Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 27

Vaikka filosofit kykenisivätkin löytämään totuuden, niin kuka heistä harrastaisi totuutta itse totuuden vuoksi? Kukin tietää varsin hyvin, ettei hänen järjestelmänsä ole paremmin perusteltu kuin muut järjestelmät; mutta hän puolustaa sitä sentähden, että se on hänen oma järjestelmänsä. Ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka, tultuaan tietämään toden ja väärän, ei pitäisi tutkiessaan huomaamaansa valhetta toisen löytämää totuutta parempana. Missä on se filosofi, joka ei oman kunniansa vuoksi olisi valmis pettämään ihmiskuntaa? Missä on se, joka sydämensä syvyydessä pyrkisi muuhun kuin huomatuksi tulemiseen? Kunhan hän vaan kohoaa yläpuolelle rahvasta ja himmentää kilpailijainsa loiston, niin mitä enempää hän kaipaisi? Pääasia on ajatella toisin kuin muut. Uskovaisten parissa hän esiintyy jumalankieltäjänä; jumalankieltäjäin parissa hän taas esiintyisi uskovaisena.

Ensimäinen hyödyllinen tulos, jonka saavutin näistä mietteistä, oli se, että opin rajoittamaan tutkisteluni siihen, mikä välittömästi herätti mielenkiintoani ja pysymään kaikesta muusta syvästä tietämättömänä ja antamaan epäilyksen levottomuuden vaivata itseäni ainoastaan sellaisten seikkojen suhteen, jotka minusta olivat erityisen tärkeät tietää.

Käsitin lisäksi että filosofit, kaukana siitä, että olisivat vapauttaneet minut turhista epäilyksistäni, päinvastoin olisivat tehneet moninkertaisiksi minua jo ennestään vaivaavat epäilykset, voimatta haihduttaa niistä ainoatakaan. Valitsin siis itselleni toisen oppaan; ajatellen: tahdon vedota sisäisen valaisijan neuvoihin, se vie minua vähemmin harhaan kuin nuo, tai jos viekin, on erehdykseni ainakin oleva minun oma erehdykseni ja turmellun vähemmin seuratessani omia mielihaaveitani kuin pannen itseni alttiiksi noiden valheille.

Kun sitten palautin mieleeni ne eri mielipiteet jotka syntymästäni alkaen vuorotellen olivat temmanneet minut mukaansa, huomasin, että, vaikka ei yksikään niistä ollut tarpeeksi selvä minussa herättämään välitöntä vakaumusta, niissä kuitenkin piili eri totuuden asteita ja että sisäinen hyväksymiseni niiden suhteen ilmeni tai jäi ilmenemättä suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Kun tämän ensimäisen huomion tehtyäni vertailin kaikkia näitä eri mielipiteitä toisiinsa, samalla tukahuttaen ennakkoluulojen äänen, huomasin, että ensimäinen ja yleisin niistä myöskin oli yksinkertaisin ja järjellisin ja että se vaan oli esitettävä viimeiseksi, saavuttaakseen yleisen hyväksymisen. Kuvitelkaa mielessänne kaikkia näitä vanhan ja uuden ajan ajattelijoita, jotka olivat äärimäisyyksiin kehittäneet järjestelmänsä, perustellen ne silloin voimaan, sattumukseen, sokeaan kohtalokkuuteen, välttämättömyyteen, atomeihin, maailmansieluun, aineen elollisuuteen ja kaikenlaiseen materialismiin, ja sitten kuuluisaa Clarkea, joka valaisi maailmaa ja lopuksi teki selkoa olioiden olemuksesta ja kaikkien olioiden alkuunpanijasta. Millä yleisellä ihastuksella ja yksimielisellä hyväksymisellä olisikaan otettu vastaan tuo uusi järjestelmä, joka on niin suuremmoinen, niin lohduttava, niin ylevä, niin omansa mieltä ylentämään, antamaan hyveelle perustuksen, ja samalla niin sattuva, niin kirkas, niin yksinkertainen, ja mielestäni sellainen, että se ihmisjärjelle tarjoaa verrattain vähän käsittämätöntä, kun sitävastoin kaikissa muissa järjestelmissä on runsaasti järjettömyyksiä! Sanoin itsekseni: ratkaisemattomia seikkoja kohtaa jokainen, kun ihmisjärki näet on liian rajoitettu voidakseen niitä ratkaista. Ne eivät siis erityisesti todista ketään vastaan. Mutta mikä ero suoranaisten todistuksien välillä! Eikö sillä pidä olla etusija, joka selittää kaikki, kun asia ei hänelle tarjoa enempiä vaikeuksia kuin muillekaan.

