Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 26

Mutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän kun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen käsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä sellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden johdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että yksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän levottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu siitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen oman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.

Olemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä salaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten edes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin varttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa välttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä, niin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila häiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen kehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole meidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti koettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen luonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta sellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät eroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä on yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden toisella ja muihin nähden toisella kannalla.

Mutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet ovat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa kuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä voittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on kasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti että tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki muut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta todistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä maasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka Konstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana, Pariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta. Varsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka pidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me, jotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle arvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän ei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa – niin, mihin uskontoon me kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen? Vastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä mihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet kykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen hänelle osottaa.

Incedo per ignes

Suppositos cineri doloso.¹¹⁹

Mutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä tarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon etteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat, älkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen, joka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava mielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia arastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin teille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies, joka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen totuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet sen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää, lukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden hyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa mielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.

"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori mies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen kurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan ajattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan vieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä kaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen. Opettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä herätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja saatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut. Hän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka tuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi. Hän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta rangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi itseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut rikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu väkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot hänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään, paheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja ihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut. Hän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat kärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon samaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen vastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse. Hän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin asiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä tältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien apua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän siis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten voivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen."

"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies taisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo luuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan sekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus tästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen nuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä pilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen toimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän kuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään tulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen vailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti hyväntekijänsä."

"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan. Pappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa aina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen; hänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten kärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen sydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat lujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren miehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa hänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän tekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle tuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te ennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja italialaiselta?"

"Tämä kunnon hengellinen mies oli köyhä savoijilainen apulaispappi, joka nuoruuden-seikkailun tähden oli joutunut piispansa epäsuosioon ja joka oli kulkenut vuorten yli hakemaan toimeentuloa, mikä häneltä kotimaassaan puuttui. Hän ei ollut vailla henkevyyttä ja kirjallista sivistystä. Nämä ominaisuudet sekä miellyttävä ulkomuoto olivat tuottaneet hänelle suosijoita, jotka olivat hankkineet hänelle paikan erään ministerin perheessä tämän pojan kasvattajana. Mutta hän piti köyhyyttä riippuvaisuutta parempana, eikä tietänyt miten on käyttäytyminen ylhäisten parissa. Hän ei pysynyt kauan mainitun henkilön luona, mutta ei siltä lähtiessään pois hänen luotaan menettänyt hänen kunnioitustaan. Ja kun hän vietti moitteetonta elämää ja sai kaikki itseensä mieltymään, eli hän siinä toivossa, että vielä uudelleen oli pääsevä piispansa suosioon ja että tältä oli saava vuoristossa jonkun pienen pappilan, missä voisi viettää loppuikänsä. Se oli hänen kunnianhimonsa viimeinen päämäärä."

"Luonnollinen vaisto veti häntä nuoren pakolaisen puoleen ja saattoi hänet häntä tarkoin tutkistelemaan. Hän huomasi, että onnettomuus jo oli kuihduttanut hänen sydämensä, että solvaukset ja ylenkatse olivat masentaneet hänen mielensä ja että hänen ylpeytensä muuttuneena katkeraksi harmiksi saattoi hänet pitämään ihmisten tekemää vääryyttä ja heidän kovuuttaan luontaisena rikollisuutena ja hyveen valhekuvana. Hän oli huomannut uskonnon olevan ainoastaan omanvoiton pyyntiä kätkevän naamarin sekä jumalanpalveluksen ainoastaan tukevan ulkokullaisuutta. Hän oli huomannut miten turhanpäiväisissä viisastelevissa väittelyissä paratiisi ja helvetti joutuivat sanasutkausten esineeksi. Hän oli huomannut alkuperäisen ja ylevän jumaluus-käsitteen ihmisten outojen mielihaaveilujen vääristelemäksi. Ja arvellen että täytyy, voidakseen uskoa Jumalaan, luopua käyttämästä järkeä, jonka kuitenkin on häneltä saanut, hän piti naurettavia haaveilujamme yhtä paljon ylenkatsetta ansaitsevina kuin sitä esinettä, johon ne kohdistamme. Ollenkaan tuntematta olevia oloja ja voimatta vähääkään kuvitella olioiden alkuperää, hän vajosi tyhmään tietämättömyyteensä, syvästi halveksien kaikkia, jotka näistä seikoista luulivat tietävänsä enemmän kuin hän."

