Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 39

XLVII
HÄRJEDALISSA

Tiistaina lokakuun 4. p: nä.

Poika kävi levottomaksi, kun retkeilijät viipyivät niin kauan näkötornissa. Martti hanhikukko ei voinut tulla häntä noutamaan niin kauan kuin he olivat siellä, ja hän tiesi, että villihanhilla oli kiire. Kesken kerrontaa hän oli ollut kuulevinaan hanhien kaakatusta ja siipien havinaa, aivan niinkuin villihanhet olisivat lentäneet. Mutta hän ei uskaltanut mennä kaiteen luo ottamaan selkoa asiasta.

Kun retkeilijät vihdoin olivat menneet ja poika saattoi ryömiä piilostaan, ei hän nähnyt maassa villihanhia, eikä Martti hanhikukkokaan tullut häntä noutamaan. Hän huusi: "Miss' olet sa? Tääll' olen ma!" niin kovasti kuin voi, mutta matkatovereita ei näkynyt. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että he olivat hyljänneet hänet, mutta hän pelkäsi, että heille oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja mietti, kuinka saisi tietää, missä he olivat, kun Bataki, korppi, laskeutui hänen viereensä.

Poika ei ollut koskaan aavistanut voivansa tervehtiä Batakia niin iloisesti, kuin hän nyt tervehti. "Rakas Bataki", sanoi hän, "kylläpä oli hyvä, että tulit tänne! Sinä kai tiedät, minne Martti hanhikukko ja villihanhet ovat joutuneet." – "Minä tuon juuri terveisiä heiltä", vastasi korppi. "Akka huomasi, että täällä vuorella hiiviskeli metsämies, ja sentähden hän ei uskaltanut jäädä sinua odottamaan, vaan lähti menemään edeltäpäin. Istu minun selkääni, niin vien sinut ystäviesi luo tuossa tuokiossa!"

Poika istahti kiireesti korpin selkään ja Bataki olisi piankin saavuttanut villihanhet, ellei sumu olisi estänyt. Aamuaurinko oli herättänyt sen uuteen eloon. Järveltä, pelloilta ja metsästä alkoi yhtä aikaa nousta pieniä keveitä usvahuntuja. Ne sakenivat ja levenivät ihmeen nopeasti, ja kohta oli maa valkoisten, aaltoilevien usvapilvien peitossa.

Bataki lensi kirkkaassa ilmassa ja häikäisevässä auringonpaisteessa, mutta villihanhet mahtoivat kulkea alhaalla usvan seassa, koska oli mahdotonta saada selkoa siitä, missä he olivat. Poika ja korppi huusivat ja kirkuivat, mutta eivät saaneet mitään vastausta. "Olipa tämä nyt harmillinen juttu", sanoi Bataki viimein. "Mutta mehän tiedämme, että ne menevät etelää kohti, ja niin pian kuin selkenee, saan minä kyllä heidät käsiini."

Poika oli kovin pahoillaan siitä, että oli haihtunut Martti hanhikukosta juuri nyt, kun oltiin matkalla ja suuri valkoinen voi joutua kaikenlaisiin vaaroihin. Mutta istuttuaan ja hätäiltyään pari tuntia hän sanoi itselleen, etteihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta ja ettei maksanut vaivaa menettää hyvää tuultaan.

Samassa hän kuuli kukon laulavan maassa, ja heti hän kumartui katsomaan ja huusi: "Mikä on tämä maa?" – "Täm' on Härjedal, Härjedal, Härjedal", kiekui kukko. – "Miltä siellä alhaalla näyttää?" kysyi poika. – "Vuorta lännessä, metsää idässä, leveä jokilaakso läpi koko maan", vastasi kukko. – "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän!" huusi poika kukolle.

Kun poika oli matkustanut vähän aikaa, hän kuuli variksen raakuvan alhaalla usvan sisässä. "Minkälaisia ihmiset ovat tässä maassa?" huusi poika. – "Hyviä ja kunnon talonpoikia", vastasi varis, "hyviä ja kunnon talonpoikia." – "Mitä ne toimittavat päivällä?" kysyi poika. "Mitä ne toimittavat?" – "Ne hoitavat karjaa ja hakkaavat metsää", raakui varis. – "Kiitoksia paljon! Näytpä tietävän", huusi poika.

Vähän matkaa kuljettuaan hän kuuli ihmisen rallattavan ja laulavan alhaalla sumun sisässä. "Onko tässä maassa mitään suurta kaupunkia?" kysyi poika. – "Häh … kuka siellä huutaa?" kysyi ihminen. – "Onko tässä maakunnassa mitään kaupunkia?" toisti poika. – "Minä tahdon ensin tietää, kuka siellä huutaa!" huusi ihminen. – "Tiesinhän minä, etten saisi ihmiseltä mitään vastausta", huusi poika.

