuttani puolustaa se seikka, etten antaudu järjestelmä-innon valtoihin ja että turvaudun niin vähän kuin suinkin todisteluun, vaan että luotan ainoastaan tekemiini huomioihin. En ollenkaan nojaa sellaiseen, mitä olen kuvitellut, vaan sellaiseen, mitä olen nähnyt. On totta, etten ole rajoittanut kokemuksieni esineitä yhden ainoan kaupungin alaan tai ainoastaan yhteen ihmisluokkaan. Mutta verrattuani toisiinsa kaikkia eri säätyluokkia ja kansoja, tehden sen elämässä, jota olen viettänyt niitä havaitsemalla, olen sivuuttanut epäolennaisena kaiken sen, minkä huomasin toisessa kansassa enkä toisessa, toisessa säätyluokassa enkä toisessa, enkä ole pitänyt ehdottomasti olennaisena ihmiselle muuta kuin mikä on yhteistä kaikille, lukuunottamatta ikää, säätyä ja kansallisuutta.

Jos siis seuraten tätä metodiani lapsuudesta alkaen tarkkaatte nuorukaista, joka ei ole pakotettu mihinkään erityiseen muotoon ja joka niin vähän kuin suinkin on riippuvainen mahtivallasta ja toisten mielipiteistä, niin kenen kaltainen hän enemmän on, minunko oppilaani, vai teidän? Tämä kysymys on mielestäni ratkaistava voidaksemme tietää, olenko minä väärässä.

Ihminen ei helposti ala ajatella: mutta niin pian kuin hän on alkanut, hän ei enää lopeta. Ken kerran on ajatellut, on aina ajatteleva; jos ymmärrys kerran on harjaantunut mietiskelyyn, se ei enää voi pysyä toimettomana. Saattaisi siis luulla, että minä, koska ihmisäly ei luonnostaan ole niin altis toimimaan, oletettuani siinä kykyjä, joita sillä ei ole, pidän sitä liian kauan suljettuna käsite- ja aatepiiriin, joka sen jo olisi pitänyt jättää.

Mutta otettakoon ensiksikin huomioon, että vaikka tahtoo kasvattaa luonnonihmistä, ei sillä ole tarkoitus hänestä tehdä villiä ja karkottaa häntä korven syvyyteen, vaan että riittää kun hän suljettuna yhteiskuntaelämän pyörteeseen osaa vastustaa intohimojen mukaansa tempaavaa virtaa ja ihmisten mielipiteiden valtaa, että hän näkee omin silmin, tuntee omalla sydämellään ja ettei mikään muu mahti häntä hallitse kuin hänen oma järkensä. Hänen ollessaan tässä tilassa on selvää, että nuo monet ulko-oliot, jotka häneen vaikuttavat, hänen mielessään syntyvät monenlaiset tunteet ja eri keinot tyydyttää varsinaisia tarpeitaan välttämättömästi hänessä synnyttävät paljon käsitteitä, joita hänellä muuten ei koskaan olisi ollut tai jotka hän olisi saanut vasta myöhemmin. Täten älyn luonnollinen kehitys tulee nopeammaksi eikä raukea. Saman ihmisen, jonka metsissä asuen täytyisi jäädä typeräksi, täytyy tulla järkeväksi ja ymmärtäväiseksi eläessään kaupungeissa, vaikkapa hän siellä olisikin pelkkä katsoja. Ei mikään ole enemmän omansa tekemään viisaaksi kuin sellaisten mielettömien tekojen näkeminen, joihin emme ota osaa; ja sekin, joka niihin ottaa osaa, voi niistä saada opetusta, ellei hän anna niiden viedä itseään kokonaan harhaan ja ellei hän niistä johdu samoihin erehdyksiin, kuin niiden varsinaiset harjottajat.

Lisäksi tulee ottaa huomioon, että meillä, jotka olemme kykyjemme rajoittamat havainnollisia seikkoja tajuamaan, ei ole mitään kykyä omistamaan filosofian abstraktisia käsitteitä ja puhtaasti järkiperäisiä aatteita. Niitä saavuttaaksemme meidän tulee joko vapautua ruumiistamme, johon olemme niin lujasti kiinnitetyt, tai läpikäydä hidas kehitys toiselta asteelta toiselle, tai myöskin siirtyä nopeasti, melkein hypähtäen yli tuon kuilun, ottaen jättiläisaskeleen; tähän lapsi ei kykene ja siihen aikamieskin tarvitsee varta vasten tehtyjä portaita. Mutta minun on hyvin vaikea käsittää, miten nämä voitaisiin rakentaa.

