Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 18

Harmaaturkin pako

Siitä päivästä alkaen, jolloin Karri oli tullut metsänvartijan luo, hän lakkasi kokonaan harjoittamasta luvatonta metsästystä. Se ei johtunut niin paljon siitä, että hän olisi pelännyt, kuin siitä, ettei hän tahtonut pahoittaa metsänvartijan mieltä. Sillä sen jälkeen kun metsänvartija oli pelastanut hänen henkensä, rakasti Karri häntä yli kaiken. Hän ei muuta ajatellut kuin seurata ja vartioida isäntäänsä. Jos tämä lähti kotoaan jonnekin, juoksi Karri edellä ja tarkasti tien, ja jos tämä istui kotona, makasi Karri oven edessä ja piti silmällä kaikkia tulevia ja meneviä.

Kun metsänvartijan talossa oli hiljaista, kun tieltä ei kuulunut askeleita, kun isäntä käyskenteli ja hoiteli puutarhaan istuttamiaan taimia, oli Karrin tapana aikansa kuluksi leikkiä hirvenvasikan kanssa.

Aluksi Karri ei ollut välittänyt vähääkään vasikasta. Mutta koska hän seurasi isäntäänsä kaikkialle, hän meni tämän kanssa myöskin navettaan. Kun isäntä antoi vasikalle maitoa, oli Karrin tapana istua karsinan ulkopuolella ja katsella. Metsänvartija sanoi vasikkaa Harmaaturkiksi, koska se hänen mielestään ei ollut koreamman nimen arvoinen, ja Karri oli siitä asiasta aivan yhtä mieltä isännän kanssa. Joka kerta nähdessään vasikan tuntui hänestä kuin hän ei koskaan olisi nähnyt mitään niin rumaa ja epäonnistunutta. Sillä oli pitkät, hontelot jalat, jotka olivat ruumiissa kiinni kuin irtonaiset puujalat. Pää oli suuri ja kurttuinen ja riippui aina vinossa. Nahka oli poimuinen niinkuin tuo elukka olisi saanut ylleen turkin, joka ei ollut tehty sitä varten. Aina se oli surullinen ja tyytymättömän näköinen, mutta ihmeellistä kyllä se nousi aina nopeasti makuulta joka kerta nähdessään Karrin karsinan ulkopuolella, ikään kuin olisi ilostunut hänet nähdessään.

Hirvenvasikka huononi päivä päivältä eikä kasvanut, ja lopulta se ei enää jaksanut nousta jaloilleen Karrin saapuessa. Koira hyppäsi silloin karsinaan vasikan luokse, ja silloin sen raukan silmissä välähti ikään kuin jokin sen hyvin harras toivomus olisi toteutunut. Siitä pitäen Karrin tapana oli tervehtiä sitä joka päivä ja viettää tuntikausia sen seurassa nuoleksien sen turkkia, leikkien ja telmien sen kanssa ja opettaen sille kaikenlaista, mitä metsäneläimen tulee tietää.

Oli ihmeellistä, että siitä lähtien kun Karri oli alkanut käydä hirvenvasikan karsinassa, se alkoi viihtyä ja kasvaa. Ja päästyään kerran alkuun se kasvoi parissa viikossa niin, ettei se enää mahtunutkaan pieneen karsinaansa, vaan oli siirrettävä hakaan. Kuljeskeltuaan haassa pari kuukautta sillä oli niin pitkät jalat, että se voi astua aidan yli mistä halutti. Silloin metsänvartija sai isännältään luvan rakentaa hirvelle suuren ja korkean aitauksen. Siinä tämä eleli useita vuosia ja siitä kasvoi voimakas ja komea eläin. Karri seurusteli hänen kanssaan niin usein kuin voi, mutta ei enää säälistä, vaan siksi, että heidän kesken oli syntynyt ystävyys. Hirvi oli aina surullinen ja näytti uneliaalta ja saamattomalta, mutta Karri osasi saada hänet leikkisäksi ja iloiseksi.

Harmaaturkki oli elänyt viisi kesää metsänvartijan mökillä, kun tehtaanisäntä sai kirjeen eräästä ulkomaisesta eläintarhasta, jossa pyydettiin saada ostaa hirvi. Tehtaanisäntä oli suostuvainen, metsänvartija tuli pahoilleen, mutta ei kyennyt panemaan vastaan, ja niin päätettiin, että hirvi oli myytävä. Karri sai pian tietää, mitä oli tekeillä, ja riensi hirven luo kertomaan, että tämä aiottiin lähettää pois. Koira oli kovin huolissaan hänen kadottamisestaan, mutta hirvi ei ollut milläänkään eikä näyttänyt tulevan iloiseksi eikä surulliseksi. "Aiotko antaa viedä itsesi pois vastustelematta?" kysyi Karri. – "Mitä tässä vastustaminen auttaisi?" sanoi Harmaaturkki. "Jäisinhän mieluimmin tähän missä olen, mutta jos minut myydään, niin täytyy minun kai lähteä."