Kun minä nyt siis rakastan ennen kaikkea totuutta, enkä filosofiaa, ja kun kokonaisen metodin asemesta olen omistanut itselleni helpon ja yksinkertaisen ohjesäännön, joka vapauttaa minut todistelujen turhista sanansaivarruksista, ryhdyn tämän sääntöni ohjaamana tutkimaan sellaisia tietoja, jotka mieltäni kiinnittävät, ja olen päättänyt pitää ilmeisen selvinä kaikkia näitä tietoja, joilta vilpittömän tutkimisen jälkeen en voi kieltää hyväksymistäni, ja tosina kaikkia niitä, jotka näyttävät olevan välttämättömässä yhteydessä edellisten kanssa. Lisäksi olen päättänyt pitää epävarmoina kaikkia muita, niitä hylkäämättä tai hyväksymättä ja vaivaamatta itseäni niitä selvittämällä silloin, kun niistä ei ole saavutettavissa mitään käytännöllisesti hyödyllistä tulosta.

Mutta mikä minä olen? Mikä oikeus minulla on arvostella asioita ja mikä määrää arvosteluni? Jos ne johtuvat saamistani vaikutteista, väsytän itseäni turhaan niitä tutkimalla. Tutkimukseni joko kokonaan raukeavat tai niiden tulokset toteutuvat itsestään, ilman että minun tarvitsee ryhtyä niitä ohjaamaan. Minun tulee siis ensin kääntää huomioni itseeni oppiakseni tuntemaan sen välikappaleen, jota aion apunani käyttää ja tietääkseni missä määrin voin sitä käyttäessäni siihen luottaa.

Olen olemassa, ja minulla on aistit, joiden avulla saan vaikutuksia ulkomaailmasta. Siinä ensimäinen minua kohtaava totuus, joka minun on pakko tunnustaa. Onko minulla oma itsenäinen tunne olemassaolostani, vai tunnenko sen ainoastaan aistimuksieni kautta? Siinä ensimäinen epäilykseni aihe, jota minun vastaiseksi on mahdoton selvittää. Kuinka saatan tietää, ollen yhtenään joko välittömästi tai muistin välityksellä aistimusten alaisena, onko tietoisuus minästä jotakin ulkopuolella näitä aistimuksia olevaa, ja voiko se olla riippumaton niistä?

Aistimukseni ovat jotakin minussa tapahtuvaa, ne kun saattavat minut tietoiseksi olemassaolostani. Mutta niiden syy on minulle tuntematon, ne kun syntyvät minussa tahtomattanikin ja kun ei ole minun vallassani niitä synnyttää tai tyhjäksi tehdä. Tajuan siis selvästi että aistimukseni, joka on minussa itsessäni ja sen syy eli esine, joka on ulkopuolella minua, eivät ole sama asia. Siis en ainoastaan minä ole olemassa, vaan on olemassa vielä muitakin olioita, nimittäin aistimuksieni esineet. Ja vaikka nämä esineet olisivatkin pelkkiä mielteitä, niin on se tosiseikka kumoamaton, etteivät nuo mielteet ole minä itse.

Nyt sanon kaikkea, minkä havaitsen ulkopuolella itseäni ja mikä vaikuttaa aisteihini, aineeksi; ja kaikkia niitä ainemääriä, joiden huomaan yhtyneen yksityisolioiksi, sanon kappaleiksi. Siten kaikki idealistien ja materialistien väittelyt kadottavat minun suhteeni kaiken merkityksensä. Heidän tekemänsä erotus näennäisten ja tosioloisten kappaleiden välillä on pelkkää mielikuvituksen harhailua.

Nyt olen jo päässyt yhtä suureen varmuuteen maailmankaikkeuden olemassaolosta kuin omastanikin. Nyt rupean tutkistelemaan aistimuksieni esineitä, ja kun huomaan itsessäni kyvyn niitä verrata toisiinsa, tunnen omaavani toiminta-voiman, jota en ennen tietänyt omistavani.

Havaitseminen on aistimista, vertaileminen on arvostelemista. Arvosteleminen ja aistiminen ei ole sama asia. Aistiessani esineet esiintyvät minulle erotettuina, yksinään, sellaisina kuin ne ovat luonnossa; vertaillessani liikuttelen, siirtelen niitä niin sanoakseni toistensa päälle, voidakseni muodostaa arvosteluni niiden erilaisuudesta ja yhtäläisyydestä ja kaikista niiden suhteista yleensä. Minun mielestäni toimivan ja järjellisen olennon kyky erottaa olioita toisistaan on siinä, että se osaa antaa merkitystä sanalle on. Turhaan etsin puhtaasti aistimuksellisessa oliossa tuota järjen lahjaa, joka ensin vertaa ja sitten arvostelee; sen luonnosta en sitä voi löytää. Tuollainen vaikutuksenalainen olio havaitsee jokaisen esineen erotettuna tai on tajuava kokonaisuutena esineen, joka on kokoonpantu kahdesta. Mutta koska sillä ei ole mitään kykyä tarkastella eri osia niiden keskinäisiin suhteisiin nähden, ei se koskaan tule niitä verranneeksi eikä lausuneeksi niistä arvostelua.