Ei kestänyt kauan kun usva haihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja poika näki nyt, että Bataki lensi leveän jokilaakson yli. Tämä oli kaunista seutua, ja täälläkin oli korkeita vuoria niinkuin Jemtlannissa, mutta täällä ei ollut vuorien liepeillä suurta ja laajaa viljeltyä seutua. Kylät olivat kaukana toisistaan ja pellot pienet. Bataki seurasi jokea etelää kohti, kunnes he tulivat erään kylän läheisyyteen. Siinä hän laskeutui sänkipellolle ja antoi pojan astua maahan.

"Tällä pellolla kasvoi ohraa tänä kesänä", sanoi Bataki. "Katsele nyt itsellesi jotakin syötävää!" Poika totteli neuvoa, eikä aikaakaan kun hän löysi tähkäpään. Hänen poimiessaan ja syödessään alkoi Bataki jutella.

"Näetkö tuon suuren komean vuoren, joka kohoaa tästä suoraan etelään?" kysyi hän. – "Kyllähän minä toki sen näen", vastasi poika. – "Se on Sonfjället", jatkoi korppi, "ja siellä oli aikoinaan paljon susia." – "Mahtoi niiden olla hyvä siellä piileksiä", poika tuumi. – "Ihmiset, jotka asuivat täällä jokilaaksossa, olivat heidän takiaan usein pahemmassa kuin palassa", sanoi Bataki. – "Ehkäpä sinä muistat jonkin hauskan susijutun?" poika innostui.

"Olen kuullut kerrottavan, että ennen vanhaan hyvin kauan sitten Sonfjälletin sudet olivat ahdistaneet miestä, joka oli lähtenyt myymään puuastioita", sanoi Bataki. "Hän oli kotoisin Heden kylästä, joka on tästä muutamia peninkulmia pohjoiseen päin joen varrella. Oli talvi ja sudet kävivät hänen kimppuunsa Jusnanin järven jäällä. Niitä oli neljätoista, ja kun Heden miehellä oli huono hevonen, ei hänellä ollut paljonkaan toivoa pelastumisestaan.

"Kuultuaan susien ulvovan ja nähtyään, kuinka suuri lauma niitä tuli hänen perästään, hän menetti kaiken malttinsa eikä muistanut edes heittää reestään pyttyjä, saaveja ja ammeita, keventääkseen kuormaansa. Hän vain pieksi hevostaan, ja hevonen laukkasi minkä suinkin jaksoi; mutta mies huomasi pian, että sudet tulivat yhä lähemmäksi. Rannat olivat autiot, ja hänellä oli lähimpään taloon pari peninkulmaa. Hän uskoi jo varmasti viimeisen hetkensä tulleen ja tunsi ruumiinsa kangistuvan kauhusta.

"Istuessaan siinä herpaantuneena hän näki jotakin liikkuvan kuusisten tienviittojen välissä. Ja kun hän näki, kuka siellä kulki, tuntui hänestä kuin hänen kauhunsa olisi kasvanut entistään vielä monta kertaa suuremmaksi.

"Sieltä ei tullutkaan susia, vaan vanha, köyhä eukko. Hänen nimensä oli Suomen-Maija ja hänellä oli tapana alinomaa vaeltaa teitä ja polkuja pitkin. Hän ontui hiukan ja oli kyttyräselkäinen, niin että hänet tunsi jo pitkän matkan päähän.

"Eukko kulki suoraan susia kohti. Reki lienee estänyt häntä niitä näkemästä, ja Heden mies tajusi heti, että jos hän ajaa ohi varoittamatta eukkoa, joutuu tämä petojen suuhun, ja kun ne raatelevat häntä, ehtii hän itse pakoon.

"Eukko kulki hitaasti keppiinsä nojaten. Oli ilmeistä, että vanhukselle kävisi huonosti, ellei mies auttaisi häntä. Mutta jos hän pysähtyisikin ja antaisi eukon nousta rekeen, ei ollut sanottu, että eukko pelastuisi. Sillä jos hän ottaisi hänet rekeensä, oli luultavaa, että sudet saavuttaisivat heidät ja että sekä hän että hevonen saisivat surmansa. Eiköhän mahtaisi olla oikeinta uhrata yhden henki, jotta kaksi pelastuisi.

"Kaikki tuo välähti hänen mielessään samassa kun hän näki eukon. Mutta hänen mielessään välähti samalla sekin, miltä mahtaisi tuntua myöhemmin, tulisiko hän ehkä katumaan, ettei ollut auttanut eukkoa, ja saisivatko ihmiset tietää, että hän oli kohdannut eukon, mutta ei ollut auttanut häntä.

"Hän oli joutunut ankaraan kiusaukseen. 'Olisi ollut parempi, etten koskaan olisi häntä kohdannut', hän ajatteli.

"Samassa sudet päästivät hurjan ulvonnan. Hevonen säpsähti, puhalsi hurjaan laukkaan ja syöksi kerjäläisvaimon ohi. Eukkokin oli kuullut ulvonnan, ja ohi ajaessaan Heden mies oli huomannut, että eukko tiesi, mikä vaara häntä uhkasi. Hän oli pysähtynyt, suu oli auennut huutoon ja kädet olivat ojentautuneet kuin apua pyytämään, mutta hän ei ollut huutanut eikä koettanut heittäytyä rekeen. Lienee ollut jotakin, joka oli kivettänyt hänet. 'Ehkä minä näytin peikolta ajaessani hänen ohitseen', ajatteli mies.

