Kitabı oku: «Ontto neula», sayfa 10

KAHDEKSAS LUKU

"Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää… sinulta se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta!"

Tämä Lupinin lause vaikutti suuresti Beautreletin menettelyyn.

Lupin oli pohjaltaan hyvin tyyni ja aina itsensä hillitsevä, mutta hänelläkin oli toisinaan ylvästelyn hetkiä, pikku innostumisen purkauksia, jotka olivat sekä teatterimaisia että luontevia; silloin hän tuli lasketelleeksi tunnustuksia ja varomattomia sanoja, joita Beautreletin tapainen nuorukainen voi käyttää hyväkseen.

Väärin tai oikein luuli Beautrelet tuossa lauseessa huomaavansa tahdottoman tunnustuksen. Hän teki järkevästi sen johtopäätöksen, että jos Lupin vertasi omia ja hänen ponnistelujaan Onton neulan salaisuuden paljastamiseksi, johtui se siitä, että heillä molemmilla oli samat mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen. Lupinillakaan ei siis ollut muita keinoja menestyäkseen, kuin mitä hänen vastustajallaankin oli. Mahdollisuudet olivat samat. Mutta vaikka heillä olikin samat mahdollisuudet, samat menestyksen toiveet, samat keinot, oli Lupin kuitenkin tarvinnut ainoastaan kymmenen päivää.

Mitkä olivat ne keinot, ne toiveet, ne mahdollisuudet? Ne rajoittuivat ehdottomasti sen 1815 ilmestyneen kirjasen tuntemiseen, jonka Lupin epäilemättä, kuten Massiban, oli sattumalta löytänyt ja jonka avulla hän oli saanut Marie Antoinetten rukouskirjasta löydetyksi tuon välttämättömän salakirjoituksen.

Kirjanen ja salakirjoitus olivat siis ainoat perusteet, joihin Lupin oli voinut turvautua. Niillä keinoin hän oli siis sommitellut koko rakennuksen. Ei mitään vierasta apua. Hän oli tutkinut nidettä ja salakirjoitusta… siinä kaikki.

No niin, eikö Beautrelet voisi käydä taisteluun samasta lähtökohdasta? Mitä hyödyttäisi mahdoton taistelu? Mitä hyödyttäisivät hänen muut tutkimuksensa, jotka – jos hänen onnistuisi välttää ne moninaiset ansat, jotka hänen tielleen viritettäisiin – parhaassa tapauksessa johtaisivat kehnoon tulokseen?

Hän teki varman päätöksen, ja sen mukaan toimiessa oli hänellä kohottava tunne siitä, että hän oli oikealla tiellä. Ensi työkseen erosi hän ilman tarpeettomia nuhteluja lyseotoveristaan, otti matkalaukkunsa ja muutti – monen mutkan ja kiertotien kautta – pieneen, keskellä Pariisia sijaitsevaan hotelliin. Toisinaan hän oli koko päivät hotellissa. Hän aterioitsi ruokasalissa. Muulloin hän istui huoneeseensa sulkeutuneena, ikkunaverhot alas laskettuina, miettien.

"Kymmenen päivää", oli Lupin sanonut. Beautrelet koetti unohtaa kaikki mitä hän oli tehnyt ja ainoastaan muistaa kirjasen ja salakirjoituksen. Hänen korkeimpana kunnianhimonaan oli ehtiä suoriutuneeksi tästä tehtävästään kymmenessä päivässä. Mutta kymmenes päivä meni, yhdestoista ja kahdestoista samaten. Kolmantenatoista päivänä hänen aivoissaan välähti, ja sillä hämmästyttävällä vauhdilla, jolla aatokset toisinaan kehittyvät meissä kuin ihmeelliset kasvit, pistäysi totuus esille, varttui, vahvistui. Kolmannentoista päivän iltana hän ei tiennyt arvoituksen ratkaisua, mutta hän tunsi ihan varmaan yhden niitä menetelmiä, jotka saattoivat johtaa menestykseen, epäilemättä sen samaisen menetelmän, jota Lupin oli käyttänyt.

Sangen yksinkertainen menetelmä, joka johtui tästä ainoasta kysymyksestä: onko mitään yhteyttä kaikkien niiden enemmän tai vähemmän tärkeiden historiallisten tapausten välillä, joihin kirjanen liittää Onton neulan salaisuuden?

