Kitabı oku: «Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan», sayfa 5

– Watson! huudahti hän kauhistuneena.

– Sherlock Holmes! sopersi puoliksi tukehtuneen koriseva ääni.

* * * * *

Molemmat makasivat kauan maassa sanaakaan vaihtamatta, molemmat aivan lamassa. Tuulen viima liikutti hiukan lehtiä. Holmes ei liikahtanutkaan, hänen sormensa puristivat yhä vielä Watsonin kurkkua, joka korisi yhä heikommin.

Ja äkkiä sai suuttumus Sherlockissa vallan, hän irrotti kätensä, mutta tarttui toisen olkapäihin ja ravisti vimmatusti häntä.

– Mitä te täällä teette? Vastatkaa… Olenko minä käskenyt teitä piiloutumaan pensastoihin ja vakoilemaan minua?

– Vakoilemaan teitä, huokasi Watson, – enhän minä tietänyt teidän olevan täällä.

– Miksi sitten tulitte? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti mennä nukkumaan.

– Minä olin nukkumassa.

– Olisitte sitten nukkunut!

– Minä nukuin.

– Te ette olisi saanut herätä!

– Teidän kirjeenne…

– Minun kirjeenikö?

– Niin, jonka kaupunginlähetti toi teiltä minulle hotelliin.

– Minultako? Oletteko hullu?

– Mutta se on totta!

– Missä se kirje on?

Watson ojensi hänelle kirjeen. Lyhdyn valossa hän luki hämmästyksekseen:

"Watson, ylös vuoteesta ja rientäkää Henri-Martin-puistokadulle. Talo on autio. Astukaa sisään, tarkastakaa, laatikaa tarkka pohjapiirustus ja palatkaa nukkumaan. Sherlock Holmes."

– Minä mittailin juuri parhaillaan huoneita, sanoi Watson, – kun näin varjon puutarhassa. Ainoa ajatukseni oli…

– Saada tuo varjo käsiinne. Se oli hyvä ajatus… Mutta, katsokaahan, sanoi Holmes auttaen toveriaan nousemaan ja lähtien hänen kanssaan liikkeelle, – ensi kerralla, Watson, kun saatte kirjeen minulta, niin ottakaa ensin selko siitä, että kirje ei ole väärennetty.

– Mutta, sanoi Watson, joka alkoi käsittää asian oikean laidan, – kirje ei ollutkaan teidän kirjoittamanne?

– Ei!

– Kenenkä sitten?

– Arsène Lupinin.

– Mutta miksi se kirjoitettiin?

– Sitä en tiedä, ja juuri se tekeekin minut levottomaksi. Miksi hitossa hän vaivasi teitä? Jos olisi kysymys minusta, niin ymmärtäisin, mutta kysymys onkin vain teistä. Ja minä kysyn, missä tarkoituksessa?

– Minulla on kiire takaisin hotelliin.

– Niin minullakin, Watson.

He olivat portin luona. Watson, joka kulki edellä tarttui lukkorautaan ja veti.

– Kas, tekö suljitte portin?

– En suinkaan, minä jätin portin raolleen.

– Mutta…

Sherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon käsiksi. Hän kirosi.

– Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!

Hän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa turhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren hampaitaan:

– Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä nousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen hiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin tutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle vankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän, ja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta vain omista asioistani.

– Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.

– Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin vankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se ei ole mahdollista.

Käsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.

– Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.

He riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia portaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle. Keskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja tästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas leipää.

Holmes purskahti nauruun.

– Mainiota, meille tarjotaan illallista. Tämä on oikea lumottu linna. Oikea satulinna. Älkää Watson näyttäkö niin synkältä kuin olisitte hautajaisissa. Tämä on hyvin hullunkurista.

– Oletteko varma siitä, että tämä on hullunkurista? huomautti Watson synkän näköisenä.