"Kaiken uskonnon hylkääminen johtaa inhimillisten velvollisuuksien unhottamiseen. Tällainen kehitys oli tämän vapaa-ajattelijan sydämessä jo edistynyt puolitietä kauemmaksi. Ja kuitenkaan hän ei ollut luonnostaan pahuuteen taipuva; mutta uskon puute ja kurjuus, jotka vähitellen olivat tukahuttaneet hänen luontaiset taipumuksensa, vetivät häntä nopeasti perikatoa kohti, niin että hän tavoiltaan vajosi kerjäläiseksi ja siveellisiltä käsitteiltään jumalankieltäjäksi."

"Joskohta tämä paha melkein välttämättömästi näytti vievän onnettomaan loppuun, ei se vielä ollut kehittynyt huippuunsa. Tuolla nuorella miehellä oli tietoja, eikä hänen kasvatustaan oltu laiminlyöty. Hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin veren kuohuminen alkaa kiihottaa sielua, saattamatta sitä aistillisuuden orjaksi. Hänen sielunsa oli vielä säilyttänyt kaiken joustavuutensa. Luontainen häveliäisyys ja ujo luonne syrjäyttivät hänestä pakollisuuden tunteen ja pidensivät hänen elämässään tuota aikaa, jossa te niin huolellisesti koetatte pidättää oppilastanne. Raa'an turmeluksen ja vastenmielisen paheen esimerkki ei suinkaan ollut vilkastuttanut hänen mielikuvitustaan, vaan oli päinvastoin sitä tylsistyttänyt. Pitkät ajat inho hänessä korvasi hyvettä, säilyttäen hänen viattomuutensa; tämän hän oli menettävä vasta viehättävämpien viettelysten ilmaannuttua."

"Pappi huomasi vaaran sekä keinot sen poistamiseksi. Vaikeudet eivät häntä pelästyttäneet; hänen tehtävänsä häntä miellytti, ja hän päätti panna sen täytäntöön ja palauttaa hyveen tielle häpeällisestä kohtalosta pois tempaamansa nuorukaisen. Hän menetteli varovaisesti tuumaansa toteuttaessaan; tehtävän ylevyys kannusti hänen rohkeuttaan ja innosti häntä keksimään jalon pyrkimyksensä arvoisia keinoja. Menestyi asia miten tahansa, hän oli varma siitä, ettei hänen aikansa ollut kulunut turhaan. Ken tahtoo tehdä vaan hyvää, onnistuu aina yrityksissään."

"Aluksi hän hankki itselleen vastakääntyneen luottamuksen siten, ettei vaatinut mitään palkkaa hyvistä teoistaan, ettei tehnyt itseään kiusalliseksi, ettei pitänyt mitään saarnoja, vaan että aina asettui toisen kannalle ja esiintyi nöyränä ja vähäarvoisena, ollakseen enemmän hänen vertaisensa. Oli mielestäni sangen liikuttavaa nähdä, miten vakava mies rupesi harhateille joutuneen nuorukaisen toveriksi ja miten hyveisyys alentui käyttämään säädyttömyyteen vivahtavaa puhetapaa, karkottaakseen sen kahta varmemmin. Kun tuo kevytmielinen nuori mies tuli papille tekemään mielettömiä tunnustuksiaan ja purkamaan hänelle sydäntään, pappi kuunteli häntä ja teki hänen tunnustuksensa helpoksi. Hyväksymättä pahetta hän osotti harrastavansa kaiken selville saamista. Sopimaton moite ei koskaan keskeyttänyt nuoren miehen sanatulvaa eikä saattanut hänen sydäntään raskaaksi. Se mielihyvä, jolla hän luuli itseään kuunneltavan, lisäsi hänen omaa nautintoansa saada sanoa kaikki. Ja niin nuori mies teki täydellisen tunnustuksensa, ajattelematta, että mitään tunnusti."