"Hän koetti olla tyytyväinen nyt, ollessaan varma siitä, että pääsi pakoon. Mutta samassa alkoi hänen rinnassaan kirveliä ja koskea. Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään epärehellistä, ja nyt hänestä oli kuin hänen koko elämänsä olisi mennyttä. 'Ei, käyköön kuinka hyvänsä', hän sanoi ja pysähdytti hevosensa, 'mutta minä en voi jättää häntä yksin hurttain keskeen.'

"Vaivoin hän sai hevosen kääntymään, mutta se onnistui kuitenkin, ja pian hän tavoitti eukon. 'Tule pian ja heittäydy reen pohjalle!' hän sanoi ja puhui tylysti ja oli itselleen suutuksissaan siitä, ettei ollut antanut eukon mennä. 'Saattaisit sinä, senkin noita-akka, välistä pysyä kotonasikin', hän torasi. 'Nyt ne syövät suuhunsa sekä Mustan että minut sinun tähtesi.'

"Eukko ei lausunut sanaakaan, mutta Heden mies pauhasi yhä edelleen. 'Musta on kulkenut jo viisi peninkulmaa tänä päivänä', hän sanoi, 'niin että kai ymmärrät, että se pian uupuu, eikä kuormakaan siitä kevennyt, että sinä vielä tulit rekeen.'

"Reen jalakset kitisivät, mutta siitä huolimatta hän kuuli susien läähätyksen ja ymmärsi, että nyt olivat hurtat saavuttamassa heidät. 'Nyt on meidän loppumme tullut', hän sanoi. 'Vähän kai tästä oli iloa sinulle niinkuin minullekin, että koetin sinua pelastaa.'

"Aina tähän saakka oli eukko ollut vaiti niinkuin semmoinen on, joka on tottunut haukkumisiin. Mutta nyt hän kuitenkin sanoi pari sanaa. 'En ymmärrä, miksi et heitä pois noita astioitasi ja kevennä kuormaa. Voithan sinä huomenna palata niitä noutamaan.' Mies ymmärsi, että tämä oli hyvä neuvo ja ihmetteli, kuinka ei ollut sitä ennen ajatellut. Hän antoi eukolle ohjakset, päästi irti nuoran, jolla kuorma oli sidottu rekeen ja alkoi heitellä astioita tiepuoleen. Hurtat huohottivat ihan reen takana. Mutta nyt ne pysähtyivät tarkastelemaan sitä, mitä heitettiin jäälle, ja matkamiehet pääsivät taas vähän edelle.

"'Ellei tästä ole apua, niin minä kyllä heittäyn susien eteen, että sinä pääset pakoon', sanoi eukko. Hänen tätä sanoessaan mies oli siirtämässä suurta kalja-ammetta reestä. Siinä puuhatessaan hän yht'äkkiä keskeytti työnsä niinkuin ei olisi voinut päättää, heittäisikö kalja-ammeen vai olisiko heittämättä. Mutta oikeastaan olivat hänen ajatuksensa kiintyneet aivan toisaanne. 'Olisihan nyt koko häpeä, jos hevonen ja mies, joilla ei ole mitään vikaa, syöttäisivät susilla vanhan eukon oman päänsä päästimiksi', hän ajatteli. 'Kai tässä nyt vielä on muitakin keinoja. Pulma on vain se, ettei niitä keksi.'

"Hän alkoi taas työntää kalja-ammetta, mutta sitten hän pysähtyi uudelleen ja räjähti nauruun.

"Eukko katsahti häneen kauhistuneena, luullen, että mies oli tullut hulluksi, mutta tämä nauroikin vain itselleen, sentähden että oli ollut tyhmä. Eihän tässä ollut kerrassaan mitään hätää. He voivat pelastua kaikki kolme. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuo ei heti ollut pälkähtänyt hänen päähänsä.

"'Kuulehan nyt, Maija, mitä sanon!' sanoi hän. 'Sinä olet kunnon eukko, kun tahdoit heittäytyä susien eteen. Mutta sitä ei sinun tarvitse tehdä, sillä nyt minä tiedän, kuinka me voimme pelastua kaikki kolme. Muista nyt, että mitä ikinä minä teenkin, niin pysyt sinä reessä ja ajat Linsällin kylään! Sinne tultuasi sinä herätät ihmiset ja sanot, että minä olen täällä jäällä yksin neljäntoista hurtan keskessä ja että minä pyydän heitä rientämään apuun.'

"Mies odotti nyt, kunnes sudet tulivat aivan reen taa. Silloin vyöräytti hän suuren ammeen jäälle ja hyppäsi itse perässä.