Se käsittämätön olento, joka käsittää kaiken ja joka antaa maailmalle liikunnon ja muodostaa kaikki eri olennot, ei ole silmiemme nähtävissä eikä kättemme kosketeltavissa; hän pakenee kaikkeja aistejamme. Työ on näkyvissä, mutta tuon työn mestari on piilossa. Ei ole mikään pieni seikka edes tuntea, että hän on olemassa; ja kun olemme päässeet niin pitkälle, kun itseltämme kysymme kuka hän on, missä hän on, silloin huimaa päätämme emmekä enää tiedä mitä ajatella.

Locke kehottaa ensin kiintymään hengen tutkimiseen ja sitten siirtymään aineellisten esineiden tutkimiseen. Mutta tämä metodi johtaa taikauskoon, ennakkoluuloihin ja erehdyksiin eikä järkevyyteen ja luonnon järjestettyyn kehitykseen, se on samaa kuin jos sitoisi verhon silmilleen silloin kun tahtoisi nähdä. On täytynyt kauan tutkia aineellisia esineitä voidakseen saada todellisen käsityksen hengistä ja edes aavistaa niiden olemassaoloa. Päinvastainen menettely on omansa ainoastaan johtamaan materialismiin.

Koska aistimme ovat tietojemme ensimäiset välikappaleet, ovat havainnolliset esineet ensimäisiä, joita välittömästi tajuamme. Sanalla henki ei ole mitään merkitystä sen mielessä, joka ei ole filosofeerannut. Henki on pelkkä aistillinen esine rahvaan ja lasten mielestä. Kuvittelevathan he, että on olemassa henkiä, jotka huutavat, puhuvat, lyövät ja meluavat. Myönnettäneen siis, että henget, joilla on käsivarret ja kieli, ovat suuresti esineiden kaltaisia. Sentähden kaikki maailman kansat, paitsi juutalaiset, ovat tehneet itselleen ruumiillisia jumalia. Me itse, käyttäessämme sanoja henki, kolminaisuus, persoona, olemme suurimmaksi osaksi antropomorfisteja.¹¹⁵ Myönnän, että meitä opetetaan sanomaan Jumalan olevan kaikkialla; mutta uskomme myöskin ilman olevan kaikkialla, ainakin meidän ilmakehässämme, ja sana henki merkitsee alkuperäisesti henkäystä, tuulen henkäystä. Niin pian kuin totutetaan ihmisiä lausumaan sanoja niitä ymmärtämättä, on sittemmin helppo saada heidät sanomaan mitä vaan tahtoo.

Tietoisuus omasta vaikutusvoimastamme muihin esineisiin on arvattavasti alussa pannut ihmisen luulemaan että, kun nämä esineet vaikuttavat meihin, tämä tapahtui samalla tavoin kuin meidän vaikutuksemme niihin. Täten siis ihminen alussa rupesi olettamaan elämää kaikissa olennoissa, joiden vaikutuksen alaiseksi joutui. Huomatessaan itsensä heikommaksi useimpia noista olennoista, kun ei tuntenut niiden voiman rajoja, ihminen luuli sitä rajattomaksi ja teki niistä jumalia heti kun oli huomannut ne ruumiillisiksi olennoiksi. Alkuaikoina ihmiset jokaisen kohtaamansa ilmiön pelästyttäminä, eivät pitäneet mitään luonnossa elottomana. Aineellisuuden käsite ei ole kehittynyt sen nopeammin kuin henkisyyden käsite, kun näet edellinen on myöskin abstraktsioni. Alkuihmiset täten täyttivät maailmanavaruuden aistein havaittavilla jumalilla. Tähdillä, tuulilla, vuorilla, joilla, puilla, kaupungeilla, taloillakin, sanalla sanoen kaikella oli henkensä, jumalansa, elämänsä. Labanin kuvat, villien henkiolennot, neekerien taikakalut, kaikki siis ihmisten luomaa, olivat kuolevaisten ensimäisiä jumaluuksia. Monijumalaisuus oli heidän ensimäinen uskonnonmuotonsa ja kuvien kumartaminen heidän ensimäinen jumalanpalveluksensa. He ovat voineet kohota yhden ainoan Jumalan käsitykseen vasta silloin, kun ovat ruvenneet yhä enemmän yleistämään käsitteitään ja ovat kyenneet hakemaan ensimäistä syytä, kokoamaan olentojen eri sarjat yhden ainoan kokonaiskäsitteen alaan ja antamaan merkitystä käsitteelle substanssi, joka on kaikista abstraktsioneista suurin. Jokainen lapsi, joka uskoo Jumalaan, on siis epäjumalanpalvelija tai ainakin antropomorfisti. Ja jos ensin mielikuvitus on luonut kuvan Jumalasta, on harvinaista, että ymmärrys häntä käsittää. Tähän vaaraan johtaa Locken metodi.