– Olenko varma siitä, huudahti Holmes, mutta hänen iloisuutensa oli liiaksi meluavaa tuntuakseen luonnolliselta, – se tahtoo sanoa, etten koskaan ole nähnyt näin hullunkurista. Tämä on sangen koomillista! Tuo Arsène Lupin on verraton. Hän pitää meitä pilkkanaan, mutta niin hauskalla tavalla! Minä en vaihtaisi paikkaani tässä juhlassa maailman kaikkiin aarteisiin. Watson, vanha ystäväni, te tuotatte minulle surua. Olisinko erehtynyt teistä, eikö teillä olisikaan tuota luonteen suuruutta, joka auttaa kantamaan vastoinkäymisiä. Mitä te valitatte? Tällä hetkellä voisi puukkoni olla kurkussanne, tai teidän puukkonne minun kurkussani, sillä sitähän te tavoititte, hyvä ystävä.

Hänen onnistui iloisuudellaan ja ivallaan saada Watson-parka elpymään ja ottamaan viipaleen kanaa ja lasillisen viiniä. Mutta kun kynttilä oli palanut, kun heidän täytyi nukkuakseen oikaista permannolle ja pitää seinää tyynynä niin heidän asemansa tuskallinen ja naurettava puoli ilmeni heille selvästi. Ja he vaipuivat levottomana uneen.

Aamulla Watson heräsi keho jäykkänä ja vilusta väristen. Varovainen liikunta herätti hänen huomiotaan: Sherlock Holmes oli polvillaan ja tarkasti kumarassa suurennuslasin avulla lattialla olevaa tomua ja näki valkoisella liidulla kirjoitettuja, melkein hävinneitä numeroita. Hän kirjoitti ne muistikirjaan.

Watsonin seurassa, jota tämä toimi erikoisesti innostutti, hän tarkasti jokaisen huoneen, ja kahdesta muusta huoneesta hän löysi samanlaisia numeroita. Hän löysi myös kaksi ympyrää tammilaudoituksessa, nuolen marmorilaatasta, ja neljä numeroa neljästä porrasaskelmasta.

Hetken kuluttua Watson sanoi hänelle:

– Ovatko numerot oikeita?

– Oikeita, en tiedä, vastasi Sherlock, joka tällaisten löytöjen vuoksi oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, – joka tapauksessa ne merkitsevät jotain.

– Jotain aivan selvää, sanoi Watson, – ne ilmoittavat kuinka monta laattaa on lattiassa.

– Ah!

– Niin. Mitä ympyröihin tulee, niin ne merkitsevät, että laudoitus on ontto, kuten voitte tarkastaa, ja nuoli on suunnattu sinnepäin, jossa keittiöstä tuleva ruokahissi on.

Sherlock Holmes katsahti ihmetellen häneen.

– Niinkö! Mutta, ystäväni, miten sen tiedätte? Teidän älykkyytenne saa minut melkein häpeämään.

– Onhan se niin helppoa tietää, sanoi Watson, ilosta mahtavana, – minähän nuo merkit kirjoitin eilen seuratessani teidän… tai oikeammin Arsène Lupinin antamia määräyksiä, koska teidän nimissänne tullut kirje olikin hänen kirjoittamansa.

Watson oli tällä hetkellä suuremmassa vaarassa kuin taistellessaan Holmesin kanssa pensaikossa, sillä Holmesin teki hurjasti mieli kuristaa hänet. Mutta hän hillitsi itsensä, hänen kasvoilleen levisi irvistys, joka koetti olla hymyily ja hän sanoi:

– Hyvä on, hyvä on, te olette toiminut mainiosti ja se auttaa meitä paljon eteenpäin. Onko teidän ihailtava tutkimis- ja huomiokykynne kohdistunut muihin seikkoihin? Minä käyttäisin saavutetut tulokset hyväkseni.

– Ei, minä en ole päässyt sen pitemmälle.

– Mikä vahinko! Alku oli niin lupaava. Mutta koska asian laita on näin, niin meillä ei ole muuta tehtävää kuin poistua.

– Poistua! Ja miten?

