Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 40

XLIX
PIENI HERRASKARTANO

Torstaina lokakuun 6. p: nä.

Villihanhet seurasivat Klarjokea aina Munkforsin tehtaalle saakka. Sitten he poikkesivat länteenpäin Fryksdalenia kohti. Ennen kuin he olivat ehtineet Frykenin järvelle, alkoi pimetä, ja he laskeutuivat vetiselle nevalle erään metsäisen kukkulan laelle. Neva oli kyllä hyvä yösija villihanhille, mutta pojasta oli siinä kylmää ja koleaa, ja hän tahtoi hakea itselleen paremman nukkumapaikan. Ollessaan vielä ilmassa hän oli nähnyt, että harjun alla oli taloja, ja hän riensi sinnepäin.

Matka oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja monta kertaa hän oli jo kääntyä. Mutta viimein metsä harveni hänen ympärillään, ja hän joutui maantielle, joka kulki metsän reunaa. Tieltä vei kaunis koivukuja muutamaan taloon, ja hän lähti kulkemaan sinnepäin.

Hän tuli ensin takapihalle, joka oli niin avara kuin kaupungin tori, ja sen ympärillä oli pitkä rivi punaisia rakennuksia. Kuljettuaan sen poikki hän näki toisen talon, jossa asuinrakennuksen edessä oli kaitainen hiekkakäytävä ja suuri pihamaa ja takana vehmas puutarha. Päärakennus oli pieni ja vähäpätöinen, mutta pihan ympärillä kasvoi äärettömän korkeita pihlajia, jotka seisoivat niin tiheässä, että ne olivat kuin seinänä sen ympärillä, ja pojasta tuntui, kuin hän olisi tullut komeaan, korkeakattoiseen huoneeseen. Taivas kaareili sen päällä tummansinisenä, pihlajat olivat keltaiset ja suuret marjatertut punaiset, nurmi oli vielä vihreää, mutta sinä iltana oli häikäisevän kirkas kuutamo, ja se valaisi nurmikkoa niin voimakkaasti, että maa oli valkoista kuin hopea.

Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja poika voi kulkea vapaasti minne tahtoi, ja tullessaan puutarhaan hän huomasi jotakin, josta melkein tuli hyvälle tuulelle. Hän oli kiivennyt pieneen pihlajaan syömään marjoja, mutta ennen kuin oli saanut tertun taitetuksi hän näki tuomen, joka sekin oli täynnä marjoja. Hän hivuttelihe alas pihlajasta ja kiipesi tuomeen, mutta tuskin hän oli tuomessa, kun näki viinimarjapensaan, jossa vielä riippui pitkiä, punaisia terttuja. Ja nyt hän näki, että koko puutarha oli täynnä karviaismarjoja ja vattuja ja orjantappuroita. Vihannesmaassa oli kaalia ja nauriita ja jok'ikisessä pensaassa marjoja. Ja tuossa käytävällä, ei, hänen silmänsä eivät pettäneet, siinä välkkyi kuutamossa suuri ihana omena.

Poika istahti nurmikolle suuren omenan ääreen ja alkoi puukollaan leikellä siitä pieniä palasia. "Saattaisihan tuota olla haltijanakin vaikka kaiken ikänsä, jos aina olisi niin helppo saada hyvää ruokaa kuin tässä paikassa", hän ajatteli.

Hän söi ja mietti ja mietti ja söi, ja viimein hän alkoi arvella, eikö mahtaisi olla yhtä hyvä jäädä tähän ja antaa villihanhien mennä etelään ilman häntä. "En ollenkaan ymmärrä, kuinka voin sanoa Martti hanhikukolle, etten voikaan palata kotiin", hän ajatteli. "On parasta, että kokonaan eroan hänestä. Voisinhan kerätä itselleni talven varan niinkuin oravatkin, ja jos minä asuisin jonkin tallin tai navetan pimeässä nurkassa, ei minun tarvitsisi paleltua kuoliaaksi."