Kahden esineen samanaikuinen näkeminen ei ole niiden keskinäisten suhteiden näkemistä eikä niiden eroavaisuuksien arvostelemista; useiden esineiden perätysten tapahtuva havaitseminen ei ole niiden luettelemista. Minulla voi samalla kertaa olla mielle suuresta kepistä ja pienestä kepistä, ilman että niitä vertaan toisiinsa tai että arvostelen toisen olevan suuremman toista aivan samoin kuin voin samalla kertaa nähdä koko käteni laskematta sen sormia.¹²⁰ Vertailevat käsitteet suurempi, pienempi, kuten myös lukukäsitteet yksi, kaksi j.n.e., eivät varmaankaan ole aistimuksia, jos kohta, henkeni ei muodosta niitä muuten kuin aistimusten yhteydessä.

Sanotaan, että aistimuksellinen olento erottaa toisistaan aistimukset niiden eroavaisuuksien kautta, jotka ovat olemassa niiden välillä. Tämä kaipaa selitystä. Kun aistimukset ovat erilaiset, aistiva henkilö erottaa ne niiden eroavaisuuksien nojalla; kun ne ovat samanlaiset, hän erottaa ne toisistaan sen kautta, että havaitsee ne kunkin erityisolioina. Mitenkä hän muuten yhtaikaisen aistimuksen avulla voisi erottaa toisistaan kaksi samanlaista esinettä? Hänen täytyisi välttämättömästi sekoittaa nämä kaksi esinettä ja pitää niitä samana, etenkin jos seurataan järjestelmää, joka väittää, että ulottuvaisuuden aistimukset ovat ulottuvaisuutta vailla.

Niin pian kuin kaksi vertailevaa aistimusta on tajunnassa, ovat ne tehneet vaikutuksensa, kumpikin esine erikseen on aistittu ja samoin molemmat yhdessä. Mutta niiden suhde ei siltä ole havaittu. Jos ei tämän suhteen aiheuttama arvostelma olisi muuta kuin aistimus ja siis johtuisi yksinomaan esineestä, eivät arvostelmani minua koskaan pettäisi, koska se seikka ei koskaan petä, että aistin sitä, mitä aistin.

Minkätähden siis erehdyn näiden kahden kepin keskinäiseen suhteeseen nähden? Miksi sanon, esimerkiksi, että pienempi niistä on kolmasosa suurempaa, vaikka se ei olekaan kuin neljäsosa? Minkätähden mielikuva, s.o. aistimus, ei ole mallinsa, s.o. esineen kanssa yhtäpitävä? Sentähden, että arvostellessani olen toimivana ja että vertaillessani erehdyn ja että ymmärrykseni, joka arvostelee suhteita, sekoittaa erehdyksiä aistimusten ilmaisemaan totuuteen, aistimusten, jotka näyttävät esineet semmoisinaan.

Tähän liittyy vielä yksi miete, joka epäilemättä tulee teitä hämmästyttämään, jos asiaa tarkemmin ajattelette, nimittäin se, että jos me aistiemme käyttämiseen nähden olisimme yksinomaan vaikutuksenalaisia, ei niiden välillä olisi mitään yhteyttä; meidän olisi mahdotonta tietää, että kappale, jota koskemme, ja esine, jonka näemme, ovat sama. Joko emme koskaan havaitsisi mitään ulkopuolella itseämme, tai olisi mielestämme olemassa viisi eri perusainetta, joiden yhteellisyyttä emme mitenkään voisi päästä huomaamaan.

Annettakoon tuolle henkeni kyvylle voida lähentää ja toisiinsa verrata aistimuksiani mikä nimi tahansa, sanottakoon sitä huomiokyvyksi, mietiskelyksi, harkinnaksi tai miksi vaan tahdotaan, aina pitää paikkansa se seikka, että se on minussa eikä olioissa, että minä yksin sen panen toimeen, jos kohta panen sen toimeen ainoastaan sen vaikutuksen yhteydessä, jonka esineet minuun tekevät. Vaikka ei riipu minun tahdostani aistia tai olla aistimatta, kykenen kuitenkin enemmän tai vähemmän tutkimaan aistimaani.

En siis ole ainoastaan aistiva ja vaikutuksenalainen olento, vaan myös toimiva ja järjellinen olento, ja sanokoon filosofia mitä tahansa, rohkenen omistaa itselleni kunnian osata ajatella. Tiedänpä nyt ainakin sen seikan, että totuus on itse olioissa, eikä ole minun arvostelevassa hengessäni ja että minä, kuta vähemmin annan oman itseni vaikuttaa arvosteluihini olioista, saatan olla sitä varmempi pääseväni lähemmäksi totuutta. Siis ohjesääntöni antautua enemmän tunteen kuin järjen ohjattavaksi on itse järjen vahvistama.