– Siten kuin kunniallisten ihmisten tapana on: oven kautta.

– Se on suljettu.

– Avataan se.

– Kuka sen tekee?

– Olkaa niin hyvä ja kutsukaa tänne nuo kaksi poliisia, jotka kävelevät puistokadulla.

– Mutta…

– Mutta mitä?

– Se on niin nöyryyttävää. Mitä ihmiset sanovat kuullessaan, että Sherlock Holmes ja minä Watson olemme olleet Arsène Lupinin vankina.

– Minkä me sille voimme, hyvä ystävä, ihmiset nauravat niin, että pitelevät kylkiään, vastasi Sherlock käheällä äänellä väännellen kasvojaan. – Mutta emmehän me voi valita tätä taloa asunnoksemme.

– Ettekö te yritä mitään?

– En.

– Mutta eihän mies, joka toi meille ruokakorin, kulkenut puutarhan kautta tullessaan eikä mennessään. Täällä on siis toinenkin tie ulos. Etsikäämme sitä, eikä meidän tarvitse turvautua poliiseihin.

– Oivasti ajateltu. Mutta te unohdatte, että koko Pariisin poliisilaitos on etsinyt kuusi kuukautta tuota käytävää ja että minäkin teidän nukkuessanne olen tarkastanut talon ylhäältä alas asti. Hyvä Watson, Arsène Lupin on lintu, jollaisia me emme ole tottuneet pyydystämään. Hän ei jätä mitään jälkiä.

* * * * *

Kello yksitoista Sherlock Holmes ja Watson pääsivät vapaiksi… ja heidät vietiin lähimmälle poliisiasemalle, jossa komisario, ensin ankarasti kyseltyään heiltä, päästi heidät vapaaksi surkutellen heitä suuresti.

– Minä olen aivan onneton siitä, mitä on tapahtunut. Teillä mahtaa olla huonot ajatukset ranskalaisten vieraanvaraisuudesta. Hyvä Jumala, millaisen yön te olette saaneet viettää! Tuo Lupin ei ole lainkaan hienotunteinen.

He ajoivat l'Elysée-Palace-hotellin luo. Watson pyysi huoneensa avainta.

Hetkisen etsittyään vastasi portieri hyvin hämmästyneenä:

– Mutta, hyvä herra, tehän olette luopuneet huoneestanne.

– Minä! Ja mitenkä?

– Kirjeellisesti, kirjeessä jonka ystävänne tänä aamuna toi tänne.

– Mikä ystävä?

– Se herra, joka toi tänne kirjeenne. Katsokaa, teidän käyntikorttinnekin oli sen sisällä. Tässä se onkin.

Watson tarttui siihen. Se oli todellakin hänen käyntikorttinsa ja kirje oli todellakin hänen käsialallaan kirjoitettu.

– Hyvä Jumala, hän mutisi, – sekin on taas uusi konnankoukku.

Ja hän jatkoi varovaisesti kyselyään:

– Ja matkatavarani?

– Ystävännehän vei ne mukanaan.

– Vai niin, ja te annoitte ne hänelle?

– Annoimme, koska käyntikorttinne antoi meille siihen oikeuden.

– Se on totta. Se on totta!

He molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja hitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.

Keskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat kulkuaan. Watson huudahti:

– Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä tehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren kanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!

Holmes seisahtui ja sanoi:

– Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.

– Miten niin?

– Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun meitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani mallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne. Huomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen, ottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?

– Se tietää…

– Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka on niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut – ja voittaakseen hänet – täytyy olla… täytyy olla minä. Ja kuten näette, Watson, lisäsi hän nauraen, – ei sittenkään ensi kerralla onnistu.

* * * * *

Kello kolme julkaisi l'Echo de France iltapainoksessaan seuraavan uutisen:

"Tänä aamuna, herra Thénard, 16:nnen kaupunginosan poliisikamarin komisario vapautti Sherlock Holmesin ja Watsonin, jotka Arsène Lupin oli sulkenut paroni d'Hautrec-vainajan asuntoon, jossa he viettivät miellyttävän yön.

