Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 41

Villihanhien lahja

Villihanhet olivat asettuneet yöksi pienelle karille Fjällbakan edustalle. Mutta kun alkoi lähetä puoliyö ja kuu paistoi keskitaivaalta, pudisti vanha Akka unen silmistään ja herätti toisen toisensa perästä, Yhden ja Kahden, Kolmen ja Neljän, Viiden ja Kuuden. Kaikkein viimeksi hän nykäisi nokallaan Peukaloista, niin että tämä heräsi. "Mitä nyt, Akka muori?" sanoi poika ja hyppäsi pystyyn pelästyksissään. – "Ei mitään vaarallista", vastasi johtajahanhi, "on vain niin, että me parven seitsemän vanhinta aiomme tänä yönä tehdä retken vähän ulommaksi merelle; me kysyisimme, tahtoisitko sinä lähteä mukaan."

Poika ymmärsi kyllä, ettei Akka olisi tehnyt tällaista ehdotusta, ellei olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä, ja hän istuutui heti hänen selkäänsä. Kulku suunnattiin suoraan länttä kohti. Villihanhet lensivät ensin rannikon läheisyydessä olevien saarien yli, sitten leveän saarettoman ulapan yli; he saapuivat viimein Väderön saarien suureen ryhmään, joka oli uloimpana meressä. Kaikki saaret olivat keltaisia ja matalia, ja kuutamossa näkyi, että ne lännen puolella olivat aaltojen kiilloittamia. Muutamat niistä olivat aika suuria, ja niistä häämötti pojan silmään pari asumusta. Akka etsi yhden pienimmistä kareista ja laskeutui sille. Se oli vain yksi ainoa pyöreä harmaakivi, jonka keskessä oli leveä halkeama, mihin meri oli heittänyt hienoa, valkoista merihiekkaa ja muutamia näkinkuoria.

Kun poika astui alas hanhen selästä, hän huomasi vieressään jotakin, joka näytti korkealta, terävältä kiveltä. Mutta melkein samassa hän huomasi erehtyneensä ja että se oli vain suuri petolintu, joka oli yöpynyt karille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ihmetellä sitä, että villihanhet näin varomattomasti olivat asettuneet vaarallisen vihollisen viereen, kun lintu loikkasi heidän luokseen ja poika tunsi sen Gorgoksi, kotkaksi.

Näkyi, että Akka ja Gorgo olivat sopineet kohtaamisestaan täällä ulkona. Ei kumpikaan hämmästynyt toisensa läsnäoloa. "Hyvin tehty, Gorgo", kiitteli Akka. "En uskonut sinun tulevan ennen meitä kohtauspaikalle. Oletko odottanut jo kauan?" – "Tulin tänä iltana", vastasi Gorgo. "Mutta minä pelkään, etten saa kiitosta mistään muusta kuin siitä, että olen tullut hyvään aikaan; kävi hullusti sen asian, jonka sain teiltä toimittaakseni." – "Olen varma siitä, Gorgo, että olet tehnyt enemmänkin kuin olet ollut tekevinäsi", sanoi Akka. "Mutta ennen kuin kerrot, mitä sinulle on matkallasi tapahtunut, täytyy minun pyytää, että sinä, Peukaloinen, autat minua ottamaan selkoa jostakin, jonka pitäisi olla kätkettynä tälle karille."

Poika oli seisonut ja tarkastellut muutamia koreita näkinkuoria, mutta kun Akka mainitsi hänen nimensä, hän nosti silmänsä maasta. "Sinä kai olet ihmetellyt, Peukaloinen, miksi me olemme poikenneet oikeasta suunnastamme ja tulleet tänne Länsimerelle", sanoi Akka. – "Olihan se minusta hiukan omituista", vastasi poika, "mutta kyllähän minä tiedän, ettette tee syyttä suotta, mitä teette." – "Sinä uskot minusta aina hyvää", sanoi Akka, "mutta pelkäänpä, että tulet tällä kertaa pettymään, sillä on hyvin luultavaa, että olemme tehneet turhan retken."

"Tapahtui monta vuotta sitten", jatkoi Akka, "että minä ja pari muuta niistä, jotka nyt ovat parvemme vanhimpia, myrskyn heitteleminä eräällä kevätmatkallamme kantauduimme näille kareille. Kun näimme, että edessämme oli vain rannatonta merta, pelkäsimme joutuvamme niin kauas, ettemme koskaan enää osuisi maihin, ja silloin me laskeuduimme laineille. Myrsky pakotti meitä viipymään näillä karuilla kallioilla monta päivää. Me kärsimme kovin nälkää, ja kerran me menimme tuohon halkeamaan etsimään ruokaa. Emme löytäneet ainoatakaan heinän kortta, mutta näimme hiekassa muutamia lujasti kiinni sidottuja pusseja. Toivoimme, että pusseissa olisi ollut viljaa, ja me revimme ja raastoimme niitä niin kauan, että saimme vaatteen rikki, mutta sieltäpä ei tullutkaan jyviä, vaan kirkkaita kultarahoja. Semmoisilla me villihanhet emme mitään tehneet, ja me jätimme ne siihen. Emme ole sen koommin ajatelleet koko löytöä, mutta tänä syksynä tapahtui jotakin, joka aiheuttaa sen, että tarvitsemme kultaa. On kyllä hyvin vähän luultavaa, että aarre on enää tallessa, mutta olemme kuitenkin tulleet tänne pyytääksemme sinua ottamaan selkoa asiasta."