Tapausten moninainen laatu ei tehnyt vastausta helpoksi. Mutta perinjuurisella tarkastelullaan sai Beautrelet näistä kaikista tapauksista löytäneeksi oleellisesti yhtenäisen luonteen. Kaikki olivat poikkeuksetta sattuneet muinaisessa Neustriassa, joka suunnilleen vastasi nykyistä Normandiaa. Kaikki tuon satumaisen tarinan henkilöt ovat normandialaisia tai tulevat siksi tai toimivat normandialaisella maaperällä.

Jännittävä kulkue läpi vuosisatojen! Outoa nähdä kaikkien noiden paroonien, herttuain ja kuningasten eri tahoilta liikkeelle lähteneinä tapaavan toisensa tässä maailman kolkassa!

Beautrelet selaili historiaa umpimähkään. Rol eli Rollo, ensimmäinen normandialainen herttua, se piti salaisuutta hallussaan Saint-Clair-sur-Epten rauhansopimuksen jälkeen!

Wilhelm Valloittaja, Normandian herttua, Englannin kuningas, se käytti silmäneulan kaltaiseen kärkeen päättyvää lipputankoa!

Rouenissa englantilaiset polttavat Jeanne d'Arcin, joka tietää salaisuuden!

Ja ihan sarjan alussa: kuka on tuo kaleettien päällikkö, joka Caesarilta lunastaa vapautensa Neulan salaisuudella, muu kuin Cauxin seudun miesten päällikkö – Cauxin, joka on Normandian sydämessä?

Oletus varmistuu. Alue supistuu. Rouen, Seinen rannat, Cauxin tienoo… näyttää tosiaankin siltä kuin kaikki tiet johtaisivat tälle taholle. Kun erityisesti mainitaan kaksi Ranskan kuningasta, sitten kun salaisuus on joutunut hukkaan Normandian herttuoilta ja Englannin kuningasten perillisiltä sekä joutunut Ranskan kuningashuoneen haltuun, niin ne ovat Henrik IV – joka piirittää Rouenia ja voittaa Arquesin taistelun juuri Dieppen ulkopuolella – ja Frans I, joka perustaa Havren ja lausuu merkitsevät sanat: "Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot!"

Rouen, Dieppe, Havre… kolmion kolme kulmaa, ne kolme isoa kaupunkia, jotka ovat sen kärkinä. Keskessä on Cauxin tienoo.

Seitsemästoista vuosisata saapuu, Ludvig XIV polttaa kirjasen, jossa tuntematon ilmaisee totuuden. Kapteeni de Larbeyrie anastaa yhden kappaleen, käyttää väkisin sieppaamaansa salaisuutta, varastaa joukon jalokiviä, joutuu maantierosvojen uhriksi ja kuolee murhattuna. Mikä onkaan tapahtumapaikan nimi? Gaillon! Pieni kaupunki sen tien varressa, joka kulkee Havresta, Rouenista tai Dieppestä Pariisiin.

Vuotta myöhemmin Ludvig XIV ostaa tilan ja rakennuttaa Aiguillen linnan. Minkä seudun valitsee hän? Ranskan keskuksen. Jotta uteliaat joutuisivat harhatielle. Ei etsitä Normandiasta.

Rouen… Dieppe… Havre… cauxilainen kolmio… Kaikki on siellä… Yhtenä sivuna meri. Toisena Seine. Kolmantena ne kaksi laaksoa, jotka johtavat Rouenista Dieppeen.

Salama välähti Beautreletin aivoissa. Tuo alue, Seinen ja Kanaalin kalliorantain välinen ylätasanko, oli melkein aina Arsène Lupinin puuhien näyttämönä.

Kymmenen vuoden ajan oli hän säännöllisesti korjannut satonsa tuolta alueelta, kuin hänellä olisi ollut tyyssijansa juuri sen seudun keskuksessa, johon Onton neulan tarina läheisimmin liittyi.

Parooni de Cahornin juttu? Seinen rannoilla, Rouenin ja Havren välillä.

Thiberménil-juttu? Ylätasangon toisessa päässä, Rouenin ja Dieppen välillä.

Gruchetin, Montignyn, Crasvillen murtovarkaudet? Keskellä Cauxin tienoota.