Kun heidän matkatavaransa sitä paitsi varastettiin, ovat he nostaneet kanteen Arsène Lupinia vastaan.

Arsène Lupin tyytyen tällä kertaa antamaan heille pienen läksytyksen, pyytää heitä olemaan pakottamatta häntä ryhtymään ankarampiin toimenpiteisiin."

– Joutavia! huudahti Sherlock Holmes, rutistaen sanomalehden käsissään, – pelkkiä kujeita! Muusta en minä Lupinia syytä, hän on lapsellinen. Suuri yleisö luottaa liian paljon häneen. Tuo mies on liiaksi katupoikamainen.

– Te, Sherlock, pysytte siis yhtä tyynenä?

– Yhtä tyynenä, vastasi Holmes äänellä, jossa kajahti mitä ankarin suuttumus. – Miksi suotta kiivastuisin? Minä olen aivan varma siitä, että minä saan sanoa viimeisen sanan.

VÄHÄN VALOA PIMEYTEEN

Olkoon mies kuinka karaistu tahansa – ja Sherlock Holmes oli sellainen, jota vastoinkäyminen ei voi kukistaa – niin kuitenkin olemassa hetkiä, jolloin uhkarohkeinkin tuntee tarvetta koota voimansa ennen kuin hän uudelleen lähtee uhmailemaan taisteluonnea.

– Minä pidän tänään lepopäivän, hän sanoi.

– Ja minä?

– Te, Watson, saatte ostaa päällysvaatteita ja alusvaatteita täydentääksenne pukuvarastoamme. Sillä aikaa minä lepään.

– Levätkää te, Holmes. Minä valvon.

Watson lausui nämä sanat juhlallisesti kuin vahtisotilas, joka on asetettu ulommalle vahtipaikalle ja joka on suurimmassa vaarassa. Hänen vartalonsa oikeni. Rypistäen silmäkulmiaan hän kulki edes takaisin pienessä hotellihuoneessa, jonka he olivat valinneet asunnokseen.

– Valvokaa, Watson. Minä sillä välin valmistan taistelusuunnitelman, joka paremmin soveltuu vastustajaamme. Katsokaahan, Watson, me olemme erehtyneet Lupinista. Meidän täytyy alkaa asiat aivan alusta.

– Vaikkapa sitä kauempaakin. Mutta onko meillä kylliksi aikaa?

– Yhdeksän päivää, vanha veikko! Siinä on viisi liikaa.

Koko iltapäivän englantilainen tupakoi ja nukkui. Hän ryhtyi vasta seuraavana päivänä toimiin.

– Watson, minä olen valmis, nyt lähdemme liikkeelle.

– Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. – Omasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.

Holmes piti kolme pitkää keskustelua – ensin herra Detinanin kanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne Gerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen saadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten kanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt visitandinien luostariin.

Jokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän kysyi:

– Tyytyväinenkö?

– Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me olemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!

He kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat Henri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen, sitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero 25:n päätyä Holmes sanoi:

– Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä.

Minä en vain löydä niitä.

Syvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin kaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?

– Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin, – siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä umpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden varmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten tutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.

– Varsinkin salaiset käytävät?

– Ja entä sitten! Vaikka löytäisinkin ne ja tietäisin, mitä tietä Lupin tuli asianajajansa luo, tai seurasi vaaleatukkaista naista paroni d'Hautrecin murhan jälkeen, niin olisinko sen pitemmällä?

Saisinko sen kautta aseita hyökätäkseni?

– Hyökätkäämme yhtäkaikki! huudahti Watson.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän peräytyi kiljaisten. Jotain putosi hänen jalkojensa juureen, puolillaan hiekkaa oleva säkki, joka oli ollut vähällä pudota hänen päälleen.

