Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 17

XXI
SARKAPIEDIN

Lauantaina huhtikuun 23. pnä.

Poika lensi korkealla ilmassa. Hänen allaan oli suuri Itä-Göötanmaan tasanko, ja hän laski valkeita kirkkoja, jotka kohosivat pienten metsikköjen keskeltä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän jo pääsi viiteenkymmeneen. Sitten hän sekaantui eikä muistanut pitää järjestystä laskemisessaan.

Useimmissa taloissa oli suuret, kaksikerroksiset rakennukset, niin komeannäköiset, että poika ei voinut olla niitä ihmettelemättä. "Tässä maassa ei taida asuakaan talonpoikia", hän ajatteli itsekseen. "Täällähän ei ole muuta kuin herraskartanoita."

Silloin kaikki villihanhet huusivat: "Täällä asuvat talonpojat kuin herrat. Täällä asuvat talonpojat kuin herrat."

Tasangolta oli jää ja lumi hävinnyt, ja kevättyöt olivat alkaneet. "Mitä pitkiä rapuja tuolla pelloilla kömpii?" kysyi poika hetken kuluttua.

"Auroja ja härkiä. Auroja ja härkiä", vastasivat villihanhet.

Härät liikkuivat pelloilla niin hitaasti, ettei voinut huomata niiden ollenkaan kulkevan eteenpäin, ja hanhet huusivat niille: "Te ette pääse perille ennen kuin ensi vuonna. Te ette pääse perille ennen kuin ensi vuonna!" Mutta eivät härätkään jääneet vastausta vaille. Ne nostivat turpansa ilmaan ja mylvivät: "Me teemme enemmän hyötyä tunnissa kuin teidänlaisenne koko elämässänne."

Muutamin paikoin vetivät auroja hevoset. Ne kulkivat eteenpäin paljon innokkaammin kuin härät, mutta hanhet eivät malttaneet olla niitäkään härnäämättä. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" ne huusivat hevosille. "Eikö teitä hävetä hoitaa härkien virkaa?" – "Eikö itseänne hävetä hoitaa laiskurin virkaa?" hirnuivat hevoset vastaan.

Sillä aikaa kun hevoset ja härät olivat ulkona työssä, kuljeksi tallipässi pihamaalla. Se oli vasta keritty ja vikkeläliikkeinen, puskeskeli kumoon pikkupoikia, ajoi kahlekoiran koppiinsa ja kävellä pökästeli sitten niinkuin olisi ollut yksin herrana talossa. "Pässi, pässi, minne villasi olet pannut?" kysyivät villihanhet, lentäessään ohi ylhäällä ilmassa. "Ne minä lähetin Dragin tehtaihin Norrköpingiin", vastasi pässi pitkästi määkäisten. "Pässi, minne olet pannut sarvesi?" kysyivät hanhet. Mutta sarvia ei pässillä hänen suureksi surukseen ollut koskaan ollut, eikä mikään suututtanut häntä niinkuin se, että niitä kysyttiin. Hän juoksenteli pitkän aikaa edestakaisin ja puski suutuksissaan ilmaa.

Maantiellä oli mies, joka ajoi edellään skoonelaisia porsaita, jotka eivät olleet kuin muutamien viikkojen vanhoja ja joita vietiin myytäväksi sisämaahan. Ne juosta vikittivät reippaasti, vaikka olivatkin pieniä, ja ne pakkautuivat toisiinsa kiinni ikään kuin suojaa etsien. "Nöh, nöh, nöh, me olemme joutuneet liian aikaisin pois emon luota, miten meille poloisille mahtaakaan käydä?" sanoivat pikkupossut. Eivät edes villihanhet hennoneet pilkata semmoisia pieniä raukkoja. "Teille käy paremmin kuin aavistattekaan", huusivat he ohi lentäessään.

Villihanhet eivät olleet koskaan niin hyvällä tuulella kuin tasankoseudun yli lentäessään. Silloin he eivät pitäneet kiirettä, vaan lensivät talosta taloon ja soittivat suutaan kesyjen elukoiden kanssa.

Kun poika ratsasti tasangon yli, muistui hänen mieleensä satu, jonka hän oli kuullut kerran, kauan sitten. Hän ei muistanut sitä ihan tarkkaan, mutta siinä oli jotakin hameesta, jonka toinen puoli oli tehty kullalla kirjaillusta sametista ja toinen puoli harmaasta sarasta. Mutta hameen omistaja koristi sarkapietimen semmoisella helmien ja jalokivien paljoudella, että se näytti kauniimmalta ja kallisarvoisemmalta kuin kultakangas.