"Tarkoin tutkittuaan nuoren miehen tunteita ja luonnetta pappi huomasi selvästi että hän, vaikka ei ollut tiedoton ikäänsä nähden, oli unhottanut kaiken, mikä hänen oli tärkeätä tietää ja että se häpeällinen tila, johon kohtalo oli hänet saattanut, hänessä tukahutti kaiken oikean tiedon hyvästä ja pahasta. On olemassa sellainen tylsistymisen aste, joka riistää sielulta koko sen eloisuuden; sisäinen ääni ei voi päästä sen kuuluviin, joka yksinomaan ajattelee miten saisi itsensä ravituksi. Turvatakseen tuon onnettoman nuorukaisen häntä niin läheltä uhkaavalta siveelliseltä kuolemalta pappi aluksi herätti hänessä itserakkautta ja -kunnioitusta. Hän osotti hänelle miten hänen tulevaisuutensa oli tuleva nykyisyyttä onnellisemmaksi, jos hän hyvin käytti lahjojaan. Hän elvytti hänen sydämessään jalomielistä intoa, kertomalla muiden kauniita tekoja. Antamalla hänen ihailla noiden tekojen toimeenpanijoita hän herätti hänessä halun tehdä samanlaisia tekoja. Vierottaakseen hänet hänen huomaamattaan joutilaasta ja kuljeskelevasta elämästään antoi hän hänen kopioida otteita arvokkaista teoksista; ollen tarvitsevinaan näitä otteita hän piti vireillä hänessä kiitollisuuden jaloa tunnetta. Hän opetti häntä välillisesti näiden kirjojen avulla. Hän saattoi hänet taas kohoamaan omissa silmissään, jotta hän ei olisi luullut olevansa kokonaan kykenemätön hyvää tekemään ja ettei hän enää suorastaan olisi itseään halveksinut."

"Muuan pikkuseikka tarjoaa tilaisuuden arvostella miten taitavasti tuo hyväntekevä mies vallan oppilaansa huomaamatta kohotti hänen sydämensä alennuksen tilasta, ilman että hän ilmaisi tahallansa tahtovansa häntä opettaa. Tuon papin rehellisyys oli niin yleisesti tunnettu ja hänen arvostelukykynsä niin varma, että useat henkilöt kernaammin jakoivat almunsa hänen kättensä kautta kuin kaupunkien rikkaiden pappien välityksellä. Kun hänelle eräänä päivänä oli annettu vähän rahoja köyhille jaettavaksi, nuori mies, lukien itsensä köyhiin kuuluvaksi, oli kyllin heikko pyytämään niistä itselleen osan. 'Ei toki', sanoi pappi, 'mehän olemme veljiä, te kuulutte talooni, enkä minä voi koskea näihin minun huostaani uskottuihin rahoihin, kun on kysymys omista tarpeistani.' Sitten hän antoi hänelle omista rahoistaan sen verran kuin hän oli pyytänyt. Tämäntapaiset opetukset harvoin menevät hukkaan nuorukaisten sydämiltä, jotka eivät vielä ole aivan turmeltuneet."

"Olenpa kyllästynyt puhumaan kolmannessa persoonassa, ja tämähän onkin vallan turha vaiva; sillä epäilemättä olette arvannut, rakas kansalainen, että tuo onneton pakolainen olen minä itse. Luulen olevani tarpeeksi kaukana nuoruuteni säännöttömästä elämästä rohjetakseni sitä tunnustaa. Ja se käsi, joka minut siitä pelasti, ansaitsee kyllin, joskin hieman itse saan hävetä, että ainakin jossakin määrin kunnioitan sen hyviä tekoja."