Karri seisoi ja katseli Harmaaturkkia, oikein mittaili häntä katseillaan. Näkyi kyllä, ettei hirvi vielä ollut oikein täysikasvuinen. Hänen sarvensa eivät vielä olleet niin leveät eikä hänen kyttyränsä niin korkea eikä hänen harjansa niin tuuhea kuin täysikasvuisten hirvihärkien, mutta kyllä hänellä oli voimia tarpeeksi taistellakseen vapautensa puolesta. "Näkyy, että häntä on pidetty vankina koko ikänsä", ajatteli Karri, mutta ei sanonut mitään.

Karri palasi hirvitarhaan vasta puoliyön jälkeen, kun tiesi, että Harmaaturkki oli nukkunut tarpeekseen ja alkanut ensimmäisen ateriansa. "Sinä teet kyllä oikein, kun annat viedä itsesi pois", sanoi Karri ja näytti olevan tyyni ja tyytyväinen. "Sinua tullaan pitämään vankina suuressa puutarhassa ja sinä saat viettää huoletonta elämää. Minusta on kuitenkin vahinko, että sinun täytyy lähteä täältä näkemättä metsää. Sinä tiedät sukulaisillasi olevan tapana sanoa, että hirvet ja metsä ovat yhtä, mutta sinä et vielä ole edes ollutkaan metsässä."

Harmaaturkki nosti päätään apilaskoosta, jonka ääressä hän seisoi ja söi. "Kyllähän minä mielelläni tahtoisin nähdä metsän, mutta kuinka minä pääsen tämän aitauksen yli?" sanoi hän välinpitämättömästi. – "Et suinkaan, sehän on aivan mahdotonta, koska sinulla on niin lyhyet koivet", sanoi Karri. Hirvi katseli alta kulmainsa Karria, joka hyppäsi aitauksen yli monta kertaa päivässä, vaikka olikin niin pieni. Hän meni aitauksen luo, loikkasi yli ja oli vapaudessa melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut.

Karri ja Harmaaturkki lähtivät nyt metsään. Oli kaunis ja kuutamoinen yö loppupuolella kesää, mutta puiden alla oli hämärää, ja hirvi kulki aika hitaasti. "On ehkä parasta, että käännymme takaisin", sanoi Karri. "Sinä kun et koskaan ennen ole kulkenut metsässä, saattaisit ehkä taittaa jalkasi." Silloin Harmaaturkki alkoi kävellä kiivaammin ja rohkeammin.

Karri vei hirven erääseen paikkaan metsässä, jossa kasvoi mahtavia kuusia niin tiheässä, ettei tuuli voinut tunkeutua niiden lomitse. "Täällä on sinun heimolaistesi tapana hakea suojaa pakkaselta ja myrskyltä", sanoi Karri. "Täällä on heidän tapana seisoa paljaan taivaan alla kaiken talvea. Sinulla on kyllä paljon parempi uudessa paikassasi. Saat siellä katon pääsi päälle ja saat seisoa tallissa niinkuin härkä." Harmaaturkki ei vastannut mitään, seisoi vain ja veti sieraimiinsa voimakasta havun tuoksua. – "Onko sinulla vielä jotakin muuta minulle näytettävänä vai olenko jo nähnyt metsän?" kysyi hän.

Silloin Karri johti hänet suolle ja antoi hänen katsella yli mättäiden ja hetteiden. "Tämän suon yli on hirvien tapana paeta silloin kun ne ovat vaarassa", sanoi Karri. "En tiedä, miten ne oikein tekevät, mutta vaikka ne ovatkin niin suuria ja raskaita, ne voivat kuitenkin kävellä uppoamatta. Sinä et voisi kulkea niin vaarallisella pohjalla, mutta eihän sinun tarvitsekaan, sillä eiväthän sinua metsästäjät koskaan ahdista." Harmaaturkki ei vastannut mitään, vaan loikkasi samassa suolle. Hän ilostui huomatessaan, miten mättäät hyllyivät hänen allaan, hyökkäsi suon poikki ja palasi Karrin luo putoamatta kertaakaan liejuun. "Olemmeko nyt nähneet koko metsän?" kysyi hän. – "Ei, emme vielä", sanoi Karri.