Minne lähti Lupin, kun hänet nujersi ja sitoi Pierre Onfrey, joka oli tehnyt murhan Rue Lafontainen varrella? Roueniin.

Missä vietiin laivaan Sherlock Holmes Lupinin vankina? Havren lähellä.

Ja mikä oli koko nykyisen draaman näyttämönä? Ambrumésy, Havren ja Dieppen välisellä tiellä.

Rouen, Dieppe, Havre, aina tuo cauxilainen kolmio.

Arsène Lupin, joka omisti kirjasen ja tiesi sen kätköpaikan, missä Marie Antoinette oli tallettanut salakirjoitusta, oli siis joitakuita vuosia takaperin saanut käsiinsä tuon paljon puhutun rukouskirjan. Salakirjoitus johtonaan hän läksi etsiskelemään, löysi, ja asettui sinne olostelemaan kuin voitettuun maahan.

Beautrelet läksi sotaretkelleen.

– — —

Todellista liikutusta tuntien läksi hän matkaan, ajatellen että Lupin oli tehnyt saman retkeilyn ja ollut samoissa toiveissa, lähtiessään hakemaan sitä suurta salaisuutta, joka hänelle tuottaisi moisen mahdin. Menestyisivätkö hänen, Beautreletin, ponnistukset yhtä loistavasti?

Hän asteli Rouenista eräänä aamuna varhain, jalkaisin, kasvot ruskettuneiksi maalattuina ja reppu selässä ryhmysauvan kahvassa kuin Ranskan maata kiertävällä ammattilaisella.

Hän kulki suoraa päätä Duclairiin ja söi siellä aamiaista. Tästä kauppalasta lähdettyään hän seurasi Seineä ja pysytteli melkein herkeämättä jokivarressa. Hänen vaistonsa, jota muuten monet todenmukaiset oletukset vahvistivat, johtivat hänet yhä takaisin tuon kauniin virran polveileville partaille. Cahorniin tehdyn murtovarkauden jälkeen vietiin sen kokoelmat Seineä myöten pois. Kappelista ryöstetyt vanhat kiviveistokset oli kuljetettu Seinelle. Hän oli näkevinään kokonaisen laivaston lotjia säännöllisessä liikenteessä Rouenin ja Havren välillä, ottamassa lastikseen koko seudun taideaarteita ja rikkauksia, toimittaakseen ne miljaardimiesten maahan.

"Tunnen käryä!… Tunnen käryä!" mutisi nuori mies läähättäen, siten kerran toisensa perästä hipaistessaan totuutta.

Ensimmäisten päivien pettymykset eivät lannistaneet hänen miehuuttaan. Hänellä oli luja ja horjumaton luottamus johtonansa olevan otaksuman oikeuteen. Riuska, huima se oli – mitäpä siitä! Se oli hänen ahdistamansa vihollisen arvoinen. Otaksuma sopeutui siihen ihmeelliseen todellisuuteen, jolla oli nimenä Lupin. Kun oli tekemisissä tuon miehen kanssa, täytyi pysytellä kuulumattoman, liioitellun, yli-inhimillisen rajoissa.

Jumièges, La Mailleraie, Saint-Vandrille, Caudebec, Tancarville, Quilleboeuf, kaikki seutuja hänen muistojansa täynnä. Kuinka monta kertaa olikaan hän katsellut niiden upeita goottilaisia torneja tai niiden avaroiden raunioiden suuruutta!

Mutta Havre ja sen ympäristöt houkuttelivat Isidorea kuin majakan tuike. "Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot."

Nuo hämäräperäiset sanat loistivat äkkiä Beautreletille säihkyvän kirkkaina. Eikö tuossa ollut selvä selitys niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet Frans I:n perustamaan kaupungin tähän paikkaan, ja eikö Havre-de-Grâcen kohtalo ollut liittynyt Neulan salaisuuteen?