Holmes katsahti ylöspäin, heidän yläpuolellaan teki kaksi työmiestä työtä viidennen kerroksen parvekkeeseen kiinnitetyillä telineillä.

– Kylläpä meillä oli onnea! hän huudahti, – olisimme astuneet vain askeleenkaan eteenpäin niin olisimme saaneet noiden lurjusten säkin päähämme. Voisipa melkein luulla…

Hän vaikeni, syöksyi taloon, juoksi viidenteen kerrokseen, soitti ovikelloa, riensi huoneistoon palvelijain suureksi kauhuksi ja meni parvekkeelle. Siellä ei ollut ketään.

– Missä ne työmiehet ovat, jotka olivat äsken täällä? sanoi hän palvelijalle.

– He lähtivät pois.

– Mitä tietä?

– Tietysti keittiön portaita.

Holmes kumartui katsomaan kadulle. Hän näki kahden miehen poistuvan talosta kuljettaen polkupyöriään. He hyppäsivät satulaan ja poistuivat.

– Ovatko he jo kauankin tehneet työtä näillä telineillä?

– Hekö? Vasta tästä aamusta alkaen. He tulivat vasta silloin.

Holmes palasi Watsonin luo.

He palasivat alakuloisina asuntoonsa ja tämä päivä päättyi synkkään vaitioloon.

Seuraavana päivänä he noudattivat samaa ohjelmaa. He istuivat samalla penkillä Henri-Martin-puistokadun varrella, ja Watson oli siitä aivan epätoivoissaan, sillä hänen mielestään ei ollut hauskaa istuskella tuolla tavoin tarkastamassa noita kolmea asuntoa.

– Mitä te odotatte? Sitäkö, että Lupin ilmestyy jostain noista taloista?

– En.

– Että vaaleatukkainen nainen ilmestyy?

– En.

– Mitä sitten?

– Minä toivon, että jokin pieni tapaus ilmestyy, aivan pieni seikka, josta voin sitten lähteä eteenpäin.

– Ja jollei sitä ilmesty?

– Silloin syttyy minussa jotain, pieni kipinä, joka sytyttää ruudin.

Eräs tapaus sattui tänä yksitoikkoisena aamuna, mutta se oli vähällä koitua onnettomuudeksi.

Eräs herra ratsasti puiden välissä olevaa ratsutietä, hänen hevosensa pillastui ja töytäisi penkkiin, jolla he istuivat, jolloin hevosen lanne iski Holmesin olkapäähän.

– Aha! tämä huudahti, – olinpa vähällä saada olkapääni murskatuksi!

Herra koetteli hillitä hevostaan. Englantilainen veti revolverinsa esiin ja tähtäsi. Mutta Watson tarttui äkkiä hänen käteensä.

– Olettehan aivan hullu, Holmes! Mitä te aiottekaan! Tappaa tuon herran!

– Päästäkää minut, Watson… päästäkää minut! Heidän välillään syntyi taistelu, jona aikana herra sai hillityksi ratsunsa ja kiiti pois heidän luotaan.

– Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli päässyt jonkun matkan päähän.

– Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène Lupinin rikostoveri?

Holmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:

– Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?

– On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka heittivät hiekkasäkin meidän päähämme.

– Onko se totta?

– Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.

– Tappamallako tuon herran?

– Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman teitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt typeryytenne?

Iltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin Clapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli kolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan ja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes, joka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen. Holmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja löi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.

– Ah! hän huudahti, – sepä teki hyvää… minun hermoni olivatkin juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus…

Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:

– Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?

Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja sopersi:

– Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.

– Käsivarteenneko? Oikein kovasti?

– Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!

Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan. Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli. Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.

Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka tuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.

– Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, – koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on kaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin roistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on tämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus…

Hän vaikeni äkkiä, päästi käden irti, mikä tuotti Watsonille niin kauhean tuskan, että tuo onneton pyörtyi uudelleen… ja lyöden otsaansa hän huudahti:

– Watson, minussa heräsi uusi ajatus, olisikohan sattumalta…

Hän ei enää liikahtanut, katsoi eteensä ja sopersi lyhyitä lauseita.