Koska näin vallan huomaamattani olen tullut kosketelleeksi abstraktista substanssi-käsitettä, huomautan lisäksi että meidän olettaessamme yhtä ainoata substanssia, tulee omistaa sille yhteensopimattomia ominaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaiset, kuten ajatus ja ulottuvaisuus, joista jälkimäinen on olennaisesti jaollinen ja joista edellinen on vailla kaikkea jaollisuutta. On muuten selvää, että ajatus, tai jos niin tahdotaan, tunne-elämä, on alkuperäinen ja erottamaton ominaisuus substanssissa, johon se kuuluu, ja että ulottuvaisuuden laita on sama substanssiin nähden. Tästä teemme sen johtopäätöksen, että ne olennot, jotka menettävät toisen näistä ominaisuuksista, menettävät substanssinkin, johon tuo ominaisuus kuuluu, että siis kuolema yksinkertaisesti on substanssien eroamista ja että ne olennot, joissa nuo molemmat ominaisuudet esiintyvät yhdistyneinä, ovat kokoonpannut noista kahdesta substanssista, mainittujen ominaisuuksien kannattajista.

Punnittakoon nyt kuinka suuri ero vielä on olemassa kahden substanssin ja jumalallisen luonnon käsityksen välillä, sen selvyyttä kaipaavan käsityksen välillä, joka meillä on sielumme vaikutuksesta ruumiiseemme ja Jumalan vaikutuksesta kaikkiin olentoihin. Miten käsitteet luominen, tyhjiinraukeaminen, kaikkialla-läsnäolo, iankaikkisuus, kaikkivalta, Jumalan ominaisuudet, sanalla sanoen kaikki nuo käsitteet, jotka ollen niin epämääräisiä ja himmeitä, ovat ainoastaan harvojen tajuttavissa, ja jotka rahvaan mielestä eivät ollenkaan ole himmeitä, se kun ei niistä ymmärrä mitään, miten kaikki nämä käsitteet tulevatkaan täysivoimaisina, s.o. täydessä himmeydessään, tarjoutumaan nuorille mielille, jotka vielä ovat ensimäisten aisti-toimintojen valloissa ja jotka eivät tajua muuta kuin sellaista, mihin käsin voi koskea? Turhaan avataan ympärillämme äärettömyyden kuilut; läpsi ei niistä kauhistu, sillä sen heikot katseet eivät voi tunkea niiden syvyyteen. Kaikki on lapsille ääretöntä, ne eivät osaa asettaa ääriä millekään. Tämä ei johdu siitä, että ne käyttäisivät liian pitkiä mittoja, vaan siitä, että niiden ymmärrys on niin lyhyt. Olenpa huomannut, etteivät ne kuvittele äärettömyyttä läheisemmäksi eivätkä etäisemmäksi tuntemiansa ulottuvaisuusmittoja. Ne arvostelevat rajatonta alaa enemmän jalkojensa kuin silmiensä avulla; niiden mielestä se ei ulotu kauemmaksi kuin minne ne jaksavat kulkea. Jos niille puhuu Jumalan voimakkaisuudesta. luulevat ne häntä jotenkin yhtä vahvaksi kuin isäänsä. Joka seikassa on lapsilla niiden oma kokemus mahdollisuuden mittana ja senvuoksi ne pitävät kaikkea, mistä kuulevat puhuttavan pienempänä kuin mitä omasta kokemuksestaan tuntevat. Sellainen on tiedottomuuden ja henkisen kehittymättömyyden langettama arvostelu. Aias pelkäsi ottelua Akilleuksen kanssa, mutta vaati Jupiteria taisteluun, hän kun tunsi Akilleuksen, mutta ei Jupiteria. Muuan sveitsiläinen talonpoika, joka luuli olevansa rikkain kaikista ihmisistä ja jolle koetettiin selittää mikä mies kuningas on, kysyi ylpeän näköisenä, olikohan kuninkaalla sata lehmää vuorilaitumella.

Arvaan monen lukijoistani ihmettelevän, etten koko oppilaani alkuikänä ole puhunut hänelle mitään uskonnosta. Viisitoistavuotiaana hän ei tietänyt että hänellä yleensä on sielu, ja ehkei hänen vielä ole aika oppia sitä edes kahdeksantoistavuotiaana. Jos hän näet saa tietää sen liian aikaiseen, on se vaara tarjona, ettei hän sitä koskaan ole käsittävä.