"Niin se on… niin se on…" jupisi Beautrelet kiihkeänä. Vanha normandialainen jokisuisto, noita tärkeitä kohtia, noita alkuperäisiä ytimiä, joiden ympärillä ranskalainen kansallisuus on muodostunut, vanha jokisuisto linnoitettiin noilla kahdella voimalla, toinen julkinen, elävä, kaikkien tuntema, – uusi satama, joka hallitsee merta ja avautuu maailmalle —, toinen hämärä, tuntematon, ja näkymättömyytensä, luoksepääsemättömyytensä takia sitä pelottavampi. Neulan kautta selkiää kokonainen sivu Ranskan ja kuningashuoneen historiaa, niinkuin Lupininkin koko historia. Samat voiman ja vaikutusvallan lähteet ylläpitävät ja vartuttavat kuningasten ja seikkailijan menestystä.

Kauppalasta toiseen, joesta mereen Beautrelet nuuski, kaikki aistit teritettyinä, ja koetti hengettömiltäkin olioilta saada tietoonsa niiden salaista merkitystä. Tämäkö kumpu hänen pitäisi tutkia? Tämä metsä? Tämän kylän talot? Tämän talonpojanko jokapäiväisistä sanoista hän löytäisi sen pikku sanan, joka ilmaisisi kaikki?

Eräänä aamuna hän söi aamiaista muutamassa vanhan rannikkokaupungin Honfleurin ravintolassa. Saman pöydän ääressä aterioitsi muuan noita punakoita ja kömpelöitä normandialaisia hevoskauppiaita, jotka kiertelevät seudun markkinoilla pitkä mekko yllä ja piiska kourassa. Hetkisen kuluttua oli Beautrelet huomaavinaan miehen silmäilevän häntä jonkun verran tarkkaavasti, kuin tuntisi hänet tai ainakin koettaisi muistutella häntä mieleensä.

"Ei", ajatteli hän, "minä erehdyn; en ole milloinkaan nähnyt tuota hevoskauppiasta eikä hänkään minua".

Mies ei todellakaan enää näyttänyt omistavan hänelle mitään huomiota. Hän sytytti piippunsa, tilasi kahvia ja konjakkia, poltteli ja siemaili.

Lopetettuaan murkinansa Beautrelet maksoi ja nousi tuoliltaan. Joukko väkeä astui sisälle juuri hänen aikoessaan lähteä, hänen täytyi seisahtua muutamaksi sekunniksi pöydän viereen, ja hän kuuli hevoskauppiaan sanovan matalalla äänellä:

"Hyvää päivää, herra Beautrelet."

Isidore ei epäröinyt. Hän istuutui miehen viereen ja vastasi:

"Niin, minä se olen… mutta te, kuka te olette? Kuinka saatoitte tuntea minut?"

"Se ei ollut vaikeata… ja kuitenkin olen ainoastaan nähnyt kuvanne sanomalehdistä. Mutta te olette niin kehnosti… miten sanoisinkaan kielellänne… niin kehnosti naamioitu."

Hän puhui aivan ilmeisesti ulkomaalaisena murtaen, ja Beautrelet luuli häntä tarkastellessaan huomaavansa, että hänkin oli naamioitu pysyäkseen tuntemattomana.

"Kuka te olette?" toisti hän.

Vieras hymyili.

"Ettekö tunne minua?"

"En. En ole teitä milloinkaan nähnyt."

"Enhän minäkään teitä. Mutta muistelkaa… Minunkin kuvani on ollut varsin useastikin lehdissä… No, tiedättekö nyt?"

"En."

"Sherlock Holmes."

Se oli omituinen kohtaus. Ja se merkitsi myös paljon. Nuori mies oivalsi heti sen tärkeyden. Heidän vaihdettuaan joitakuita kohteliaisuuksia hän virkkoi Holmesille:

"Olette kai täällä… hänen vuokseen?"

"Niin."

"Siispä… siispä luulette, että meillä on mahdollisuuksia tällä seudulla?"

"Olen varma siitä."

Beautreletin ilo siitä, että Holmes oli samaa mieltä kuin hän, ei ollut ihan häiriintymätön. Jos englantilainen pääsisi perille, olisi voitto jaettava, ja kuka tietää, vaikkapa tuo ehtisi hänen edelleen?

"Onko teillä todistuksia? Vihjauksia?"

"Älkää pelätkö", nauroi englantilainen hänen rauhattomuutensa tajuten, "minä en joudu teidän tiellenne. Te nojaudutte salakirjoitukseen, kirjaseen… niihin en suurestikaan luota."

"Ja te?"

"Minulla on muuta."