Saatuani täten niin sanoakseni varmuuden omasta itsestäni, alan katsella ympärilleni ja näen kauhunsekaisen tunteen valtaamana olevani heitetty ja upotettu tuohon rajattomaan kaikkeuteen ja ikäänkuin hukkunut olioiden äärettömään mereen, ollenkaan tietämättä mitä ne ovat suhteissa toisiinsa ja minuun. Tutkin niitä, havaitsen niitä, ja ensimäinen esine, joka tarjoutuu verrattavakseni niihin, olen minä itse.

Kaikki, minkä aisteillani havaitsen, on ainetta, ja minä johdan kaikki aineen olennaiset ominaisuudet noista aistimuksien avulla havaituista ominaisuuksista, jotka tekevät minulle mahdolliseksi ainetta havaita ja jotka ovat siihen erottamattomasti yhdistetyt. Näen sen milloin liikkeessä, milloin levossa,¹²¹ mistä päätän, ettei liike eikä lepo ole sille olennainen. Mutta liike, ollen toimintaa, on sellaisen syyn seuraus, jonka puuttuminen juuri aiheuttaa levon. Kun siis ei mikään seikka vaikuta aineeseen, se ei ollenkaan liiku. Ja juuri sentähden, ettei se itse aiheuta liikettään, sen luonnollinen tila on liikkumattomuus.

Huomaan kappaleissa kahdenlaista liikettä, nimittäin siirrettyä ja itseperäistä eli vapaaehtoista. Edellisen liikkeen vaikuttava syy on vieras liikkuvalle kappaleelle, jälkimäisen syy piilee itse liikkuvassa kappaleessa. Tästä en tee sitä johtopäätöstä, että esim. kellon liike olisi itseperäinen; sillä ellei mikään vieterin ulkopuolella oleva seikka siihen vaikuttaisi, ei se pyrkisi ponnahtamaan takaisin eikä vetäisi ketjua. Samasta syystä en myöskään hyväksy nesteiden omaperäisyyttä, en edes tulenkaan, joka synnyttää niiden juoksevan muodon.¹²²

Kysytte minulta ovatko eläinten liikkeet omaperäisiä; vastaan etten siitä tiedä mitään, mutta että yhdenmukaisuuden nojalla olisin taipuva vastaamaan myöntävästi. Kysytte minulta edelleen mistä tiedän että yleensä on olemassa omaperäistä liikettä. Vastaan tietäväni sen, koska tunne sen minulle sanoo. Tahdon liikuttaa kättäni ja liikutan sitä, ilman, että voi löytää muuta välitöntä liikkeen syytä kuin minun tahtoni. Turhaa olisi koettaa järkisyillä minusta hävittää tätä tunnetta. Se on vahvempi kuin mitä ilmeisin todistus. Se olisi yhtä turhaa kuin koettaa minulle todistaa, etten ole olemassa.

Ellei olisi olemassa mitään omaperäistä ihmisten toiminnassa eikä missään kaikesta siitä, mikä tapahtuu maan päällä, niin oltaisiin vielä suuremmassa pulassa, kun tahdottaisiin ymmärtää liikunnan alkusyytä. Minä puolestani olen siihen määrään varma siitä, että aineen luonnollinen tila on olla levossa ja ettei aineella ole mitään kykyä toimia, että nähdessäni kappaleen liikkuvan, heti päätän sen olevan joko elollisen tai saaneen liikkeensä siirron kautta muualta. Minun mieleni hylkää jokaisen ajatuksen epäorgaanisesta aineesta, joka liikkuisi itsestään tai aikaansaisi jotain toimintaa.

Tämän näkyväisen kaikkeuden muodostaa aine, hajallinen, kuollut¹²³ aine, jolta sen kokonaisuuteen nähden puuttuu läpikäyvä yhteys ja järjestys sekä elollisen yhteyden tunne eri osien välillä. Onhan näet varmaa, ettei meillä, jotka olemme osia siitä mekin, suinkaan ole kaikkeustunteita. Tämä sama kaikkeus on liikkeessä, ja ollen säännöllisen, yhdenmukaisen, yhtämittaisista laeista riippuvan liikunnon alaisena siltä kokonaan puuttuu se vapaus, joka ilmenee ihmisten ja eläinten omaperäisissä liikkeissä. Maailma ei siis ole mikään suuri eläin, joka itsestään liikkuu ja sen liikunnon aiheuttaa niinmuodoin joku sen ulkopuolella oleva syy, jota en havaitse. Mutta sisäinen varmuus saattaa minulle tämän syyn olemassaolon niin ilmeisen selväksi, etten voi nähdä auringon kiertävän rataansa ajattelematta jotakin liikkeelle panevaa voimaa, ja että tietäessäni maan pyörivän olen tuntevinani käden, joka sen panee pyörimään.