"Syvimmän vaikutuksen minuun teki se, että näin arvoisan opettajani yksityiselämässä ulkokullaisuudesta vapaata hyvettä, heikkoudesta vapaata inhimillisyyttä, että kuulin aina suoraa ja yksinkertaista puhetta ja huomasin että elämä ja toiminta aina vastasi tätä puhetta. En koskaan huomannut hänen ottavan lukuun sitä, menivätkö hänen auttamansa henkilöt iltakirkkoon vai eivät, kävivätkö usein ripillä, paastosivatko määräpäivinä ja pidättyivätkö liharuuista, enkä kuullut hänen velvottavan heitä tuollaisiin ehtoihin, joita ilman, vaikka kuolisi nälkään, ei voi toivoa mitään apua tekopyhiltä ihmisiltä."

"Nämä huomiot minua rohkaisivat, mutta en kuitenkaan millään muotoa hänen edessään kopeillen näyttänyt vastakääntyneen teeskenneltyä intoa. Päinvastoin en ollenkaan häneltä salannut mitä ajattelin, eikä hän siitä näyttänyt ollenkaan loukkautuvan. Joskus olisin voinut ajatella näin: hän antaa minulle anteeksi välinpitämättömyyteni sitä uskoa kohtaan, johon olen kääntynyt, ottaen huomioon että olen yhtä välinpitämätön sen uskon suhteen, jossa olen syntynyt; hän tietää ettei nykyinen välinpitämättömyyteni ole puolueellinen. – Mutta en oikein tietänyt mitä minun piti ajatella, kun joskus kuulin hänen hyväksyvän dogmeja, jotka olivat roomalais-katolisen kirkon opin vastaisia ja kun hän näytti pitävän vähäarvoisina kaikkia tämän kirkon ulkonaisia menoja."

"Olisin luullut häntä salaiseksi protestantiksi, ellen olisi huomannut hänen uskollisesti noudattavan noita samoja menoja, joihin näytti panevan jotenkin vähän arvoa; ja kun olin nähnyt hänen täyttävän papinvelvollisuuksiaan yhtä täsmällisesti silloinkin, kun ei kukaan häntä tarkannut, kuin seurakunnan edessä, en enää tietänyt mitä ajatella näistä ristiriitaisuuksista. Lukuunottamatta sitä ainoata hairahdusta, joka aikaisemmin oli aiheuttanut hänen epäsuosioon joutumisensa ja jonka seurauksista hän yhä vielä sai kärsiä, oli hänen elämänsä mallikelpoinen, hänen tapansa nuhteettomat, hänen puheensa rehellistä ja älykästä. Eläen mitä tuttavallisimmin hänen luonaan opin joka päivä kunnioittamaan häntä enemmän. Kun näin runsas minua kohtaan osotettu hyvyys kokonaan oli vallannut sydämeni, odotin levottoman uteliaasti sitä hetkeä, jolloin olin saava tietää mihin periaatteeseen nojasi näin yhtenäinen mutta samalla omituinen elämä."

"Tämä hetki ei tullut aivan pian. Ennenkuin hän avasi sydämensä oppilaalleen, hän koetti hänen mielessään saada itämään ne järkevyyden ja hyvyyden siemenet, jotka siihen oli kylvänyt. Vaikeinta oli minusta hävittää jonkunmoinen ylpeä ihmisviha, jonkunmoinen katkeruus maailman rikkaita ja onnellisia kohtaan, ikäänkuin olisivat saaneet rikkautensa ja onnensa minun kustannuksellani. Tuo nuoruuden mieletön turhamaisuus, joka pakenee kaikkea nöyrtymistä, vielä kiihotti minussa tätä karsasta mielialaa. Ja itserakkauteni, jota opettajani koetti minussa pitää vireillä, saattoi minut ylpeäksi ja ihmiset vielä halpamaisemmiksi minun silmissäni, täten lisäten heitä kohtaan tuntemaani vihaan ylenkatsetta."