"Onko arkaluontoista kysyä…"

"Ei suinkaan. Muistattehan jutun otsakoristeesta… ja Charmeracen herttuasta?"

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa ette ole unohtanut Victoirea, Lupinin vanhaa imettäjätärtä, jonka hyvä ystäväni Ganimard päästi pakenemaan väärissä vanginvaunuissa."

"Enpä kyllä."

"Olen hakenut esille Victoiren. Hän asuu eräässä maatalossa lähellä kansallistietä n:o 25. Kansallistie n:o 25 johtaa Havresta Lilleen. Victoiresta johdun helposti Lupiniin asti."

"Se käy pitkälliseksi."

"Siitä viisi! Olen jättänyt kaikki hommani. Tämä on nyt ainoana tehtävänäni. Lupinin ja minun välillä on taistelu… taistelu elämästä ja kuolemasta."

Hän lausui nämä sanat raivolla, jossa ilmeni hänen kaikki mielenkarvautensa kärsimistänsä nöyryytyksistä, hurja viha suurta vihollista kohtaan, joka oli niin julmasti leikitellyt hänen kanssaan.

"Menkäähän", mutisi hän sitten. "Meitä katsellaan… se on vaarallista… Mutta muistakaa sanani: sinä päivänä, jona Lupin ja minä seisomme vastatusten… sinä päivänä tapahtuu murhenäytelmä."

Beautrelet erosi Holmesista aivan tyyntyneenä: ei ollut uskottavaa, että englantilainen ehättäisi hänen edelleen.

Ja olihan hän tästä satunnaisesta kohtauksesta saanut tärkeän lisätodisteen! Tie Havresta Lilleen menee Dieppen kautta. Se on Cauxin seudun iso rantatie, kulkien pitkin Kanaalin kalliorantoja! Ja maatalossa tämän tien lähellä siis asui Victoire, s.o. Lupin, koskapa he olivat eroamattomia, isäntä ja sokeasti häneen kiintynyt palvelijatar!

"Tunnen käryä… tunnen käryä…" toisti nuori mies. "Tämä satunnainen uusi tieto vahvistaa oletustani. Toiselta puolen on Seinen ranta varma, toiselta puolen kansallistie yhtä epäilemätön. Molemmat kulkutiet yhtyvät Havressa, Frans I:n kaupungissa, salaisuuden kaupungissa. Rajat vetäytyvät yhteen. Cauxin alue ei ole laaja, ja päälle päätteeksi kuuluu vain sen läntinen osa tutkimusteni alaan."

Hän ryhtyi jälleen sitkeästi työhön. "Ei ole mitään syytä estämässä minua löytämästä, minkä Lupin on löytänyt", vakuutti hän lakkaamatta itselleen. Lupinilla kaiketikin oli häneen verraten ollut puolellaan joku suuri etu, kenties parempi seudun tuntemus, perehtyminen kansantarinoihin tai vain joku muistokin – ja se merkitsi paljon, sillä Beautrelet ei tiennyt mitään, hän ei ollenkaan tuntenut seutua, käytyään sen kautta vain pikaisesti yhden ainoan kerran, Ambrumésyn murtovarkauden jälkeen.

Mutta mitä sillä väliä? Vaikka hän omistaisi elämästänsä kymmenenkin vuotta tähän etsintään, niin loppuun hän sen saattaisi. Lupin oleili läheisyydessä. Hän näki etsimänsä, sielunsa silmillä. Hän odotti Lupinia tuossa tienmutkassa, tuossa metsänlaidassa, tuon kyläkujan päässä. Hän pettyi aina, mutta jokainen pettymys oli hänelle uuden itsepintaisuuden aiheena.

Useasti heittäysi hän nurmikolle tiepuoleen ja syventyi pohtimaan salakirjoitusta, josta hänellä oli aina taskussaan jäljennös, numerot ääntiöiksi muutettuina.

Useasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja mietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli koko tulevaisuus käytettävänään.

Ihmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä merenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan, kääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä ainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä ollut mitään tietoja saatavissa.

Hän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen, Epouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.

Hän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen jälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä juttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja yhäti sama salakavala kysymys:

"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta… Ettekö sitä osaa?"