Jos minun tulisi kuvata mitä vastenmielisintä typeryyttä, niin tekisin sen esittämällä pedanttimaisen opettajan, joka ahtaa lasten päähän katkismusta. Jos tahtoisin tehdä lapsen hulluksi, pakottaisin sen selittämään ulkoa lukemaansa katkismusläksyä. Minua vastaan kaiketi väitetään, että useimmat kristinuskon dogmeista ovat mysterioita ja että jos pitäisi odottaa kunnes ihmisäly kykenisi niitä käsittämään, ei riittäisi odottaa kunnes lapsi varttuisi mieheksi, vaan pitäisi odottaa kunnes mies jo olisi muuttanut manalle. Tähän vastaan ensiksi, että on olemassa mysterioita, joita ihmisen on mahdoton sekä ymmärtää että uskoa, enkä huomaa niiden opettamisesta lapsille muuta hyötyä kuin sen, että aikaisin oppivat valhettelemaan. Lisäksi huomautan, että sen, joka hyväksyy mysteriat, tulee ainakin käsittää, että ne ovat käsittämättömiä; ja lapset eivät edes kykene tätä ajatusta omistamaan. Siinä iässä jolloin kaikki on mysterioita, ei oikeastaan olekaan mitään varsinaisia mysterioita.

"Täytyy uskoa Jumalaan tullakseen autuaaksi." Tämän dogmin väärinkäsittäminen on syynä verenhimoiseen suvaitsemattomuuteen ja kaikkiin noihin turhiin oppeihin, jotka antavat kuoliniskun ihmisjärjelle totuttamalla sitä tyytymään tyhjiin sanoihin. Epäilemättä ei tule hukata hetkeäkään ansaitakseen iankaikkista autuutta; mutta jos sen saavuttamiseksi riittää, että toistetaan muutamia sanoja, en huomaa mikä estäisi täyttämästä taivasta kottaraisilla ja harakoilla lapsien asemesta.

Uskomisen velvollisuus edellyttää sen mahdollisuutta. Filosofi, joka ei usko, tekee väärin, hän kun käyttää väärin viljelemäänsä järkeä, ollen kykenevä tajuamaan hylkäämiänsä totuuksia. Mutta mitä uskoo lapsi, joka tunnustaa kristinuskoa? Se uskoo minkä ymmärtää, ja se ymmärtää niin vähän mitä se pannaan sanomaan, että se hyväksyy yhtä kernaasti vallan päinvastaista, minkä sille sanotte. Lasten ja useiden aikaihmisten usko on niin sanoakseni maantieteellinen kysymys. Onko luettava niiden ansioksi että ovat syntyneet Roomassa eivätkä Mekassa? Jos toiselle lapsista sanoo, että Muhammed on Jumala profeetta, niin hän on toistava: Muhammed on Jumala profeetta, jos toiselle taas sanoo, että Muhammed on petturi, se on toistava: Muhammed on petturi. Kumpikin näistä lapsista olisi väittänyt sitä mitä toinen väitti, jos sen asumapaikka olisi ollut siellä, missä toisen. Saattaako siis kahden näin samankaltaisen taipumuksen nojalla olettaa toisen pääsevän paratiisiin ja toisen joutuvan helvettiin? Kun lapsi sanoo uskovansa Jumalaan, se ei itse teossa usko häneen, vaan Paavoon ja Pekkaan, jotka sille sanovat että on olemassa olento, jota sanotaan Jumalaksi. Ja lapsi uskoo sen Euripideksen tavoin, joka tunnustaa:

"Oi Zeus, min nimeltä mä tunnen vaan".¹¹⁶

Meidän vakaumuksemme on se, ettei yksikään ennen järki-ikää kuollut lapsi jää vaille iankaikkista autuutta. Tätä samaa uskovat katolilaiset kaikista lapsista, jotka ovat kastetut, vaikka ne eivät olisikaan koskaan kuulleet puhuttavan Jumalasta. On siis tapauksia, jolloin voi tulla autuaaksi uskomatta Jumalaan, ja nämä tapaukset esiintyvät joko lapsuudessa tai hulluissa ihmisissä, kun ihmismieli on kykenemätön sellaiseen toimintaan, joka kohoaa Jumalan tuntemukseen. Koko ero minkä huomaan teidän ja minun mielipiteeni välillä on, että te väitätte lapsilla jo seitsenvuotisina olevan tämän taipumuksen ja että minä en luule heillä sitä olevan edes viidentoistavuotiaina. Olin minä väärässä tai oikeassa, niin ei tässä ole kysymys mistään uskonkappaleesta, vaan yksinkertaisesta luonnonhistoriallisesta havainnosta.

