Kitabı oku: «Torquato Tasso», sayfa 2

NELJÄS KOHTAUS

EDELLISET. ANTONIO

ALFONSO. Sua tervehdin, kun itses meille tuot ja onnen uutisia!

PRINSESSA.

Tervetullut!

ANTONIO. Voin tuskin lausua, mi mielihyvä mua virkistää taas teidän luonanne. Taas edessänne löydän kaiken, mitä jo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää tekoni, toimintani tyydyttävän, ja näin saan täyden palkan murheistani, joit' antoi monet levottomat päivät tai vartavasten tuhlatut. Meill' on nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää.

LEONORA.

Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna.

Sa tulet juuri, kun on lähtö mulla.

ANTONIO. Ett' onneni ei tulis täydeks aivan, pois sinä päältä otat kauniin osan.

TASSO. Myös minä tervehdin ja ilokseni ma seuraa toivon miehen paljonnähneen!

ANTONIO. Mun huomaat vilpittömäksi, jos joskus mun maailmaani tahdot katsoa.

ALFONSO. Vaikk' ootkin kirjein kertonut jo mulle, kuin toiminut ja menestynyt oot, niin paljon mull' on vielä kysyttävää, mitk' oli keinot meille onnelliset. On tarkoin mitattava askel tuolla maaperäll' ihmeellisellä, jos omaan päämäärääsi sen vihdoin toivot vievän. Ken herrans' edusta vain huolehtii, sen asema on raskas Roomassa: kaikk' ottais Rooma, mitään antamatta; ja jotain saadakses jos sinne menet, et mitään saa, jos et sä mitään vie, ja onnes on, jos jotain sentään saat.

ANTONIO. Ei viisas käytökseni, taitoni sun toteuttanut tahtoasi, herra. Mi älypää näet Vatikaanissa ei tapais mestariaan? Sattumalta voin monta seikkaa käyttää hyväksemme. Gregorius sua siunaa tervehtäin. Tuo vanhus, kruunupäistä arvokkain, viel' ilomielin muistaa aikaa, jolloin sun sulki syliinsä. Hän sinut tuntee, tuo mies, jok' osaa miehet arvioida; hän sua kunnioittaa suuresti ja edukses hän paljon tehnyt on.

ALFONSO. Jos hyvä mielipiteensä on tosi, ma iloitsen. Mut hyvin tiedäthän, ett' alla Vatikaanin, jalkains' eessä, jo vallat näyttää sangen vähäisiltä ja turhilt' ihmiset ja ruhtinaat. Sanohan, mikä parhaiten sua auttoi!

ANTONIO. Kuin tahdot: paavin jalomielisyys! On vähyys eessään vähä, suuruus suuri. Maailmaa vallitakseen, mielellään sovintoon käy hän naapurien kanssa. Maapalaa sulle jättämäänsä hyvin hän pitää arvossa ja ystävyyttäs. Italia levoss' olkoon, lähellään hän tahtoo nähdä ystäviä, rauhaa rajoille saada, jotta johtaa vois hän kristikunnan voimat tuhoomaan niin harhaoppiset kuin turkkilaiset.

PRINSESSA. Ne miehet tutaanko, joit' ennen muita hän suosii uskottuina lähellään?

ANTONIO. Saa huomionsa vain mies kokenut ja luottons', suosionsa toimelias. Jo nuorna palveltuaan valtiota nyt sitä ohjaa hän ja vaikuttaa hoveihin, joit' on usein ennen jo lähettiläänä nähnyt, ohjannutkin. Niin selvä maailma on katseelleen kuin oman valtionsa etukin. Hänt' toiminnassa nähden kiitetään ja iloitaan, kun aika ilmi tuopi, min hiljalleen hän kypsyttänyt on. Ei elo kauniimpaa suo näkyä, kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset, – kuin itseänsä kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä.

LEONORA. Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan mä läheltä!