Hän vei nyt hirven metsän ulkoreunoille, missä kasvoi komeita lehtipuita: tammia ja haapoja ja niinipuita. "Täällä on heimolaistesi tapana syödä lehtiä ja kaarnaa", sanoi Karri. "Se on heistä kaikkein makeinta ruokaa, mutta sinä kai saat ulkomailla parempaa syötävää." Harmaaturkki hämmästyi mahtavia lehtipuita, joiden vihreät holvit kaareutuivat hänen päänsä päällä. Hän maistoi sekä tammen lehtiä että haavan kuorta. "Tämä on hapanta ja hyvää", sanoi hän. "Se on parempaa kuin apilas." – "Olipa hyvä, että sait sitä kerrankin syödä", sanoi koira.

Sitten hän otti hirven mukaansa pienelle metsäjärvelle. Järvi oli aivan tyyni, ja hienojen, vaaleiden usvapilvien kietomat rannat kuvastuivat sen pintaan. Nähdessään sen Harmaaturkki jäi liikkumattomana seisomaan. "Karri, mitä tämä on?" kysyi hän. Hän ei ollut ennen nähnyt järveä. – "Se on suuri vesi, se on järvi", sanoi Karri. "Sinun heimollasi on tapana uida sen yli rannasta rantaan. Eihän tietenkään voi vaatiakaan, että sinä osaisit sen tehdä, mutta pitäisi sinun kuitenkin hiukan mennä peseytymään." Karri meni itse veteen ja alkoi uida. Harmaaturkki seisoi rannalla hetken aikaa. Viimein hänkin meni veteen. Tuntui niin hyvältä, että tuskin sai henkeään vedetyksi, kun vesi pehmeästi ja viileästi hyväili ruumista. Hän tahtoi saada veden nousemaan selkänsäkin yli, painautui syvemmälle ja päristeli ja tunsi, että vesi kantoi häntä, ja alkoi uida. Hän kierteli Karria ja oli vedessä kuin kotonaan. Kun he taas seisoivat rannalla, kysyi koira, lähdettäisiinkö jo kotiin. "Onhan vielä pitkälti aamuun. Voimmehan käydä ja katsella metsää vielä vähän aikaa", sanoi Harmaaturkki.

He menivät taas takaisin havumetsään. Kohta he tulivat pienelle, aukealle kuun valaisemalle paikalle, jossa ruohot ja kukkaset kimaltelivat kastetta. Keskellä metsäniittyä käyskenteli suuria eläimiä laitumella. Siinä oli hirvihärkä, muutamia naarashirviä ja useita hiehoja ja vasikoita. Nähdessään heidät Harmaaturkki heti pysähtyi. Hän tuskin huomasikaan lehmiä ja nuorta karjaa. Hän vain tuijotti vanhaa härkää, jolla oli leveät, monihaaraiset lapiosarvet, korkea kyttyrä lapojen päällä ja pitkäkarvainen nahkakaistale riippumassa kaulan alla. "Mikä tuo on?" kysyi Harmaaturkki, ja hänen äänensä vapisi hämmästyksestä. – "Häntä sanotaan Sarvikruunuksi", sanoi Karri, "ja hän on sinun heimolaisesi. Sinäkin kai saat joskus tuommoiset leveät sarvet ja tuommoisen harjan, ja jos jäät metsään, niin saat ehkä karjankin kuljettaaksesi." – "Jos tuo tuolla on minun heimolaiseni, niin tahdon katsella häntä lähempää", sanoi Harmaaturkki. "En ole koskaan aavistanut, että eläin voisi olla noin komea."

Harmaaturkki meni hirvien luo, mutta palasi melkein samassa Karrin luo, joka oli pysähtynyt metsän reunaan. "Sinua ei nähtävästi otettu ystävällisesti vastaan?" sanoi Karri. – "Minä sanoin hänelle, että nyt vasta ensi kerran tapasin heimolaisiani ja pyysin saada kulkea heidän seurassaan niityllä, mutta hän käski minut pois ja uhkasi minua sarvillaan." – "Oli oikein, että väistyit", sanoi Karri. "Nuoren mullikan, jolla on vain sarvien tyngät, tulee varoa taistelua vanhain hirvien kanssa. Joku toinen olisi joutunut pahaan maineeseen koko metsässä siitä, että väistyy tekemättä vastarintaa, mutta sinunhan ei tarvitse semmoisesta välittää, sinä kun kuitenkin muutat ulkomaille."