Juuri ajatellessaan näin hän kuuli pienen suhauksen päänsä päällä, ja hetken kuluttua oli hänen vieressään maassa jotakin, joka oli kuin pieni lyhyt koivun kanto. Kanto kiertelihe ja kääntelihe ja sen päässä loisti kaksi valoisaa pistettä niinkuin tulikekälettä. Tämä oli kuin noiduttua, mutta poika huomasi pian, että kannolla oli kiverä nokka ja suuret höyhenseppeleet hehkuvien silmien ympärillä, ja silloin hän rauhoittui. "Olipa oikein hauska tavata jokin elävä olento", sanoi hän. "Kerroppas minulle, rouva kissapöllö, mikä tämän paikan nimi on ja keitä täällä asuu?"

Kissapöllö oli tänä iltana niinkuin kaikkina muinakin syysiltoina istunut tikapuiden päässä ja tähystellyt rottia hiekkakäytäviltä ja nurmikoilta. Mutta hänen ihmeekseen ei ollut näkynyt yhtä ainoaa harmaatakkia. Sen sijaan hän oli huomannut, että jokin ihmisen tapainen, vaikka paljon, paljon pienempi liikkui puutarhassa. "Se se on, joka pelottaa kaikki rotat", oli kissapöllö ajatellut. "Mikä ihmeen elukka tuo mahtaa olla? Ei se ole orava, eikä se ole kissanpoika eikä kärppäkään", ajatteli hän edelleen. "Luulin jo, että lintu, joka on niin kauan kuin minä asunut vanhassa herraskartanossa, olisi selvillä kaikesta, mitä maailmassa on. Mutta tästä minä en ymmärrä mitään."

Ja hän oli tuijottanut tuohon, joka liikuskeli hiekkakäytävällä, niin kauan, että hänen silmänsä alkoivat hehkua. Viimein oli uteliaisuus päässyt voitolle, niin että hän oli lentänyt maahan tarkastamaan vierasta lähemmin.

Kun poika alkoi puhua, kumartui pöllö eteenpäin ja tarkasteli häntä. "Ei sillä ole kynsiä eikä piikkejä", ajatteli hän, "mutta saattaahan sillä olla myrkkyhammas tai muu vieläkin vaarallisempi ase. Täytyy päästä vähän paremmin siitä perille, ennen kuin uskallan käydä hänen kimppuunsa."

"Talon nimi on Mårbacka", sanoi pöllö, "ja tässä on ennen vanhaan asunut herrasväkeä. Mutta mikäs sinä olet?" – "Tuumailen muuttaakseni tänne", sanoi poika vastaamatta pöllön kysymykseen. "Luuletko, että se voi käydä päinsä?" – "Miksikä ei, vaikk'ei tämä enää ole entisensä veroinen", sanoi pöllö, "mutta kyllähän tässä toimeen tulee. Se riippuu vain siitä, mistä aiot elää. Aiotko ruveta rottia pyydystämään?" – "Enhän toki", sanoi poika. "Pikemminkin saattavat rotat syödä minut kuin minä tehdä heille mitään pahaa." – "Ei se nyt suinkaan mahda olla niin vaaraton kuin sanoo olevansa", ajatteli kissapöllö. "Mutta minun pitää kuitenkin tehdä koetus." Hän kohosi ilmaan, ja samassa hän iski kyntensä Niilo Holgerinpojan olkapäähän ja alkoi tavoitella nokallaan hänen silmiään. Poika suojeli toisella kädellä silmiään ja koetti toisella päästää itseään irti. Samalla hän huusi apua kohti kurkkuaan. Hän huomasi olevansa oikein hengenvaarassa, ja hän ajatteli, että nyt oli varmaankin hänen viimeinen hetkensä tullut.

Nyt kerron siitä merkillisestä seikasta, että juuri sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, mietti muuan ihminen sitä, että olisi kirjoitettava Ruotsinmaasta kirja, joka soveltuisi lasten luettavaksi koulussa. Hän oli miettinyt sitä joulusta syksyyn saakka, mutta ei ollut saanut kirjoitetuksi riviäkään, ja viimein hän oli kyllästynyt asiaan niin, että sanoi itselleen: "Et kelpaa tähän. Istu sepittämään satuja ja kertomuksia, niinkuin tapasi on, ja anna jonkun toisen kirjoittaa tuo kirja, jonka on oltava opettava ja vakavahenkinen ja jossa joka sanan pitää olla totta!"