Samalla perusteella on selvää, että henkilö, joka on saavuttanut vanhuudeniän uskomatta Jumalaan, ei siltä tule karkotetuksi hänen kasvojensa edestä tulevassa elämässä, jos hänen sokeutensa ei ole tahallinen, ja minä väitän ettei se aina ole tahallinen. Myönnättehän tämän ainakin mielenvikaisiin nähden, joilta tauti riistää henkiset kyvyt, riistämättä heiltä heidän ihmisominaisuuttaan; ei se siis myöskään voi riistää heiltä heidän oikeuttaan nauttia Luojansa hyvistä teoista. Miksi ei siis myönnetä samaa niiden suhteen, jotka, erotettuina yhteiskunnasta lapsuudestaan alkaen, ovat viettäneet vallan raakalaista elämää vailla kaikkia niitä tietoja ja sitä valistusta, joka saavutetaan ainoastaan ihmisten parissa.¹¹⁷ Sillä onhan kokemus todistanut mahdottomaksi, että sellainen raakalainen koskaan voisi ajatuksineen kohota tuntemaan oikeata Jumalaa. Järki sanoo meille, ettei ihminen ole syyntakeinen muusta kuin tahallisista hairahduksistaan, ja ettei hänelle siis voi lukea rikokseksi auttamatonta tietämättömyyttä. Tästä seuraa, että iäisen oikeuden edessä jokaista ihmistä, joka uskoisi, jos hänellä olisi uskoon vaadittavat edellytykset, pidetään uskovaisena, ja että rangaistavaan epäuskoon tekevät itsensä syypäiksi ainoastaan ne, jotka ummistavat sydämensä totuudelta.

Varokaamme julistamasta totuutta niille, jotka eivät kykene sitä ymmärtämään, sillä siten istuttaisimme erehdyksen totuuden sijaan. Olisi parempi ettei olisi mitään käsitystä Jumaluudesta, kuin että siitä olisi alhainen, sekava, sitä alentava ja sen ylevää arvoa vastaamaton käsitys. On näet vähempi erehdys olla sitä kokonaan tuntematta, kuin että siitä on arvoton käsitys. "Tahtoisin mieluummin", sanoo kelpo Plutarkos,¹¹⁸ "ettei luultaisi Plutarkosta olevankaan maailmassa, kuin että sanottaisiin Plutarkoksen olevan väärämielisen, kateellisen ja niin tyrannimaisen, että vaatii enempää, kuin mitä ihmiskyky voi aikaansaada."

Suuri epäkohta johtuu siitä, että vääriä Jumaluuden kuvia painetaan lasten mieleen, sillä ne pysyvät siinä koko elämäniän ja lapset eivät enää aikaihmisinäkään voi kuvitella Jumalaa toisenlaiseksi, kuin mitä lapsina kuvittelivat. Olen tavannut Sveitsissä hyvän ja hurskaan äidin, joka oli niin varma tämän periaatteen oikeudesta, ettei hän ollenkaan opettanut pojalleen uskontoa tämän lapsena ollessa, peläten että hänen poikansa tyytymättömänä tähän saamaansa puutteelliseen tietoon menettäisi halun järkevyyden ikään vartuttuaan hankkia itselleen siitä parempaa tietoa. Tämä lapsi kuuli aina ympäristönsä puhuvan Jumalasta hartaudella ja kunnioittavasti, ja niin pian kuin hän itse tahtoi Jumalasta puhua, vaadittiin häntä vaikenemaan, ja huomautettiin, että tämä aine oli liian ylhäinen ja suuri hänelle. Tämä varovaisuus kiihotti hänen uteliaisuuttaan, ja hänen itserakkautensa saattoi hänet hartaasti halajamaan sitä hetkeä, jolloin saisi tuntea tuon syvän häneltä niin huolellisesti salatun mysterion. Kuta vähemmin hänelle puhuttiin Jumalasta, sitä vähemmin sallittiin hänen itsensä Jumalasta puhua, ja sitä enemmän hän Jumalaa ajatteli. Tämä lapsi näki Jumalaa kaikkialla. Minä puolestani pelkään, että jos liioitellaan tällaisen salaperäisyyden ylläpitämistä, siten nuorukaisen mielikuvitus liiaksi kiihottuu, että hänen päänsä menee pyörälle ja että hänestä lopulta uskovaisen asemesta voi tulla uskonkiihkoinen.