Karri oli tuskin sanonut sen, kun Harmaaturkki kääntyi ja meni takaisin niitylle. Vanha hirvi tuli häntä vastaan ja he joutuivat heti paikalla tappeluun. He asettivat sarvensa vastakkain ja puskivat, ja siinä kävi niin, että Harmaaturkki sai peräytyä yli koko niityn. Hän ei näyttänyt osaavan oikein käyttää voimiaan. Mutta kun hän tuli metsänreunaan, hän asetti jalkansa lujemmin maahan, ponnisti voimakkaasti sarvillaan ja alkoi työntää Sarvikruunua taaksepäin. Harmaaturkki taisteli äänettömänä, mutta Sarvikruunu päästeli kumeita kiljahduksia rinnastaan. Vanha hirvi sai nyt vuorostaan perääntyä niityn yli. Yht'äkkiä kuului kova rusahdus. Oli katkennut kärki vanhan hirven sarvesta. Hän tempautui irti Harmaaturkista ja juoksi metsään.

Karri seisoi vielä metsän rannassa, kun Harmaaturkki tuli hänen luokseen.

"Nyt sinä olet nähnyt, mitä metsässä on", sanoi Karri. "Lähdetkö kotiin?" – "Taitaahan jo olla aika lähteä", sanoi hirvi.

Molemmat olivat ääneti kotimatkalla. Karri huokaili tuon tuostakin ikään kuin pettyneenä jostakin, mutta Harmaaturkki käveli pää pystyssä ja näkyi iloitsevan seikkailusta. Hän käveli arvelematta eteenpäin, kunnes tuli aitauksen luo, mutta siinä hän pysähtyi. Hän katseli ahdasta paikkaa, jossa oli elänyt tähän asti, katseli tallattua maata, kuihtunutta rehua, pientä kaukaloa, josta oli juonut vettä, ja pimeätä vajaa, jossa oli maannut. "Hirvet ja metsä ovat yhtä", huudahti hän, heitti päänsä taaksepäin, niin että niska kosketti selkää, ja karkasi hurjinta vauhtiaan metsään.

Avuton

Syvälle suureen Rauhankorpeen ilmestyi joka vuosi elokuussa erääseen kuusirisukkoon muutamia valkoisia perhosia, sellaisia joita sanotaan nunniksi. Ne olivat pieniä, ja niitä oli vähän, eikä juuri kukaan niitä huomannut. Lenneltyään metsän syvyydessä pari yötä ne laskivat muutamia tuhansia munia puiden runkoihin, ja kohta sen jälkeen ne vaipuivat hengettöminä maahan.

Kevään tultua ryömi munista esiin pieniä pilkullisia matoja, ja ne rupesivat syömään kuusen kaarnaa. Niillä oli hyvä ruokahalu, mutta ne eivät saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan, siksi että pienet käärmeet ja linnut ahdistelivat niitä alituisesti. Tavallisesti säilyi niitä vainoojilta ainoastaan muutamia satoja.

Ne matoparat, jotka ennättivät täysikasvuisiksi, matelivat oksille, kehräsivät ympärilleen valkeita rihmoja ja istuivat pari viikkoa liikkumattomina koteloina. Sen ajan kuluessa niistä noukittiin jo toinen puoli. Jos satakunta munaa pääsi elokuussa täysiksi perhosiksi asti, saattoi sanoa, että niille oli sattunut hyvä vuosi.

Tuollaista epävarmaa ja huomaamatonta elämää viettivät ne monta vuotta Rauhankorvessa. Ei mikään hyönteiskansa koko sillä paikkakunnalla ollut niin harvalukuinen kuin tämä. Ja niin voimattomina ja vaarattomina ne olisivat pysyneet miten kauan tahansa, elleivät ne yht'äkkiä olisi saaneet auttajaa.

Mutta ne saivat auttajan, ja se oli yhteydessä sen kanssa, että hirvi oli paennut metsänvartijan mökiltä. Harmaaturkki oli näet koko päivän pakonsa jälkeen käyskennellyt metsässä perehtyäkseen uuteen oloonsa. Päivemmällä hän tuli tunkeutuneeksi tiheän ryteikön läpi ja tapasi takana aukean paikan, jossa maa oli irtonaista liejua. Keskellä oli mustavetinen rapakko, ja sen ympärillä kasvoi korkeita kuusia, jotka olivat melkein lehdettömät vanhuuttaan ja ikävystymistään. Paikka ei miellyttänyt Harmaaturkkia ja hän olisi lähtenyt siitä heti, ellei olisi sattunut huomaamaan joitakin kirkkaan vihreitä lahnankukanlehtiä, jotka kasvoivat rapakon reunalla.

