Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 21

XXIII LUKU

Courtier istui Hyde Parkissa odottaen kello viittä.

Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.

Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt, mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!

Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin, upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan. Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme, kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.

Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät hyvin pian!

Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei, se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana palkintona.

Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa – mistä toivottomuus ei ollut kaukana – hän istui ja katseli lehtien putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.

Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan. Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki, keitä he olivat – tämä pari!

Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä. Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi, ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti yhteenpuristettuina.

XXIV LUKU

Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia minuutteja, katse luotuna maahan – kuten tyttö, jolta leikkikalu on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee. Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.

Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen, jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle: "Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena, kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt, vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.

Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:

"Kas niin, enkelini, onko sinulla joku läksytys minua varten?"

Agatha vastasi kylmästi:

"Minä luulen, että olit pähkähullu viedessäsi mrs Noelin hänen luokseen."

"Naisen velvollisuuksiin kuuluu", mutisi Barbara, "hieman hulluutta".

Agatha katsahti häneen vaieten.

"En ymmärrä sinua", hän sanoi lopulta, "sinä et ole hullu!"

"Vain lurjus."

"Sinusta voi tuntua oikealta tehdä pilaa Miltounin elämän raunioilla", mutisi Agatha, "mutta minusta ei".

Barbaran silmät kirkastuivat, ja kovalla äänellä hän vastasi:

"Maailma ei ole sinun lastenkamarisi, enkelini." Agatha puristi huulensa lujasti yhteen, mikä tuntui merkitsevän: "Sitten sen pitäisi olla!" mutta hän vastasi vain:

"En luule sinun tietävän, että näin sinun äsken juuri Gustardilla."

Barbara katseli häntä hetken hämmästyneenä ja purskahti nauruun.

"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus – sääli vanhaa Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni ulos.

Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä kuumeessa – sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä. Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan. Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta. Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella, missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi, ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan, mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä, niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina – saattoiko tämä olla se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä! Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa – niin tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin, ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen kaltaiselleen, tuntui oudolta.

Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi, kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa ja vapautuneen kaikista rajoista – liidellen suloisesti ilman mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen, mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten, vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan pyhäkön ovelta.

Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:

"Rakkaani, tuleppas tänne minuutiksi, tahdotko?"

Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa: "Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme puhutelleet heitä."

Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään, mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen. Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys, joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka, naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen: "Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.

Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.

Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan saadakseen puheen alkuun.

"Ah! Babs, sinä olet ollut ulkona?"

Valveilla aina sormenpäitä myöten, hermot kirvelevinä, mutta ilmaisematta mitään tästä Barbara vastasi:

"En, vain tornin katolla."

Hänelle tuotti pahanilkistä iloa, kun huomasi isänsä arvokkaan ulkokuoren alla piilevän hämmennyksen. Huomattuaan tuon peitetyn pilanteon lordi Valleys sanoi kuivasti:

"Tuijottamassa tähtiin?"

Sitten hänelle ominaisella äkillisellä päättäväisyydellä hän lisäsi, ikäänkuin kiusaantuneena viivyttelyn ja horjumisen johdosta.

"Tiedätkö sinä, että minä en luule olevan viisasta käydä kohtauksilla sokerileipurien myymälöissä, kun Ann on Lontoossa."

Häneltä jäi huomaamatta Barbaran silmissä oleva vaarallinen välke, mutta ei lady Valleysiltä, joka sanoi heti paikalla:

"Epäilemättä sinulla oli siihen riittävät syysi, rakkaani."

Barbara käyristi huultaan selittämättömästi. Tosiaankin, jos he eivät olisi olleet sellaisessa näytöksessä Miltounin kanssa ja jos he eivät olisi olleet niin levottomia kuin olivat, niin he molemmat olisivat nähneet, että siinä tilassa kuin heidän tyttärensä oli, oli parasta puhua mahdollisimman vähän. Mutta he eivät pystyneet hallitsemaan hermojaan, ja entistä kärsimättömämmällä äänellä lordi Valleys huudahti:

"Sinusta ei tunnu, luulen, minkään selityksen antaminen tarpeelliselta."

Barbara vastasi:

"Ei."

"Ah!" sanoi lordi Valleys: "minä huomaan, että selitys voidaan saada tuolta herrasmieheltä, jonka sopivaisuusaisti on ollut sellainen, että on saattanut ehdottaa sinulle jotakin sellaista."

"Hän ei sitä ehdottanut, vaan minä."

Lordi Valleysin kulmakarvat kohosivat korkeammalle.

"Tosiaanko?" hän sanoi.