"Suoranaisesti vastustamatta tätä ylpeyttä opettajani esti sitä muuttumasta kovasydämisyydeksi, ja riistämättä minulta itsekunnioitusta hän lievensi siihen yhtynyttä lähimmäiseni halveksimista. Poistamalla pettävän ulkokuoren ja näyttämällä minulle sen peittämät todelliset kärsimykset hän opetti minut surkuttelemaan kanssaihmisteni erehdyksiä, heltymään heidän kurjuudestaan ja enemmän heitä säälimään kuin kadehtimaan. Häntä liikuttivat inhimilliset heikkoudet, hän kun näet syvästi tunsi omat heikkoutensa, ja senvuoksi hän kaikkialla huomasi ihmisten olevan omien ja muiden paheiden uhreja; hän näki köyhien kituvan rikkaiden ikeen, ja rikkaiden omien ennakkoluulojensa ikeen alla. Usko minua, sanoi hän, että harhaluulomme eivät suinkaan peitä kärsimyksiämme, vaan päinvastoin niitä lisäävät, saattamalla meidät pitämään itsessään arvottomia seikkoja suuriarvoisina ja pannen meitä luulemaan että meillä on lukemattomia tarpeita, joita emme ilman noita harhaluuloja huomaisikaan. Sielunrauha on siinä, että halveksimme kaikkea, mikä voisi sielua häiritä. Se ihminen, joka enimmin panee arvoa elämään, osaa siitä vähimmin nauttia, ja se joka innokkaimmin tavoittelee onnea, on aina kaikkein onnettomin."

"Oi mitä surullisia kuvia! huudahdin katkerana; jos täytyy itseltään kieltää kaikki, mitä hyödyttää, että on syntynyt, ja jos täytyy halveksia itse onneakin, kuka silloin osaa olla onnellinen? Minä, vastasi pappi eräänä päivänä, ja hänen äänenpainonsa minua hämmästytti. Tekö onnellinen! Te, joka elätte niin huonoissa oloissa, köyhänä, maanpakolaisena ja sorrettuna, tekö voisitte olla onnellinen! Mitä sitten olette tehnyt tullaksenne onnelliseksi? – Lapseni, hän virkkoi, sanon sen teille kernaasti."

"Tämän jälkeen hän ilmoitti minulle, että hän aikoi tehdä minulle tunnustuksensa, sittenkuin minä olin hänelle tehnyt tunnustukseni. Olen teille avaava koko sydämeni – näin hän sanoi minua syleillen. Olette näkevä minut, jollette aivan sellaisena kuin olen, ainakin sellaisena miltä itsestäni näytän. Kun olette kuullut koko uskontunnustukseni, kun täydelleen tunnette sieluntilani, olette huomaava miksi pidän itseäni onnellisena, ja miten itse voitte tulla onnelliseksi, jos ajattelette kuten minä. Mutta tämänkaltaiset tunnustukset eivät ole hetken työtä. Tarvitsen aikaa esittääkseni teille kaiken, mitä ajattelen ihmiskohtalosta ja elämän oikeasta arvosta. Valitkaamme sopiva hetki ja paikka voidaksemme kaikessa rauhassa antautua tähän keskusteluun."

