Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 17

XI LUKU

Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta, oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä. Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut – hän oli niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.

Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin tervehtimään Miltounin toipumista.

Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi Valleysin turkkilaiseen viittaan – jonka Barbara oli tuonut, kun ei ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen, seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.

He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta. Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat kietoutuneet yhteen – he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa, että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.

Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse. Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava – likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta – mikä nyt oli vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin, hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin – varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa, jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut. Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi iltapäiväksi – heti kohta – hän itse pitäisi siitä huolen. He saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle – merenrannalle! Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa, jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera – mutt'ei ilman – sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla tervehtymään täydellisesti. Ylityö – kynttilän polttaminen loppuun – vielä hieman enemmän sitä – olisi saanut aikaan kokonaan toista! Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen virheettömillä huulillaan.

Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin rauhallisille kasvoilleen.

"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"

"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin väsyneeltä. Sitäpaitsi – "

Lady Valleys vilkaisi uteliaasti noihin nuoriin kasvoihin, jotka olivat käyneet neilikanpunaisiksi. Niin, hänen tyttärensä oli jo nainen, jolla oli naisen sisäinen näkemys. Hän sanoi vakavasti:

"Menettelit hätäisesti, Babs. Toivokaamme, että siitä ei koidu onnettomuutta." Barbara puri huultaan.

"Jos olisit nähnyt hänet, kuten minä! Ja mitä onnettomuutta sinä tarkoitat? Eivätkö he saisi rakastaa toisiaan, jos tahtovat?"

Lady Valleys hillitsi virnistyksensä. Se oli juuri hänenkin katsantokantansa. Ja kuitenkin – !

"Se on vasta alkua", hän sanoi, "sinä unhotat, millainen poika Eustace on".

"Miksi tuota olentoraukkaa ei päästetä ulos häkistään?" huudahti Barbara. "Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Äiti, jos minä joskus olen naimisissa ja haluan päästä vapaaksi, niin minä myöskin pääsen!"

Hänen äänensä värisi ja erosi hänen tavallisesta onnellisesta äänestään, niin että lady Valleys tahtomattaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

"Rakkaani", hän sanoi, "älä saata meitä puhumaan sellaisista synkistä asioista".

"Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Mikään ei voi minua estää."

Mutta lady Valleysin kasvot olivat äkkiä tulleet melkein julmiksi.

"Niin sitä, lapseni, ajatellaan, mutta se ei ole niin yksinkertaista."

"Se ei voi olla ainakaan hullumpaa", mutisi Barbara, "kuin olla haudattuna elävältä, kuten tuo onneton nainen".

Vastaukseksi lady Valleys vain mutisi:

"Tohtori lupasi toimittaa sairashuonevaunut kello neljäksi. Mitä minun tulee sanoa?"

"Mrs Noel ymmärtää jo siitäkin, kun katsot häneen. Hän on senlaatuinen."

Mrs Noel avasi itse heille oven.

Lady Valleys näki hänet tällöin ensi kertaa sisällä, ja hänessä yhtyi uteliaisuus varmuuteen, millä hän peitti hermostuneisuutensa. Sievä olento, vieläpä rakastettava! Mutta hänen sanoissaan ilmenevä teeskentelemätön myötätunto: "Minä olen totisesti kiitollinen. Teidän täytyy olla perin uupunut", ei estänyt häntä lisäämästä nopeasti: "Tohtori sanoo, että hänet on saatettava kotiin näistä kuumista huoneista. Me odotamme täällä sillä aikaa, kuin käytte sanomassa sen hänelle."

Ja sitten hän näki, että se oli totta: Tuo nainen oli sellainen, joka ymmärsi.

Jäätyään pimeään käytävään hän silmäsi Barbaraan.

Tyttö seisoi seinää vasten, pää heitettynä taaksepäin. Lady Valleys ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kaikki tuntui hänestä äkkiä perin epämukavalta, ja hän kuiskasi:

"Kaksi murhaa ja yksi varkaus, Babs. Niinhän 'Our Mutual Friendissä' kerrottiin?"

"Äiti!"

"Mitä?"

"Hänen kasvonsa! Kun sinä heität pois kukan, niin se katsoo sinuun."

"Rakkaani!" mutisi lady Valleys kovin lohduttomana, "mihin sinä oikein viittaatkaan!"

Tämä pimeässä käytävässä vaaniva, kuiskaava tyttö – oli niin perin omituinen, sellainen, joita ei tavata itse elämässä.

Ja sitten lady Valleys näki uudestaan avautuneen oven läpi Miltounin, joka oli nojallaan tuolissaan, hyvin kalpeana, silmissä ja huulilla kuitenkin sama ilme, mikä enemmän kuin mikään muu maailmassa vaikutti häneen, lady Valleysiin, nöyryyttävästi, saaden hänet tuntemaan itsensä jotenkuten parantumattoman maalliseksi.

Hän sanoi melkein arasti:

"Olen niin iloissani sen johdosta, että voit paremmin. Millaisia päiviä sinulla on täytynyt olla! Oli pahasti, etten eiliseen asti tietänyt tästä mitään!"