Nuuskiessaan lehtiä hän sattui herättämään suuren mustan käärmeen, joka nukkui niiden alla. Hirvi oli kuullut Karrin puhuvan myrkyllisistä kyykäärmeistä, ja kun käärme nosti päätään ja sähisten ojensi halkinaisen kielensä häntä kohti, luuli Harmaaturkki kohdanneensa hirveän vaarallisen elukan. Hän palästyi, nosti jalkansa, polkaisi kavioillaan ja musersi käärmeen pään. Sitten hän riensi tiehensä hurjaa vauhtia.

Niin pian kuin Harmaaturkki oli poissa, tuli toinen yhtä pitkä ja musta käärme esille rapakosta. Hän hiipi tapetun luokse ja nuoleskeli kielellään murskattua päätä.

"Oletko sinä todellakin kuollut, vanha Vahingoton?" sähisi käärme. "Ja me kaksi kun elimme niin monta vuotta yhdessä. Meillä kun oli niin hyvä toistemme seurassa ja me kun voimme niin hyvin täällä suossa, että tulimme vanhemmiksi kuin mitkään muut tarhakäärmeet tässä metsässä! Suurempaa surua ei minulle olisi voinut sattua."

Tarhakäärme oli niin pahoillaan, että hänen pitkä ruumiinsa kiemurteli kuin sitä olisi haavoitettu. Yksin sammakkojenkin, jotka elivät ainaisessa pelossa hänen tähtensä, tuli häntä sääli.

"Kyllä mahtaa olla ilkeä se, joka tappaa turvattoman, puolustuskyvyttömän tarhakäärmeen!" sähisi käärme. "Hän ansaitsee totta totisesti oikein kovan rangaistuksen." Hän katseli hetken aikaa kuollutta ja kiemurteli suruissaan, mutta yht'äkkiä hän kohotti päätään. "Niin totta kuin nimeni on Avuton ja minä olen metsän vanhin tarhakäärme, niin totta minä kostan. En lepää, ennen kuin tuo hirvi makaa kuolleena maassa kuin vanha toverini tuossa."

Annettuaan tämän lupauksen käärme kääriytyi sykkyrälle ja paneutui miettimään. Mutta siinäpä olikin kylliksi pulmaa, miten tarhakäärmeparka voisi saada kostetuksi suurelle mahtavalle hirvelle, ja vanha Avuton makasi siinä yötä päivää ja mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään keinoa.

Mutta eräänä yönä kun tarhakäärme makasi taas kostotuumissaan unta saamatta, hän kuuli rapinaa päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja huomasi muutamia vaaleita nunnaperhosia, jotka karkeloivat puiden välissä. Hän seurasi heitä hyvin kauan silmillään, sitten hän alkoi sähistä ääneen siinä itsekseen, mutta lopulta hän nukkui ja näytti olevan tyytyväinen tekemäänsä päätökseen.

Seuraavana aamuna tarhakäärme meni Krylen, kyykäärmeen luo, joka asui kiviperäisellä ja korkealla maalla eräässä Rauhankorven kolkassa. Tälle hän nyt kertoi vanhan tarhakäärmeen kuolemasta ja pyysi, että hän, joka osasi purra niin vaarallisia haavoja, suostuisi rupeamaan kostajaksi. Mutta Kryle ei ollut halukas rupeamaan sotaan hirvien kanssa.

"Jos minä kävisin hirven kimppuun, niin hän heti potkaisisi minut kuoliaaksi. Vanha Vahingoton on kuollut, me emme voi herättää häntä enää henkiin. Miksi minä syöksisin itseni onnettomuuteen hänen tähtensä?"

Kun vanha tarhakäärme sai tämän vastauksen, kohotti hän päänsä maasta kokonaisen jalan verran ja sähisi aivan kauheasti. "Vish, vash! Vish, vash!" sanoi hän. "Vahinko, että sinä, jolle on annettu semmoiset aseet, olet niin pelkuri, ettet uskalla niitä käyttää." Tämän kuultuaan myöskin kyykäärme suuttui. "Mene tiehesi, vanha Avuton!" sähisi hän. "Myrkky vuotaa jo hampaihini, mutta minä tahdon kuitenkin säästää muuatta, jonka sanotaan muka olevan minun heimolaisiani."

Mutta tarhakäärme ei liikahtanut paikaltaan, ja pitkän aikaa käärmeet makasivat siinä ja haukkuivat toisiaan. Kun Kryle oli niin vihainen, ettei enää jaksanut sähistä, ainoastaan pihistä, alkoi tarhakäärme yht'äkkiä puhua aivan toisella äänellä.