"Ilmaisin erityistä harrastusta häntä kuullakseni. Kohtaustamme ei lykätty seuraavaa aamua kauemmaksi. Oli kesä; nousimme aamun koittaessa. Hän vei minut ulkopuolelle kaupunkia korkealle kummulle, jonka juurella virtasi Po-joki; sen vesi välkkyi kastelemiensa viljavien rantojen välillä. Etäisyydessä alppien ääretön jono kehysti maisemaa. Nousevan auringon säteet kiiltelivät jo tasangoilla; puut, kummut ja talot loivat kentille pitkiä säteitään, ja näin tuo mitä ihanin taulu, jota ihmissilmä saattaa nähdä, kaunistui vielä vivahdusrikkaammaksi lukemattomista eri valovaikutuksista. Tuntui siltä kuin luonto olisi eteemme luonut koko suuremmoisen upeutensa, tarjotakseen meille aihetta keskusteluumme. Täällä tuo rauhan mies, jonkun aikaa ääneti katseltuaan edessään olevaa näkyä, rupesi puhumaan minulle seuraavaan tapaan."

Savoijilaisen apulaispapin uskontunnustus.

Lapseni, älkää odottako minulta oppineita puheita älkääkä syviä tutkisteluja. En ole suuri filosofi, enkä pyrikään pääsemään filosofin kirjoihin. Mutta saatanpa välistä luottaa terveeseen järkeeni ja rakastan aina totuutta. En tahdo kanssanne väitellä enkä koettaa teille tyrkyttää vakaumustani, minulle on tarpeeksi saada teille esittää mitä sydämeni yksinkertaisuudessa ajattelen. Tutkistelkaa minun puhuessani omaa sydäntänne; siinä kaikki mitä pyydän. Jos erehdyn, teen sen ainakin vailla kaikkea vilppiä; tämä riittänee turvaamaan minua siitä, että erehdykseni luettaisiin minulle rikokseksi. Jos taas te samalla tavoin erehtyisitte, ei siinä olisi mitään pahaa. Jos taas ajatukseni ovat oikeat, niin onhan meillä molemmilla järki ja kummallekin on hyödyllistä sitä kuunnella. Miksi ette muuten te voisi ajatella samoin kuin minä?

Olen syntynyt köyhistä talonpoikaisvanhemmista, ja säätyni määräsi minut maata viljelemään. Mutta pidettiinpä sopivampana, että ansaitsisin leipäni pappina, ja keksittiin keinoja, jotka tekivät minulle opiskelemisen mahdolliseksi. Vanhempani eivät suinkaan, sen paremmin kuin minä itse, ajatelleet, että minun opinnoillani tulisi etsiä sitä mikä on hyvää, totta ja hyödyllistä, vaan oli minun tutustuminen ainoastaan siihen, mitä vaadittiin papin arvon saavuttamiseksi. Opin sen, mitä tahdottiin minun oppivan, ja sanoin niin kuin tahdottiin minun sanovan; tein vaaditut lupaukset, ja minusta tehtiin pappi. Mutta ennen pitkää huomasin, että sitoutuessani elämään toisin kuin mies olin luvannut enemmän kuin mitä voin täyttää.

Koetetaan luulotella meitä, että omatunto on ennakkoluulojen tulos; kuitenkin tiedän omasta kokemuksesta, että se huolimatta kaikista ihmisen säätämistä laeista vaatii seuraamaan luonnon järjestystä. Turhaan meiltä kielletään sitä tai tätä; omatunto moittii meitä aina varsin heikosti, jos olemme tehneet sellaista, minkä luonto sallii, ja etenkin mitä se meille määrää. Oi, kelpo nuorukainen, se ei vielä ole sanonut mitään aisteillenne, eläkää vielä kauan siinä onnellisessa tilassa, jonka kestäessä sen ääni on viattomuuden ääni. Muistakaa aina, että luontoa loukataan vielä enemmän, kun koetetaan ennättää sen edelle kuin silloin, kun sen vaatimuksia vastustetaan. Aluksi pitää oppia vastustamisen taito, jotta sitten tietäisi milloin voi myöntyä tekemättä rikosta.