Jos täytyy olettaa yleisiä lakeja, joiden olennaisia suhteita aineeseen en ollenkaan voi huomata, niin mitä etua siitä on? Näihin lakeihin, jotka eivät suinkaan ole todellisia olioita, substansseja, vaikuttaa siis joku toinen minulle tuntematon syy. Kokemuksen ja havaintojen avulla olemme oppineet tuntemaan liikunnon lait. Nämä lait määräävät seuraukset, näyttämättä syitä; ne eivät ollenkaan riitä selittämään maailman järjestystä ja kaikkeuden kulkua. Descartes rakensi arpanoppasista taivaan ja maan, mutta ei kyennyt antamaan noppasilleen ensimäistä liikkeelle panevaa työntöä eikä saamaan sentrifugaalivoimaa vaikuttamaan muulla tavalla kuin rotatsioniliikkeen avulla. Newton on keksinyt painovoiman-lain, mutta painovoima tekisi yksin vaikuttaen piankin kaikkeudesta liikkumattoman ainemöhkäleen. Paitsi tätä lakia oli vielä löytäminen poistava voima, jotta taivaankappaleet saataisiin kulkemaan avaruudessa kaarevia ratojaan. Sanokoon meille Descartes mikä fyysillinen laki on aiheuttanut hänen pyörreliikkeensä; näyttäköön meille Newton sen käden, joka sinkautti kiertotähdet niiden ratojen tangenteille.

Liikunnon alkusyyt eivät ole aineessa. Se saa liikunnon muualta ja antaa sitä muualle, mutta se ei itse sitä synnytä. Kuta enemmän tutkin luonnonvoimien vuorovaikutusta, sitä enemmän vakaannun siinä mielipiteessä, että siirtyen toisesta säännöllisestä seurauksesta toiseen aina lopuksi täytyy tulla johonkin tahtoon, joka on alkusyy. Sillä jos oletamme, että on olemassa loppumattomiin ulottuva syiden sarja, tämä on sama kuin emme olettaisi mitään sellaista olevan. Sanalla sanoen: Kaikki liikunto, joka ei ole toisen aiheuttama, ei voi johtua muusta kuin omaperäisestä vapaaehtoisesta toiminnasta. Elottomissa esineissä toiminta ilmenee pelkkänä liikuntona, eikä todellista toimintaa voi olla ilman tahtoa. Siinä ensimäinen perusajatukseni. Uskon siis, että tahto panee kaikkeuden liikkeelle ja elähyttää luontoa. Siinä ensimäinen dogmini eli ensimäinen uskonkappaleeni.

Mutta kuinka tahto voi synnyttää fyysillistä ja ruumiillista liikuntoa? Sitä en tiedä, mutta tunnen itsessäni, että se sen synnyttää. Tahdon toimia, ja toimin. Tahdon liikuttaa ruumistani, ja ruumiini liikkuu. Mutta että eloton ja levossa oleva kappale itsestään joutuisi liikkeeseen tai synnyttäisi liikuntoa, on käsittämätöntä, eikä siitä ole esimerkkejä. Tunnen tahdon sen aikaansaannoksista, enkä sen luonnosta. Tunnen tahdon liikunnon vaikuttavana syynä; mutta jos käsittää ainetta liikunnon aiheuttajaksi, tämä on selvästi samaa kuin käsittäisi seurausta ilman syytä, eli kuin ei käsittäisi ollenkaan mitään.

Yhtä vähän kuin voin käsittää kuinka tahtoni liikuttaa ruumistani, yhtä vähän käsitän kuinka aistimukseni voivat vaikuttaa sieluuni. En edes ymmärrä miten toinen näistä salatuista seikoista on voinut näyttää helpommalta selittää kuin toinen. Mitä minuun tulee, olenpa sitten joko vaikutuksenalainen tai itse vaikuttavana, näyttää minusta aivan käsittämättömältä voida yhdistää molempia substansseja. On sangen outoa, että lähdetään juuri tästä käsittämättömyydestä, kun tahdotaan sulattaa molemmat substanssit yhdeksi, ikäänkuin niin erilaatuiset ilmiöt paremmin voitaisiin selittää yhden esineen suhteen kuin kahden.