"En tosiaan… sitäpä minä en…"

"Ajatelkaa tarkoin… joku vanha lastensatu… missä vain jotakin mainitaan neulasta… Kenties lumottu neula… mitä hyvänsä."

Ei. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana päivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.

– — —

Eräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on ylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien, kalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas ylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle, Belle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja reippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin pirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja Victoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan sinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka säihkyi auringon hehkussa.

Hänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien jäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten hän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen, jonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen tapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen rannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki molemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.

Melkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi oli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä näkyivät sanat: Fort de Fréfossé. Hän ei edes yrittänyt linnaan sisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen pikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia. Sen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena äkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.

Luolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin rastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein nelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä Fréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä.

Beautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut paahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.

Luolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.

Hän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina. Hän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo saanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi vaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle taholle, suurenivat, tuijottivat johonkin…

Hän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi hikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.

"Ei… ei", sopersi hän, "tämä on unta… näköhäiriötä… Olisiko mahdollista?"

Hän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.

Hän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi kaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.

Nämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain hammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja F.

D ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta! Beautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen neljännen rivin kirjainryhmän – sen rivin, joka sisälsi mittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen sieluunsa.

Hän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan linnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja kiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa läheisessä ylänteen notkelmassa.

"Tuo luola… luola tuolla…"

Hänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.

Paimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:

"Luola… tuolla… linnoituksesta oikealle… onko sillä mitään nimeä?…"

"Onpa hyvinkin, kyllä… Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les Demoiselles."

"Mitä? Mitä sanottekaan?"

"Niin… se on La Chambre des Demoiselles (neitien kamari)…"

Isidore oli syöksähtämäisillään hänen niskaansa, kuin olisi koko totuus ollut kätkettynä tuohon mieheen ja puristettava hänen kurkustaan esille…

Les Demoiselles! Toinen salakirjoituksen ainoista kahdesta tunnetusta lauselmasta!

Mielenliikutukseltaan Beautrelet hädin sai pysytyksi jaloillaan. Tuntui kuin olisi pyörremyrsky häntä riepoitellut, mereltä, maalta, kaikilta suunnilta puhallellen häikäiseviä totuuksia…

Hän ymmärsi! Salakirjoitus oli saanut oikean merkityksensä! La Chambre des Demoiselles… Etretat…

"Niin se on…" mietiskeli hän, totuuden säihkyessä hänen aivoissaan; "sen täytyy olla niin… Mutta miten en sitä tiennyt aikaisemmin?"

Hän virkahti paimenelle matalalla äänellä:

"Hyvä… saat mennä… kiitos…"

Mies vihelsi nolostuneena koiraansa ja poistui.

Heti yksin jäätyään Beautrelet kääntyi takaisin linnoitusta kohti. Hän oli jo melkein päässyt sen ohitse, kun äkkiä heittäysi maahan ja jäi makaamaan muuria vasten painautuneena. Ja hän ajatteli käsiänsä väännellen:

"Olenko järjiltäni? Entä jos hän näkee minut? Jos hänen apurinsa näkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin…"

Hän ei enää hievahtanut paikaltaan.

Aurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat hämyyn.

Melkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion ulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.

Hän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.

Vastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton kallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea – jättimäinen obeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka pistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön jättiläishammas. – Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin rantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen niistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä olivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.

Siellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja ruohotukot täyttäneet.

Jättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen hyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta, vaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti mittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton tilavuus.

Beautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun hyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui kivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui hänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen haltuunsa, omaksui sen…

Taivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit, ja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat uhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja, kultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.

Taivaan sini tummui. Iltatähti heloitti ihmeellisen loistavana, sitten syttyi useampia tähtiä, vielä arasti.

Ja Beautrelet sulki äkkiä silmänsä ja painoi käsin otsaansa kuin kouristuksen tempomana. Tuolla – oih, hän pelkäsi kuolevansa ilosta, niin rajusti paisutti mielenliikutus hänen sydäntänsä – tuolla, Etretatin Neulan latvapuolessa, jonka yllä kalalokit kaartelivat, tunkeusi hiukan savua jostakin raosta, ikäänkuin näkymättömästä savutorvesta, leijaillen hitaina kiehkuroina hämyn hiljaiseen ilmaan.