"Minulla oli sinulle oikeastaan asiaakin, Kryle", sanoi hän ja alensi äänensä lempeäksi kuiskaukseksi, "mutta nyt minä kai olen suututtanut sinut niin, ettet enää tahdo auttaa minua?" – "Jos sinä et vain pyydä minulta mitään mieletöntä, niin teen minä kyllä voitavani." – "Kuusikossa, lähellä minun suotani", sanoi tarhakäärme, "asuu perhoskansa, joka lentelee öisin loppukesällä." – "Minä kyllä tiedän, keitä sinä tarkoitat", sanoi Kryle. "Entä sitten?" – "Se on korven pienin hyönteiskansa", sanoi Avuton, "ja vaarattomin kaikista, sillä sen toukat tyytyvät syömään vain kuusen neuloja." – "Minä kyllä tiedän", sanoi Kryle. – "Minä pelkään, että tuo perheskansa kohta häviää sukupuuttoon", sanoi tarhakäärme. "On niin paljon niitä, jotka poimivat niiden toukkia keväällä." Nyt luuli Kryle ymmärtävänsä, että tarhakäärme tahtoi pidättää toukat itselleen, ja hän vastasi ystävällisesti: "Jos tahdot, niin minä kyllä sanon nuorille käärmeilleni, että ne jättävät nuo kuusimadot rauhaan." – "Se olisi minulle suuri apu", sanoi Avuton.

"Ehkä minä pyydän huuhkaimia ja rastaitakin säästämään noita neulain poimijoita?" sanoi kyykäärme. "Minä kyllä kernaasti autan sinua, kun et vain pyydä mahdottomia." – "Nyt olet antanut minulle hyvän lupauksen, Kryle", sanoi Avuton, "ja minä olen iloinen, että tulin tänne luoksesi."

Nunnat

Useita vuosia tämän jälkeen Karri loikoi eräänä aamuna eteisen lattialla. Oli alkukesä, lyhyiden öiden aika, ja oli selvä päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut noussut. Silloin Karri heräsi siihen, että joku huusi häntä nimeltä. "Sinäkö siinä olet, Harmaaturkki?" kysyi Karri, sillä hän oli tottunut siihen, että hirvi tuli häntä tervehtimään melkein joka yö. Hän ei saanut vastausta, mutta kuuli uudelleen, että joku kutsui häntä. Hän luuli tuntevansa Harmaaturkin äänen ja riensi ääntä kohti.

Karri kuuli, että hirvi juoksi hänen edellään, mutta ei saavuttanut häntä. Se mennä rytisti sakeimpaan kuusikkoon, läpi vesakon kulkematta tietä tai polkua. Karri sai vaivoin seuratuksi hänen jälkiään. "Karri, Karri!" kuuli hän taas huudettavan, ja ääni oli Harmaaturkin, vaikka siinä oli sointu, jota koira ei koskaan ennen ollut kuullut. "Minä tulen, minä tulen! Missä sinä piilet?" vastasi koira. – "Karri, Karri, etkö sinä näe, kuinka täällä putoaa putoamistaan?" kysyi Harmaaturkki.

Karri huomasi silloin, että kuusista yhtä mittaa putoili kaarnaa kuin harvaa sadetta. "Niin, minä näen, kuinka täällä putoilee", huusi hän, mutta oikaisi samassa metsään hirveä kohti.

Harmaaturkki riensi edellä, läpi vesaikon, ja Karri oli taas vähällä haihtua jäljiltä. "Karri, Karri", huusi Harmaaturkki ihan mölisten. "Etkö tunne, kuinka täällä metsässä tuoksuu?" Karri pysähtyi ja nuuski. Hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta nyt hän huomasi, että kuusista levisi tavallista paljon voimakkaampi tuoksu. "Niin, kyllä minä tunnen, että täällä tuoksuu", sanoi hän, mutta ei malttanut ottaa selkoa siitä, mistä se johtui, vaan riensi edelleen Harmaaturkin perässä.

Hirvi juoksi vielä kerran tiehensä niin nopeasti, ettei koira voinut saavuttaa häntä. "Karri, Karri", huusi hän hetken kuluttua, "etkö kuule, kuinka kuusissa napsahtelee?" Nyt ääni oli niin surullinen, että se olisi voinut sulattaa kiven. Karri pysähtyi kuuntelemaan, ja hän kuuli heikkoa, mutta selvää napsahtelua puista. Se oli kuin kellon tikitystä. "Niin, kyllä minä kuulen, kuinka täällä napsahtelee", huusi Karri eikä enää juossut kauemmaksi. Hän ymmärsi hirven toivovan, ettei hän seuraisi tätä, vaan kiinnittäisi huomionsa johonkin metsässä tapahtuvaan seikkaan.

