Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 16

VII LUKU

Kello kävi viidettä seuraavana päivänä, kun Barbara läksi Valleys Housesta jalan. Puettuna vaaleaan säämiskätakkiin hän veti kaikkien huomion puoleensa. Noustuaan pian autoon hän ajoi Templeen, pysähtyi Strandin puoleiselle sisäänkäytävälle ja kulki kapean pihamaan poikki lainkäytön keskukseen. Oikeudenpalvelijat riensivät istuinhuoneistaan ja osastoistaan, matkalla teelle, krikettikentälle tai puistoon – nuoret virkamiehet, joita ei sitonut vielä maineen tai palkkioiden lumous. Ohimennessään jokainen loi katseen Barbaraan, sormet syyhyten halusta nostaa lakkiaan hänelle. Vietettyään päivänsä oikeustapausten tarkastamisessa ja asianajotyössä, koetettuaan vähintään kuusi tuntia keksiä, mitä mahdollisuuksia A: lla oli voittaa asiansa tai B: llä estää hänet siitä, heidän oli vaikea tuntea muuta tätä tyyntä näkyä kohtaan, mikä oli kultaisen, hoikan, vaeltavan puun kaltainen. Kun hän kysyi yhdeltä heistä tietä Miltounin luokse, niin tämä kulki hänen edellään aran juhlallisesti, ja kun Barbara oli hävinnyt tomuisiin portaisiin, niin hän jäi odottamaan, toivoen että Barbara ei olisi tavannut etsimäänsä henkilöä, vaan olisi ollut pakotettu palaamaan ja kysymään häneltä tietä takaisin. Mutta Barbara ei palannutkaan, ja hän meni surren tiehensä sisimpäänsä myöten liikutettuna.

Kun kukaan ei vastannut hänen koputukseensa ja kun ovi antoi perään, Barbara vaelsi kirjurien, keittiöksi muutetun tyyssijan eteisen läpi arkihuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut Miltounin huoneissa ja vilkui uteliaasti ympärilleen. Kun Miltoun ei harjoittanut asianajoa, niin hänen huoneestaan puuttuivat siihen kuuluvat välineet. Siinä oli vain kulunut matto, muutamia vanhoja tuoleja ja kirjoja maasta kattoon asti. Ikkunain välisellä seinällä oli hyvin suuri Englannin kartta, missä oli kaikkialla merkkejä ja ristejä. Tämän kartan edessä oli suuri pöytä, jolle oli läjättynä kirjoituspaperia, joissa näkyi Miltounin sievää ja kärkevää kirjoitusta. Barbara tutki niitä vetäen otsansa ryppyyn. Hän tiesi veljensä kirjoittavan kirjaa maakysymyksestä, mutta hän ei ollut aavistanut, että kirjantekemisessä tarvittaisiin niin paljon kirjoittamista. Toisella pöydällä oli myöskin paperia ja Blue Bookeja, hajallaan, sekä Aiskhyloksen ja Danten pronssiset rintakuvat. "Mikä epämukava paikka!" hän ajatteli. Huoneessa oli tosiaankin sellainen ilmakehä, sellainen henki, joka masensi häntä hirveästi. Nähdessään muutamia kukkia alhaalla pihalla hän sai halun mennä niiden luokse. Sitten hän kuuli takanaan jonkin äänen puhuvan. Mutta huoneessa ei ollut ketään, ja tuon katkonaisen yksinpuhelun vaikutus oli niin kammottava, että hän peräytyi ovea kohden. Tuo ääni, mikä tuntui siltä, kuin kaksi eri henkilöä olisi puhunut samalla äänellä, kävi kuuluvammaksi, ja tahtomattaan hän loi katseensa rintakuviin. Nämä näyttivät aivan moitteettomilta. Vaikka tuo ääni oli kuulunut takaapäin, kun hän oli ikkunan luona, niin se kuului taasen takaapäin, kun hän oli ovella, ja äkisti hän huomasi sen tulevan kirjakaapista, mikä oli keskellä seinää. Barbaralla oli isänsä hermot, ja mentyään kirjakaapin luokse hän huomasi, että se oli kiinnitetty oveen, minkä se kokonaan peitti. Hän veti sitä luokseen ja meni ovesta sisään. Keskellä epäjärjestyksellistä sänkykamaria Miltoun oli hajasäärin, päällään vain paita ja polvihousut. Hänen jalkansa olivat paljaat ja hänen hiuksensa hikipisaroissa. Hänen synkkä katseensa kouristi Barbaran sydäntä. Barbara astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. Tämä oli polttavan kuuma, mutta hänen ilmestymisensä näytti jäädyttäneen Miltounin silmät ja kielen. Barbaraa peloitti hirveästi tuo vastakohta, mikä oli tuon jäätävän hiljaisuuden ja hänen polttavan kätensä välillä. Hän ei voinut ajatella mitään, kohotti vain toisen kätensä hänen otsalleen, mikä oli myöskin polttavan kuuma!