"'Tee nyt niinkuin sanoin!' huusi hän eukolle. – 'Kyllä, kyllä', vastasi eukko ja ajoi tiehensä taakseen katsahtamatta. – 'Tuo Suomen-Maija on viisaampi kuin luulinkaan', ajatteli mies.

"Samassa olivat kaikki sudet hänen ympärillään. Juuri sitä hän oli tarkoittanutkin. Hän juoksi heidän kanssaan vähän aikaa kilpaa poispäin, jotta reki pääsisi pakoon. Sitten hän teki tiukan käänteen ja juoksi ammeen luo ja ryömi sen alle.

"Se oli mahtavan iso amme. Se oli tehty siltä varalta, että siinä saataisiin tehdyksi kaikki joulukaljat. Sudet hyppivät sitä vasten, ne purivat vanteita ja koettivat keikauttaa sitä pystyyn. Mutta amme oli liian raskas ja liian vakava; ne eivät voineet saada kynsiinsä sen sisässä olijaa. Heden mies tiesi olevansa hyvässä turvassa, ja hän istui ja nauroi susille. Mutta hetken kuluttua hän kävi totiseksi. 'Kun vasta tulen johonkin ahdinkoon', ajatteli hän, 'täytyy minun aina muistaa tätä kalja-ammetta. Minun täytyy muistaa, ettei minun tarvitse menetellä väärin itseäni kohtaan eikä muita kohtaan. On aina olemassa kolmas keino, kun vain osaa sen keksiä.'" Siihen lopetti Bataki kertomuksensa. Mutta nyt oli niin, että poika oli huomannut, ettei korppi koskaan puhunut mitään ilman jotakin erikoista tarkoitusta, ja kuta kauemmin hän kuunteli korpin puhetta, sitä enemmän hän vaipui ajatuksiinsa. "Minkä tähden sinä kerroit minulle tuon tapauksen?" hän kysyi. – "Se johtui vain mieleeni, kun tässä katselin Sonfjälletiä", vastasi korppi.

He kulkivat nyt edelleen Jusnania pitkin, ja noin tunnin kuluttua he olivat saapuneet Kolsättin kylään, joka on aivan Helsinglannin rajalla. Täällä laskeutui korppi maahan pienen majan läheisyyteen. Siinä ei ollut ikkunaa, ainoastaan luukku. Lakeistorvesta nousi savua ja kipinöitä ja huoneesta kuului kovaa taontaa. "Nähdessäni tuon pajan", sanoi korppi, "tulin ajatelleeksi, että sinä et ole mahtanut koskaan kuulla puhuttavan, että ennen muinoin oli Härjedalissa ja nimenomaan tässä kylässä niin hyviä seppiä, että niiden vertoja ei ollut koko maassa." – "Ehkä sinä muistat niistäkin jonkin jutun", sanoi poika. – "Olenhan minä kuullut", sanoi Bataki, "että ennen vanhaan asui ja eleli Härjedalissa seppä, joka kutsui kilpasille naulan tekoon kaksi muuta mestaria, toisen Taalainmaasta, toisen Vermlannista. Nuo kolme seppää tapasivat toisensa täällä Kolsättissa. Taalalainen alkoi. Hän takoi tusinan nauloja niin tasaisia, sileitä ja teräviä, ettei kukaan olisi osannut tehdä parempia. Hänen jälkeensä tuli Vermlannin seppä. Hänkin takoi tusinan nauloja, jotka olivat aivan erinomaisia, ja sen lisäksi hän oli saanut ne valmiiksi puolta lyhyemmässä ajassa kuin taalalainen. Kun kilpailun arvostelijat näkivät tämän, he sanoivat Härjedalin sepälle, ettei hänen maksanut vaivaa koettaakaan, sillä ei hän voisi takoa parempia kuin taalalainen eikä nopeammin kuin vermlantilainen. 'En minä antaudu. Eiköhän tässä vielä voi näyttää taitoaan jollakin kolmannellakin tavalla', sanoi härjedalilainen. Hän pani raudan alasimelle käyttämättä sitä ensin ahjossa, takoi sen lämpimäksi ja pyöräytti naulan toisensa perästä tarvitsematta hiiliä ja palkeita. Ei kukaan ollut nähnyt sepän käyttelevän vasaraa taitavammin ja Härjedalin seppä julistettiin maan etevimmäksi sepäksi."

Bataki vaikeni, mutta poika vaipui vielä enemmän mietteihinsä. "Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat kertoessasi minulle kaikesta tästä", hän sanoi. – "Johtuihan vain mieleeni tuo juttu, kun näin tuon vanhan pajan", sanoi Bataki välinpitämättömästi.

Matkamiehet kohosivat taas ilmaan, ja korppi vei pojan etelään päin Lillherdalin pitäjään, joka on Taalainmaan rajalla. Siellä hän laskeutui metsittyneelle kummulle, joka oli harjun laella. "Etpä taida tietää, mikä on tämä kumpu, jolla seisot?" sanoi Bataki. Pojan täytyi myöntää, ettei tiennyt. – "Se on hautakumpu", sanoi Bataki. "Se on luotu siihen miehen muistoksi, jonka nimi oli Härjulf ja joka ensiksi asettui Härjedaliin ja alkoi viljellä maata." – "Sinulla on ehkä jokin juttu hänestäkin?" sanoi poika.