Katsellessaan Itä-Göötanmaata hän muisti sarkapietimen siksi, että maa oli suuri lakeus, joka oli puristettu kahden vuoriseudun väliin, joista toinen oli etelässä, toinen pohjoisessa. Molemmat metsäiset ylängöt hohtivat kauniisti siniselle ja kimmelsivät aamuauringossa niinkuin olisivat olleet kultahuntujen peitossa; ja tasanko, jossa levisi toinen talven paljastama pelto toisensa vieressä, ei ollut juuri kauniimpi katsella kuin sarka.

Mutta ihmiset olivat viihtyneet hyvin tasangolla siksi, että se oli antelias ja hyvä, ja he olivat koettaneet koristella sitä parhaansa mukaan. Pojan lentäessä ylhäällä tuntuivat hänestä kaupungit ja talot, kirkot ja tehtaat, linnat ja rautatieasemat sen pinnalle sirotelluilta pieniltä ja suurilta koristuksilta. Tiilikatot loistivat ja ikkunat hohtivat kuin jalokivet. Keltaiset maantiet, kirkkaat rautatiekiskot ja siniset kanavat halkoivat seutuja kuin silkillä ommellut kiemurat. Linköping oli tuomiokirkkonsa ympärillä kuin helmikoristus kalliin kiven ympärillä, ja talot maalla olivat kuin rintaneuloja ja nappeja. Kuvioissa ei ollut paljonkaan järjestystä, mutta komeaa se oli, niin että sitä ei väsynyt katselemaan.

Hanhet olivat jättäneet Ombergin seudun ja lensivät nyt itäänpäin pitkin Götan kanavaa. Sekin valmistautui kesäkuntoon. Työmiehet laittoivat kanavan reunoja ja tervasivat isoja sulkuportteja.

Niin, joka paikassa tehtiin työtä kevään vastaanottamiseksi, kaupungeissakin. Siellä seisoi maalareita ja muurareita telineillään huoneiden seinämillä laittamassa niitä hienonnäköisiksi; palvelijattaret riippuivat avonaisissa ikkunoissa ja pesivät ruutuja. Alhaalla satamassa siistittiin purjeveneitä ja höyrylaivoja.

Norrköpingissä hanhet erosivat tasangosta ja lensivät Kolmårdenia kohti. He olivat jonkin aikaa seuranneet vanhaa, mäkistä maantietä, joka kiemurteli vuoriseinien ja rotkojen vieritse, kun poika yht'äkkiä päästi huudon. Hän oli istuessaan heiluttanut jalkaansa edestakaisin ja toinen puukenkä oli luiskahtanut jalasta.

"Hanhikukko, hanhikukko, minä pudotin kenkäni!" huusi poika.

Hanhikukko kääntyi ja laskeutui maata kohti, mutta silloin poika näki, että kaksi lasta, jotka olivat kävelleet tietä myöten, olivat ottaneet hänen kenkänsä maasta.

"Hanhikukko, hanhikukko!" huusi poika kiireesti, "lennä takaisin ylös!

On liian myöhäistä. En voi saada kenkääni takaisin."

Mutta alhaalla tiellä seisoivat Oosa hanhityttö ja hänen veljensä, Pikku Matti, ja katselivat pientä puukenkää, joka oli tipahtanut taivaasta. "Se putosi villihanhilta", sanoi Pikku Matti. Oosa hanhityttö seisoi kauan sanaakaan sanomatta ja mietti, katsellen löytämäänsä. Viimein hän sanoi hitaasti ja arvelevasti:

"Muistatko, Pikku Matti, että kun kuljimme Övedsklosterin ohi, kuulimme kerrottavan, että eräässä talonpoikaistalossa oli nähty haltija, jolla oli nahkahousut ja puukengät niinkuin jollakin työmiehellä? Ja muistatko, että kun tulimme Vitskövleen, kertoi eräs tyttö nähneensä puukengissä kulkevan hyvän haltijan, joka lensi tiehensä hanhen selässä? Ja kun me itse tulimme kotiin omaan tupaamme, Pikku Matti, näimme siellä pikkaraisen, joka oli samanlaisissa pukimissa ja joka sekin kiipesi hanhen selkään ja lensi tiehensä. Kenties se sama haltija ratsasti tuolla ilmassa hanhella ja pudotti puukenkänsä."