Mutta Miltounin vastaus oli, kuten tavallista, läpeensä hämmentävä:

"Kiitos, niin! Minulla on ollut oivallisia päiviä – ja luulen saavani nyt sovittaa ne."

Hänen hymynsä esti lady Valleysin kumartumasta suutelemaan häntä ja sai hänet levottomaksi kiireestä kantapäähän asti. Äkillinen pelkän naisellisuuden vaikutus sai kyyneleen putoamaan häneltä hänen kädelleen. Kun Miltoun huomasi tämän, niin hän sanoi:

"Kaikki on hyvin, äitini. Minä olen valmis muuttamaan."

Loukkaantuneena edelleenkin hänen äänensä sävystä lady Valleys karaistui heti. Valmistautuessaan lähtemään hän piti salaa molempia silmällä. He katsahtivat tuskin toisiinsa, mutta kun he sen tekivät, niin heidän katseensa sai hänet hämilleen. Heikkoine, melkein loistavine vakavuuksineen tuo ilme oli hänelle vierasta ja kuului ikäänkuin toiseen maailmaan.

Kun Miltoun turkkiin käärittynä oli viety alas vaunuihin, niin lady Valleys viivytteli hieman saadakseen sanoa jotakin mrs Noelille.

"Me olemme teille suuressa velassa. Asia olisi voinut käydä pahemmaksikin. Teillä ei ole syytä suruun. Käykää vuoteeseen ja levätkää tarpeeksenne." Ja vielä ovelta hän mutisi: "Hän tulee kyllä kiittämään teitä, kun paranee."

Laskeutuessaan alas kiviportaita hän ajatteli: "'Tuntematon' – 'Tuntematon' – niin, se oli oikea nimi." Ja äkkiä hän näki Barbaran juoksevan ylös portaita.

"Mikäs nyt on hätänä, Babs?"

Barbara vastasi:

"Eustace tahtoi saada joitakin noista liljoista." Ja sivuuttaen lady Valleysin hän meni ylös Miltounin huoneisiin.

Mrs Noel ei ollut arkihuoneessa, ja mentyään makuuhuoneen ovelle Barbara katsoi sisään.

Mrs Noel seisoi vuoteen vieressä silitellen kädellään päänalustaa. Pujahtaen äänettömästi takaisin Barbara otti liljakimpun ja livisti tiehensä.

XII LUKU

Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.

Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta, loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.

Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen. Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan. Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti asukkaita.

Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:

"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä, kuten minäkin?"

Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine, hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä, pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.

Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin, ei keksinyt mitään vastausta.

Miltoun jatkoi:

"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs, jos koettaisimme?"

Mutta he kuulivat vain meren huokauksen ja tuulen suhinan tamariskipensaissa.

"Ei", mutisi Miltoun lopulta, "hän yksinään voi kuulla sen".

Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja odottava.

Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä, joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?

Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen – hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen, Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä – missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara, tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia – ei ollut selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli, Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:

"Tehän saarnasitte rauhaa kaksi kuukautta sitten!"

Courtier kumarsi.

"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."

Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.

"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu vahvoille, eikö niin!"

Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli, että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.

"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole teidän mielipiteenne!"

"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.

Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän – ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen, kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi. Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan. Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä olen varma siitä, etten minäkään!"

Hän kuuli äänen takanaan sanovan:

"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.

Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään. Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään – mitään – pitikö Courtierin lähteä pois – ilman – . Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle niin ominaista hirveätä ivaa!"

Hän sanoi äkisti:

"Nuo kaksi odottavat – jotakin täytyy tapahtua!"

"On luultavaa", sanoi Courtier vakavasti.

Sitten Barbara katsahti häneen – häntä huvitti nähdä hänen värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja hän sanoi pehmeästi:

"Ja minä luulen, että he ovat aivan oikeassa."

Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä, mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja sanoi pienen vaitiolon jälkeen:

"Onni on suuri asia", ja pehmeän vallattomasti: "Eikö niin mr Courtier?"

Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.

"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä on välistä peloittavan hauskaa."

"Kuten nytkin?"

Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:

"Kuten nytkin."

Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle liian vahva – hän oli Don Quixotemainen – hän oli vihattava! Ja päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin hän, hän sanoi tyynesti:

"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"

Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.

XIII LUKU

Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta, puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä, hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.

Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi – pääskyset, jotka kesän ensi päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset, jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.

Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan, leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän sydämiensä kukkaset – kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat tunnelmansa – ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.

He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista, Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä, mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille asioille heidän äänensä sävy – joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja jossa oli huvittavaa suopeutta – antoi korkean suloisen tärkeyden, sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta siirtää paikaltaan.

Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla – me olemme juopuneet onnesta".

Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin, kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla, vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja – niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen. Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin, jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu. Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa. Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen. Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.

Taasen nuo kädet katosivat – avonaisen ikkunan läpi näkyi vain pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan. Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan, pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen. Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus. Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.

Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille, niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi kadonnut.