Hän oli jo melkein päättänyt luopua koko tuumasta, mutta kun hänestä kuitenkin olisi ollut hauskaa kirjoittaa jotakin kaunista Ruotsista, oli hänen vaikea jättää se tekemättä. Viimein johtui hänen mieleensä, ettei hän ehkä päässyt kirjoittamisen alkuun sentähden, että istui kaupungissa, jossa hänellä vain oli katuja ja talojen seiniä ympärillään. Jos hän lähtisi maalle, jossa voisi nähdä metsiä ja peltoja, sujuisi työ ehkä paremmin.

Hän oli kotoisin Vermlannista, ja hän oli selvillä siitä, että kirja oli aloitettava tästä maakunnasta. Ja ennen muuta hän päätti kertoa siitä paikasta, jossa oli kasvanut. Se oli ollut vanha herraskartano, joka oli ollut kaukana maailman kohinasta ja jossa oli säilynyt paljon vanhoja tapoja. Hän oli ajatellut, että lasten olisi hauska kuulla niistä monista töistä ja toimista, joita vuoden mittaan talossa suoriteltiin. Hän kertoo heille, kuinka hänen kotonaan oli vietetty joulua ja uutta vuotta ja pääsiäistä ja juhannusta, millaiset olivat olleet heidän huonekalunsa ja talouskapineensa, millaista oli ollut keittiössä ja aitoissa, navetassa ja tallissa, riihessä ja saunassa. Mutta kun hän ryhtyi kirjoittamaan tästä, ei kynä lähtenyt liikkeelle. Hän ei voinut ymmärtää, mikä siihen oli syynä, mutta niin se vain oli.

Olihan kyllä niinkin, että hän muisti kaiken tämän yhtä selvästi kuin jos yhä vielä olisi elänyt siinä. Mutta hän ajatteli, että kun hän kuitenkin matkustaa maalle, niin pitäisi ehkä matkustaa vanhaan kotitaloon ja katsella sitä, ennen kuin rupeaa siitä kirjoittamaan. Hän ei ollut käynyt siellä moneen vuoteen, ja hän ilostui, kun näin sai asiaa lähteäkseen sinne. Oikeastaan hän alituiseen ja kaikkialla ikävöi sinne. Hän näki kyllä, että muut paikat olivat sekä kauniimmat että paremmat, mutta ei missään tuntunut hänestä elämä niin turvalliselta ja hauskalta kuin se oli tuntunut vanhassa lapsuudenkodissa.

Ei ollut kuitenkaan niin helppo matkustaa kotiin kuin olisi luullut, sillä talo oli myyty vieraille, joita hän ei tuntenut. Hän ajatteli kyllä, että ne ottaisivat hänet hyvin vastaan, mutta hän ei tahtonut palata vanhaan kotiinsa istumaan ja puhelemaan vierasten ihmisten kanssa, vaan oikein muistellakseen, kuinka heillä oli oltu ja eletty ennen vanhaan. Sentähden hän järjesti saapumisensa sinne iltamyöhäiseksi, kun työt olivat loppuneet ja ihmiset sisällä.

Hän ei ollut koskaan tiennyt, että olisi niin vaikeaa tulla kotiin. Istuessaan rattailla ja ajaessaan vanhaa taloa kohti hän tunsi hetki hetkeltä nuortuvansa, ja pianpa hän ei enää ollutkaan vanha ihminen, jonka tukka jo alkoi käydä harmaaksi, vaan lyhythameinen ja pitkäpalmikkoinen tyttönen. Tuntiessaan jok'ikisen talon tien varrella hän ei osannut kuvitella muuta kuin että kaiken tuolla kotona täytyi olla niinkuin ennen maailmassa. Isä ja äiti ja sisaret seisovat portailla häntä vastassa, vanha emännöitsijä seisoo keittiön ikkunassa ja katselee, kuka sieltä ajaa, ja Nero ja Freija ja pari muuta koiraa laukkaavat esiin ja hyppivät häntä vasten.