"Niin, se se varmaankin oli", sanoi Pikku Matti. He kääntelivät puukenkää ja tutkivat sitä tarkkaan, sillä eihän sentään joka päivä löydä kotihaltijan puukenkää maantieltä.

"Malta, malta, Pikku Matti!" sanoi Oosa hanhityttö. "Tähän on kirjoitettu jotakin toiselle puolelle."

"Niinhän on. Mutta kirjaimet ovat niin kovin pieniä."

"Annas, kun minä katson! Niin, niinhän on – . Siihen on kirjoitettu:

Niilo Holgerinpoika V. Vemmenhögistä."

"Enpä ole eläessäni kummempaa kuullut", sanoi Pikku Matti.

XXI
TARINA KARRISTA JA HARMAATURKISTA

Kolmården

Brovikenin pohjoispuolella, siellä, missä kulkee raja Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin välillä, kohoaa vuori, joka on useita peninkulmia pitkä ja toista peninkulmaa leveä. Jos sen korkeus vastaisi sen pituutta, olisi se kaikkein komeimpia vuoria, mutta nyt ei ole niin laita.

Tapaamme välistä rakennuksia, jotka alun pitäen on suunniteltu niin suuriksi, ettei omistaja ole jaksanut saada niitä valmiiksi. Kun tulemme semmoisen luo, näemme paksuja perusmuureja, lujia kaariholveja ja syviä kellareita, mutta seiniä ja kattoja ei ole: se kohoaa vain jonkin jalan verran maasta. Kun näkee tämän rajavuoren, niin tulee kuin tuleekin ajatelleeksi tuollaista hylättyä rakennusta, sillä näyttää melkein siltä, kuin se ei olisi mikään valmiiksi rakennettu vuori, vaan ainoastaan vuoren perustus. Se kohoaa tasangosta äkkijyrkin seinin, ja kaikkialla on ylväitä kallioröykkiöitä, jotka näyttävät olevan aiotut kantamaan korkeita, äärettömiä vuorisaleja. Kaikki on suunniteltu suureksi ja jylhäksi ja mahtavaksi, mutta kokonaisuus ei ota oikein kohotakseen. Rakennusmestari on uupunut ja lähtenyt työstään ennen kuin oli ehtinyt kohottaa tuollaisia pitkiä jyrkänteitä ja teräviä huippuja ja harjuja, jotka ovat niinkuin valmiiksi rakennettujen vuorien seiniä.

Mutta ikään kuin korvaukseksi olemattomista huipuista ja rinteistä on tämä suuri vuoriseutu kaikkina aikoina ollut korkeiden ja mahtavien puiden kasvupaikka. Tammia ja lehmuksia on kasvanut ulko-osissa ja laaksoissa, koivuja ja leppiä järvien rannoilla, petäjiä jyrkillä rinteillä ja kuusia kaikkialla, missä ne vain ovat löytäneet hivenenkään multaa kasvaakseen. Kaikki nämä puut yhdessä muodostivat suuren Kolmårdenin metsän, joka ennen maailmassa oli niin pelätty, että jokainen, jonka täytyi kulkea sen kautta, rukoili Jumalaa ja valmistautui viimeiselle retkelleen.

Siitä, jolloin Kolmården kasvoi, on nyt niin kauan, että on mahdotonta sanoa, miten siitä tuli sellainen kuin tuli. Kai sillä oli alussa aika vaikea kaljulla kalliopohjalla, ja se karaistui, kun sen oli pakko hankkia itselleen jalansijaa kovilta kallioilta ja ruokaa laihasta metsämaasta. Sen kävi niinkuin monen muun, joka saa kokea kovaa nuoruudessaan, mutta josta aikaa myöten tulee luja ja voimakas. Kun metsä oli päässyt täysikasvuiseksi, oli siinä puita, jotka olivat kolme syltä ympäri mitaten, puiden oksat olivat palmikoituneet läpipääsemättömäksi verkoksi, ja maa oli kudottu täyteen kovia ja liukkaita juuria. Se oli mainio petoeläinten ja ryövärien piilopaikka, ne kun tiesivät, kuinka siinä sen läpi päästäkseen oli ryömittävä ja riiputtava ja hiivittävä. Mutta muita se ei paljonkaan houkutellut. Se oli pimeä ja synkkä, eksyttävä ja tietön, risuinen ja pistelevä, ja vanhat puut näyttivät kuin peikoilta, seisoessaan siinä naavapartaisin oksin ja sammaleisin rungoin.