Juuri esittämäni dogmi on tosin hämärä, mutta sillä on lopulta kuitenkin merkityksensä. Se ei sodi järkeä eikä havaintoa vastaan. Voiko nyt materialismista sanoa samaa? Eikö ole selvää, että liikunto, jos se olisi aineelle olennainen, olisi siitä erottamaton, esiintyisi siinä aina yhtä vahvana, aina samana aineen jokaisessa osassa, että se olisi muualle siirtymätön ja ettei se voisi lisääntyä eikä vähentyä. Ei voisi silloin ajatellakaan ainetta lepotilassa olevana. Kun minulle sanotaan, että liikunto ei ole aineelle olennainen, vaan että se on sille välttämätön, tahdotaan minua pettää sanoilla, joita olisi helpompi kumota, jos niissä olisi hieman enemmän järkeä. Sillä aineen liikunto on joko aineesta itsestään peräisin ja siinä tapauksessa sille olennainen, tai siirtyy se aineeseen tuntemattoman syyn vaikutuksesta, ollen siinä tapauksessa aineelle välttämätön ainoastaan mikäli vaikuttava syy siihen vaikuttaa, ja siten olemme tulleet taas ensimäiseen vaikeuteen.

Yleiset abstraktiset käsitteet ovat ihmisten suurimpien erehdysten alku ja juuri. Metafyysillinen sekasotku ei vielä koskaan ole auttanut löytämään ainoatakaan totuutta; se on vaan täyttänyt filosofian järjettömyyksillä, jotka panevat häpeämään, niin pian kuin niiltä on riistänyt niiden suurisanaisen muodon. Sanokaa, ystäväni, herätetäänkö teissä mitään tosi käsitettä, kun teille puhutaan sokeasta voimasta, joka on hajallaan koko luonnossa? Luullaan, että lausumalla nuo hämärät sanat "yleinen voima", "välttämätön liikunto" todella sanotaan jotakin, eikä itse teossa sanota niin mitään. Liikunnon käsite ei ole muuta kuin käsite siirtymisestä toisesta paikasta toiseen. Ei ole mitään liikuntoa ilman suuntaa, sillä yksilö ei saata samalla kertaa liikkua kaikkiin suuntiin. Mihin suuntaan nyt siis aine välttämättömästi liikkuu? Onko aineella kokonaisuudessaan yhdenkaltainen liikunto, vai onko kullakin atomilla erityinen liikuntonsa? Edellisen käsityksen mukaisesti aineen pitäisi muodostaa luja jakamaton möhkäle; jälkimäisen käsityksen mukaan sen pitäisi muodostaa pelkkä hajallinen, koossapysymätön neste, eikä koskaan olisi mahdollista, että kaksi atomia yhtyisi. Mihin suuntaan käy tämä koko aineelle yhteinen liikunto? Käykö se suoran viivan, vaiko ympyränkehän suuntaan, ylöspäin vai alaspäin, oikealle vai vasemmalle? Jos kullakin aineen molekyylillä on erityinen suuntansa, niin mitkä ovat kaikkien näiden suuntien ja näiden eroavaisuuksien syyt? Jos jokainen aineen atomi ja molekyyli vaan pyörisi keskipisteensä ympärillä, ei koskaan mikään esine siirtyisi toiseen paikkaan, eikä olisi olemassa mitään siirtynyttä liikettä. Ja silloinkin täytyisi tuon kiertoliikkeen suunta olla määrätty. Sanoa abstraktisesti, että aineessa on liikuntoa on sama kuin lausua sanoja, jotka eivät merkitse mitään. Ja sanoa siinä olevan suunnaltaan määrätyn liikkeen on sama kuin olettaa, että on olemassa syy, joka tuon liikkeen määrää. Kuta moninaisemmiksi oletan erityiset voimat, sitä enemmän uusia syitä minulla on selitettävänä, ilman että koskaan löydän mitään johtavaa, kaikille yhteistä vaikuttajaa. Kaukana siitä, että voisin mielessäni kuvailla esiintyvän järjestystä alkuaineiden satunnaisessa yhtymisessä, en edes saata ajatella niiden kesken vallitsevan taistelua; ja niin on kaikkeuden kaaos minulle vielä käsittämättömämpi kuin sen sopusuhtaisuus. Ymmärrän, että maailmanrakenne ei voi olla ihmishengen käsitettävissä; mutta jos joka ihminen ottaa sitä selittääkseen, tulee hänen puhua sillä tavalla, että hänen puhettaan voi ymmärtää.