Nuoruudestani alkaen olen kunnioittanut avioliittoa luonnon alkuperäisenä pyhimpänä säädöksenä. Luovuttuani oikeudesta siihen astua päätin olla sitä häpäisemättä. Olin näet huolimatta koulusivistyksestäni ja luvuistani aina viettänyt säännöllistä ja vaatimatonta elämää ja olin siten säilyttänyt muuttumattoman kirkkaana alkuperäisen arvostelukykyni. Maailmalla kuulemani perusohjeet eivät olleet himmentäneet sitä ja köyhyyteni poisti minusta ne viettelykset, jotka meille sanelevat paheen viisasteluja.

Mutta juuri tuo päätökseni tuotti minulle turmion. Kunnioitukseni toisten vuodetta kohtaan paljasti minun hairahdukseni. Häväistys oli sovitettava: minut vangittiin, pantiin viralta pois ja karkotettiin, ja olin siis paljon enemmän tunnollisuuteni kuin hillittömyyteni uhri. Ja ne nuhteet, joita epäsuosioon jouduttuani sain kuulla, antoivat minulle aihetta tehdä sen johtopäätöksen, ettei useinkaan tarvitse muuta kuin tehdä hairahduksensa raskauttavammaksi päästäkseen kärsimästä rangaistusta.

Muutamat tämänkaltaiset kokemukset riittävät johtamaan ajattelevan miehen pitkälle. Nähdessäni kaikki käsitteeni oikeudesta, kunniallisuudesta ja kaikista ihmisvelvollisuuksista surullisten huomioideni johdosta kumotuiksi, menetin joka päivä jonkun aikaisemmin muodostuneista mielipiteistäni; jäljellejääneet mielipiteeni eivät enää riittäneet muodostamaan yhtenäistä kokonaisuutta, joka olisi voinut omin voimin pysyä pystyssä, ja niin tunsin vähitellen periaatteideni kirkkauden himmenevän. Ja kun lopulta en enää tietänyt mitä ajatella, olin joutunut samaan tilaan, jossa te nyt olette; ero oli vaan se, että epäuskoisuuteni, ollen kypsyneemmän iän myöhäinen hedelmä, oli saanut alkunsa suuremmista kärsimyksistä ja tuli sen kautta vaikeammaksi hävittää.

Olin tuossa epävarmuuden ja epäilyksen tilassa jota Descartes vaatii totuuden etsimisen lähtökohdaksi. Tämä tila ei ole omiaan kestämään kauan; se on sekä levottomuutta herättävä että tuskallinen. Ainoastaan rikokseen viehättyminen ja hengen tylsistyminen voivat meitä siinä pidättää. Minun sydämeni ei suinkaan vielä ollut niin turmeltunut, että tuo tila olisi minua miellyttänyt; eikä mikään paremmin säilytä tapaa pohtia asioita kuin että on tyytyväisempi itseensä kuin kohtaloonsa.

Tuumin siis kuolevaisten surullista kohtaloa, jotka ajelehtivat inhimillisten mielipiteiden merellä, vailla peräsintä ja kompassia, ollen myrskyisten intohimojensa vallassa, ilman muuta opasta kuin kokematon merimies, joka ei tunne reittiä ja joka ei tiedä mistä tulee ja minne menee. Sanoin itselleni: rakastan totuutta, etsin sitä enkä sitä löydä; näytettäköön se minulle, ja minä olen siihen kiintyvä. Minkätähden täytyykään sen karttaa hehkuvaa sydäntä, joka on luotu sitä ihailemaan?

Vaikka usein olen kärsinyt raskaampia kärsimyksiä, en koskaan ole viettänyt niin hellittämättömän epämiellyttävää elämää kuin noina levottomina ja tuskaisina aikoina, jolloin lakkaamatta harhaillen epäilyksestä epäilykseen pitkistä mietiskelyistäni sain tallelle pelkkää epävarmuutta, hämäryyttä, ja ristiriitaisia käsityksiä olemukseni alkusyystä ja velvollisuuksieni laadusta.