Kun ihmisiä ensin muutti Sörmlantiin ja Itä-Göötanmaahan, olivat melkein kaikki maat metsän peitossa, mutta ne metsät, jotka kasvoivat hedelmällisissä laaksoissa ja tasangoilla, raivattiin pian pois. Kolmården kasvoi laihalla kiviperäisellä maalla ja sentähden ei kukaan viitsinyt sitä hakata. Mutta kuta kauemmin se sai seisoa koskemattomana, sitä mahtavammaksi se tuli. Se oli kuin linnoitus, jonka muurit päivä päivältä paksunevat, ja ken tahtoi tunkea metsämuurin läpi, hänen täytyi ottaa kirves avukseen.

Muut metsät saavat pelätä ihmisiä, mutta Kolmårdenia saivat ihmiset pelätä. Se oli niin pimeä ja tiheä, että metsämiehet ja risujen poimijat kerta toisensa perästä eksyivät ja olivat nääntyä, ennen kuin pääsivät läpi sen ryteiköistä. Ja matkustajille, joiden täytyi kulkea Itä-Göötanmaan ja Sörmlannin väliä, se oli ihan hengenvaarallinen. Heidän oli pujoteltava kaitaisia metsäneläväin uria, sillä metsän reunoilla asuvilla ei ollut edes voimaa pitää teitä auki metsän läpi. Ei ollut siltoja jokien poikki eikä lauttoja järvien yli eikä pitkospuita soissa. Eikä koko metsässä ollut ainoatakaan majaa, jossa olisi asunut rehellisiä ihmisiä, mutta petojen ja ryövärien luolia oli kuinka paljon tahansa. Harva pääsi vahingotta metsän läpi, mutta sitä useammat olivat ne, jotka luisuivat jyrkänteitä alas tai upposivat ratsuineen soihin ja hetteihin tai joutuivat rosvojen ryöstettäviksi tai petojen raastettaviksi. Mutta myöskin niillä, joka asuivat metsän reunassa eivätkä koskaan uskaltaneet sen sisään, oli siitä vastusta, sillä Kolmårdenista tuli alinomaa karhuja ja susia heidän karjaansa repimään. Eikä voinut hävittää petoeläimiä niin kauan kuin ne saattoivat piiloutua sakeaan metsään.

Varmaa oli, että sekä itägöötanmaalaiset että sörmlantilaiset kernaasti olisivat antaneet Kolmårdenin metsän mennä menojaan, mutta siitä ei ollut helppo päästä niin kauan kuin muuallakin oli viljelyskelpoista maata. Vähitellen se saatiin kuitenkin hiukan kukistetuksi. Vuorten rinteille itsensä suuren salon ympärille ilmaantui taloja ja pitäjiä. Metsään tehtiin joitakin teitä ja pahimpaan erämaahan, Krokekiin, rakensivat munkit luostarin, jossa matkamiehet saivat rauhallisen majapaikan.

Metsä oli kuitenkin yhä edelleen mahtava ja vaarallinen aina siihen saakka, kunnes päivänä muutamana eräs matkamies, joka oli tunkeutunut syvälle salon syvyyteen, sattui keksimään, että metsää kasvavalla kalliopohjalla oli malmia. Siinä oli sekä kuparimalmia että rautamalmia, ja heti kun asia oli tullut tunnetuksi, riensi kaivosmiehiä ja vuorimiehiä metsään ottamaan selkoa sen rikkauksista.

Ja nyt murtui viimeinkin metsän voima. Ihmiset tekivät kaivoksia, rakensivat sulattoja ja tehtaita entiseen erämaahan. Mutta tästä ei metsän vielä olisi tarvinnut kärsiä vahinkoa, jos ei olisi niin, että raudan valmistukseen tarvitaan äärettömät määrät halkoja ja hiiliä. Hiilenpolttajia ja halonhakkaajia samoili vanhaan, kamalaan aarniometsään, tehden siitä melkein kokonaan lopun. Tehtaiden ympäristöt hakattiin miltei paljaiksi ja sinne raivattiin peltoja. Sinne muutti paljon uudisasukkaita, ja pian oli useita uusia pitäjiä pappiloineen ja kirkkoineen siellä, missä vähää ennen oli ollut vain karhunpesiä.