"En ole kuullut hänestä mitään muuta kuin että hän lienee ollut norjalainen. Ensin hän oli norjalaisen kuninkaan palveluksessa, mutta riitaantui tämän kanssa niin, että hänen oli paettava maasta. Hän lähti silloin sen ruotsalaisen kuninkaan luo, joka asui Upsalassa, ja rupesi hänen palvelukseensa. Mutta jonkin ajan kuluttua hän pyysi kuninkaan sisarta vaimokseen, ja kun kuningas ei tahtonut antaa hänelle niin ylhäistä morsianta, hän pakeni tytön kanssa. Hän oli nyt ajanut asiansa niin, ettei voinut asua Norjassa eikä Ruotsissa, ja ulkomaille hän ei tahtonut muuttaa. Mutta jokin keino kai tässä pitää keksiä, hän ajatteli ja lähti palvelijoineen ja aarteineen pohjoista kohti halki Taalainmaan, kunnes saapui niille suurille metsäseuduille, jotka ovat Taalain rajan takana. Sinne hän asettui, rakensi taloja ja raivasi maata ja oli niin muodoin ensimmäinen, joka asettui asumaan tälle seudulle."

Kuultuaan tämän jutun vaipui poika vielä enemmän mietteihinsä. "Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat näillä jutuillasi", hän sanoi vielä kerran. Bataki ei vastannut ensin mitään, kääntelihän vain päätään ja siristeli silmiään. "Koska olemme tässä kahden kesken", hän sanoi lopulta, "niin kysyn sinulta muuatta asiaa. Oletko milloinkaan ottanut oikein selkoa siitä, mitä ehtoja se haltija, joka muutti sinut, pani sinun ihmiseksi tulemisellesi?" – "En ole kuullut puhuttavan muista ehdoista kuin siitä, että minun on vietävä valkoinen hanhikukko vahingoittumattomana Lappiin ja sieltä takaisin Skooneen." – "Niinpä niin", sanoi Bataki, "minä arvasin sen, sillä kun viimeksi tapasimme, puhuit sinä niin ylpeästi siitä, ettei ollut mitään sen rumempaa kuin pettää ystävä, joka luottaa sinuun. Sinun pitäisi tiedustella Akalta tuosta ehdosta. Sinähän tiedät, että hän kävi sinun kotonasi puhumassa haltijan kanssa." – "Akka ei ole sanonut minulle siitä mitään", sanoi poika. – "Hän kai ajatteli, että sinun on parempi olla tietämättä, miten haltijan sanat sattuivat. Hän tahtoo tietysti auttaa sinua enemmän kuin Martti hanhikukkoa." – "On merkillistä, miten sinä aina saat minut levottomaksi ja pahalle tuulelle", sanoi poika. – "Se voi kyllä näyttää siltä", sanoi korppi, "mutta tällä kertaa minä luulen sinun tulevan kiittämään minua siitä, että sanon haltijan sanojen kuuluneen niin, että sinä saat tulla ihmiseksi, jos voit tuoda Martti hanhikukon kotiin niin, että äitisi saa panna hänet teurastuspenkille."

Poika kavahti pystyyn. "Tuo nyt ei voi olla muuta kuin sinun ilkeitä keksintöjäsi!" hän huusi. – "Kysy Akalta itseltään", sanoi Bataki. "Tuollapa tuo näkyykin tulevan koko laumansa kanssa. Älä nyt unohda sitä, mitä olen kertonut sinulle tänään! On kyllä keinoja, kuinka kaikista vaikeuksista päästään, kunhan niitä vain keksitään. On hauska nähdä, kuinka sinä olet onnistuva."

XLVIII
VERMLANTI JA DAL

Keskiviikkona lokakuun 5. p: nä.

Kun Akka seuraavana päivänä eräässä syöttöpaikassa käyskenteli hiukan erillään muista, meni poika hänen luokseen ja kysyi, oliko totta se, mitä Bataki oli sanonut, ja Akan täytyi se myöntää todeksi. Silloin poika otti johtajahanhelta lupauksen, ettei tämä kertoisi asiasta Martti hanhikukolle. Sillä suuri valkoinen oli niin urhoollinen ja jalomielinen, että poika pelkäsi hänen saavan aikaan jonkin onnettomuuden, jos saisi tietää haltijan ehdot.

Sitten poika istui nyreissään ja äänettömänä hanhen selässä, pää riipuksissa, eikä katsellut ympärilleen. Hän kuuli villihanhien huutavan pojilleen, että nyt mennään Taalainmaahan ja että nyt he voivat nähdä Städjanin pohjoisessa ja että nyt he kulkevat Östedaljoen yli ja että nyt he ovat Hormundjärven päällä ja että heillä nyt on allaan Västerdalin laakso, mutta hän ei viitsinyt katsoa tuota kaikkea. "Minä kai saan vaeltaa villihanhien seurassa kaiken ikäni", ajatteli hän, "niin että kyllä minä saan nähdä tätä maata vielä ihan kylläksenikin."