Karri seisoi kuusen alla, jonka oksat olivat tuuheat, riippuvat ja karkeat, neulaset tummanvihreät. Hän tarkasteli puuta, ja hänestä näytti silloin, kuin sen havut olisivat liikkuneet. Mennessään vielä lähemmäksi hän näki suuren joukon harmaanvaaleita toukkia, jotka ryömivät puiden oksia myöten ja söivät neulasia. Niitä oli kaikki oksat täynnä ja ne ryömivät ja söivät. Puissa napsahteli lakkaamatta, kun toukkien pienet leuat tekivät työtään. Puhtaaksi syötyjä neulasia putoili lakkaamatta maahan, ja kuusiparoista hikoili ilmaan niin voimakas haju, että se vaivasi koiraa.

"Tuohon kuuseen ei varmaankaan jää monta neulasta", ajatteli hän ja kääntyi katsomaan lähintä puuta. Sekin oli suuri, komea kuusi, mutta se oli samannäköinen. "Mitä tämä tietää?" ajatteli Karri. "Sääli kauniita puita. Niiden kauneus on pian mennyttä." Hän kulki puulta puulle ja koki heikoilla silmillään saada selkoa siitä, kuinka niiden laita oikein oli. "Tuossa on petäjä. Sen kimppuun ne eivät ehkä ole uskaltaneet", ajatteli hän. Mutta ne olivat käyneet petäjänkin kimppuun. "Ja tuossa on koivu. Niitä on siinäkin, niitä on siinäkin! Tämä ei ole metsänvartijan mieleen", ajatteli Karri.

Hän juoksi syvemmälle metsään saadakseen tietää, miten kauas hävitys oli levinnyt. Minne hän vain tuli, kaikkialla kuului samaa tikitystä, tuntui samaa tuoksua ja satoi samalla tavalla havunneulasia. Hänen ei tarvinnut pysähtyä katsomaan. Hän ymmärsi näistä merkeistä, miten asiat olivat. Pieniä toukkia oli kaikkialla. Ne söisivät pian koko metsän.

Yht'äkkiä hän tuli seutuun, jossa ei tuntunut mitään tuoksua, ja siellä oli äänetöntä ja hiljaista. "Täällä on niiden valta lopussa", ajatteli koira, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mutta täällä oli vielä hullummin, täällä olivat toukat jo lopettaneet työnsä ja puut olivat neulasettomia. Ne seisoivat kuin kuolleina, ja ainoana verhona niiden ympärillä oli joukko sekaantuneita rihmoja, joita toukat olivat punoneet itselleen silloiksi ja teiksi.

Täällä kuolevain puiden keskessä seisoi Harmaaturkki ja odotti Karria. Hän ei ollut yksin, vaan hänen vieressään seisoi neljä vanhaa metsän arvokkainta hirveä. Karri tunsi heidät. Siinä oli Köyryselkä, joka oli pieni hirvi, mutta jolla oli suurempi kyttyrä kuin kellään muulla, Sarvikruunu, joka oli hirvikansan komein, Karkeaharja, jolla oli hyvin tuuhea turkki, ja muudan vanha ja pitkäkoipinen, jonka nimi oli Suurivoima ja joka oli ollut kauhean pikainen ja taistelunhaluinen, kunnes se viime syysmetsästyksessä oli saanut luodin reiteensä.

"Mikä ihme on tullut metsälle?" kysyi Karri tultuaan hirvien luo, jotka seisoivat pää riipuksissa ja ylähuuli lerpallaan ja näyttivät hyvin mietteisiinsä vaipuneilta. – "Sitä ei kukaan voi sanoa", vastasi Harmaaturkki. "Tuo hyönteiskansa on ollut kaikista voimattomin, eikä se tähän saakka ole tehnyt mitään vahinkoa, mutta viime vuosina se on kasvanut niin lukuisaksi, että näyttää siltä kuin se hävittäisi koko metsän." – "Niin, pahalta näyttää", sanoi Karri, "mutta minä huomaan, että metsän viisaimmat ovat tulleet yhteen neuvottelemaan, ja he ovat ehkä keksineet jonkin keinon."

Koiran sanottua tämän kohotti Köyryselkä hyvin juhlallisesti raskasta päätään, heilautti pitkiä korviaan ja sanoi: "Olemme kutsuneet sinut tänne, Karri, saadaksemme kuulla, tietävätkö ihmiset tästä hävityksestä." – "Eivät", sanoi Karri, "näin kaukana metsässä he eivät käy muulloin kuin metsästysaikana. He eivät tiedä mitään tästä onnettomuudesta." – "Me, jotka olemme eläneet kauan metsässä", sanoi silloin Sarvikruunu, "emme usko, että me eläimet yksin voimme pitää puoliamme tätä hyönteiskansaa vastaan." – "Meistä tuntuu, kuin toinen olisi yhtä suuri onnettomuus kuin toinenkin", sanoi Karkeaharja. "Tämän jälkeen metsän rauha on mennyttä." – "Mutta emmehän voi sallia, että koko metsä tuhoutuu", sanoi Suurivoima. "Meillä ei ole valitsemisen varaa."