Sielläkin, missä kaikkea metsää ei ollut hakattu, kaadettiin vanhat puut ja raivattiin tiheät viidakot. Teitä tehtiin kaikkialle ja pedot ja ryövärit ajettiin tiehensä. Kun ihmiset vihdoinkin olivat saaneet metsän valtaansa, he pitelivät sitä kauhean pahasti: hakkasivat ja kaskesivat ja polttivat hiiliä hillittömästi. He eivät olleet unohtaneet vanhaa vihaansa metsää kohtaan ja nyt he näyttivät aikovan hävittää sen perinpohjin.

Oli onneksi metsälle, ettei Kolmårdenin kaivoksissa ollut kovin paljon malmia, vaan että vuorityö ja tehdasliike siellä alkoi vähetä. Silloin loppui myöskin hiilenpoltto ja metsä sai vähän hengähtää. Monet, jotka olivat asettuneet Kolmårdenin pitäjiin, jäivät työttömiksi ja heidän oli vaikea tulla toimeen, mutta metsä alkoi taas kasvaa ja levisi niin, että talot ja tehtaat sen keskessä olivat kuin saaret meressä. Kolmårdenilaiset koettivat viljellä maata, mutta huonolla menestyksellä. Vanha metsäsalo kasvoi mieluummin jättiläistammia ja ikihonkia kuin naurista ja ohraa.

Ihmiset loivat synkkiä katseita metsään, joka vain näytti vaurastuvan sitä mukaa kuin he köyhtyivät, mutta viimein pisti heidän päähänsä, että ehkä olisi metsässäkin jotakin hyvää. Ehkäpä voisi saada elatuksensa metsästäkin? Ehkä kannattaisi ruveta ottamaan siitäkin osaansa?

Silloin he alkoivat ottaa hirsiä ja lankkuja metsästä ja möivät niitä tasankolaisille, jotka jo olivat hävittäneet oman metsänsä. He huomasivat pian, että viisaasti menettelemällä he voivat saada leipänsä metsästä yhtä hyvin kuin pellosta tai kaivoksesta. Ja silloin he alkoivat katsella sitä toisin silmin kuin ennen. He oppivat sitä hoitamaan ja rakastamaan. He unohtivat kokonaan vanhat vihansa ja nyt tuli metsästä heidän paras ystävänsä.

Karri

Noin kaksitoista vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika oli alkanut kiertää maailmaa villihanhien seurassa, tapahtui, että muudan Kolmårdenin tehtaanomistaja aikoi hävittää erään metsäkoiransa. Hän kutsui luokseen metsänvartijansa, sanoi tälle, että oli mahdoton pitää koiraa, kun sitä ei voitu totuttaa ajamasta lampaita ja kanoja, jotka sattuivat sen tielle, ja pyysi metsänvartijaa ottamaan koiran mukaansa metsään ja ampumaan sen siellä.

Metsänvartija sitoi koiran taluttaakseen sen metsään samalle paikalle, jossa oli tapana ampua ja haudata herraskartanon ikäloput koirat. Hän ei ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hän oli aika hyvillään saadessaan ampua tämän koiran, sillä hän tiesi, ettei se ajatellut ainoastaan lampaita ja kanoja. Tuon tuostakin se pistäytyi metsään ja nitisti jäniksen tai teerenpojan.

Koira oli pieni ja musta ja sen rinta ja etujalat olivat valkoiset. Hänen nimensä oli Karri, ja hän oli niin viisas, että ymmärsi ihmisten puheen. Metsänvartijan kuljettaessa häntä metsän läpi hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tulossa. Mutta sitä ei kukaan olisi voinut hänestä huomata. Hän ei riiputtanut päätään eikä häntäänsä, vaan näytti yhtä huolettomalta kuin tavallisesti.