Poika hyppäsi halkeamaan, otti näkin kuoren kumpaankin käteensä ja alkoi heittää hiekkaa syrjään. Mitään pusseja hän ei löytänyt, mutta kun hän oli kaivanut aika syvän kuopan, hän kuuli metallin kilahtavan ja huomasi tavanneensa kultarahan. Hän kopeloi käsillään maata, tunsi, että hiekassa oli useita pyöreitä kultapalasia, ja riensi Akan luo. "Pussit ovat mädäntyneet ja hajonneet", hän sanoi, "niin että rahat ovat hajallaan hiekassa, mutta minä luulen, että kulta on tallella." – "Hyvä on", sanoi Akka. "Täytä nyt reikä ja aseta hiekka paikoilleen, niin ettei kukaan näe, että sitä on liikuteltu!"

Poika teki käskyn mukaan, mutta kun hän tuli takaisin kalliolle, hän hämmästyi nähdessään, että Akka oli asettunut kuuden villihanhensa etunenään ja että he kaikki astuivat häntä kohti hyvin juhlallisen näköisinä. Pysähtyessään hänen eteensä he notkistivat kaulojaan moneen kertaan ja näyttivät niin totisilta, että hänen täytyi ottaa reuhka päästään ja kumartaa hänenkin.

"Se on nyt niin", sanoi Akka, "että me vanhat tässä olemme sanoneet toisillemme, että jos sinä, Peukaloinen, olisit ollut ihmisten palveluksessa ja tehnyt heille yhtä suuria palveluksia kuin meille, niin ne eivät varmaankaan päästäisi sinua menemään maksamatta sinulle hyvää palkkaa." – "Enhän minä ole auttanut teitä, vaan tehän olette pitäneet huolta minusta", sanoi poika. – "Me ajattelimme myöskin", jatkoi Akka, "että kun ihminen on seurannut meitä näin pitkän matkan, ei hänen pitäisi erota meistä yhtä köyhänä kuin oli meihin yhtyessään." – "Minä tiedän, että se, mitä olen saanut teiltä oppia, on enemmän arvoista kuin tavarat ja kulta", sanoi poika.

"Kun nämä kultarahat ovat tallella tuolla halkeamassa vielä näin monen vuoden kuluttua, niin on kai varmaa, ettei niillä ole omistajaa", sanoi johtajahanhi, "ja minun mielestäni sinä voit ottaa ne haltuusi." – "Ettekös te itse, Akka muori, sanonut tarvitsevanne aarretta?" kysyi poika. – "Tarvitsimme, voidaksemme maksaa sinulle semmoisen palkan, että isäsi ja äitisi uskovat sinun palvelleen hanhipaimenena hyvällä herrasväellä."

Poika käänsihe hiukan pois, loi silmäyksen merelle päin ja katsoi sitten Akkaa suoraan kirkkaisiin silmiin. "On minusta vähän omituista, Akka muori, että te erotatte minut palveluksestanne ja maksatte minulle palkan, ennen kuin olen edes sanoutunut irti", sanoi hän. – "Niin kauan kuin me villihanhet viivymme Ruotsissa, uskon minä sinun tahtovan jäädä seuraamme", sanoi Akka. "Mutta minä tahdoin näyttää sinulle, missä aarre on, kun saatoimme tulla sen luo tekemättä aivan pitkää mutkaa." – "Mutta onhan kuitenkin niin, että tahdotte erottaa minut seurastanne, ennen kuin minua itseäni haluttaa", sanoi Peukaloinen. "Mutta kun meillä on ollut yhdessä niin hyvä olla, ei minun mielestäni olisi liikaa, jos saisin teidän kanssanne matkustaa ulkomaillekin."

Kun poika sanoi tämän, ojensivat Akka ja muut villihanhet pitkät kaulansa suoraan ylös ja seisoivat sillä lailla hetken aikaa ja imivät ilmaa puolillaan auki oleviin nokkiinsa. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi", sanoi Akka, toinnuttuaan hämmästyksestään. "Mutta ennen kuin päätämme mitään siitä, on parasta, että saamme kuulla, mitä Gorgolla on kerrottavana. Ennen kuin lähdimme Lapista, sovimme Gorgo ja minä siitä, että hän matkustaa sinun kotiisi Skooneen ja koettaa hankkia sinulle parempia ehtoja."