ALFONSO. Kai toimiakses siellä: vain katsomaan ei tyydy Leonora! Se eikö hupaista ois, ystävätär, jos joskus suureen peliin puuttumaan myös hennot kätösenne saisimme?

LEONORA (Alfonsotle).

Mua tahdot ärsyttää, mut etpä osaa.

ALFONSO.

Oon sulle paljon velkaa entisestään.

LEONORA.

No niin, mä velkaan jään nyt sinulle.

Suo anteeks, kysellä mun rauhass' anna!

(Antoniolle:) Lie suosinut hän paljon omaisiaan?

ANTONIO. Ei enemmän, ei vähemmän kuin kohtuus. Jos mahtimies ei huolta omaisistaan voi pitää, kansakin jo häntä moittii. Gregorius heille hiljaa hyödyks on ja kohtuullisna, palvelukseen maan nuo kunnon miehet asettain, ja täyttää yht'aikaa kaksi lähi-velvoitusta.

TASSO. Myös tieteen, taiteen suojaans' ottaako hän mielellään? Ja esikuvinaan häll' onko suurten aikain ruhtinaat?

ANTONIO. Suo tieteelle hän arvon, hallintoa mi edistää ja kansain tuntemista; ja Roomaa kaunistaakseen taidetta hän suosii, palatseista, temppeleistä maanpiirin ihmeluomat tehdäkseen. Ei lähellään saa jouten kukaan olla! Ken arvoon pyrkii, hyödyks olkohon!

ALFONSO. Ja luuletko, ett' asiamme kohta voi tulla päätökseen, ett' enää ei he tuonne tänne kylvä esteitä?

ANTONIO. Ois suuri erhetykseni, jos ei jo nimikirjoitukses, joku kirje vois ainiaaksi päättää riitaa tätä.

ALFONSO. Niin kiittää näitä elinpäiviäni saan onnen sekä voiton ajaksi. Näen laajentuneen alueeni, varmaks sen tiedän vastaisuuden. Sä sen aikaan sait miekaniskutta; työnkruunun hyvin oot ansainnut. Sen naiset sitokoot ens tammilehdosta ja painakoot armaana aamuna sen ohimoilles. Mut Tassokin mun rikkaaks tehnyt on: Jerusalemin vallannut on meille, niin hämmästyttäin uuden kristikunnan, ja määrän ylhän, kaukaa loistavan, on rohkein, lujin mielin saavuttanut.

ANTONIO. Nyt arvoituksen ymmärrän. Näin ihmein kaks seppelpäätä äsken tullessani. —

TASSO. Kun omin silmines näät onneni, niin toivon: hämillinen mielenikin samoilla katsein koe huomata.

ANTONIO.

Jo kauan tiesin, ett' on palkitessaan

Alfonso määrätön. Nyt tuta saat sa, mit' ennen kukin läheisistään sai.

PRINSESSA. Kun ensin näät, mit' on hän suorittanut, kohtuullisiksi meidät huomaat vain. Tääll' oomme vain ens todistajat tyynet sen suosion, min tulevainen aika on hälle suova kymmenkertaisna.

ANTONIO.

Jo teiss' on varma tuki maineelleen.

Ken epäillä sais, kun te kiittää voitte?

Mut sanokaa, ken Arioston päähän tuon painoi seppeleen.

LEONORA.