Koira ei tahtonut näyttää hätäiseltä, koska kulki metsässä. Vanhan tehtaan ympärillä oli näet suuri ja laaja metsä, ja se metsä oli kuuluisa sekä ihmisten että eläinten kesken. Sen omistajat olivat jo vuosikausia olleet siitä niin tarkkoja, etteivät edes sallineet kaadettavan siitä halkopuita. Eivät he olleet raatsineet edes harventaa ja siivota sitä, vaan metsä oli saanut kasvaa valtoimenaan. Mutta selväähän oli, että semmoisesta metsästä, joka sai seisoa näin rauhassa, tulisi mieluinen piilopaikka kaikille metsäneläimille, ja kyllä niitä olikin siellä suuret määrät. He kutsuivat keskenään metsää Rauhankorveksi, ja se oli heistä koko maan paras piilopaikka.

Kun koiraa talutettiin metsän läpi, ajatteli hän, mikä hirmu hän oli ollut kaikille pikku eläville, jotka täällä asuivat. "Kyllä ne nyt tuolla pensaikossa riemuaan pitäisivät, jos tietäisivät mikä sinua odottaa." Samassa hän heilautti häntäänsä ja haukahti iloisesti, ettei vain kukaan luulisi hänen olevan hätäpoikia.

"Mitäs iloa olisi ollut elämästä, jos ei olisi välistä saanut metsästää", tuumi hän. "Katukoon ken tahtoo, tämä poika ei osaa katua."

Mutta juuri kun koira oli tämän sanonut, tapahtui hänessä merkillinen muutos. Hän nosti päätään ja ojensi kaulaansa niinkuin häntä olisi haluttanut ulvoa. Hän ei enää juossut metsänvartijan rinnalla, vaan pysytteli hänen perässään. Oli ilmeistä, että hän oli tullut ajatelleeksi jotakin vastenmielistä.

Nyt oli kesä juuri alussaan. Naarashirvet olivat vast'ikään poikineet, ja edellisenä iltana koira oli erottanut tuskin viiden päivän vanhan vasikan emosta ja ajanut sen suohon. Siellä hän oli ajanut sitä edestakaisin mättäiden välissä, ei oikeastaan sitä tappaakseen, vaan nauttiakseen sen kauhusta. Emo tiesi, että suo oli pohjaton näin kohta kirren sulamisen jälkeen ja ettei se vielä voinut kantaa hänen kokoistaan suurta eläintä, ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin mahdollista. Mutta kun Karri ahdisti vasikkaa yhä kauemmaksi, hän lähti yht'äkkiä suolle, ajoi pois koiran, otti vasikan mukaansa ja kääntyi maihin. Hirvet osaavat paremmin kuin muut eläimet kulkea vetelillä ja vaarallisilla mailla, ja näytti siltä kuin hän pääsisi onnellisesti maalle. Mutta kun hän oli ihan suon reunassa, upposi mätäs, jonka päälle hän oli astunut, liejuun, ja hän seurasi mukana syvyyteen. Hän koetti päästä ylös, mutta kun jalka ei pohjannut, upposi hän yhä syvempään ja syvempään. Karri seisoi ja katseli uskaltamatta vetää edes henkeään, mutta kun hän huomasi hirven pelastumisen mahdottomaksi, juoksi hän tiehensä minkä kerkesi. Hän oli tullut ajatelleeksi selkäsaunaa, jonka saisi, jos kävisi ilmi, että hän oli houkutellut hirven onnettomuuteen, ja hän pelästyi niin, ettei uskaltanut pysähtyä, ennen kuin oli kotona.

Tämän koira oli nyt sattunut muistamaan, ja se suretti häntä aivan toisella tavoin kuin mikään muu hanen tähän asti tekemänsä paha. Se kai johtui siitä, ettei hän ollut aikonut tehdä mitään pahaa hirvelle eikä hänen vasikalleen, vaan oli tuottanut heille tuhon sitä ollenkaan tahtomatta.

"Mutta ne elävät ehkä vielä", ajatteli hän yht'äkkiä. "Nehän olivat vielä hengissä, kun juoksin tieheni. Ne ovat ehkä pelastuneet."

Hänet valtasi vastustamaton halu saada tietää tästä jotakin, niin kauan kuin vielä voi saada jotakin tietää. Huomattuaan, ettei metsänvartija pitänyt erittäin lujasti kiinni kahleesta, hän loikkasi reippaasti syrjään ja pääsi todellakin irti. Sitten hän riensi metsän läpi suota kohti semmoisella vauhdilla, ettei metsänvartija ehtinyt saada haulikkoa ojennetuksi, ennen kuin koira jo oli kadonnut.