"Mikä on saanut sinut tulemaan tänne?" sanoi Miltoun.

Barbara saattoi vain mutista:

"Oh, Eusty! Oletko sinä sairas?"

Miltoun tarttui hänen ranteeseensa.

"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen kuumeen."

"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa.

Tule kotiin minun kanssani."

Miltoun hymyili. "Tässä ei auta puoskaroiminen."

Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.

Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.

"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."

Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut takaisin kylmyytensä.

"Sinun täytyy tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää vettä."

"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä. Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:

 
"'The stars, sun, moon all shrink away,
A desert vast, without a bound,
And nothing left to eat or drink,
And a dark desert all around.'"
 

[Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat, laaja erämaa, ilman rajaa, ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä, ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]

"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."

Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas – hän houri! Hänen suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman myrkyllinen muisto.

Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle puhelinasemalle.

VIII LUKU

Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.

Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin, vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet – mutta siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli taistellut Edward VII: n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen, eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen – oli rakastunut.

Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille, oli saanut alkunsa – kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton loukkaus, hänen avioliittonsa – liiallisesta taipumuksesta uhrautua toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä – kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen. Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut, niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.

Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä, jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi, sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.

National Gallerystä Audrey meni A. B. C. – kahvilaan ja sieltä kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.

Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä että terävä. Hän puhui heti kohta:

"Minä sain teidän osoitteenne mr Courtierilta. Minun veljeni on sairas. Minä pelkään, että se on aivokuumetta, ja luulen, että olisi parasta, jos te menisitte katsomaan häntä hänen huoneisiinsa Templessä. Aikaa ei pitäisi lainkaan tuhlata."

Audreystä tuntui, kuin huoneessa olisi kaikki pyörinyt; kuitenkin hänen aistinsa olivat erinomaisen terävät, niin että hän saattoi selvästi haistaa laskuvedenaikaisen joen mudan. Hän sanoi väristen:

"Oh! Minä menen, niin, minä menen heti kohta."

"Hän on aivan yksinään. Hän ei ole pyytänyt teitä tulemaan, mutta minä luulen, että tämä on ainoa keino. Hän luuli minua teiksi. Tehän sanoitte kerta olevanne hyvä sairaanhoitajatar."

"Kyllä."

Huone tuntui nyt kyllin kiinteältä, mutta hän oli kadottanut aistiensa yliluonnollisen herkkyyden ja tunsi olevansa hämillään. Hän kuuli Barbaran sanovan: "Minä voin viedä teidät autollani ovelle asti", ja mutisten: "Minä laitan itseni valmiiksi", hän meni makuuhuoneeseensa. Hetken aikaa hän oli niin huumaantuneena, ettei tehnyt mitään. Sitten hänet valtasi outo, pehmeä, melkein tuskallinen ilo, aivan kuin jokin uusi vaisto olisi syntynyt hänessä, ja nopeasti, ilman mitään hämmennystä tai hätiköimistä, hän alkoi panna tavaroitaan kokoon. Hän pani matkalaukkuun vaatetarpeensa, flanellia, pumpulia, eau de Colognea, lämminvesipullon, vedenkeittäjän, shaaleja, lämpömittarin ja kaikkia, mitä hänellä oli sellaista tarkoitusta varten. Puettuaan yksinkertaisen puvun päälleen hän tarttui matkalaukkuunsa ja palasi Barbaran luokse. He menivät yhdessä autoon. Kun se alkoi viedä häntä tuolle niin kauan kaipaamalleen ja niin hirveälle koetukselle, häntä alkoi uudestaan peloittaa, niin että hän vetäytyi hyvin kalpeana ja äänettömänä omaan nurkkaansa. Hän huomasi Barbaran sanovan ajurille: "Strandin kautta. Pysähtykää jonkun lintukauppiaan ovelle jäiden saantia varten!" Ja kun jäälaatikko oli saatu autoon, min hän kuuli hänen sanovan: "Minä tuon teille kaikkea, mitä tarvitsette – jos hän tosiaankin sairastuu."

Kun sitten auto pysähtyi ja avonainen käytävä oli hänen edessään, hän sai takaisin kaiken rohkeutensa.

Hän tunsi tytön lämpimän käden omassaan ja tarttunen matkalaukkuunsa ja jäälaatikkoon hän poistui ajoneuvoista ja riensi ylös portaita.