Mitenkä voi järjestelmällisesti ja täydestä vakaumuksesta olla epäilijä, sitä en käsitä. Sellaisia filosofeja joko ei ole olemassa, tai jos sellaisia on, ovat he kaikkein onnettomimpia ihmisten joukossa. Epäilys sellaisten seikkojen suhteen, jotka meidän on tärkeätä tuntea, on ihmishengelle sietämättömän tukala tila; se ei sitä jaksa kauan kestää. Tahtomattansakin se tekee päätöksen toiseen tai toiseen suuntaan ja se kernaammin pettyy kuin on mitään uskomatta.

Minun pulaani vielä suurensi se seikka, että olin syntynyt kirkon helmassa, joka itse päättää kaikki ja joka ei siedä mitään epäilystä, että yhden ainoan uskon kohdan hylkääminen saattoi minut hylkäämään kaikki muutkin ja että mahdottomuus hyväksyä niin monta järjetöntä uskon asiaa vierotti minut pois järjellisistäkin. Sanomalla minulle: usko kaikki, minut estettiin mitään uskomasta, enkä lopulta enää tietänyt mihin olin pysähtyvä.

Nyt hain neuvoja filosofien teoksista, selailin heidän kirjojaan ja tutkin heidän eri mielipiteitään. Huomasin heidät kaikki ylpeän itsetietoisiksi, varmoiksi ja dogmaattisiksi, niin epäilevällä kannalla kuin väittivätkin olevansa. He muka tiesivät kaikki, vaikka eivät osanneet mitään todistaa, tehden lisäksi pilkkaa toinen toisestaan, ja tämä kohta, yhteinen heille kaikille, näytti minusta ainoalta, missä kaikki olivat oikeassa. Hyökätessään he ovat voitonvarmoja, mutta puolustautuessaan vailla tarmoa. Jos punnitsette heidän perusteitaan, huomaatte että ne kelpaavat ainoastaan repimään alas. Jos tarkastatte heidän mielipiteitään, huomaatte ettei kahdella ole samaa mielipidettä. He ottavat lukuun toisten näkökohdat ainoastaan voidakseen väitellä. Kuuntelemalla heitä en suinkaan olisi vapautunut epävarmuudestani.

Käsitin, että ensimäinen syy tuohon hämmästyttävän suureen mielipiteiden erilaisuuteen on ihmishengen rajoitettu kyvykkäisyys ja että toinen syy on ylpeys. Meiltä puuttuu kokonaan mittapuu tälle äärettömän suurelle koneistolle, emmekä voi laskea sen osien välisiä suhteita; emme tunne sen peruslakeja emmekä sen lopputarkoitusta. Emme tunne itseämme, emme omaa luontoamme emmekä meissä toimintaa vaikuttavaa perusta. Tuskin tiedämme onko ihminen yksi- vai moniolioinen olento; läpitunkemattomat salaisuudet ympäröivät meitä joka taholla ja ne ovat ulkopuolella aistien havaintopiiriä. Luulemme, että meillä on älyä niitä käsittämään, mutta itse teossa meillä ei ole muuta kuin mielikuvitusta. Kukin raivaa itselleen tien tämän kuvitellun maailman läpi ja luulee tuota tietänsä hyväksi; mutta ei kukaan voi tietää viekö hänen tiensä perille. Kuitenkin tahdomme tunkea kaiken ytimeen, tuntea kaikki. Mieluummin päätämme asioista umpimähkään ja uskomme olematonta kuin tunnustamme ettei yksikään meistä tunne olevaista. Jos kohta olemme vaan vähäinen osa suurta kokonaisuutta, jonka ääret meiltä häipyvät käsittämättömiin ja jonka luoja antaa olla mielettömien väittelyjemme esineenä, olemme kuitenkin niin turhamaiset, että tahdomme päättää mitä tuo kokonaisuus itsessään on ja mikä on meidän suhteemme siihen.