"Geoffrey!" mutisi lady Valleys, "muistaakseni minun piti puhua Babsille".

"Se olisi epäilemättä viisainta."

Barbarassa, jota tällä tavoin ensi kertaa vakavasti nuhdeltiin, heräsi omituinen tunne, ikäänkuin hänen ihoaan olisi kaavittu – sairas ja samalla kertaa pirullinen tunne. Sillä hetkellä hän olisi saattanut vaikka lyödä isänsä kuoliaaksi. Mutta hän ei ilmaissut siitä mitään, oli vain hieman laskenut silmäluontaan alemmaksi.

"Oliko vielä muutakin?" hän sanoi.

Lordi Valleysin leuka kävi äkkiä hieman pitemmäksi.

"Jatkoksi sinun osuuteesi Miltounin asiassa se on erikoisen viehättävää."

"Rakkaani", pisti tähän väliin lady Valleys, "Babs on selittävä minulle. Se ei ole mitään, tietenkään."

Barbaran tyyni ääni sanoi taas:

"Oliko vielä muutakin?"

Tämän lauseen toistaminen tuolla hulluksi tekevällä, kylmällä äänellä hävitti melkein kokonaan hänen isänsä vaikeasti säilyneen itsehillinnän.

"Sinusta ei saa selvää", hän sanoi kuolettavan kylmästi. "Minulla on oleva kunnia sanoa tuolle herrasmiehelle, mitä minä hänestä ajattelen."

Näiden sanojen johdosta Barbara vetäytyi kokoon ja loi katseen heihin kumpaiseenkin.

Tämän katseen alla, mikä kylmän kovuutensa tähden oli niin hirveän elävä, lordi ja lady Valleys eivät voineet pysyä paikoillaan. Tuntui siltä, kuin Barbara olisi riistänyt heidän naamarinsa, heidän, jotka pitkäaikaisen, eittämättömän omahyväisyyden vuoksi olivat tulleet kankeiksi, venymättömiksi ja tavallisemmiksi kuin itse tiesivätkään. Totisesti kamala hetki! Sitten Barbara sanoi:

"Jos teillä ei ole mitään muuta, niin minä menen maata. Hyvää yötä."

Ja yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, hän poistui.

Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen. Ja koko ajan hän ajatteli:

"Vai niin! Rakkaani! Vai niin!"

XXV LUKU

Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa, eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta. Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi, ja hän heräsi.

Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten – ! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja sitten" oikeastaan merkitsivät.

Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä, meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä, mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan. Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan, että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.

Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella, niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!

Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään ikkunan luo hän katseli ulos.

Ääni hänen takanaan sanoi äkisti:

"Täti Babs!"

Käännyttyään takaisin hän näki pikku Ann'in katselevan suorilla pähkinänvärisillä silmillään. Barbaran läpi kävi hermoväristys.

"Onkos tämä sinun huoneesi? Tämä on kaunis huone, eikös niin?"

Hän vastasi:

"Hyvin sievä, Ann."

"Niin. Minä en ole ollut koskaan täällä ennen. Joku tuli juuri, niin että minun täytyy mennä."

Tahtomattaan Barbara vei käden poskelleen ja meni nopeasti halliin sisarensa tyttären kanssa. Ovella William-niminen palvelija ojensi hänelle kirjeen. Hän katsahti päällekirjoitukseen, mikä oli Courtierin. Hän meni takaisin huoneeseen. Raollaan olevasta ovesta hän näki pikku Annin seisovan, jalat harallaan, kädet laskettuina vyölle, nykerän pienen nenän osoittaessa Williamia. Barbara sulki oven äkisti, repi kuoren auki ja luki:

Arvoisa Lady Barbara.

Olen pahoillani sen johdosta, että kohtaukseni teidän veljenne kanssa oli hyödytön.

Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät, on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin, hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.

Teidän uskollisin palvelijanne Charles Courtier.

Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla, ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut sellainen, minä Courtier häntä piti – että jokin hänessä kaipasi häntä – kaipasi – ! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta, petturista ja koketista! Ja tuo kirje – sisältämättä tavuakaan nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.

Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän ei tahtonut perääntyä – tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti, näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan, ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua! Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa. Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina, odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla. Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön. Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.

Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen, polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.

Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä, punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"

"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään, aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti – minne?

Tuo nainen puhui jälleen:

"Olen pahoillani, jos tahdoitte häntä tavata, neiti, sillä hän on mennyt."

Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan, joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:

"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on lähtenyt ulkomaille."

Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä, naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.

Hänet valtasi hirveä halu nauraa, mitä seurasi hirveä halu itkeä.