Jos nyt liikkeessä oleva aine osottaa, että on olemassa tahto, niin erityisten lakien mukaan liikkuva aine puolestaan osottaa minulle, että on olemassa järki. Siinä minun toinen uskonkappaleeni. Toimiminen, vertaaminen, valitseminen ovat toimivan ja ajattelevan olennon työtä. Siis tuo olento on olemassa. Missä sen näette? Kysytte minulta. En ainoastaan kiertävissä taivaankappaleissa ja auringossa, joka antaa meille valon, en ainoastaan minussa itsessäni, vaan lampaassa laitumella, linnussa, joka lentää, kivessä, joka putoaa, lehdessä, jota tuuli kuljettaa. Arvostelen maailmanjärjestystä, vaikka en tunne sen lopputarkoitusta, koska minun, arvostellakseni tätä järjestystä, vaan tarvitsee verrata yksityisosia keskenään, tutkia niiden yhteisvaikutusta ja niiden suhdetta ja ottaa huomioon niiden sopusuhtaisuus. En tiedä miksi kaikkeus on olemassa, mutta en voi olla näkemättä miten se on muodosteltu; alati huomaan sen hartaan yhdyssuhteen, jonka mukaisesti oliot tukevat toisiaan. Olen kuin ihminen, joka ensikerran näkee avatun kellon eikä herkeä ihmettelemästä sen koneistoa, vaikka ei tiedä mihin sitä käytetään eikä ole nähnyt kellon taulua. En tiedä, sanoisi hän, mihin tuo kaikki kelpaa; mutta huomaan, että jokainen osanen on tehty muita varten. Ihmettelen tekijää hänen yksityiskohtia myöten tarkan työnsä tähden ja ja olen aivan varma siitä, etteivät kaikki nuo rattaat kulje tuolla tavoin sopusuhtaisesti muun kuin jonkun lopputarkoituksen vuoksi, jota minun on mahdoton huomata.

Vertailkaamme eri tarkoitusperiä, keinoja, kaikenlaisia määrättyjä suhteita ja kuunnelkaamme sitten sisäistä tunnettamme. Mikä terve henki voisi olla kuulematta sen todistusta? Onko olemassa sitä ennakkoluuloista vapaata ihmistä, jolle kaikkeuden selvästi havaittava järjestys ei todistaisi korkeimman järjen olemassaoloa? Kuinka paljo viisasteluja tarvitaankaan, kun ei tahdota tunnustaa olioiden kesken vallitsevan sopusointua ja jokaisen osan ihmeteltävää vaikutusta muiden säilymiseksi? Puhuttakoon minulle mielin määrin yhdistelmistä ja sattumuksista. Mitä teitä hyödyttää saada minut vaikenemaan, ellette minussa saa heräämään vakaumusta, ja miten minulta voitte riistää ehdottoman tunteen, joka tahtomattanikin aina puhuu teitä vastaan? Jos elimelliset ruumiit ovat syntyneet sattuman vaikutuksesta tuhansilla eri tavoilla, ennenkuin ovat saaneet pysyväisen muodon; jos ensin on muodostunut vatsoja ilman suita, jalkoja ilman päitä, käsiä ilman käsivarsia, kaikenlaisia epätäydellisiä elimiä, jotka ovat hävinneet kun eivät ole voineet pysyä olemassa, niin miksi ei yksikään tuollainen muodoton yritelmä enää ole nähtävissä? Minkätähden luonto on laatinut itselleen lakeja, joiden alaisena se alunpitäen ei ole ollut? Minua ei ollenkaan hämmästytä, että se, mikä itsessään on mahdollista tapahtuu, kun muodostumisen vaikeuden ovat syrjäyttäneet sen vaatimat monilukuiset koeyhtymät, sen myönnän. Mutta jos minulle tultaisiin sanomaan, että sattumalta yhteenliitetyt kirjasimet ovat muodostaneet Eneidin aivan sen muotoiseksi kuin se on, niin en panisi tikkua ristiin todistaakseni, ettei se ole valhe. Te unohdatte, sanotaan minulle, yhdistymiskokeiden moninaisuuden. Mutta miten monta tuollaista koetta täytyy minun olettaa saadakseni lopullisen yhtymisen mahdolliseksi? Minä puolestani, joka en tunne muita kuin yhden, panen äärettömyyden yhtä vastaan, että sen tulos ei ole sattuman tuottama. Ottakaa tämän lisäksi huomioon, että nuo yhdistymiset ja satunnaisuudet eivät koskaan johtaisi muihin kuin yhdistyneiden alkuaineiden laatuisiin tuloksiin, että elimistö ja elämä eivät ole atomien satunnaisen yhtymisen seuraus ja että kemisti yhdistellessään seoksiaan ei saa niitä tuntemaan eikä ajattelemaan sulatusahjossaan.¹²⁴

Olen lukenut hämmästyksen, melkeinpä harmin valtaamana Nieuventit'iä! Kuinka tämä mies on voinut ryhtyä kirjoittamaan kirjaa luonnon ihmeistä, jotka osottavat luojansa viisautta? Vaikka hänen kirjansa olisi koko maailman kokoinen, ei hän sittenkään voisi siinä käsitellä koko aihettaan. Niinpian kuin tahtoo syventyä yksityisseikkoihin, jää suurin ihme, kaiken sopusointu ja -suhtaisuus huomaamatta. Ja elävien, elimellisten olentojen syntyminen on ihmishengelle syvä salaisuus. Se ylipääsemätön juopa, jonka luonto on asettanut eri lajien väliin, jotta ne eivät sekoittuisi, näyttää mitä selvimmällä tavalla sen tarkoitukset. Se ei ole tyytynyt säätämään järjestystä, se on vielä sen lisäksi ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin, ettei mikään voisi tätä järjestystä hämmentää.