"Niin on", sanoi Gorgo. "Mutta niinkuin jo sanoin sinulle, oli minulla huono onni. Sain kyllä pian selville Holger Niilonpojan torpan, ja kun olin pari tuntia liidellyt edestakaisin talon päällä, näin haltijan hiiviskelevän huoneiden välissä. Heittäysin heti hänen niskaansa ja vein hänet vähän matkan päähän pellolle, jotta saisimme jutella rauhassa. Sanoin, että Akka Kebnekaiselainen oli lähettänyt minut kysymään, eikö hän voisi antaa parempia ehtoja Niilo Holgerinpojalle. 'Minä kyllä kernaasti antaisin', vastasi hän, 'sillä olen kuullut, että hän on käyttäytynyt hyvin matkalla, mutta se ei ole minun vallassani.' Silloin minä suutuin ja sanoin, että minä nokin silmät hänen päästään, jos hän ei suostu. 'Saat tehdä niinkuin tahdot', sanoi hän. 'Mutta Niilo Holgerinpojan asia ei siitä muutu. Mutta sinä saat sanoa hänelle terveisiä, että hän tekisi oikein, jos palaisi kotiin hanhinensa, sillä täällä torpassa ovat asiat huonosti. Holger Niilonpoika on saanut maksaa takuita veljensä tähden, johon hän niin suuresti luotti. Hevosenkin hän osti velaksi, mutta hevonen alkoi ontua ensimmäisenä päivänä, kun hän sillä lähti ajamaan, ja sen jälkeen hänellä ei ole ollut siitä mitään hyötyä. Niin, sano Niilo Holgerinpojalle, että hänen vanhempiensa on jo ollut myytävä lehmä ja että heidän täytyy lähteä torpastaan, elleivät saa mistään apua.'" Kuullessaan tämän poika rypisti kulmiaan ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. "On julmaa, että haltija on pannut minulle semmoisen ehdon, etten voi palata kotiin auttamaan vanhempiani. Mutta älköön luulkokaan saavansa tehdyksi minusta ystävän pettäjää. Isä ja äiti ovat kunnon ihmisiä, ja minä tiedän, että he kernaammin ovat minun apuani vailla kuin että minä tulisin heidän luokseen omatunto soimaavana."

LI
MEREN HOPEA

Lauantaina lokakuun 8. p: nä.

Meri on, niinkuin kaikki tiedämme, raju ja tunkeileva. Sitä osaa Ruotsista, jota sen hyökkäykset eniten uhkaavat, on sentähden ollut jo kauan suojaamassa kivimuuri, jota nimitetään Bohusläniksi.

Muuri on niin leveä, että se peittää koko maan Dalslannin ja meren välillä, mutta niinkuin muutkin rantapadot ja aallonmurtajat on sekin matalanpuoleinen. Se on rakennettu melkoisen suurista möhkäleistä, ja paikoitellen siinä on kokonaisia pitkiä harjuja. Ei kai käynytkään laatuun käyttää rakennusaineena pikkukiviä, kun oli tehtävä merta vastaan varustus, jonka tuli ulottua Idefjordista Götan jokeen.

Eihän tuommoisia suuria rakennuksia tehdä enää nykyaikana, ja jotenkin varmaa on, että muuri on äärettömän vanha. Ja onpa sitä aika rusikoinutkin melko tavalla. Nuo suuret möhkäleet eivät enää ole niin lähekkäin kuin lienevät olleet alun pitäen. Niiden väliin on syntynyt repeämiä, niin leveitä ja syviä, että niiden pohjaan mahtuu sekä peltoja että taloja. Mutta kivimöhkäleet eivät kuitenkaan ole sen kauempana toisistaan kuin että näkee hyvin, että ne kerran ovat olleet samaa muuria.

Maan puolella on suuri muuri parhaiten säilynyt. Siellä se kulkee pitkät matkat yhtäjaksoisena ja ehyenä. Keskustassa on pitkiä ja syviä järvipohjaisia halkeamia ja lähellä rannikkoa se on niin särkynyttä, että kukin möhkäle on eri kukkulanaan.

Kun katselee sitä rannikolta päin, niin ymmärtää vasta oikein, ettei tuo suuri muuri ole siinä vain huvin vuoksi. Vaikka se alun pitäen näkyy olleenkin luja, on meri kuitenkin murtautunut sen läpi kuudessa seitsemässä paikassa ja tunkeunut sisään useita peninkulmia pitkinä vuonoina. Onpa sen äärimmäisin osa vedenkin alla, niin että ainoastaan möhkäleiden ylin osa on näkyvissä. Sillä tavoin on syntynyt joukko suuria ja pieniä saaria, jotka muodostavat saariston, ja se saa ottaa vastaan myrskyn ja meren pahimmat hyökkäykset.