Eikä hänen mielensä suinkaan kohentunut, kun villihanhet huusivat, että nyt tultiin juuri Vermlantiin ja että joki, joka kulki etelää kohti, oli Klarjoki. "Olen jo nähnyt niin monta jokea", ajatteli hän, "ettei minun enää tarvitse tästä välittää." Vaikka hän olisi ollutkin uteliaampi, ei hänellä olisi ollut paljonkaan näkemistä, sillä pohjoisessa Vermlannissa on vain suuria, yksitoikkoisia metsiä, joiden läpi kapea monikoskinen Klarjoki luikertelee. Siellä täällä näkyy hiilihauta, kaski, aho tai jokin matala musta tupa, jossa asuu suomalaisia. Mutta yleensä metsä on niin koskematonta, että luulisi olevansa kaukana Lapissa.

Villihanhet laskeutuivat nuorelle ruishalmeelle lähelle Klarjoen rantaa, ja kun linnut käyskentelivät siinä ja noukkivat tuoretta, vasta noussutta rukiin laihoa, kuuli poika naurua ja iloisia ääniä metsästä. Sieltä tuli seitsemän reipasta miestä, kontit selässä ja kirveet olalla Sinä päivänä pojan teki sanomattomasti mieli tavata ihmisiä, ja hän oikein ilostui, kun työmiehet riisuivat konttinsa ja heittäytyivät joen rannalle lepäämään. He puhuivat yhtä mittaa ja poika makasi mättään suojassa ja nautti siitä, että sai kuulla ihmisten ääntä. Hän sai pian tietää, että he olivat vermlantilaisia, jotka olivat matkalla Norlantiin työn hakuun. Ne olivat iloisia miehiä, ja heillä oli paljon puhumista, sillä he olivat olleet työssä eri paikkakunnilla. Mutta heidän puhellessaan sattui joku heistä sanomaan, että vaikka hän oli vaeltanut kautta koko Ruotsin, ei hän kuitenkaan ollut nähnyt ainoaakaan seutua, joka olisi ollut kauniimpi kuin läntisessä Vermlannissa sijaitseva Nordmarken, josta hän oli kotoisin.

"Saatatpa olla oikeassa, kun vain Nordmarkenin sijasta sanot Fryksdalen, josta minä olen kotoisin", virkkoi toinen. – "Minä olen Jössen kihlakunnasta", sanoi kolmas, "ja minä sanon, että se on kauniimpi kuin sekä Nordmarken että Fryksdalen."

Nyt kävi selville, että nuo seitsemän miestä olivat kotoisin eri paikoista Vermlantia ja että jokaisen mielestä hänen oma kotiseutunsa oli kauniimpi ja parempi kuin muiden. Siitä syntyi kiivasta väittelyä, eikä kukaan voinut vakuuttaa toiselle olevansa oikeassa. Näytti melkein siltä kuin heistä jo tulisi vihamiehiä, kun pitkätukkainen ja tihrusilmäinen ukko sattui kulkemaan ohi. "Mitä ne miehet riitelevät?" sanoi hän. "Niinhän te huudatte, että kuuluu läpi koko metsän."

Eräs vermlantilaisista kääntyi nopeasti tulijaa kohden. "Oletko sinä suomalainen, kun käyskentelet näin kaukana metsässä?" – "Saatanpa olla", sanoi ukko. – "Se on hyvä se", sanoi mies. "Olen aina kuullut, että te suomalaiset olette viisaampia kuin muut ihmiset." – "Hyvä maine on kultaa kalliimpi", myönsi suomalaisukko. – "Me istumme tässä ja kiistelemme siitä, mikä Vermlannin osa on paras. Etköhän sinä rupeaisi ratkaisemaan meidän riitaamme, niin pääsisimme joutumasta vihamiehiksi tämän asian tähden?" – "Koetetaan panna kirkko keskelle kylää", sanoi suomalainen. "Mutta teidän täytyy malttaa vähän mieltänne, sillä minun on ensin kerrottava teille muuan vanha tarina."

"Oli kerran niin", alkoi suomalainen ja istuutui kivelle, "että se maa, joka on Vennerin pohjoispuolella, oli kovin kaamean näköinen maa. Se oli niin täynnä paljaita vuoria ja jyrkkiä kukkuloita, että siinä oli mahdotonta elää ja asua. Teitä ei voitu tehdä eikä peltoja perata. Mutta maa, joka oli Vennerin eteläpuolella, oli siihen aikaan yhtä hyvää ja helposti viljeltävää kuin se on tänäkin päivänä.

"Nyt tapahtui niin, että etelässä oli mahtava mies, jolla oli seitsemän poikaa. Pojat olivat kaikki reippaita ja voimakkaita miehiä, mutta he olivat ylpeitä ja olivat alinomaa riidassa keskenään, kun jokainen tahtoi olla toistaan parempi.

"Isää ei miellyttänyt tämä ainainen kinastelu, ja saadakseen sen loppumaan hän kutsui eräänä päivänä poikansa puheilleen ja kysyi heiltä, suostuvatko he siihen, että hän panee heidät koetukselle saadakseen selville, kuka heistä on etevin.

"Johan toki. Juuri sitähän he toivoivatkin.

"'Silloin tehdään näin', sanoi isä. 'Te tiedätte, että tämän pienen lammikon pohjoispuolella, jota nimitetään Venneriksi, on meillä ulkopalsta, joka on niin täynnä mättäitä ja kiven mukuloita, ettei meillä siitä ole mitään hyötyä. Ottakaa huomenna kukin auranne ja menkää sinne ja kyntäkää niin paljon kuin päivässä ehditte. Illan tultua käyn katsomaan, kuka teistä on suorittanut parhaan työn.'

"Aurinko oli tuskin noussut seuraavana aamuna, kun veljekset seisoivat valmiina hevosineen ja auroineen. Ihan iloissaan katseli, kuinka he ajoivat työmaalleen. Hevoset oli harjattu kiiltäviksi, auran lehdet välkkyivät ja terät oli sileiksi tahkottu. He laskivat täyttä laukkaa, kunnes tulivat Vennerin rantaan. Silloin kääntyi heistä pari miestä syrjään, mutta vanhin ajoi suoraan eteenpäin. 'En minä pelkää tuommoista pikku rapakkoa', sanoi hän Venneristä.

"Kun toiset näkivät, että hän oli näin rohkea, eivät hekään tahtoneet olla pekkaa pahempia. He asettuivat aurojen päälle ja ajoivat veteen. Heillä oli isot hevoset, ja kesti hyvän aikaa, ennen kuin niiden täytyi antautua uimasille. Aurat kelluivat veden pinnalla, mutta ei ollut helppoa pysyä niiden päällä. Muuatta veti aura perässään, muutaman täytyi kahlata, mutta kaikki he pääsivät yli ja alkoivat heti kyntää ulkopalstaa, joka ei ollut mikään muu kuin se maa-alue, jota sittemmin on ruvettu nimittämään Vermlanniksi ja Daliksi. Vanhimman osaksi joutui keskivaon kyntäminen, häntä lähinnä olevat asettuivat hänen sivuilleen, heitä nuoremmat sijoittuivat laitimmaisiksi ja molemmat nuorimmat kyntivät kumpikin omaa vakoaan, toinen ulkopalstan läntisellä reunalla, toinen sen itäisellä.

"Vanhin veli kynti aluksi suoran ja leveän vaon, sillä maa lähellä Venneriä oli melko tasaista ja helposti viljeltävää. Mutta pian hänen tielleen tuli kivi niin suuri, ettei hän voinut päästä sen ohi, vaan hänen täytyi nostaa aura sen päälle. Sitten hän painoi auran kärjen maahan ja avasi leveän ja syvän vaon. Mutta hetken kuluttua hän tuli niin kovaan maahan, että hänen oli nostettava auraa. Niin sattui vielä toisenkin kerran, ja häntä harmitti, ettei hän saanut vakoaan joka kohdasta yhtä leveäksi ja hyväksi. Viimein maa kävi niin kivikovaksi, että hänen täytyi tyytyä vain sen raapimiseen. Sillä tavoin hän tuli kuitenkin ulkopalstan pohjoiselle rajalle ja istuutui siihen odottamaan isäänsä.

"Toinenkin veli alkoi kyntää leveätä ja syvää vakoa ja sattui löytämään hyvän paikan mättäiden välissä, niin että voi jatkaa työtään keskeyttämättä. Siellä täällä hän ajoi muutamien luolien läpi, ja mitä pohjoisemmaksi hän tuli, sitä useampia mutkia täytyi hänen tehdä ja sitä kapeammaksi vako kävi. Mutta hän oli päässyt niin hyvään vauhtiin, ettei pysähtynyt edes rajalle, vaan ajoi hyvän matkaa kauemmaksikin kuin olisi tarvinnut.

"Kolmaskin veli, hän, joka oli vanhimman vasemmalla puolella, onnistui alussa hyvin. Hän sai kynnetyksi vaon, joka oli kaikkien toisten vakoa leveämpi, mutta pian hän tapasi niin kehnoa maata, että hänen oli pakko väistää länteenpäin. Niin pian kuin oli mahdollista hän ajoi taas pohjoista kohti, kynti sekä leveältä että syvään, mutta sai pysähtyä paljon ennen kuin oli päässyt rajalle. Kun hän ei tahtonut jäädä siihen, hän käänsi hevosensa ja poikkesi toisaanne. Mutta hetken kuluttua hän oli semmoisessa umpikujassa, että hänen oli pakko pysähtyä. 'Tästä vaosta varmaankin tuli kaikista kehnoin', hän ajatteli istuutuessaan auransa päälle isää odottamaan.

"Mitäpä heistä kaikista kertomaan. He suoriutuivat kaikki kuin miehet. Keskeltä kyntäminen oli ollut vaikeaa, mutta niillä, jotka ahersivat idässä ja lännessä, oli vielä vaikeampaa, sillä tuolla loitompana oli maa niin täynnä kiviraunioita ja soita, että oli mahdotonta ajaa suoria ja tasaisia vakoja. Kahdesta nuorimmasta saattaa sanoa, että he vain kääntyivät ja koukkuilivat, mutta hyvää jälkeä siinä syntyi heiltäkin.

"Illan tultua kaikki seitsemän veljestä istuivat uupuneina ja alakuloisina kukin vakonsa päässä odottamassa.

"Niin tuli isä astellen katsomaan. Hän meni ensin sen luo, joka oli kyntänyt lännimmäisenä. 'Iltaa!' sanoi isä tullessaan. 'Kuinka työ on sujunut?' – 'Huonosti', vastasi poika. 'Pahan maan te annoitte kynnettäväksemme!' – 'Sinähän istut selin työmaahasi', sanoi isä. 'Katsohan taaksesi, niin näet, että olet saanut aikaan enemmän kuin luuletkaan.'

"Ja kun poika katsahti taakseen, niin hän huomasi, että siihen, missä hänen auransa oli kulkenut, oli syntynyt komeita laaksoja ja laaksojen pohjaan järviä, ja kauniita metsäisiä rinteitä. Hän oli mennessään kääntänyt nurin hyvän osan Dalin ja Nordmarkin kihlakuntaa Vermlannissa ja kyntänyt esiin Laksjön ja Lelongin ja Stora Leen järvet ja kaksi Silajärveä, niin että isällä oli kyllä syytä olla häneen tyytyväinen.

"'Mennäänpäs nyt katsomaan, mitä muut ovat toimittaneet', sanoi isä. Se poika, jonka luo he tulivat – hän oli järjestyksessä viides – oli kyntänyt Jössen kihlakunnan ja Glefsfjolenin järven. Kolmas poika oli kyntänyt Värmelenin, vanhin Fryksdalin ja Frykenijärvet, häntä lähin Älvdalenin ja Klarjoen. Viides oli saanut ponnistaa kaikki voimansa Bergslagenissa ja oli kyntänyt Yngenin ja Daglösenin ynnä muita pikku järviä. Kuudes oli noudattanut kummallista väylää. Ensin hän oli raivannut sijaa suurelle Skagernin järvelle, sitten hän oli kulkenut kaitaista uomaa, johon Letälvenin joki oli asettunut, ja sitten hän oli sattunut menemään rajan yli ja pistellyt auransa kärjellä joukon pikku järviä Vestmanlannin kaivosseutuun.

"Tarkastettuaan kynnöksen isä sanoi, että he hänen ymmärtääkseen olivat tehneet työnsä niin hyvin, että hän voi olla siihen tyytyväinen. Maa ei nyt enää ollut erämaata, vaan saattoi sitä hyvin viljellä. He olivat luoneet monta kalaista järveä ja hedelmällisiä laaksoja. Jokiin ja virtoihin oli tullut putouksia, jotka voivat pyörittää myllyjä, sahoja ja pajoja, vakojen välissä harjuilla oli tilaa metsälle, josta sai poltto- ja hiilipuita, ja nythän voitiin tehdä teitä Bergslagenissa oleviin rautamalmiseutuihin.

"Pojat olivat hyvillään tämän kuullessaan, mutta nyt he tahtoivat myöskin kuulla, kenen vako oli paras.

"'Tämmöisissä kynnöksissä', sanoi isä, 'on tärkeämpää, että kaikki vaot sopivat hyvin toisiinsa kuin että yksi on parempi kuin toinen. Minä luulen, että sen, joka joutuu Nordmarkin ja Dalin kaitaisille järville, täytyy myöntää harvoin nähneensä mitään kauniimpaa. Mutta kuitenkin hän jäljestäpäin ilokseen katselee noita valoisia, hedelmällisiä seutuja Glefsfjolenin ja Värmelenin ympärillä. Elettyään siellä aukeassa ja iloisessa seudussa vähän aikaa hän muuttaa mielellään pitkiin ja ahtaihin laaksoihin Frykenin ja Klarjoen varsilla, ja jos hän kyllästyy niihinkin, hän ilostuu tavatessaan nuo Bergslagenin monenmuotoiset järvet, jotka mutkittelevat ja luikertelevat ja joita on niin monta, ettei kukaan voi niistä lukua pitää. Niiden sokkeloista päästyään hän varmaan ilostuu kohdatessaan niin suuren ja avaran ulapan kuin Skagernin. Ja nyt minä sanon teille, että poikien laita on sama kuin vakojen. Ei kenenkään isän mieltä ilahduta, että yksi on parempi kuin toinen. Mutta jos hän voi yhtä suuresti iloiten luoda silmänsä nuorimmasta vanhimpaan, niin täyttää rauha hänen mielensä.'"