IX LUKU

Lähdettyään Nettlefoldista Miltoun oli mennyt suoraan huoneisiinsa ja alkanut valmistaa maakysymystä käsittelevää kirjaansa. Hän teki työtä koko yön – mikä oli jo kolmas uneton yö, ja koko seuraavan päivän. Illalla, tuntien jotakin outoa päässään, hän meni ulos ja käveli edestakaisin Thamesin rannalla. Sitten, peläten mennä vuoteeseen, missä olisi joutunut kenties makaamaan unettomana, hän istuutui nojatuoliinsa. Vaivuttuaan siinä uneen hän näki peloittavia unia ja heräsi virkistymättömänä. Kylvettyään hän joi kahvia ja pakotti itsensä uudestaan työhön. Keskellä päivää häntä huimasi ja väsytti, mutta hän oli aivan haluton syömään. Hän meni ulos kuumalle Strandille ja osti itselleen erään tarpeellisen kirjan. Juotuaan jonkun verran kahvia hän tuli takaisin ja alkoi tehdä työtä. Kello neljän aikaan hän huomasi, ettei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen päänsä oli polttavan kuuma, ja hän meni makuuhuoneeseensa lauhduttamaan sitä. Senjälkeen jotenkuten hän alkoi kävellä edestakaisin, puhellen itsekseen, mistä Barbara hänet sitten tapasi.

Barbara oli tuskin poistunut, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi. Pieni ristiinnaulitun kuva riippui hänen sänkynsä yllä, ja laskeuduttuaan makuulle hän pysyi liikkumattomana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, kädet ojennettuna seinää kohden. Hän ei rukoillut, haki vain lepoa mielikuviltaan. Läpi hänen puoleksi hypnotisoidun tietoisuutensa kulki pieniä, polttavan mielikuvituksen säikeitä. Sitten hän ei tuntenut mitään muuta kuin pelkkää ruumiillista sairautta, ja sitä vastaan hänen tahtonsa nousi kapinaan. Hän päätti olla tulematta sairaaksi, tuoksi naurettavaksi möhkäleeksi, jota naiset hoitelevat. Mutta sairaustilat kävivät pitemmiksi ja uusiintuivat yhä useammin. Karkoittaakseen ne hän nousi ja käveli jonkun aikaa edestakaisin. Sitten hänet valtasi pyörtymiskohtaus ja hän oli pakotettu istuutumaan, jottei olisi kaatunut maahan. Polttavan kuumasta hän oli muuttunut kuolettavan kylmäksi ja iloitsi voidessaan peittää itsensä sänkyvaatteilla. Hän tunsi itsensä pian uudestaan kuumaksi, mutta sairaan miehen vaisto esti häntä luomasta päältään peitteitä, ja hän pysyi aivan liikkumattomana. Huone näytti muuttuneen paksuksi, valkeaksi, pilvenkaltaiseksi aineeksi, mihin hän oli käärittynä, voimatta liikuttaa kättään tai jalkaansa. Hänen hajuja kuuloaistinsa oli tullut luonnottoman tarkaksi. Hän tunsi kaukaisten katujen, kukkien, tomun, kirjojensa nahan sekä joen mudan hajun, vieläpä Barbaran vaatteiden jättämän tuoksun. Jokin kello löi kuutta, hän laski lyönnit, ja pian koko maailma näytti olevan täynnään lyöviä kelloja, hevosten kavioiden kapsetta, polkupyörän kelloja ja ihmisten askelten ääniä. Hänen näköaistinsa sensijaan rajoittui tähän valkeaan pilvikääröön, millä hänet oli kohotettu maasta, keskelle tuota taukoamatonta vasaroimista. Tuon pilven pinnalla näytti olevan lukemattomia pieniä, liikkuvia pilkkuja, jotka näyttivät korpisammakoilta. Sitten niiden takaa ilmestyi suuret kasvot, hyvin synkät ja aivan kuin pronssiset, ja näiden kasvojen katse tunkeutui polttavana hänen aivoihinsa. Mitä enemmän hän koetti päästä niistä eroon, sitä enemmän ne ahdistivat ja polttivat häntä. Hän oli menettänyt äänensä eikä voinut huutaa, ja äkisti nuo kasvot peittivät hänet.

Kun hän sai takaisin tajuntansa, hänen päänsä oli märkänä jostakin, joka oli pantu hänen otsalleen ja jota piteli jokin olento kumartuneena hänen ylitseen. Kohottaen kättään hän kosketti poskea, ja kuultuaan tukahdutetun nyyhkytyksen hän huokasi. Hänen käteensä tartuttiin, ja hän tunsi sitä suudeltavan.