Nythän voisi luulla, että maakunta, joka on ainoastaan suuri kivimuuri, olisi ihan hedelmätön, niin ettei siinä kukaan voi elää. Mutta eipä niinkään, sillä vaikka Bohuslänin kukkuloilla ja ylängöillä onkin karua ja kylmää, niin on sen sijaan kaikkiin halkeamiin keräytynyt paljon hyvää ja hedelmällistä ruokamultaa, jota saattaa mainiosti viljellä, vaikk'eivät sarat olekaan erittäin isot. Eivätkä talvet meren rannalla tavallisesti ole niin kylmät kuin sisämaassa, ja paikoissa, jotka ovat tuulen suojassa, viihtyy vilunarkojakin puita ja muita kasveja, jotka muuten vaivoin viihtyvät niinkään etelässä kuin Skoonessa.

Ei ole myöskään unohdettava, että Bohuslän on sen suuren yhteisalueen laidassa, joka on kaikkien maan kansojen yhteistä omaisuutta. Bohuslänin asukkaat voivat matkustella teitä, joita heidän ei tarvitse laittaa eikä korjata. He voivat ottaa kiinni karjaa, jota heidän ei tarvitse paimentaa ja hoitaa, ja heidän ajopelejään kuljettavat juhdat, jotka eivät tarvitse ruokaa eivätkä talleja. Sentähden he eivät ole niin riippuvaisia maanviljelyksestä eikä karjanhoidosta kuin muut. He eivät häikäile asettumasta myrskyn myllertämille kareille, joissa ei kasva yhtä ainoata vihreätä kortta, eikä rantavuorten juurella oleville kaitaisille maakaistaleille, joissa tuskin on tilaa perunamaalle, sillä he tietävät, että suuri, rikas meri antaa kaiken, mitä he tarvitsevat.

Mutta jos onkin niin, että meri on rikas, niin on yhtä varmaa, että sen kanssa on tukalaa olla tekemisissä. Sen, joka tahtoo saada jotakin merestä, täytyy tuntea kaikki sen vuonot ja piilot, kaikki sen karit ja virrat, hänen täytyy ottaa selko jokaisesta meren pohjan kivestäkin. Hänen täytyy osata ohjata purttaan myrskyssä ja sumussa ja tietää tiensä pilkkoisimmassa pimeässä. Hänen täytyy osata selittää ilman merkkejä, jotka ennustavat myrskysäätä, ja hänen täytyy kestää kylmää ja kosteaa. Hänen täytyy tietää kalojen kulkupaikat ja meriravun kätköt, ja hänellä täytyy olla voimia liikutella raskaita verkkoja ja heittää rihmansa lainehtivaan mereen. Ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla rinnassa rohkea sydän, niin ettei arkaile joka päivä uskaltamasta henkeään alinomaisessa taistelussa meren kanssa.

Sinä aamuna kun villihanhet lensivät Bohuslänin rannikkoa, oli saaristossa kaikki hiljaista. He näkivät useita pieniä kalastajakyliä, mutta kaitaisilla kujilla ei ollut mitään liikettä, eikä ketään liikkunut pienten, koreiksi maalattujen talojen ovissa. Ruskeat verkot riippuivat rauhallisesti kuivauspaikoillaan, raskaat, vihreäl tai siniset kalaveneet keinuivat rannassa kokoon käärityin purjein. Ei näkynyt naisia pitkien penkkien ääressä, missä heidän oli tapana siivota turskia ja kampeloita.

Villihanhet kulkivat myöskin useiden luotsiasemien ohi. Luotsimajan seinä oli maalattu mustaksi ja valkoiseksi, merkkimasto oli vieressä, ja luotsikutteri oli kiinnitetty siltaan. Kaikki oli rauhallista, ei näkynyt ainoaakaan höyrylaivaa, joka olisi tarvinnut apua ahtaassa väylässä.

Pienet rantakaupungit, joiden yli villihanhet kulkivat, olivat sulkeneet suuret kylpylaitoksensa, vetäneet alas lippunsa ja naulanneet luukkuja hienojen kesähuviloittensa ikkunoihin. Ei näkynyt liikkeellä muita kuin joitakin vanhoja merikapteeneja, jotka käyskentelivät edestakaisin laitureilla ja tuijottivat odotellen merelle.

Mannermaan vuonojen pohjassa ja saarien itäpuolella näkivät villihanhet muutamia talonpoikaistaloja, ja siellä oli aina kalastajavene laiturissaan kiinni. Talonpoika ja hänen renkinsä nostivat perunoita tai koettelivat, olivatko korkeilla telineillä riippuvat pavut ehtineet kuivaa.

Suurissa kivilouhimoissa ja veneveistämöissä oli runsaasti työmiehiä. Ne heiluttivat vasaroitaan ja kirveitään kylläkin reippaasti, mutta katsahtivat tuon tuosta merelle päin ikään kuin olisivat odottaneet jotakin keskeytystä.