Metsänvartijalla ei ollut muuta neuvoa kuin rientää perässä, ja kun hän tuli suolle, hän näki koiran seisovan mättäällä muutamia metriä rannasta ja ulvovan kohti kurkkuaan. Täytyi ottaa selko siitä, mitä tämä tiesi, ja hän pani pois pyssynsä ja lähti ryömimään nelinkontin suota myöten. Eikä hän ollut ryöminyt kauan ennen kuin näki naarashirven makaavan kuolleena suossa. Se oli sattunut astumaan liejuun ja ponnistellessaan siitä irti se oli taittanut selkänsä ja kuollut samassa. Aivan emohirven vieressä makasi pieni vasikka. Se eli vielä, mutta oli niin uupunut, ettei voinut liikahtaakaan. Karri seisoi vasikan vieressä. Milloin hän kumartui sen ylle ja nuoli sitä, milloin päästi kurkustaan pitkiä ulvahduksia apua saadakseen.

Nyt metsänvartija nosti vasikan mättäältä ja alkoi kiskoa sitä maihin. Huomattuaan vasikan pelastuvan Karri tuli ihan hassuksi ilosta. Hän hyppeli metsänvartijan ympärillä, nuoleskeli hänen käsiään ja vikisi iloisena.

Metsänvartija kantoi vasikan kotiin ja telkesi sen karsinaan navetan luo. Sitten hänen täytyi hankkia apua vetääkseen kuolleen hirven suosta, ja vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän muisti, että Karrihan oli ammuttava. Tämä oli seurannut häntä kaiken aikaa, hän kutsui sen luokseen ja lähti uudelleen kuljettamaan sitä metsään.

Aluksi metsänvartija kulki suoraan koirahautaa kohti, mutta matkalla hän näkyi muuttavan mielensä, eikä aikaakaan, kun hän kääntyi takaisin ja palasi herraskartanoon.

Karri oli seurannut häntä aivan rauhallisesti, mutta kun metsänvartija kääntyi ja Karrin tie lähti viemään hänen vanhaa kotiaan kohti, hän kävi levottomaksi. Metsänvartija oli varmaankin saanut selville, että hän, Karri, oli syynä hirven kuolemaan, ja nyt se vei häntä herraskartanoon rangaistavaksi, ennen kuin ampuisi hänet.

Selkäsauna oli Karrista kaikkein pahinta, ja sitä ajatellessaan hän ei voinut pysyä hyvällä tuulella. Hän käveli pää riipuksissa, ja kun tultiin herraskartanoon, ei hän sitä sielläkään nostanut, eikä ollut ketään tuntevinaan.

Tehtaanisäntä seisoi portailla, ja kun hän näki metsänvartijan tulevan, sanoi hän: "Mitä ihmeen koiraa te talutatte? Eihän se vain liene Karri? Se on kai jo aikoja sitten ammuttu." Vartija alkoi silloin kertoa hirvistä, ja Karri kyyristyi niin pieneksi kuin voi ja ryömi metsänvartijan jalkojen taakse kuin piiloutuakseen.

Mutta metsänvartija ei puhunutkaan asiasta koiran odotusten mukaisesti. Hänellä oli suu täynnä Karrin kiitosta. Hän sanoi olevan selvää, että koira oli tiennyt hirvien olevan vaarassa ja tahtonut pelastaa ne. "Herra saa tehdä mielensä mukaan, mutta tätä koiraa minä en voi ampua", sanoi metsänvartija lopuksi.

Koira nousi ja kuulosti. Hän ei ollut uskoa omia korviaan. Vaikkei hän juuri tahtonut näyttää, kuinka levoton oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut olla vähän vikisemättä. Olisiko mahdollista, että hän saisi pitää henkensä ainoastaan siksi, että oli ollut niin levoton hirvien tähden?

Tehtaanisännänkin mielestä Karri oli käyttäytynyt hyvin, mutta kun hän ei missään tapauksessa tahtonut koiraa takaisin, ei hän aluksi osannut tehdä päätöstä. "Jos metsänvartija tahtoo ottaa sen huostaansa ja vastata siitä, että se käyttäytyy paremmin kuin tähän asti, niin saakoon tuo sitten elää", hän sanoi viimein. Siihen metsänvartija suostui kernaasti, ja sillä tavalla tuli Karri muuttaneeksi metsänvartijan mökille.