Huone oli niin pimeä, että Miltoun tuskin saattoi nähdä hänen kasvojaan – hänen katseensa oli myöskin hämärä, mutta hän saattoi kuulla hänen hengityksensä ja hänen pukunsa ja liikkeittensä synnyttämän pienimmänkin äänen – Audreyn käsien ja hiusten tuoksu näytti käärivän hänet, ja keskellä tuota syvää kuumeen tuottamaa suruaan hän tunsi kääreen helpotuksen. Hän ei kysynyt, miten kauan Audrey oli ollut siinä, hän lepäsi vain hiljaa, koettaen katsella häntä, peläten noita äskeisiä kasvoja, jotka näyttivät vaanivan häntä jossakin ilmassa, valmiina peittämään hänet uudestaan. Tuntien sitten äkisti, ettei voinut niitä pidättää, hän nyökäytti päätään ja tarttui häneen, koettaen kätkeä itsensä hänen rintansa suojaan. Tällä kertaa hänen pyörtymisensä ei ollut niin syvä. Sitä seurasi kiihkeitä hourailutiloja, joiden väliaikoina hän saattoi tuntea Audreyn läsnäolon ja nähdä hänen kalvaassa kynttilänvalossa, vaaleaan verhoon käärittynä, ajelehtivan lähellä häntä tai istuvan hänen vieressään käsi laskettuna hänen käteensä. Saattoipa hän tuntea kylmän kääreen aiheuttaman helpotuksen ja eau de Colognen tuoksun. Sitten Audrey oli häviämäisillään hänen tietoisuudestaan ja hän itse oli siirtymäisillään ristiriitaiseen maailmaan, missä hänen vuoteensa yläpuolella oleva ristiinnaulitun kuva näytti pullistuvan esiin ja ikäänkuin olevan putoamaisillaan hänen päälleen. Hän tunsi väkivaltaista halua kiskoa sen alas, mikä halu kasvoi ja sai hänet kohottautumaan vuoteessa ja kiskomaan sen irti seinästä. Eräänlainen salaperäinen tietoisuus Audreyn läsnäolosta seurasi häntä kuitenkin hänen matkallaan tuossa oudossa maassa, ja kerran hän tuntui olevan hänen kanssaan paikassa, missä outo valo näytti heille ketoja ja puita, nummen synkän äären ja kirkkaan meren, mitkä kaikki olivat valkaistuja ja suloisen kiihkon kirkastamia.

Pian päivänkoiton jälkeen hän oli pitemmän aikaa täydessä tajussa ja suhtautui eräänlaisella ihmettelyllä Audreyhin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Niin hiljaisena hän istui valkeassa, väljässä nutussaan, kalpeana vartioimisesta, silmät liikkumattomasti kiinnitettyinä häneen, huulet puristettuina yhteen, väristen hänen pienimmänkin liikkeensä johdosta. Hän, Miltoun, ahmi toivottomasti hänen kasvojensa suloutta, joilla näkyi oman itsensä unhotus.

X LUKU

Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.

Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy riitti.

Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.

Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.

Barbara ei pelännyt häntä – hän ei tosiaankaan pelännyt ketään, paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen – sillä hän tunsi tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.

"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."

Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä – koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä tästä mitään, paitsi tohtori ja – Stacey."

"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan."

Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs?

Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et ole aikaisemmin minulle ilmoittanut."

Mutta Barbara ei perääntynyt, ja hänen äitinsä vaipui syviin mietteisiin.

"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:

"En näe, mikä tässä on naurettavaa."

"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän juttuun Staceyn."

"Mitä! Tarkoitatko sitä, että hän ei tiedä?"

"Hän ei tiedä mitään."

Lady Valleys hymyili.

"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti: "Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan", ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin että puna nousi tytön poskille.

Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.

Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut Miltounia – pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.

Joudutettuaan vuorostaan pukeutumistaan hän meni tapaamaan tytärtään.

Barbara oli jo pukeutunut ja nojasi ulos ikkunastaan merta kohden.

Lady Valleys alkoi melkein arasti:

"Rakkaani, joko Eustace on ylhäällä vuoteesta?"

"Hänen piti nousta tänään tunniksi tahi pariksi."

"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"

"Eusty raukka!"

"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle vahinkoa?"

Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on tässä sanottava sanansa".

Lady Valleys ilmaisi selvää helpotuksen tunnetta.

"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada tavallinen hoitaja, niin luulen."

Katsoen huomaamatta Barbaraan hän lisäsi:

"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa olla, kuten ymmärrät, Babs."

Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan; päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun hullutuksen partaalla.

"Kas niin, rakkaani", hän sanoi, "minä lähden alas."

Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.

Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa, kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin, Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta, pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.

Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä, että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä, tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön, jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli kenties jotakin – niin, jotakin – , joka oli käsittämätöntä hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.

"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"

Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:

"Kyllä – kuten jo teille sanoin."

"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"

"Mistä sitten puhua – Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se oli tuo vekkuli – tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:

"Sanokaapas minulle – ", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä kuulematta. Tässäkin oli rajansa!

Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä, kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.

Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.