Mitä lähemmäksi pihaa hän ehti, sitä iloisemmaksi hän tuli. Nyt oli syksy ja talossa oli työntäyteinen aika, mutta työn paljous kai aiheuttikin, ettei elämä kotona koskaan tuntunut ikävältä ja yksitoikkoiselta. Hän oli tullessaan nähnyt, että ihmiset nostivat perunoita, ja sitä ne varmaankin tekivät hänenkin kotonaan, niin että nyt oli ensiksikin jauhettava perunoita ja tehtävä perunajauhoja. Syksy oli ollut lämmin. Jokohan lie kaikki korjattu puutarhasta? Kaalit olivat varmaankin vielä ulkona. Ja jokohan humalat oli poimittu ja jokohan omenat?

Kunhan vain ei olisi suursiivousta kotona, sillä syysmarkkinat olivat tulossa. Markkinoiksi oli kaikki paikat puhdistettava ja kiilloitettava. Silloin oli suuri juhla, varsinkin palvelijoiden mielestä. Oli todella hauskaa tulla markkinoiden aattoiltana keittiöön ja nähdä lattia vasta pestynä ja katajoituna, seinät valkaistuina ja kupariastiat kirkkaina.

Kun markkinat olivat ohi, alkoivat työt heti uudelleen. Silloin oli ryhdyttävä liinan loukuttamiseen. Liina oli mätäkuun aikana ollut levällään niityllä mädäntyäkseen. Nyt se pantiin vanhaan saunaan ja suurta kiuasuunia lämmitettiin, jotta liina kuivuisi. Ja kun se oli oikein hyvin kuivunut, kutsuttiin kaikki naapurin naiset kokoon. He istuutuivat saunan eteen ja alkoivat hakata liinoja loukuilla saadakseen kuivista kasoista esille hienot valkoiset kuidut. Työtä tehdessään kävivät naiset pölystä harmaiksi, mutta kyllä he silti olivat yhtä iloisia. Koko päivän lotisivat loukut ja kävivät kielen, niin että kun lähestyi vanhaa saunaa, niin oli kuin olisi siinä pauhannut ainainen myrsky.

Kun liinat oli loukutettu, alettiin leipoa kuivia leipiä ja keritä lampaita, ja sitten tuli palvelijain muutto. Marraskuu tuli työteliäine teurastus- ja lihansuolaus- ja makkarantekopäivineen, ja silloin paistettiin verileipiä ja tehtiin kynttilöitä. Tähän aikaan tuli tavallisesti myöskin ompelijatar ompelemaan hameita kotikutoisesta villakankaasta, ja siinä kului pari hauskaa viikkoa, kun talon naiset istuivat yhdessä ompelemassa. Suutari, joka teki kenkiä talon kaikelle väelle, istui samaan aikaan renkituvassa, eikä koskaan uuvuttu katsomasta, kuinka hän leikkasi nahkaa ja pohjasi ja naulasi ja pani renkaita reikiin.

Mutta kiireisin aika oli joulun edellä. Lusian päivänä tuli kamarineitsyt, valkoisiin pukeutuneena ja kynttilä tukassa, ja tarjosi kahvia kaikille ihmisille kello viisi aamulla merkiksi siitä, että kahtena seuraavana viikkona ei saanut uniaan ajatella; nyt oli jouluolut pantava ja lipeäkala laitettava ja joululeivät leivottava ja joulupuhtaat tehtävä.

Hän muisteli parhaillaan joulutorttuja ja muita makeita, kun kyytimies pysähdytti hevosen puistokujan päähän, niinkuin hän oli pyytänyt. Vaunuissa istuja säpsähti kuin unesta heräten. Oli kaameaa olla yksin iltamyöhällä, kun juuri oli uneksinut olevansa omaistensa keskessä. Astuttuaan vaunuista ja lähdettyään kulkemaan käytävää tullakseen huomaamatta vanhaan kotiinsa tuntui hänestä ero entisyyden ja nykyisyyden välillä niin raskaalta, että teki mieli kääntyä takaisin. "Mitäpä hyödyttikään tulla tänne? Eihän täällä kuitenkaan ole niinkuin oli ennen vanhaan", hän ajatteli.

Mutta kun nyt kerran oli tullut näin pitkälle, niin oli kai kaikki kuitenkin nähtävä, ja hän jatkoi kävelyään, vaikka tunsikin tulevansa askel askeleelta yhä surullisemmaksi.

Hän oli kuullut sanottavan, että talo oli hyvin rappeutunut ja muuttunut, ja saattoipa ollakin niin. Mutta sitä hän ei voinut huomata tänä iltana. Hänestä oli päinvastoin kaikki entisellään. Tuossa on lammikko, joka hänen nuoruudessaan oli ollut ruutanoita täynnä, joita ei kukaan uskaltanut pyytää, kun isä tahtoi, että ruutanoiden täytyi olla rauhassa siinä, missä olivat. Tuossa on renkitupa ja aitta ja talli ja vellikello ja viiritanko. Ja pihamaa rakennuksen edustalla on yhäkin kuin aidattu alue, josta ei ole näköalaa minnekään päin, niinkuin oli ollut isänkin aikana, sillä isä ei ollut hennonut hakkauttaa maahan ainoaakaan pensasta.

Hän pysähtyi suuren, portin pielessä seisovan vaahteran varjoon ja katseli ympärilleen. Ja hänen siinä seisoessaan tapahtui se ihme, että parvi kyyhkysiä laskeutui maahan hänen viereensä.

Hän tuskin uskoi niitä oikeiksi linnuiksi, sillä eihän kyyhkysillä ole tapana liikkua auringon laskun jälkeen. Luultavasti oli kaunis kuutamo herättänyt ne. Ne olivat kai luulleet, että oli päivä, ja olivat lentäneet hänen luokseen ikään kuin häneltä tietä kysyäkseen.

Hänen vanhempiensa aikana oli talossa ollut tavattomasti kyyhkysiä, sillä isä oli erityisesti suojellut myöskin kyyhkysiä. Hän tuli pahalle tuulelle, kun vain puhuttiinkaan kyyhkysten teurastamisesta. Tulija ihastui kovasti siitä, että nuo kauniit linnut olivat tulleet häntä vastaan hänen vanhassa kodissaan. Kukapa tietää, eivätkö kyyhkyset ehkä sittenkin olleet lähteneet yöllä lentoon osoittaakseen hänelle, etteivät olleet unohtaneet, että heillä täällä oli hyvä koti? Vai oliko isä lähettänyt nuo linnut tuomaan häneltä terveisiä, ettei tuntuisi ikävältä ja yksinäiseltä tulla vanhaan kotiin?

Hänen tätä ajatellessaan heräsi hänessä niin voimakas kaipuu vanhoihin aikoihin, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyviä päiviä he olivat viettäneet tässä paikassa. Työtä oli tehty, mutta olihan ollut juhliakin. Päivisin oli aherrettu, mutta iltaisin oli kokoonnuttu lampun ympärille ja luettu Tegnériä ja Runebergiä, rouva Lenngreniä ja mamselli Fredrika Bremeriä. Oli viljelty ruista, mutta myöskin ruusuja ja jasmiineja; oli kehrätty pellavaa, mutta kehrätessä oli laulettu kansanlauluja. Oli päntätty päähän historiaa ja kielioppia, mutta oli myöskin näytelty ja kirjoiteltu runoja, oli seisottu keittiössä ja valmistettu ruokaa, mutta oli osattu soittaa myöskin klaveeria ja kitaraa ja viulua ja pianoa. Oli istutettu kaalia ja naurista ja hernettä ja papuja puutarhaan, mutta heillä oli ollut toinenkin, joka oli täynnä omenia ja päärynöitä ja kaikenlaisia marjoja. Oli eletty muista erillään, mutta juuri sen vuoksi oli muistiin tarttunut niin paljon satuja ja tarinoita. Oli kuljettu kotikutoisissa vaatteissa, mutta senpä vuoksi oli voitu viettää huoletonta ja muista riippumatonta elämää.

"Ei missään maailmassa osata elää niin hyvin kuin minun nuoruudessani osattiin elää tämmöisessä pienessä herraskartanossa", hän ajatteli. "Oli tarpeeksi työtä ja tarpeeksi vaihtelua ja iloa joka päivä. Kovin tekisi mieleni tulla tänne takaisin. Nähtyäni paikan on raskasta täältä lähteä."

Ja niin hän kääntyi kyyhkysparven puoleen ja sanoi niille, samalla kun sanoi itselleen: "Ettekö menisi takaisin isän luo sanomaan hänelle, että ikävöin kotiin? Olen jo tarpeeksi kauan harhaillut vieraissa paikoissa. Kysykää häneltä, eikö hän voisi järjestää niin, että saisin muuttaa tänne takaisin?"

Tuskin hän oli sen sanonut, kun kyyhkysparvi lehahti lentoon ja lensi pois. Hän koetti seurata sitä silmillään, mutta se katosi samassa. Oli kuin koko tuo valkea lauma olisi haihtunut välkkyvään ilmaan.

Kyyhkyset olivat juuri menneet, kun hän kuuli haikeita hätähuutoja puutarhasta, ja kun hän riensi sinne, sai hän nähdä jotakin hyvin merkillistä. Siinä seisoi hänen edessään pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmenen leveyttä korkeampi, ja tappeli kissapöllön kanssa. Ensiksi hän hämmästyi niin, että tuskin voi liikahtaa. Mutta kun pikkarainen huusi yhä surkeammin, hän riensi hätään ja erotti taistelevat toisistaan. Pöllö lensi puuhun, mutta Peukaloinen jäi seisomaan hiekkakäytävälle, vetäytymättä piiloon tai lähtemättä pakoon. "Suuret kiitokset avustanne!" sanoi hän. "Mutta teitte kovin tyhmästi päästäessänne tuon pöllön menemään. En voi lähteä täältä, kun se istuu tuossa ja vaanii minua."

"En tullut tuota ajatelleeksi, mutta enkö voi viedä sinua sinne, mistä olet kotoisin?" sanoi hän, tuo satujen kertoja, ja oli aika tavalla ihmeissään siitä, että oli näin yht'äkkiä joutunut puheisiin haltijan kanssa.

Mutta oikeastaan ei hän sentään ollut siitä niinkään ihmeissään. Oli niinkuin hän koko ajan olisi odottanut saavansa kokea jotakin ihmeellistä käyskennellessään kuutamossa vanhan kotinsa nurkissa.

"Oikeastaan aioin jäädä tähän taloon koko yöksi", sanoi Peukaloinen. "Jos te vain voisitte näyttää minulle turvallisen nukkumapaikan, palaisin metsään vasta aamun koittaessa." – "Onko minun näytettävä sinulle makuupaikka? Etkö sitten asukaan täällä?" – "Minä kyllä ymmärrän, että te luulette minua haltijaksi", sanoi pikkarainen, "mutta minä olen ihminen, minä, niinkuin tekin, vaikka haltija minut noitui." – "Enpä ole kuullut kummempaa. Etkö tahtoisi kertoa minulle, kuinka sinun on näin hullusti käynyt?"

Poika kertoi mielellään seikkailunsa, ja hänen kuulijansa hämmästyi ja ilostui yhä enemmän. "Olipa toki onni, että tapasin tuon, joka on matkustanut hanhen selässä kautta koko Ruotsin", hän ajatteli. "Juuri sen, mitä hän kertoo, minä panen kirjaani. Nyt ei enää tarvitse siitä huolehtia. Olipa hyvä, että lähdin käymään kotona. Ajatella, että sain apua tähän asiaan heti, kun tulin tähän vanhaan taloon!" ajatteli hän vielä.

Samassa välähti hänen mielessään jotakin, jota tuskin uskalsi ajatella päähän asti. Hänhän oli lähettänyt isälle kyyhkysten mukana sanan, että ikävöi kotiin, ja heti hän oli saanut apua asiassa, jota niin kauan oli miettinyt. Olisiko tämä isän vastaus siihen, mitä hän oli pyytänyt? Mitäpä semmoista kuvittelikaan! Kuolleet ovat kuolleet. Niiltä ei tule kirjeitä eikä muitakaan tietoja.

L
MERENKARIN AARRE

Matkalla merelle

Perjantaina lokakuun 8. p: nä.

Villihanhet olivat aina syysmatkansa alusta alkaen lentäneet suoraan etelää kohti, mutta lähdettyään Fryksdalenista he kääntyivät toiseen suuntaan ja lensivät läntisen Vermlannin ja Dalin yli Bohusläniä kohti. Siitä tuli hauska matka. Hanhenpojat olivat nyt tottuneet lentämään niin, etteivät ne enää valittaneet väsymystä, ja poika alkoi saada takaisin hyvän tuulensa. Hän oli iloinen saatuaan puhella ihmisen kanssa, sillä tämä oli reipastuttanut hänen mieltään sanomalla, että jos poika yhä edelleenkin niinkuin tähänkin saakka tekee hyvää kaikille, joita kohtaa, niin hänen ei voi käydä pahoin. Ei ihminen ollut voinut sanoa, kuinka hän oli saava entisen muotonsa, mutta toivoa ja luottamusta oli Niilo häneltä saanut, ja varmaankin juuri se oli vaikuttanut, että hän nyt oli voinut miettiä, millä tavalla suuri valkoinen oli estettävä palaamasta kotiin.

"Kuulehan, Martti hanhikukko", sanoi hän heidän lentäessään ylhäällä ilmassa, "meille tulee varmaan ikävä kotona talven pitkään, kun olemme olleet tämmöisellä matkalla. Minä tässä istun ja mietin, että meidän pitäisi seurata villihanhia ulkomaille." – "Älähän toki, et voi tarkoittaa mitä sanot", sanoi hanhikukko ja näytti kovin hämmästyvän, sillä kun hän nyt oli näyttänyt kyenneensä seuraamaan villihanhia aina Lappiin saakka, oli hän ihan tyytyväinen päästessään takaisin hanhikarsinaan Holger Niilonpojan navettaan.

Poika istui vähän aikaa ääneti ja katseli Vermlantia, jossa kaikki koivumetsät ja lehdot ja puutarhat olivat verhoutuneet syksyn keltaan ja punaiseen ja jossa pitkät järvet päilyivät kirkkaan sinisinä kellahtavien rantojensa välissä. "Tuskinpa koskaan olen nähnyt maailmaa allamme niin kauniina kuin tänään", sanoi hän "Järvet ovat kuin sinistä silkkiä ja rannat kuin leveitä kultanauhoja. Eikö sinusta tuntuisi ikävältä asettua Västra Vemmenhögiin, kun et enää saisi nähdä maailmasta mitään muuta kuin vanhat tutut tanhuat?" – "Ajattelin vain, että minun tekisi mieleni mennä kotiin isäsi ja äitisi luo näyttämään, kuinka reipas poika sinusta on tullut", sanoi hanhikukko. Hän oli pitkin kesää haaveillut hetkestä, jolloin hän laskeutuisi pihamaalle Holger Niilonpojan tuvan eteen ja siinä ylpeillen näyttelisi Hienohöyhentä ja kuutta poikastaan hanhille ja kanoille ja lehmille ja kissalle ja emännälle ja itselleen Holger Niilonpojallekin. Sentähden hän ei nyt ollenkaan ilostunut pojan ehdotuksesta.

Villihanhet levähtivät monta kertaa sinä päivänä, sillä he tapasivat kaikkialla niin komeita sänkipeltoja, että tuskin hennoivat niitä jättää, ja saapuivat Daliin vasta auringon laskun aikaan. He lensivät maakunnan luoteisen osan yli, ja siellä oli vielä kauniimpaa kuin Vermlannissa. Se oli niin täynnä järviä, että maa oli vain kaitaisina korkeakukkulaisina penkereinä vallien välissä. Siitä ei ollut pelloksi, mutta puut viihtyivät sitä paremmin, ja jyrkät rannat olivat kauneina puistoina. Ilmassa ja vedessä näytti olevan jotakin, joka ei päästänyt valoa pois vielä sittenkään, kun aurinko jo oli vaipunut harjujen taa. Kultaisia juovia karkeloi välkkyvien, tummien vesien pinnalla, ja maan pinnalla värähteli vaaleansinistä välkettä, josta tuli näkyviin kellanvalkeita koivuja, heleänpunaisia haapoja ja punakeltaisia pihlajia.

"Eikö sinustakin, Martti hanhikukko, ole ikävää, kun emme enää koskaan saa nähdä näin kaunista?" kysyi poika. – "Minusta ovat Söderslättin lihavat pellot paljon kauniimmat kuin nämä laihat kivimäet", vastasi hanhikukko. "Mutta tiedäthän sanomattakin, että jos välttämättä haluat jatkaa matkaa, niin en minä voi sinusta erota." – "Olin varma, että saisin sinulta juuri sen vastauksen", sanoi poika, ja hänen äänestään kuuli, että hän oli päässyt suuresta huolesta.

Kun he sitten kulkivat Bohuslänin yllä, näki poika, että vuorten ylängöt muuttuivat yhtenäisemmiksi ja laaksot kaitaisiksi vuoriin haljenneiksi luoliksi, ja niiden pohjalla olevat järvet olivat niin mustat kuin ne olisivat tulleet maan alta. Tämä oli komeata seutua tämäkin, ja kun poika näki sen milloin auringon säteen valaisemana, milloin varjossa, oli siinä hänen mielestään jotakin jylhää ja omituista. Hän ei tiennyt, mistä sai päähänsä, että täällä oli ennen vanhaan ollut voimakkaita ja rohkeita urhoja ja että heillä oli ollut monta vaarallista ja rohkeaa seikkailua näissä salaperäisissä seuduissa. Hänessä heräsi vanha halu päästä kokemaan merkillisiä asioita. "Voi olla, että vielä kerran kaipaan, etten joka toinen päivä saa olla hengenvaarassa", hän ajatteli. "On parasta tyytyä siihen, mikä on."

Hän ei sanonut mitään kaikesta tästä suurelle valkoiselle, sillä hanhet lensivät Bohuslänin yli kaikkein kovinta vauhtiaan, ja hanhikukko huohotti niin, ettei olisi saanut vastatuksikaan. Aurinko oli ihan laskemassa ja katosi välistä kukkuloiden taakse, mutta villihanhet kiisivät eteenpäin semmoista vauhtia, että aurinko aina uudelleen tuli näkyviin.

Viimein he näkivät lännessä kirkkaan juovan, joka isoni ja leveni, kuta kauemmin he lensivät. Se oli meri, joka oli siellä maidon valkeana ja välkkyi ruusunpunaisena ja taivaansinisenä, ja kun he kääntyivät rantakallioiden ohi, näkivät he taaskin auringon, joka kellui taivaan rannalla, suurena ja punaisena ja valmiina sukeltamaan aaltoihin.

Mutta kun poika katseli vapaata, ääretöntä merta ja punaista ilta-aurinkoa, joka loisti niin lempeästi, että hän uskalsi katsoa sitä silmiin, hän tunsi rauhan ja turvallisuuden laskeutuvan sieluunsa. "Älä haudo huoliasi, Niilo Holgerinpoika", sanoi aurinko. "Maailma on ihana elää sekä pienten että suurten. Ja hyvä on sekin, että saa olla vapaa ja huoleton ja liikkua aukeassa avaruudessa, minne ikinä tahtoo."