Karri ymmärsi, että hirvien oli vaikea saada sanotuksi, mitä he tarkoittivat, ja hän koetti auttaa heitä. "Te ehkä tarkoitatte, että minun olisi ilmaistava ihmisille, mitä täällä tapahtuu?" Silloin he alkoivat kaikki nyökytellä päätään. "On suuri onnettomuus, kun täytyy pyytää apua ihmisiltä, mutta muuta neuvoa ei ole."

Hetken kuluttua oli Karri kotimatkalla. Hänen juostessaan hyvin suruissaan kaikesta siitä, mitä oli saanut tietää, tuli suuri musta tarhakäärme häntä vastaan. "Hyvää päivää!" sähisi käärme. – "Päivää, päivää!" haukahti Karri ja riensi ohitse pysähtymättä. Mutta käärme kääntyi ja koetti saavuttaa hänet. "Ehkä sinäkin olet levoton metsän tähden", ajatteli Karri ja pysähtyi. Tarhakäärme alkoi heti puhua tuosta suuresta hävityksestä.

"Täältä kyllä kaikki rauha häviää, jos ihmiset kutsutaan tänne", sanoi hän.

"Sitä samaa minäkin pelkään", sanoi Karri, "mutta metsän vanhimmat kai tietävät mitä tekevät." – "Minä luulen tietäväni paremman keinon", sanoi käärme, "jos minä vain saisin sen palkan, jota pyydän." – "Eivätkös ne nimitä sinua Avuttomaksi?" kysyi koira pilkallisesti. – "Olen vanha metsän asukas", sanoi tarhakäärme. "Minä tiedän, kuinka tämmöisistä syöpäläisistä päästään." – "Jos sinä vain saat ne häviämään", sanoi Karri, "niin ei sinulta kai kukaan pyytämääsi palkintoakaan kieltäne."

Kun Karri oli sanonut tämän, solahti käärme puun juuren alle eikä jatkanut keskustelua, ennen kuin oli hyvässä suojassa ahtaassa kolossa. "Sano sitten terveisiä Harmaaturkille", sanoi hän, "että jos hän tahtoo lähteä pois Rauhankorvesta eikä pysähdy, ennen kuin tulee niin kauas pohjoiseen, ettei siellä kasva yhtä ainoata tammea metsässä, eikä tule tänne takaisin niin kauan kuin tarhakäärme Avuton elää, niin lähetän minä taudin ja kuoleman tappamaan kaikki ne, jotka nyt matavat puita pitkin ja niitä jäytävät!" – "Mitä sinä sanot?" kysyi Karri ja hänen selkäkarvansa alkoivat kohota pystyyn. "Mitä pahaa Harmaaturkki on sinulle tehnyt?" – "Hän on tappanut sen, jota enin kaikista rakastin", sanoi käärme, "ja minä tahdon kostaa hänelle." Ennen kuin tarhakäärme ehti lopettaa, teki Karri hyökkäyksen häntä vastaan, mutta käärme oli hyvässä turvassa puun juuren alla. "Makaa siinä, missä makaat niin kauan kuin tahdot!" sanoi Karri lopuksi. "Me kyllä ajamme kuusimadot tiehensä ilman sinun apuasi."

Seuraavana päivänä tehtaanomistaja ja metsänvartija kulkivat metsäpolkua pitkin. Karri juoksi alussa heidän rinnallaan, mutta hetken kuluttua hän katosi ja kohta alkoi kuulua voimakasta haukuntaa metsästä. "Se on Karri, joka haukkuu", sanoi tehtaanomistaja. Metsänvartija ei tahtonut uskoa sitä todeksi. "Karri ei ole metsästänyt luvattomasti moneen vuoteen", sanoi hän. Hän juoksi metsään nähdäkseen, mikä koira siellä haukkui, ja tehtaanomistaja seurasi mukana.

He kulkivat haukkua kohti tiheimpään metsään, mutta siellä se taukosi. He pysähtyivät kuulostamaan, ja silloin, hiljaisuudessa, he kuulivat, kuinka toukkien leuat tekivät työtä, näkivät, kuinka neulasia sateli maahan, ja tunsivat voimakkaan tuoksun. Silloin he myöskin huomasivat, että kaikki puut olivat täynnä nunnaperhosten toukkia, noita pieniä puiden vihollisia, jotka voivat hävittää peninkulmittain metsää.