– Mutta sehän on totta, sehän selittää kaiken. Ihminen etsii etäältä sitä, joka on aivan vieressä. Hittovie, tiesinhän minä, että miettimällä pääsee selville. Hyvä Watson, minä luulen, että te tulette olemaan minuun tyytyväinen!

Ja jättäen vanhan toverinsa siihen paikkaan, hän riensi kadulle ja juoksi numero 25:n luo.

Oven ylä- ja oikealla puolella oli kilvessä kirjoitus: Destange arkkitehti, 1874.

Talossa numero 23 oli sama kirjoitus.

Tähän asti oli kaikki tämä aivan luonnollista. Mutta mitä hän saisi lukea Henri-Martin-puistokadun varrella?

Ajuri ajoi ohitse.

– Ajuri, Henri-Martin-puistokatu, numero 134, ja täyttä laukkaa.

Seisoen ajoneuvoissa hän joudutti hevosta ja tarjosi juomarahaa ajurille. Nopeammin! Vieläkin nopeammin!

Kuinka levoton hän olikaan ajoneuvojen kääntyessä Pompe-kadulta!

Olikohan hän päässyt hiukan totuudesta selville?

Erääseen kiveen palatsin seinässä oli kaiverrettu seuraavat sanat: Destange, arkkitehti 1874.

Viereisissä taloissa sama kirjoitus: Destange, arkkitehti 1874…

* * * * *

Nämä seikat vaikuttivat niin tärisyttävästi häneen, että hän vaipui muutamaksi minuutiksi aivan hervottomana istumaan ajoneuvoihin vavisten ilosta. Vihdoinkin pieni valo välkkyi keskellä pimeyttä! Keskellä synkkää metsää, jossa tuhansia polkuja risteili, hän löysi ensimmäisen seikan, joka ilmaisi, mitä tietä vihollinen oli kulkenut!

Postikonttorissa hän pyysi soittaa Crozonin linnaan. Kreivitär oli itse vastaamassa.

– Halloo! Tekö se olette, armollinen rouva?

– Herra Holmes, eikö niin? Luonnistuuko kaikki hyvin?

– Mainiosti, mutta kesken kaikkea kiirettä, sanokaa minulle yksi ainoa asia.

– Minä kuuntelen.

– Milloin Crozonin linna on rakennettu?

– Se paloi noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja rakennettiin uudestaan.

– Kuka rakensi, ja minä vuonna?

– Pääoven yläpuolella on seuraava kirjoitus: Lucien Destange, arkkitehti, 1877.

– Kiitos, armollinen rouva, ja hyvästi.

Holmes poistui postikonttorista mutisten:

– Destange, Lucien Destange, tuo nimi on tuttu minulle.

Mennessään lukusalin ohitse hän katsoi eräästä nykyaikaisesta elämäkerrallisesta teoksesta ja kopioi kaikki, mitä kirjassa oli miehestä, jonka nimi oli "Lucien Destange, synt. 1840. Suuri Rooman palkinto, kunnialegioonan upseeri, kirjoittanut useita huomattavia teoksia rakennustaiteesta, jne."

Sieltä hän palasi apteekkiin ja meni sitten sairaalaan, jonne Watson oli viety. Sairasvuoteellaan, käsivarsi kipsissä, väristen kuumeesta, virui hänen vanha toverinsa.

– Voitto! Voitto! huudahti Holmes, – minä olen saanut langan päästä kiinni.

– Minkä langan?

– Sen, joka vie minut perille asti! Minä pääsen kulkemaan varmalla pohjalla, josta löydän todisteita, merkkejä…

– Kuten savukkeenpätkiä esimerkiksi? kysyi Watson, joka alkoi innostuneena asiaan virkistyä.

– Ja paljon muutakin! Ajatelkaahan, minä olen saanut selville sen salaperäisen siteen, joka yhdisti nuo vaaleatukkaisen naisen eri seikkailut. Miksi Lupin valitsi nuo kolme asuntoa, jossa nuo eri tapaukset sattuivat?