Ja saariston linnut olivat näennäisesti yhtä rauhallisia kuin ihmiset. Jyrkän vuoriseinän päällä oli istunut ja nukkunut parvi merimetsoja, ne lähtivät toinen toisensa perästä lentoon kaitaisilta kalliohyllyiltään ja lensivät verkalleen kalastuspaikoilleen. Lokit olivat tulleet pois mereltä ja käyskentelivät maissa kuin mitkäkin varikset.

Mutta yht'äkkiä muuttui kaikki. Lokkilauma lähti kiireesti lentoon eräältä pellolta ja puhaltautui etelään päin semmoista vauhtia, että villihanhet tuskin ehtivät kysyä, minne heillä oli matka; vielä vähemmän oli lokeilla aikaa vastata. Merimetsot kohosivat vedestä ja seurasivat lokkeja raskaasti lentäen. Delfiinejä liukui meren pinnalla kuin pitkiä, mustia sukkulaisia, ja eräältä litteältä karilta hivuttelihe veteen joukko hylkeitä lähtien etelää kohti.

"Mitä on tekeillä? Mitä on tekeillä?" kysyivät villihanhet ja saivat viimeinkin vastauksen eräältä allilta. "Sillit ovat saapuneet Marstrandiin. Sillit ovat saapuneet Marstrandiin."

Mutta eivät ainoastaan linnut ja merieläimet olleet liikkeellä. Ihmisetkin lienevät jollakin tavoin saaneet sanan siitä, että ensimmäiset suuret silliparvet olivat saapuneet saaristoon. Kalastajakylien liukkailla kivillä juoksenteli kansaa sikin sokin. Kalaveneet pantiin kuntoon. Pitkät sillinuotat kannettiin varovasti veneisiin. Naiset sovittivat niihin ruokatavaroita ja öljyvaatteita. Miehet tulivat huoneista pihalle niin kiireesti, että vasta ulkona vetivät takin päälleen.

Pian olivat salmet täynnä ruskeita ja harmaita purjeita ja veneestä veneeseen sateli iloisia huudahduksia ja kysymyksiä. Nuoria tyttöjä seisoi kalliolla tupien takana heiluttamassa lähteneille hyvästiksi huivejaan. Luotsit seisoivat tähystämässä ja olivat niin varmoja siitä, että heitä kohta kutsutaan lähtemään, että jo olivat vetäneet merisaappaat jalkaansa ja laittaneet purtensa kuntoon. Vuonoista tuli pieniä höyrylaivoja kuljettaen tyhjiä tynnöreitä ja laatikoita. Talonpojat olivat heittäneet perunakuokkansa menemään ja laivanrakentajat olivat rientäneet tiehensä veistämöiltään. Vanhat ahavoituneet merikapteenit eivät olleet voineet jäädä kotiin, vaan olivat lähteneet höyrylaivoissa etelään saadakseen olla edes näkemässä sillinpyyntiä.

Ei kestänyt kauan, kun villihanhet jo olivat Marstrandissa. Silliparvet tulivat lännestä päin ja kulkivat Hamneskärin majakan ohi maata kohti. Marstrandin ja Pater-Noster-karien välisellä vuonolla liikkuivat kalastajaveneet kolmisin. Kalastajat tiesivät, että missä vesi tummeni ja pieniä, lyhyitä laineita alkoi väreillä, siinä sillit liikkuivat, ja siihen he varovasti laskivat pitkät nuottansa, soutivat ne ympyrälle, lappoivat sisään ala-ainan niin että sillit olivat kuin äärettömän suuressa haavissa, vetivät ja lappoivat uudelleen, kunnes kehä pieneni ja välkkyvät kalat tulivat näkyviin nuotan pohjasta.

Toiset venekunnat olivat ehtineet niin pitkälle, että niillä oli veneet laitoja myöten kalaa täynnä. Kalastajat seisoivat polviaan myöten kaloissa ja kiiltelivät sillin suomuksissa sadelakista öljytakin liepeisiin.

Sitten oli vastatulleita nuottueita, jotka purjehtivat edestakaisin ja etsivät sillejä, ja toisia, jotka suurella vaivalla olivat saaneet nuotan lasketuksi, mutta joiden täytyi nostaa se tyhjänä. Kun veneet olivat täynnä, menivät toiset kalastajat suurten vuonolla olevien höyrylaivain luo ja möivät saaliinsa, toiset lähtivät Marstrandiin ja purkivat kuormansa laivasillalle. Siellä olivat sillinsiivoojat jo aloittaneet työnsä pitkien pöytien ääressä, sillit pantiin tynnöreihin ja laatikkoihin, ja koko katu oli sillinsuomusten peitossa.

Oli siinä elämää ja liikettä. Ihmiset olivat kuin huumauksissaan tästä meren hopeasta, jota he ammensivat aalloista, ja villihanhet lensivät monta kertaa Marstrandin ympäri, jotta poika oikein saisi kaikkea katsella.

Pian hän kuitenkin pyysi, että lähdettäisiin pois. Hän ei sanonut, miksi hän tahtoi pois, mutta sitä ei kai ollut vaikea arvata. Kalastajien joukossa oli paljon kaunista ja komeaa väkeä. Siellä oli rotevia rohkeasilmäisiä miehiä ja ne olivat pelottoman ja uljaan näköisiä, jommoisia kaikki pojat tahtoisivat olla suuriksi tultuaan. Sentähden heitä ei ollut kovinkaan hauska katsella sen, jolla ei itsellään ollut koskaan toivoa kasvaa silliä pitemmäksi.

LII
SUURI HERRASKARTANO

Vanha herra ja nuori herra

Muutamia vuosia sitten oli eräässä Länsi-Göötanmaan pitäjässä tavattoman kiltti, pieni kansakoulunopettajatar. Hän oli taitava opettaja ja osasi pitää erinomaista järjestystä, ja lapset rakastivat häntä niin, etteivät he koskaan tahtoneet tulla kouluun osaamatta läksyjään. Hänellä oli vain yksi vika, vaikk'ei ehkä ole oikein sanoa sitä viaksi, se oli oikeastaan vain pieni omituisuus: kun hän sattui joutumaan aikaihmisten seuraan, hän muuttui niin ujoksi ja saamattomaksi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Se johtui ehkä siitä, että hän aina oli asunut ja elänyt hiukan yksin ja että hän tuskin koskaan oli seurustellut muiden kuin lasten kanssa. Mutta eihän ollut juuri tarpeellistakaan osata puhella vanhojen kanssa. Riittihän sekin, että vain osasi sanoa, mitä oli sydämellä silloin, kun lapset olivat ympärillä.

Kun opettajatar oli ollut virassaan muutamia vuosia, ehdotti kouluneuvosto, että hän suorittaisi oppijakson Näsin käsityöseminaarissa, jotta hän tästä lähin voisi opettaa lapsia tekemään työtä ei ainoastaan päällä, vaan myöskin käsillä. Ei kukaan voi uskoa, kuinka hän pelästyi saatuaan tämän kehoituksen. Näs oli melko lähellä hänen kouluaan. Hän oli kulkenut monta kertaa tämän kauniin ja komean laitoksen ohi, ja hän oli kuullut kehuttavan veistokursseja, joita pidettiin tuossa suuressa, vanhassa herraskartanossa. Mies- ja naisopettajia koko maasta kokoontui sinne oppiakseen käyttämään käsiään, niin, tulipa sinne ulkomaalaisiakin. Mutta ainoastaan aikaihmisiä, ei ainoatakaan lasta. Hän tiesi jo edeltäpän, kuinka kauhean ujona hän siellä esiintyisi. Hänestä tuntui, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä kestää.

Mutta hän ei myöskään uskaltanut antaa kieltävää vastausta kouluneuvostolle; hän lähetti anomuksensa menemään. Hänet otettiin oppilaaksi, ja eräänä kauniina kesäkuun iltana hän pani vaatteensa pieneen matkalaukkuun ja lähti astelemaan Näsiin, jossa kesäkurssien oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Monta kertaa hän pysähtyi matkalla, ja kaukana hän toivoi täältä olevansa, mutta perille hän kuitenkin lopulta tuli.

Näsissä oli hyörinää ja pyörinää, kun eri tahoilta tuleville kurssilaisille oli toimitettava asuntoja suureen kartanoon kuuluvista huviloista ja torpista. Kaikki olivat hiukan pyörällä päästään uusissa oloissa, mutta pikku opettajatar käyttäytyi mielestään kömpelömmin ja hullummin kuin kukaan muu. Hän oli pelästynyt niin, ettei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle olikin tapahtunut hirmuisia asioita. Hän oli saanut huoneen kauniista huvilasta, hänen oli asuttava muutamien nuorien tyttöjen seurassa, joita hän ei ollenkaan tuntenut, ja hänen täytyi syödä illallista seitsemänkymmenen vieraan kanssa. Toisella puolella häntä istui pieni keltaihoinen herra, joka kuului olevan Japanista, ja toisella jokmokilainen kansakoulunopettaja. Pitkien pöytien ääressä oli iloista puhelua kestänyt katkeamatta heti alusta alkaen. Kaikki olivat puhelleet ja tehneet tuttavuuksia. Hän yksin ei ollut osannut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna alkoi työ. Niinkuin tavallisessakin koulussa oli täälläkin päivä alettu aamurukouksella ja laululla; sitten seminaarin johtaja oli puhunut hiukan käsitöistä ja antanut lyhyitä ohjeita, ja sitten oli pieni opettajatar, oikein tietämättä, miten se oli tapahtunut, huomannut joutuneensa höyläpenkin ääreen, toisessa kädessä puupalanen ja toisessa puukko, ja muuan vanha veistonopettaja koetti neuvoa häntä vuolemaan kukkakeppiä.

Semmoista työtä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt; eikä hän päässyt alkuunkaan. Hän oli niin sekaisin, ettei käsittänyt mitään. Kun opettaja oli mennyt, pani hän puukon ja puupalan höyläpenkille ja jäi seisomaan ja tuijottamaan eteensä.

Ympäri huonetta oli höyläpenkkejä, ja kaikkien niiden ääressä hän näki ihmisiä, jotka reippaasti kävivät työhönsä käsiksi. Joku toinenkin tuli tarjoamaan hänelle apuaan. Mutta hän ei kyennyt vastaanottamaan ainoatakaan neuvoa. Hän seisoi ja ajatteli, että nyt ne kaikki katsovat ja huomaavat, kuinka hullusti hän tekee, ja tästä hän tuli niin onnettomaksi, että oli ihan kuin kivettynyt.

Tuli aamiainen, ja sen jälkeen alkoi työ uudelleen. Johtaja piti esitelmän, sitten voimisteltiin ja sitten ruvettiin taas veistämään. Sen jälkeen seurasi päivällisloma, joka päättyi kahvinjuontiin suuressa, iloisessa kokoushuoneessa, ja iltapäivällä oli veistoa ja lauluharjoituksia ja lopuksi karkeloa ulkona. Opettajatar oli koko päivän liikkeessä, kulki muiden mukana, mutta tunsi kaiken aikaa olevansa yhtä onneton.

Kun hän sittemmin ajatteli ensimmäisiä Näsissä viettämiään päiviä, oli hänestä niinkuin hän olisi kulkenut sumussa. Kaikki oli ollut pimeää ja sekavaa, eikä hän ollut nähnyt eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Sitä oli kestänyt kaksi päivää, mutta toisen päivän iltana oli hänen ympärillään yht'äkkiä ruvennut valkenemaan.

Aamiaista syötäessä oli muuan vanha kansakoulunopettaja, joka oli ollut Näsissä useita kertoja tätä ennen, kertonut eräille ensikertalaisille, kuinka tämä käsityöseminaari oli syntynyt, ja kun opettajatar oli sattunut istumaan ihan lähellä, oli hän tullut kuunnelleeksi hänen puhettaan.

Hän oli kertonut, että Näs oli hyvin vanha kartano, mutta se oli ollut jokseenkin samanlainen kuin mikä muu suuri ja kaunis herraskartano tahansa, ennen kuin se vanha herra, joka sen nyt omisti, oli sinne muuttanut. Hän oli rikas ja ensimmäisinä vuosinaan hän oli omistanut suurimman osan aikaansa linnan ja puiston kaunistamiseen ja alustalaistensa asumusten korjailemiseen.

Mutta sitten hänen vaimonsa oli kuollut, ja kun hän oli lapseton, oli hänen aikansa suuressa talossa alkanut käydä hänelle pitkäksi. Hän kehoitti silloin nuorta sisarenpoikaansa, joka oli hänelle hyvin rakas, muuttamaan Näsiin.

Alussa oli ollut aikomuksena, että nuori herra ryhtyisi enonsa apuna hoitamaan kartanoa, mutta kun hän sitä varten kävi alustalaistensa luona ja näki, millaista elämä oli köyhien matalissa majoissa, olivat kummalliset ajatukset täyttäneet hänen mielensä. Hän oli huomannut, että useimmissa perheissä eivät miehet eivätkä lapset, eivätpä edes naisetkaan tehneet minkäänlaisia käsitöitä pitkinä talvi-iltoina. Ennen vanhaan oli ihmisten täytynyt ahkerasti käyttää käsiään valmistaakseen vaatteita ja taloustarpeita, mutta nyt niitä sai ostaa, ja sentähden he olivat vieraantuneet semmoisesta työstä. Ja nyt luuli nuori herra ymmärtävänsä, että siitä tuvasta, jossa ei tehty käsityötä, oli viihtymys ja hyvinvointi väistynyt.

Joskus hän sattui tulemaan tupaan, jossa isä nikkaroi tuoleja ja pöytiä ja äiti kutoi kangasta. Oli helppo huomata, että nämä ihmiset eivät olleet ainoastaan varakkaampia, vaan myöskin onnellisempia kuin muualla.

Hän oli puhellut tästä enonsa kanssa, ja vanha herra oli älynnyt, että olisi suuri onni, jos ihmiset voisivat antautua käsitöihin joutohetkinään. Mutta heidän siihen tullakseen oli varmaan välttämätöntä, että he oppisivat käyttämään käsiään pienuudesta pitäen. Herrat arvelivat voivansa parhaiten edistää asiaa siten, että perustavat käsityökoulun lapsia varten. Näitä oli opetettava valmistamaan koruttomia puukapineita, koska kuka tahansa voi tehdä semmoista työtä. Joka kerran on totuttanut kätensä puukkoa hyvin käyttämään, hän oppii helposti pitelemään sepän moukaria ja suutarin vasaraa. Mutta se, joka ei nuorena ollessaan ole saanut kättään tottumaan työhön, hän ei ehkä koskaan pääse perille siitä, että hänen kätensä on työkalu, jolla ei ole vertaistaan. He olivat siis alkaneet Näsissä opettaa lapsille käsitöitä ja huomanneet pian sen olevan niin hyödyllistä ja hyvää pienokaisille, että he toivoivat Ruotsin kaikkien lasten saavan samanlaista kasvatusta.

Mutta kuinka se voisi toteutua? Ruotsissa kasvoi vuosittain satoja tuhansia lapsia. Eihän niitä kaikkia voinut koota Näsiin käsityöopetusta saamaan. Sehän oli kerrassaan mahdotonta.

Silloin nuori herra oli saanut uuden aatteen. Ajatella, jos he, sen sijaan että opettavat lapsia, perustaisivat käsityöseminaarin näiden opettajia varten. Ajatella, jos opettajat, miehet ja naiset, koko maasta tulisivat Näsiin oppimaan veistotöitä ja sitten antaisivat veistonopetusta kaikille oppilailleen. Sillä tavalla ehkä jokainen Ruotsin lapsi oppisi käyttämään kättään yhtä hyvin kuin päätäänkin.

Kun tämä ajatus oli heihin juurtunut, eivät he siitä luopuneet, vaan koettivat sitä toteuttaa.

Molemmat herrat auttoivat uskollisesti toisiaan. Vanha herra rakensi veistosaleja, kokoushuoneita, voimistelusaleja ja piti huolta siitä, että kouluun tulijat saivat ruokaa ja asuntoja. Nuoresta herrasta tuli seminaarin johtaja. Hän järjesti opetuksen, valvoi työtä ja piti luennoita. Eikä sillä hyvä. Hän oleskeli aina kurssilaisten seurassa ja otti selkoa kunkin oloista; ja hänestä tuli heidän lämpimin ja uskollisin ystävänsä.

Oppilaita tuli tulvimalla alusta alkaen. Joka vuosi pidettiin neljät kurssit ja niihin kaikkiin ilmoittautui oppilaita enemmän kuin voitiin ottaa vastaan. Koulu oli pian tullut tunnetuksi ulkomaillakin ja kaikista maailman ääristä tuli opettajia ja opettajattaria Näsiin oppimaan käden kouluttamista. Ei ollut mitään Ruotsin paikkakuntaa, joka muualla maailmassa olisi ollut niin tunnettu kuin Näs, eikä kenelläkään ruotsalaisella kautta koko maapallon niin monta ystävää kuin Näsin veistokouluseminaarin johtajalla.

Pieni ujo opettajatar istui ja kuunteli tätä kaikkea, ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä enemmän valkeni hänen ympärillään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mistä syystä Näsissä oli olemassa veistokoulu, ei ollut ajatellut, että sen perustajat olivat tahtoneet hyödyttää kansaansa, hän ei ollut aavistanutkaan, että he tekivät sen ilman palkkaa, että he uhrasivat kaikki minkä voivat auttaakseen ihmisiä onnellisemmiksi ja paremmiksi.

Kun hän nyt ajatteli sitä suurta hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta, joka heitä tähän elähdytti, niin heltyi hän siitä niin, että hänen olisi tehnyt mielensä itkeä. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut eikä nähnyt.

Seuraavana päivänä hän ryhtyi työhönsä aivan toisella mielellä. Kun kaikki tuo annettiin hyvästä tahdosta, niin täytyihän siitä ottaa vaarin paremmin kuin tähän saakka. Hän unohti ajatella itseään ja omaa arkuuttaan ja ajatteli vain veistotyötä ja sen avulla saavutettavaa suurta tarkoitusta. Ja siitä alkaen hän teki tehtävänsä hyvin, sillä hän kykeni kaikkeen, kunhan ujous ei vain häntä herpaissut.

Nyt kun hänen silmänsä olivat avautuneet, hän näki kaikkialla ilmauksia tuosta suuresta, ihmeellisestä hyväntahtoisuudesta. Nyt hän huomasi, kuinka suurella rakkaudella kaikki oli järjestetty seminaarissa kävijäin hyväksi. Kurssilaiset saivat paljon muutakin kuin käsityön opetusta. Johtaja luennoi heille kasvatuksesta, he voimistelivat, lauloivat, ja melkein joka ilta oli illanviettoja, joissa soitettiin ja luettiin, ja sitä paitsi heitä varten oli kirjoja, veneitä, uimahuoneita ja piano. Tarkoitus oli, että heidän olisi hyvä olla ja että he viihtyisivät ja olisivat onnellisia.