Kaikkeudessa ei ole sitä oliota, jota ei voisi jossakin suhteessa pitää kaikkien muiden yhteisenä keskuksena, minkä ympärille ne kaikki ovat järjestetyt niin, että ne molemminpuolisesti ovat keinona ja tarkoitusperänä toistensa suhteen. Ajatus ei voi sekaantumatta ja harhailematta syventyä noihin loppumattomiin suhteisiin, joista ei yksikään sekaannu eikä häviä tuossa suuressa joukossa. Kuinka monien mielettömien olettamien avulla onkaan koetettu selittää tämä sopusointu johtuvaksi sattuman varassa liikkuvan aineen sokeasta rakenteesta! Ne, jotka kieltävät tarkoituksenmukaisuuden, joka ilmenee tämän suuren kokonaisuuden kaikkien osien välillä, koettavat turhaan peittää laverruksiaan abstraktsioneilla, rinnastuksilla, yleiskäsitteillä ja kuvakielellä. Mitä tehnevätkin, minun on mahdoton käsittää niin pysyväisesti järjesteltyä oliojärjestelmää, ajattelematta samalla sitä järjestävää järkeä. Ei riipu minusta uskoa, että vaikutuksenalainen kuollut aine on voinut synnyttää eläviä ja tuntevia olentoja, että sokea sattuma on voinut synnyttää järjellisiä olentoja, että se, mikä ei ajattele, on voinut synnyttää olentoja, jotka ajattelevat.

Uskon siis, että maailmaa hallitsee voimakas ja viisas tahto. Minä sen huomaan, tai ennemmin sen tunnen, ja se tieto on minulle tärkeä. Mutta onko tämä samainen maailma iankaikkinen vai luotu? Onko olemassa koko olemistolle yhteinen alkuperus? Onko niitä kaksi vai useampia ja minkäluontoisia ne ovat? Siitä en tiedä mitään, enkä huolikaan tietää. Mikäli nämä tiedot alkavat minua huvittaa, olen tekevä parastani hankkiakseni ne itselleni. Mutta siihen saakka pidättäydyn turhanpäiväisistä kysymyksistä, jotka kyllä voivat häiritä itserakkauttani, mutta ovat hyödyttömät minun elämäntavalleni ja liian korkeat minun järjelleni.

Muistakaa aina, etten suinkaan opeta tuntemaani vakaumusta, vaan että sitä esitän. Olkoon aine ikuinen tai luotu, olkoon sillä vaikutuksenalainen perustus tai olkoon se tätä perustusta vailla, varmaa on aina, että kaikki muodostaa ykseyden ja ilmaisee yhtä järkeä. Sillä en voi havaita mitään, mikä ei olisi järjestettynä tähän samaan järjestelmään ja mikä ei puolestaan auttaisi pyrkimään samaan tarkoitusperään, nimittäin kaiken säilyttämiseen määrätyn järjestyksen rajoissa. Tätä olentoa, joka tahtoo ja voi, tätä itsetoimivaa olentoa, tätä olentoa, minkälainen lieneekin, joka panee kaikkeuden liikkeeseen ja määrää kaiken, sanon Jumalaksi. Yhdistän tähän nimeen ne käsitykset järjestä, voimakkuudesta ja tahdosta, jotka minulla on ja lisäksi käsityksen hyvyydestä, joka on niiden välttämätön seuraus. Mutta en siltä tunne sen paremmin sitä olentoa, jolle olen tuon nimen antanut. Se pysyy saavuttamattomana sekä havainnolleni että järjelleni. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän joudun ymmälle. Tiedän vallan varmaan, että se on olemassa ja että se on olemassa itsensä kautta; tiedän, että minun olemassaoloni on alistettu riippuvaiseksi sen olemassaolosta ja että kaikki tuntemani oliot ovat vallan samassa asemassa. Näen Jumalan kaikkialla hänen teoissaan, tunnen hänet itsessäni, näen hänet ympärilläni. Mutta heti kun tahdon tutkia mitä hän on itsessään, missä hän on, mikä hän on, minkälainen hänen olemuksensa on, silloin hän minulta häviää ja sekaisin menneet ajatukseni eivät enää tajua mitään.

Ollen puutteellisuuteni tietoisuuden läpitunkemana en aio koskaan ryhtyä pohtimaan Jumalan olemuksen laatua, ellei tunne hänen suhteestaan minuun minua siihen pakota. Sellaiset pohtimiset ovat aina liian uskallettuja. Ymmärtäväisen ihmisen ei pidä koskaan vapisematta antautua niihin, sillä olkoon hän varma siitä, ettei hän ole luotu tunkemaan niiden syvyyteen. Sillä Jumaluutta ei loukkaa niin paljon se, ettei sitä ollenkaan ajatella, kuin se, että sitä ajatuksissa vääristellään.