– Niin, miksi?

– Siksi, että sama arkkitehti oli rakentanut nuo kolme rakennusta. Helppoahan se oli arvata, sanotte kai? Oli kyllä, mutta kukaan ei sitä ajatellut.

– Ei kukaan muu, paitsi te.

– Paitsi minä, joka tiedän, että kun sama arkkitehti teki kaikkien kolmen talon piirustukset samanlaisiksi, hän siten teki mahdolliseksi noiden kolmen seikkailun onnistumisen, jotka näyttävät niin ihmeellisiltä, mutta ovatkin yksinkertaisia ja helppoja.

– Mikä onni!

– Jo oli aikakin päästä siitä selville, vanha veikko, sillä minä aloin jo käydä levottomaksi. Onhan jo neljäs päivä kulumassa.

– Kymmenestä.

– No, tästä lähin…

Hän ei pysynyt paikoillaan, niin riemuissaan ja iloissaan hän oli.

– Ajattelen, että äsken nuo roistot olisivat kadulla voineet katkaista minun käsivarteni yhtä hyvin kuin teidän. Mitä siihen sanotte, Watson?

Watson vavahti ajatellessaan niin kauheata mahdollisuutta.

Ja Holmes jatkoi:

– Viisastukaamme tästä opetuksesta! Katsokaahan, Watson, meidän suurin erehdyksemme on ollut taistella Lupinin kanssa paljain kasvoin, jolloin hän mielin määrin on saanut iskeä meitä. Vahinko on ollut vain puolinainen, koska hän ei ole onnistunut osumaan muuta kuin teihin…

– Jos olen suoriutunut saamalla toisen käsivarteni katkaistuksi, huokasi Watson.

– Sen sijaan että olisimme menettäneet molemmat. Mutta älkäämme enää toimiko varomattomasti. Keskellä päivää ja valvonnan alaisena ollessani saa hän voiton. Pimeässä ja saadessani vapaasti liikkua olen minä voiton puolella, olkoon vihollinen kuinka voimakas tahansa.

– Ganimard voisi auttaa teitä.

– Ei koskaan! Sinä päivänä, jona voin sanoa: Arsène Lupin on tuolla, tuossa on hänen piilopaikkansa, ja näin hänet saan kiinni, silloin menen tapaamaan Ganimardia niistä kahdesta paikasta, joiden osoitteen hän antoi minulle: hänen asuntonsa Pergolése-kadun varrella ja sveitsiläinen ravintola Chatelet-torin varrella. Tästä lähin toimin yksin.

Hän lähestyi vuodetta, laski kätensä Watsonin olalle – kipeälle olalle luonnollisesti – ja sanoi hyvin hellästi:

– Hoitakaa itseänne, vanha veikko. Teidän tehtävänne on tästälähin antaa työtä parille kolmelle Arsène Lupinin miehelle, jotka löytääkseen jälkeni saavat turhaan odottaa, että tulen tänne tiedustelemaan vointianne. Tämä on luottamustoimi.

– Luottamustoimi, ja minä kiitän teitä siitä, lausui Watson syvästi kiitollisena, – minä koetan kaikin tavoin huolellisesti sen täyttää. Mutta kaikesta päättäen te ette siis enää palaa?

– Miksikä? kysyi Holmes kylmästi.

– Olette oikeassa, olette oikeassa. Voinhan minä jokseenkin hyvin.

Vielä viimeinen palvelus, Sherlock: tahdotteko antaa minulle juotavaa?

– Juotavaako?

– Niin, minä kuolen janoon, ja kun minulla on tällainen kuume.

– Tietysti! Heti paikalla…

Hän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti piippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä pyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen vesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.

* * * * *

– Herra Destange!

Palvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän avasi oven palatsiin – tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi Malesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa – ja nähdessään pienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka pitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa, jonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi halveksivalla äänellä, kuten tulikin:

– Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko herralla käyntikorttinsa?

Herralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje, ja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange käski tuomaan vastatulleen luoksensa.

Hänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin nurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja arkkitehti sanoi hänelle:

– Te olette herra Stickmann.

– Niin olen.

– Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan kirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin saksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin töihin?

– Olen, aivan tottunut, vastasi herra Stickmann saksalaisella korostuksella.

Näin ollen tehtiin piankin sopimus ja Destange ryhtyi heti työhön uuden sihteerinsä kanssa.

Sherlock Holmes oli päässyt minne tahtoi.

Päästäkseen Lupinin valvonnan alta ja siihen taloon, jossa Lucien Destange asui tyttärensä Clotilden seurassa, täytyi kuuluisan salapoliisin sukeltaa tuntemattomaan piiriin, käyttää kaikkia salakeinoja, saavuttaa mitä erilaisimpien nimien suojassa monen monituisten henkilöiden suosio ja luottamus, lyhyesti sanoen, elää kahden vuorokauden sisällä mitä vaiherikkainta elämää.

Hän oli saanut tietää seuraavaa: herra Destange jonka terveys oli huononpuoleinen ja joka kaipasi lepoa, oli vetäytynyt syrjään kaikista puuhista ja eleli rakennustiedettä käsittelevien kirjojen seurassa. Häntä ei mikään muu huvittanut kuin vanhojen, tomuisten kirjojen selaileminen.

Mitä tulee hänen tyttärensä Clotildeen, niin pidettiin häntä hiukan omituisena. Hän pysyi aina huoneissaan, kuten isänsäkin, mutta toisessa päässä taloa, eikä koskaan käynyt ulkona.

Tämä kaikki, hän ajatteli kirjoittaessaan luetteloon herra Destangen luettelemien kirjojen nimiä, ei ole vielä mitään varmaa, mutta askel eteenpäin! Minun täytyy täten päästä selville muutamista jännittävistä kysymyksistä: onko herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen? Tapaavatko he toisensa? Löytyykö enää noita kolmea taloa koskevia piirustuksia? Enköhän noiden paperien kautta saa käsiini toisten talojen piirustuksia, joissa myös on salaisia käytäviä, ja jotka Lupin on varannut itseään varten.

Herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen! Tuo kunnioitettu mies, kunnialegioonan upseeri, toimisi yhdessä varkaan kanssa, sitä oli hyvin vaikea otaksua. Sitä paitsi, vaikka otaksuisikin tämän kanssarikollisuuden mahdolliseksi, niin miten herra Destange olisi kolmekymmentä vuotta aikaisemmin voinut aloittaa sen, mitä Arsène Lupin, joka silloin makasi kehdossaan, tulisi tekemään?

Samapa se! Englantilainen ryhtyi tutkimaan. Hänen verraton vainunsa, tuo hänelle erikoinen vaisto sanoi, että jokin salaisuus oli tähän kätkettynä. Hän aavisti sitä pienistä seikoista, joille hän ei voinut antaa selvää muotoa, mutta joiden vaikutuksen hän tunsi heti taloon astuessaan.

Toisen päivän aamuna ei hän vielä ollut tehnyt mitään mieltäkiinnittävää löytöä. Kello kaksi hän ensi kertaa näki Clotilde Destangen, joka tuli kirjastoon kirjaa hakemaan. Hän oli noin kolmenkymmenenvuotias, ruskeatukkainen, hidasliikkeinen ja hiljainen, ja hänen kasvoillaan oli välinpitämätön ilme, joka on kaikilla niillä, jotka elävät paljon omissa ajatuksissaan. Hän vaihtoi muutaman sanan herra Destangen kanssa, ja poistui katsahtamattakaan Holmesiin.

Iltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange lähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän salin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa. Ja äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen vierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo näkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?

Ja mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa polvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana Holmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita kaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!

Ja äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi jollekulle, joka seurasi häntä: