Kitabı oku: «Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan», sayfa 6

– Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon.

Odota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.

Mies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen, jonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä? Miten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa ja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti Destange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.

– Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen kuluttua.

– Ei, kuten näet.

– Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän ei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin astumisesta hänen sijaansa.

– Olen, olen.

Herra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.

Kului hetkisen. Nuori tyttö luki. Mutta toinen ikkunan verho liikahti ja mies hiipi seinän vierustaa ovea kohden, jolloin hän tuli kulkemaan herra Destangen taitse, mutta aivan neiti Destangen editse, ja siten, että Sherlock Holmes saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa. Hän oli Arsène Lupin.

Englantilainen vavahti ilosta. Hänen laskelmansa olivat olleet oikeita, hän oli päässyt salaperäisen asian ytimeen, ja Arsène Lupin oli odotetulla paikalla.

Mutta Clotilde ei liikahtanutkaan, vaikka oli mahdotonta otaksua, ettei hän nähnyt miehen jokaista liikettä. Ja Lupin kosketti jo melkein oveen, ja ojensi kätensä ripaa kohden kun muuan esine putosi pöydältä, jota hänen vaatteensa oli hipaissut. Herra Destange sävähti hereille. Arsène Lupin seisoi jo hänen edessään, hattu kädessään ja hymyillen.

– Maxime Bermond, huudahti herra Destange iloisesti, – rakas Maxime! Mikä hyvä tuuli tuo teidät tänne?

– Halu nähdä teidät, samoin kuin neiti Destangen.

– Te olette siis palannut matkoilta?

– Olen, eilen.

– Ja jäättekö päivälliselle?

– En, minä syön ravintolassa ystävieni kanssa.

– Huomenna kai tulette? Clotilde, pyydä, että hän tulee huomenna.

Hyvä Maxime, minä ajattelin juuri näinä päivinä teitä.

– Todellako?

– Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta kaapista viimeisen tilityksemme.

– Minkä tilityksen?

– Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.

– Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!

He siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne johti leveä aukko.

– Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.

Niin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies, joka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla kuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa, hiusten väri…

Hännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä laskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen kaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat hymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti olevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli ne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja vähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat Clotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka teki ne vastenmielisiksi.

He rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla Clotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että Maxime onkin Arsène Lupin?

Kello seitsemään asti hän kuunteli, ahnaasti tarkaten joka sanaa. Sitten hän varovaisesti astui portaita alas ja kulki huoneen sitä puolta, josta häntä ei voitu nähdä.

Kadulla Holmes tarkasti, oliko auto tai ajoneuvoja odottamassa, ja kun hän ei niitä nähnyt, poikkesi hän Malesherbes-bulevardille. Mutta eräällä sivukadulla hän otti ylleen käsivarrellaan kantamansa päällystakin, muutti hattunsa toisen muotoiseksi, kääntyi ja palasi, muuttuneena toisennäköiseksi torille odottamaan, koko ajan pitäen silmällä Destangen asunnon ovea.

Arsène Lupin tuli talosta melkein heti ja suuntasi kulkunsa Constantinople- ja Londres-katuja myöten Pariisin keskiosaa kohden.

Sadan askeleen päässä kulki Sherlock.

* * * * *

Ne olivat suloisia hetkiä englantilaiselle! Hän veti ahnaasti ilmaa sieraimiinsa kuten hyvä ajokoira, joka on löytänyt tuoreet jäljet. Hänestä tuntui todella suurenmoiselta seurata vastustajaansa. Hän ei siis enää ollutkaan varjostettu, vaan Arsène Lupin, voittamaton Arsène Lupin.

Mutta hän huomasi piankin omituisen seikan: sille välille, joka erotti hänet Arsène Lupinista, ilmestyi muita henkilöitä, jotka kulkivat samaan suuntaan. Hän huomasi varsinkin kaksi huopahattuista miestä vasemmanpuolisella katukäytävällä, ja kaksi lippalakkista ja savuketta polttavaa miestä oikealla katukäytävällä.

Kaikki olikin vain sattumaa. Mutta Holmes kummastui vielä enemmän, kun Lupinin poikettua erääseen tupakkakauppaan, nuo neljä miestä pysähtyivät – ja vielä enemmän kun he lähtivät liikkeelle samalla kertaa kuin hänkin kulkien omalla puolellaan katukäytävää.

Perhana, ajatteli Holmes, häntä siis vartioidaan!

Se ajatus, että toiset olivat päässeet Arsène Lupinin jäljille, että toiset riistivät häneltä, ei kunniaa – siitä hän vähät välitti – vaan tuon suuren ilon, korvaamattoman nautinnon saada kiinni aivan yksinään tuo vaarallisin vihollinen, minkä hän koskaan oli tavannut, se ajatus sai hänet epätoivoon. Mutta erehdys ei voinut olla mahdollinen: noilla miehillä oli oma erikoinen ilmeensä, heillä oli tuo liiankin luonnollinen ilme, joka on niillä, jotka sovittavat kulkunsa toisten mukaan, mutta eivät tahdo tulla huomatuksi.

– Olisikohan Ganimard pitemmällä kuin hän sanoikaan? mutisi Holmes, – tekeekö hän minusta pilkkaa?

Hänen teki mielensä lähestyä jotakuta noista neljästä miehestä puhellakseen hänen kanssaan. Mutta lähestyttäessä bulevardia tuli tungos yhä taajemmaksi, hän pelkäsi kadottavansa Lupinin näkyvistä ja kiirehti kulkuaan. Hän kääntyi Heldeskadun kulmasta juuri sillä hetkellä kun Lupin nousi unkarilaisen ravintolan portaita ylös. Ravintolan ovi oli auki siten että Holmes, istuessaan bulevardipenkillä kadun toisella puolella näki hänen istahtavan komeasti katettuun, kukilla koristettuun pöytään, jonka ympärillä jo oli kolme hännystakkipukuista herraa ja kaksi hienosti pukeutunutta naista, jotka ottivat hänet erinomaisen ystävällisesti vastaan.

Sherlock etsi silmillään noita neljää miestä ja näki heidät erillään toisistaan keskellä väkijoukkoa, joka kuunteli viereisen kahvilan mustalaisorkesteria. Kummallista kyllä he eivät näyttäneet pitävän silmällä Arsène Lupinia vaan paljon enemmän ympärillään olevaa joukkoa.

Äkkiä eräs heistä otti taskustaan savukkeen ja pyysi tulta herralta, jolla oli pitkä takki ja silkkihattu. Herra ojensi sikarinsa, ja Holmes oli huomaavinaan heidän puhelevan kauemmin kuin mitä tarvittiin savukkeen sytyttämiseen. Sitten tuo herra nousi portaita ylös ja vilkaisi ravintolaan. Huomattuaan Lupinin hän lähestyi, puheli hetkisen hänen kanssaan, valitsi sitten itselleen viereisen pöydän ja Holmes huomasi että hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hieno herra Henri-Martin-puistokadulta.

Silloin hän ymmärsi kaiken. Arsène Lupinia pidettiin silmällä ja nuo miehet kuuluivat hänen joukkoonsa! Nuo miehet valvoivat hänen turvallisuuttaan, olivat hänen henkivartionsa, hänen turvajoukkonsa. Kaikkialla missä heidän herransa oli vaaran alaisena, olivat hänen rikostoverinsa varoittamassa ja puolustamassa häntä. Nuo neljä miestä olivat hänen liittolaisiaan! Liittolainen oli myös tuo pitkätakkinen herra!

Englantilainen värisi. Onnistuisiko hänen koskaan päästä käsiksi tuohon täydellisesti turvattuun olentoon? Mikä rajaton valta olikaan tuollaisella joukolla, jolla oli sellainen johtaja!

Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutaman sanan sille, pisti sen kirjekuoreen, ja sanoi viisitoistavuotiaalle penkillä lojuvalle katupojalle:

– Kuule, poika, ota ajuri ja vie tämä kirje sveitsiläisen ravintolan kassanhoitajalle, Chatelet-torin varrella. Ja sukkelaan…

Hän pisti viisi frangia pojan käteen. Poika katosi.

Kului puoli tuntia. Tungos oli tullut yhä suuremmaksi, ja Holmes näki vain aika ajoin Lupinin kätyrit. Mutta joku kosketti häntä, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa:

– No niin! Mitä on tapahtunut, herra Holmes?

– Tekö se olette, herra Ganimard?

– Minä, sain teidän kirjeenne ravintolaan. Mitä on tapahtunut?

– Hän on täällä.

– Mitä sanottekaan?

– Tuolla, ravintolan perällä, kumartukaa hiukan oikealle. Näettekö hänet?

– En.

– Hän kaataa samppanjaa naapurilleen.

– Eihän se ole hän.

– Se on hän.

– Minä vakuutan teille. Mutta… Hän voi todellakin olla. Senkin lurjus, kuinka hän muistuttaa itseään! mutisi Ganimard ymmällään.

– Ja nuo toiset, ovatko ne kätyreitä?

– Eivät, hänen naapurinsa on lady Gliveden, toinen on herttuatar de Cleath, ja vastapäätä istuu Espanjan Lontoon-lähettiläs.

Ganimard astui askeleen, Sherlock pidätti häntä.

– Ei ajattelemattomuuksia! Te olette yksin.

– Niin on hänkin.

– Ei, bulevardilla on miehiä, jotka muodostavat hänen henkivartionsa. Lukuunottamatta ravintolan sisällä tuota herraa…

– Mutta kun minä tartun Arsène Lupinia niskaan ja huudan ääneen hänen nimensä, niin koko sali on minun puolellani, kaikki palvelijat.

– Parempia olisivat poliisit.

– Se avaisi heti Arsène Lupinin ystävien silmät. Ei, herra Holmes, meillä ei ole valinnan varaa.

Hän oli oikeassa, Holmes ymmärsi sen. Parasta oli koettaa onneaan ja käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Hän neuvoi vain Ganimardille:

– Koettakaa vain toimia niin, että teidät tunnetaan mahdollisimman myöhään.

Hän itse pujahti sanomalehtimyymälän taakse pitäen koko ajan silmällä Arsène Lupinia, joka ravintolassa kumartui hymyillen naapurinsa puoleen.

Tarkastaja astui kadun poikki kädet taskuissa kuin ainakin mies, joka kulkee suoraan tietään. Mutta heti vastaiselle katukäytävälle päästyään hän teki nopean käännöksen ja syöksyi portaita ylös.

Kuului kimeä vihellys. Ganimard töytäisi hovimestaria, joka äkkiä astui keskelle ovea ja vihaisena työnsi hänet pois ikään kuin olisi kysymys ollut tungettelijasta, jonka huono vaatetus saattaisi loukata ravintolan loistoa. Ganimard horjahti. Samassa pitkätakkinen herra lähti ulos. Hän asettui puolustamaan Ganimardia ja molemmat, hovimestari ja hän, riitelivät kiivaasti, molemmat pidellen Ganimardista, toinen pidättäen häntä ja toinen työntäen pois, ja sillä tavoin, että kaikista ponnistuksistaan ja raivoisasta vastustuksestaan huolimatta onneton Ganimard tuli työnnetyksi aivan portaiden alapäähän asti.

Heti syntyi väentungos. Kaksi poliisia kuultuaan mellakan koetti tunkeutua joukon läpi, mutta ihmeellistä kyllä he eivät päässeet eteenpäin, toisten olkapäät painoivat heitä ja toisten selät olivat tiellä.

Ja äkkiä aivan kuin ihmeen kautta oli tie vapaa! Hovimestari huomaten erehtyneensä pyyteli tuhannesti anteeksi, pitkätakkinen lakkasi puolustamasta Ganimardia, joukko hajaantui, poliisit pääsivät perille, Ganimard syöksyi pöydän luo, jonka ääressä oli ollut kuusi henkilöä. Viisi oli enää jäljellä! Hän katseli ympärilleen, muuta tietä ei päässyt kadulle kuin pääovesta.

– Missä on se herra, joka istui tällä paikalla, hän huusi hämmästyneille pöytävieraille. – Niin, teitä oli kuusi! Missä on kuudes?

– Herra Destro?

– Ei, vaan Arsène Lupin?

Eräs palvelija lähestyi:

– Se herra meni yläkertaan.

Ganimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin eri portaita myöten bulevardille!

– Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, – hän on jo kaukana!

* * * * *

Hän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin päässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri eteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja poikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi kookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä, torkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.

Ja pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli itsekseen:

– Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän olisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen kaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää silmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on jännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!

Pääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin kulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: – L'Etoileen.

– L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen ajaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin vaunuissa noita molempia kätyreitä.

Molemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein L'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa, Chalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu kun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan taakse.

Toinen alakerran ikkunoista aukeni, huopahattuinen mies sulki ikkunaluukut. Luukkujen yläreunasta tunkeutui valo heijastuen seinään.

Kymmenen minuutin päästä soitti eräs herra talon ovikelloa, vähän ajan päästä toinen. Ja lopulta pysähtyi auto, josta Holmes näki kahden henkilön astuvan ulos: Arsène Lupinin ja viittaan ja tiheään harsoon verhotun naisen.

– Vaaleatukkainen nainen epäilemättä, ajatteli Holmes, ajoneuvojen poistuessa.

Hän odotti hetkisen, lähestyi taloa, kiipesi ikkunalaudalle ja nousten varpailleen hän voi yläosasta vilkaista huoneeseen.

Arsène Lupin nojautui uuniin ja puhui kiihkeästi. Toiset seisoivat hänen edessään kuunnellen tarkkaavasti. Heidän joukostaan tunsi Holmes pitkätakkisen herran ja oli tuntevinaan ravintolan hovimestarin. Vaaleatukkainen nainen istui selin ikkunaan nojatuolissa.

He pitävät neuvottelua, hän ajatteli. Tämän illan tapaukset ovat tehneet heidät levottomiksi ja he huomaavat hyväksi neuvotella. Jospa saisi heidät kaikki käsiinsä yhdellä kertaa!

Kun eräs liittolaisista liikahti, hän hyppäsi maahan ja piiloutui pimeään. Pitkätakkinen herra ja hovimestari poistuivat talosta. Heti ilmestyi valoa toiseen kerrokseen ja verhot laskettiin ikkunoiden eteen. Ja koko talo oli taas pimeä ylhäältä alas asti.

Lupin ja tuo nainen ovat jääneet alakertaan, ajatteli Sherlock. Nuo molemmat kätyrit asuvat toisessa kerroksessa.

* * * * *

Hän odotti liikkumatta osan yötä peläten Arsène Lupinin poistuvan poissaollessaan. Kello neljä hän näki kadun toisessa päässä kaksi poliisia, meni heidän luokseen, selitti heille asian ja uskoi talon vartioimisen heidän huostaansa.

Sitten hän meni Ganimardin asuntoon Pergolese-kadun varrelle, ja herätti hänet.

– Hän on taas käsissäni.

– Arsène Lupinko?

– Niin.

– Jos hän on yhtä hyvin käsissänne kuin äsken, niin viisainta on mennä levolle. Menkäämme kuitenkin komisarion luo.

He menivät Mesnil-kadun varrelle ja sieltä komisario Decointren asuntoon. Sitten kuuden miehen seurassa he palasivat Chalgrin-kadun varrelle.

– Mitä uutta? kysyi Holmes vahdissa olevilta poliiseilta.

– Ei mitään.

Päivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin varokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan huonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan vavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia alakerrassa.

– Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.

– Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux.

He ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.

– Erästä herraa ja naista varten?

– Niin.

– Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?

– Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he eivät ole pyytäneet sitä.

Tällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan oven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat tyhjiä.

– Mahdotonta! huudahti Holmes, – minä näin heidät molemmat.

Komisario sanoi ivallisesti:

– Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.

– Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.

– Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.

– Kyselkäämme herroilta Leroux.

He nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän soitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston miehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.

– Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!

Mutta hän vaikeni hämillään:

– Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre!

Ja tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?

Kuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi naama tulipunaisena aivan mutkalle.

– Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! – Tämäpä on hullua, Leroux, Arsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko hän kotona?

– Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin…

Ilmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.

– Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan! Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!

Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:

– Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux, päävirkailija antropometrisessä laitoksessa…

ASIAT ALKAVAT SELVITÄ

Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan? Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.

Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja poistui.

Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.

Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".

Sama kirjoitus numerossa 42.

Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42 ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi? Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.

Hän sanoi poliiseille:

– Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?

Ja hän osoitti viereisen talon ovea.

– Niin, herra ja nainen.

Hän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:

– Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut siitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?

– Minä en ole vähääkään teille suuttunut.

– Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja minun mielestäni on jo aika lopettaa.

– Minä olen samaa mieltä.

– Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun ehdottomasti olla Lontoossa.

– Oho!

– Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä tiistain ja keskiviikon välillä.

– Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.

– Samalla retkeä varten.

– Ja se päättyy?

– Lupinin vangitsemiseen.

– Niinkö luulette?

– Minä vannon sen kunniani kautta.

Holmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin, jonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi Chalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen, sai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että talon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin pienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.

Portaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.

Minä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme avaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan oikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka, josta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.

Hän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti kynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman sekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä kääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty. Lyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.

Hän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili sormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti jotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja vaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.

Hän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa maassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.

Englantilainen kumartui hänen puoleensa.

– Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?

Mies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi kaikki kyselynsä turhiksi.

Hän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen tuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia, jota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia granaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!

Sitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes hänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan? Mitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?

Hän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä oli seuraava osoite: "Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix".

Hän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan. Hän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui talosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän voinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän meni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.

– Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet koristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.

Holmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:

– Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta tulla tänne.

Vasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan kadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui epäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille vanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.

Hän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle ja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä Holmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta viisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis tavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi ja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen koetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä kimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.

Hämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan tyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat auki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli varpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin viereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa ja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen samettisen aamuviitan.

Hän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon nappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella aukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.

Heti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään… ja katosi vieden lampun mukanaan.

Keino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui pimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat jotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä komerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja hameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka oli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla puolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän valon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.

Hän katsoi.

Vaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.

Hän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi nähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka hän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta, olikin Clotilde Destange.

* * * * *

Clotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin varastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä! Siis vaaleatukkainen nainen!

Hitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että Lupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en ole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen nainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin varastamisen jälkeen!

Holmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu kirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.

Kaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä peittäen käsillään kasvonsa.

Ja hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä vieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja putosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin ikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky oli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa virrassa.

Mutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.

He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.

– Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi, mutisi Lupin.

– Minä olen onnellinen.

– Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon, Clotilde.

Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:

– Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole siihen oikeutta.

Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi raskaasti:

– Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan murheellinen, Maxime.

– Miksikä?

– Ne ovat murhanneet.

Maxime huudahti:

– Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys ei merkitse mitään.

Ja hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi Maximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi hiukan häiventänyt kauheaa muistoa.

– Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan nainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni teitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän määräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä teen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee kapinaan, mutta minä en voi vastustaa… kaikki mitä teen, teen koneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte… ja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna… ja aina.

Hän vastasi katkerasti:

– Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen elämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi vuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä, joka minä olen.

Clotilde vastasi aivan hiljaa:

– Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.

– Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.

– Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde intohimoisesti. – Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen teidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin ja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii kaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!

– Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan ainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.

– Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen sanoihinsa.

– Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni on kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa, jonka tahtoisin.

Clotilde kauhistui heti.

– Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.

– Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta…

– Mutta?

– No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.

– Holmesko?

– Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan. Viime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä tiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes oli hänen seurassaan. Sitä paitsi…

– Sitä paitsi?

– No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu, Jeanniot.

– Porttivahtiko?

– Niin.

– Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle kokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.

– Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.

– Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.

– Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?

– Maxime, minä pelkään!

– Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin vakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on siinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.

– Mitä olette päättänyt?

– Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa asuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja tiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies löytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen vuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu muutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse poistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole mikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen…

– Sitä ennen?

– Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä, Clotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta puolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.

– Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.

– Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen kun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan kaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara. Niitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja tulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä… virittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät koskaan petä.