Sen minä tein

ANTONIO. Sen hyvin teit! Tuo häntä kaunistaa, kuin seppel laakerinenkaan ei voisi. Kuin luonto kirjovaippaan vihantaan povensa peittää pohjattoman rikkaan, niin hänkin kaiken sen, mi ihmiselle suo ylevyyttä, rakastettavuutta, tarinan vaippaan verhoo kukkeaan. Kokemus, ymmärrys ja tyytyväisyys ja hengenvoima, aisti, tosihyvän tajunta puhdas, henkimäisinä ja ilmi-olentoina sentään elää ne hänen lauluissaan, kuin näkisimme ne levoss' alla kukkalehdikoiden, keveät kukkalumet peittonaan, päät ruusupauloissa, ja amoriinit somasti ympärillä ilakoivat. Ohella runsauden lähde läikkyy, siin' ihmekalat välkkyy kirjavat. Täynn' ilma kummaa siivellistä, niityt ja viidat kaunokarjaa outoa; vihanta-piilostansa kuje vilkkuu, ja kultapilven päältä viisaus aik' ajoin ääntää lauseen ylhäisen, vaan hulluus harppuansa sointuvaa lyö vimmaisena riehuin näköjänsä, vaikk' kaunein tahti säveleitä sääntää. Ken uskaltaa tään miehen rinnalle, sen rohkeus jo lehvän ansaitsee. Mä pyydän anteeks, että innostuen, kuin huumattuna, kyllin harkita en osaa aikaa, paikkaa, sanojani; nää runoilijathan, nää seppeleet, tää naisten harvinainen juhla-asu mun siirtää itsestäni outoon maahan.

PRINSESSA. Ken yhden ansion niin hyvin huomaa, myös toisen käsittää. Saat kerran meille runoista Tasson tulkita, min yksin sä ymmärrät, min me vain aavistimme.

ALFONSO. Antonio, tule! Paljon haluan sult' udella mä vielä. Sitten saat sä jäädä aina päivänlaskuun asti seuraksi naisten. Tule! Hyvästi!

(Antonio seuraa ruhtinasta, Tasso naisia.)

TOINEN NÄYTÖS

Sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS

PRINSESSA. TASSO

TASSO. Sua arastellen askeleni seuraa, oi ruhtinatar, tuhat aatosta mun sielussani myllertää. Mun on, kuin kutsuis yksinäisyys, suloisesti mua viekoitellen: tule! rinnastasi ma valppaat epäilykses haihdutan. Mut kun ma puolehesi katson, kun sanankin kuulen sinun huuliltasi, uus päivä minua jo ympäröi ja kaikki sielun siteet aukeavat. Ma tahdon tunnustaa: mies joka tänne niin arvaamatta tuli, lempeästi unesta kauniist' ei mua herättänyt; ol' olennollaan, sanoillansa minuun niin kumma teho, että enemmän kuin koskaan kaksinaiselta ma tunnun ja itseäni vastaan sodin taas.

PRINSESSA. On mahdotonta, että ystävä, niin kauan vierahissa elänyt, vois heti, meidät jälleen nähtyänsä, oloihin entisiin taas kotiutua. Ei sisäisesti muuttunut hän ole; vain joku päivä kanssaan eläkäämme, niin kielet verkallensa virittyvät, siks kunnes kaunis sopusointu taas ne yhdistää. Kun tietää lähemmin hän saa, mit' olet tehnyt tällä aikaa, sun varmaan rinnalle sen runoilijan hän asettaa, jonk' äsken jättiläiseks sinuhun verraten hän kuvaili.

TASSO. Ah, ruhtinatar, hänen suussansa mua Arioston maine enemmän on ilahduttanut kuin loukannut. On lohdullista tietää kiitettävän, mit' itse esikuvanansa pitää. Voi hiljaa sydämessään sanoa: jos osan arvostansa saavutat, myös maineestansa osa sulle tulee. Ei, minun sydäntäni sykähdytti ja vielä täyttää koko sieluni olennot maailman tuon elävän, mi kiertää levotta ja suunnatonna vain ympär' yhden suuren, perin viisaan, ja täyttää kuuliaisna ratansa, min puolijumalansa sille sääti. Ma innoin seurasin, ma riemuin kuulin puhetta selvää miehen kokeneen; mut sikäli kuin kuuntelin ma, ah, omissa silmissäni alenin; kuin kaiku, vuoriin raukeava, kohta jo tyhjiin katoovani pelkäsin.

PRINSESSA. Ja selvään äsken näytit tuntevasi, kuin toisillensa elää sankari ja runoilija, toistaan etsien ja ilman kademieltä. Ihana on teko laulunarvoinen, vaan suurta myös jälkimaailmalle säilyttää työn suuren tenho runoss' arvokkaassa. Suojasta vähän yhteiskuntamme sä tyydy myrskysäitä elämän kuin rantamalta tyynnä seuraamaan.

TASSO. Tääll' enkö vasta ihmetellen nähnyt, kuin jalo urhouden palkka on? Mä tänne nuorna poikasena tulin, juur' aikaan, jolloin juhla juhlalta Ferrara maineen keskipisteeksi kohoovan näytti. Ah, se oli näky! Sen laajan kentän, jolla loistossaan ol' urhoin taito esiintyvä, piiri niin ylväs ympäröi, ett' toistamiseen ei päivä moista nähne piankaan. Siin' istui kaunotarta joukottain ja nykyajan miestä ylhäisintä. Sai katseen hämmästyksiin loisto tuo; näin huudettiin: nuo kaikki isänmaa, yks, soukka, meren ympäröimä, tänne on lähettänyt. Liiton jaloimman he muodostaa, mi koskaan arvioinut lie kunniaa tai hyvett', ansiota. Sä yksitellen heitä tarkkaa: kellään häpeämistä siell' ei naapuristaan! – Ja sitten portit avattiin. Sä siinä näit orhit korskuvat ja aseloiston, soturit tungeskeli, torvet pauhas, ja räiskyin keihäät murtui, helähtäin soi iskut kilpihin ja kypäriin, ja pöly taistelijain kunnian ja häpeän loi hetkeks pilven peittoon. Oi, salli minun vetää verho eteen tään mulle liian kirkkaan näytelmän, ettei tää kaunis hetki ankarasti mua muistuttaisi vähäisyydestäni!

PRINSESSA. Kun jalo piiri tuo ja maineteot sua kiihti vaivaan, pyrintöön, mä silloin voin tyytymisen oppiin hiljaiseen sua, nuori ystäväni, ohjata. En nähnyt juhlia, joit' ylistit ja joita silloin tuhat kieltä kiitti, ja kiittää vielä jälkeen vuottenkin. Mun hiljaisuudessa, joss' iloista vain heikon, harhailevan kaiun kuulin, oi' ajatusta monta, suruisaa, ja monta kärsimystä kestettävä. Jo väikkyi silmissäni kuolon kuva, pimitti leveällä siivellään maailman vaihtelevat näköalat. Vain hiljalleen se kaikkos, salli nähdä mun suloisina, vaikka kalvenneina kuin verhon läpi elon kirjovärit. Olentoin elävien liikunnot näin jälleen. Ma ensi kerran astuin, hoitajaini viel' auttamana, sairashuoneesta: Lucretian niin elon-uhkuvana näin silloin sua tuoden saapuvan. Sä ensimäisnä, uunna, outona eloni uuden tielle ilmestyit. Ma paljon toivoin osaks sun ja mun; ei olekaan se toivo tyhjiin mennyt.

TASSO. Ja mulle, joka melun huumaamana, tuon kaiken loiston soentamana ja ajamana monen intohimon sun siskos kanssa kuljin palatsissa kautt' tyhjäin käytävien, vaieten, ja sitten huonehesen astuin, jonne sa pian naistes tukemana saavuit – mi hetki mulle se! Oi anteeks suo! Kuin ottaa jumaluuden läheisyys pois lumotulta kuumeen, hulluuden, niin haihtui multa kaikki hourekuvat ja kaikki pyyteet, halut petolliset, kun kerran katsehesi kohtasin. Kun halu muulloin haihatellen eksyi tuhanteen suuntaan, hämilläni nyt mä itseheni palasin ja opin parasta kohtaan kaipuun tuntemaan. Niin etsii aavan rannan hietikosta mies turhaan helmeä, mi salattuna on äänetönten kuorten kätköhön.

PRINSESSA. Aik' alkoi kaunis silloin, ja jos ei Urbinon herttua ois meiltä vienyt pois sisartamme, lempeästi vuodet ois meiltä vierreet onness' ainaisessa. Vaan kaivata nyt saamme kipeästi tuon armaan naisen raikast' eloisuutta ja uljuutta ja älyn rikkautta.

TASSO. Jo liian hyvin tiedän, ettei sulle sen päivän jälkeen, mi vei hänet, kukaan sun puhdast' iloasi korvannut. Kuink' usein rintaani se viilsi, usein sai lehdon rauha kuulla tuskani! Ah, huusin, siskolleko yksinään lie suotu kallis olla kalliilleni! Muu kukaan eikö luottamustansa siis ansainne, muu sydän eikö niin kuin hänen syki? Sammuiko jo äly ja henkevyys? Jos oivakin, tuo nainen, oliko yksin kaikki? Anteeks, ah! Ma usein itseäni ajattelin ja toivoin jotain sulle olevani, vain vähän, jotain sentään, teossa, ei sanoissa; ma tahdoin elollani omakses sydämeni todistaa. Mutt' onnistunut en, ja liian usein toin erhetyksilläni tuskaa sulle, sun suojelemaas miestä loukkasin, sen hämmensin, min tahdoit selventää; niin tunsin joka hetki sinusta etääntyväni – , lähetä kun tahdoin.

PRINSESSA. En koskaan, Tasso, ole pahaa luullut sun tahdostas, ja tiedän, kuinka teet itselles vahinkoa. Sisareni voi mukautua kunkin luonteeseen, vaan sinä tuskin yhteen ystävään voit vuosikausiin tottua.

TASSO. Mua moiti! Mut sano mulle myös: miss' on se mies tai nainen, jonka kanssa, kuten sun, ma vapain mielin tohdin puhua?

PRINSESSA.

Sun veljeheni luottaa tulisi.

TASSO. Hän herrani on! – Mut äl' usko, että mua vapauden kiihko pöyhistää! Vapauteen ihminen ei ole luotu, ja suurta ruhtinasta palvella on jalon miehen onni kaunehin. Niin on hän herrani, ja minä tunnen tään jalon sanan koko laajuuden. Siis vaiettava mun on, kun hän puhuu, ja tehtävä, kun käskee, vaikka järki ja sydän vastustaiskin innokkaasti.

PRINSESSA.

Niin tahto veljeni ei ole koskaan.

Ja kun Antonion oomme saaneet taas, uus, viisas ystävä on tiedossasi.

TASSO. Niin toivoin kerran, tuskin enää tohdin. Kuin paljon oppia ja ymmärrystä mä hältä saisinkaan! Voin tunnustaa: on hällä kaikki, mikä multa puuttuu. Mut – kaikki jumalat jos lahjojansa on hänen kehdollensa tuoneetkin, pois sulki kova onni sulottaret; ja keltä niiden armaat lahjat puuttuu, voi kyllä paljon omistaa ja antaa, mut viihdytyst' et löydä rinnaltaan.

PRINSESSA. Vaan luottaa häneen voi, ja se on paljon. Et yhdeltä saa pyytää kaikkea. Jos jotain lupaa hän, sen tekee myös. Jos on hän ystäväkses antaunut, niin puutteissas hän sua hoivaa myös. Te liitto tehkää! Olen ylpeä, jos pian saan tään kauniin teon aikaan. Mut älä vastustele tapas mukaan! Leonorakin on meillä kauan ollut; hän hieno, soma on, ja hänen kanssaan on helppo seurustella; häntäkään et ole lähennyt, kuin toivois hän.

TASSO. Oon sua totellut, hänt' oisin muutoin ma kaihtanut, vaan lähestynyt en. Kuin näyttääkin hän rakastettavalta, – vain harvoin eessään avoin olla voin, en tiedä miksi. Ja jos hyvää vain hän ystävänä sulle tarkoittaakin, niin tuntuu tarkoitus ja tympäisee.

PRINSESSA. Se tie ei meitä varmaan konsanaan vie ihmisseuraan, Tasso! Eksyksiin tuo polku vie, kautt' yksinäisten viitain ja äänetönten laaksoin johtaa meidät. Ain oikukkaammaks mieli käy ja pyrkii vain kulta-aikaa, jot' ei ulkopuollaan hän näe, uudistamaan sisässään, kuin vähän onnistuukin koe tuo.

TASSO. Oi ruhtinatar, kuinka puhutkaan! Se kulta-aika, jota turhaan kaipaa jokainen sydän, minne karkkosi? Se aika, jolloin yli vapaan maan kuin nuoret laumat kansat karkeloivat ja paimenen ja paimentytön peitti puuvanhus varjoon kukkaisniityllä, ja nuoret vesat oksiin hentoisiin hyväillen kietoi lemmen kaihontäyden; ja luonnotarta viehti heljin hiekoin syliinsä virta vieno; ruohikkoon katosi vaaratonna käärme arka; peloton nuorukainen kohta pakoon kuritti huiman faunin; joka lintu vapaitten ilmain teillä, joka eläin, maan laajan liikkuja, näin inehmolle viel' lausui: siihen valta, mihin mieli.

PRINSESSA. Ohitse, ystävä, lie kulta-aika; mut uudelleen sen luopi jalous. Jos aatokseni sulle tunnustan: tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi kuvailee meille runoilija, koskaan ei lie se ollut paremmin kuin nytkään. Ja jos se joskus oli, varmaankin se yhä palata voi samanlaisna. Sydämet läheiset viel' yhteen liittyy ja nauttii yhdess' elon onnea; mut tunnuslauseess', ystäväni, muuttuu yks sana: siihen valta vain, mi sopii.

TASSO. Oi, piiri jaloin, hyväin ihmisten jos saiskin yksin päättää, mikä sopii, sensijaan, että kukin sopivaksi sen luulee, mikä häntä hyödyttää. Me näemmehän, kuinka viisaalle ja voimakkaalle kaikki sopii, kuinka hän kaikkeen oikeuttaa itsensä.

PRINSESSA. Jos tahdot tarkkaan tietää, mikä sopii, niin kysy mieltä jaloin naisten vain! On näet heille tärkeintä, ett' on se kaikki sopivaa, mi tapahtuu. Kuin muuri, säädyllisyys ympäröi tuon hentoisen ja herkän sukupuolen. Miss' säädyllisyys vallitsee, he siellä, mut tieltä röyhkeyden he pakenee. Näin eri suuntiin pyrkii sukupuolet: mies vapauteen, nainen hyvään tapaan.

TASSO.

Me rajut, raa'at, tylyt oommeko?

PRINSESSA. En sano niin! Vaan kauko-voittoihin te pyritte, siks ihannoitte voimaa, ja ikuisuuteen työnne tähdätä te uskallatte – meitä tyydyttäisi yks ainoo, rajoitettu saavutus, mi aina omanamme pysyisi. Me emme miehen sydämeen voi luottaa, kuin hellästi se antautuukin meille. Pois katoo kauneus, jot' yksin sentään te näytte kunnioittavan. Ja mikään ei enää kiihoita, se kuollutt' on. Jos miehet naisen sydämelle arvon sois täyden sekä tahtois tuntea, min armaan aarteen kätkeä voi nainen poveensa uskollista rakkautta; jos muistot hetkein ihanimpien jäis aina sielussanne elämään; jos katsehenne, muulloin selkeä, myös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus tai taudit verhoaa, vois tunkea; jos omistus, min tulis rauhoittaa, halua toisen omaan teiss' ei syttäis: kas silloin varmaan päivä kauniimpi ja meidän, naisten, kulta-aika koittais.

TASSO. Nuo sanat voimakkaasti rinnassani jo huolen nostaa puoliks uinuneen.

PRINSESSA.

Sa mulle vapahasti mieles avaa!

TASSO. Oon usein kuullut, näinä päivinäkin, ja jos en kuullut ois, mun arvata ois pitänyt se: jalot ruhtinaat sun kättäs pyytää! Mikä meitä vartoo, sit' epätoivoon saakka pelkäämme. On luonnollista, että jätät meidät; mut kuin me kestää voimme sen, en tiedä.

PRINSESSA. Sen hetken vuoksi älkää huolehtiko, sanoa voinpa melkein: älkää koskaan! Tääll' olla mielin, tänne jäädäkin. Mua viel' ei mikään suhde houkuta; ja koska minut pitää tahdotte, todistakaa se sovullanne, luoden eloonne onnen ja niin mulle myös!

TASSO. Oi, opeta mua parhain tekemään! Mun eloni on sulle pyhitetty. Kun sua kiittäin, sua ylistäin mun paisuu sydämeni, silloin vasta ma tunnen ihmisonnen puhtaimman; sinussa yksin tunsin jumalaista. Niin maiset jumalat muist' eroaa maan lapsista, kuin itse sallimus käy yli viisaimmankin älyn, tahdon. Kun aaltoin pauhua me pelkäämme, he tyynnä katsoo yli ärjy-veen, mi heidän jalkains' alla kuohuu, kuin se ois kevyt aalto vain; ei myrskyä he huomaa, meitä lyövää, hämmentävää; he tuskin avunhuutoamme kuulee, vaan meidän, lasten heikkoin, vähäisten, suo taivaat huokauksin, huudoin täyttää. Mua kohtaan, jumalainen, usein ollut oot kärsivällinen; kuin päivä kasteen, niin katsees kuivasi mun kyyneleeni.

PRINSESSA. On aivan oikein, että naiset ovat sua kohtaan ystävälliset: sun laulus myös heitä monin tavoin ihannoi. Lie hentoja tai rohkeita, he siinä ain' ovat jalot, rakastettavat; ja vihaa jos Armida ansaitseekin, sulonsa, lempensä sen sovittaa.

TASSO. Mitk' elävätkin soinnut laulussani, vain yhden, yhden niistä kiitos on! Ei henkinäky häilyvä se ole, mi loistollansa häikäisee ja milloin käy liki, milloin kauas pakenee. Oon itse omin silmin nähnyt sen, tuon kaiken hyvän, kauniin perikuvan; sen mukaan mitä loin, jää elämään: Tancredin sankar-rakkaus Chlorindaan Erminian uskollisuus tyyni, kaino, Sophronian jalous, Olindan hätä, – ei varjoja ne ole pettäviä, ne todelliset on, siks ikuisetkin. Ja millä enemmän on oikeus vuossadat elää hiljaa vaikuttain, kuin jalon lemmen salaisuudella, min hento, kaino laulu säilyttääpi?

PRINSESSA. Viel' yhden ansion voin mainita, mi salaa vaikuttaapi laulussasi: se hiljaa meitä tenhoo kuulemaan; me kuuntelemme, tahtoin ymmärtää; mit' ymmärtää, ei moittia voi sitä; niin vihdoin valtaakin sun laulus meidät.

TASSO. Oi ruhtinatar, taivaan mulle avaat! Ja ellei loisto tää mua sokaise, pian iki-onnen astuvan sielt' alas säteitä kultaisia myöten näen.

PRINSESSA. Jo lakkaa, Tasso! Moneen asiaan on meidän intomielin ryhdyttävä; mut toisia voi kohtuudella vain tai kieltäymyksen' omaksensa voittaa. Niin hyveen, sanotaan, ja rakkauden, jok' on sen sukulainen. Tätä mieti!