Kitabı oku: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I», sayfa 5
XVI
RUNOELMA
Melkein kuukaus sen jälkeen kuin olimme muuttaneet Moskovaan minä istuin mummoni talon yläkerrassa kirjotellen suuren pöydän ääressä; minua vastapäätä istui piirustuksen opettaja ja lopullisesti korjasi mustalla liidulla piirustetun turbaanipäisen turkkilaisen päätä. Volodja seisoi opettajan takana ja kaulaansa kurottaen katsoi hänen olkansa ylitse. Tämä turkkilaispää oli ensimäinen Volodjan mustalla liidulla tekemä piirustus, ja se piti nyt mummon nimipäivänä annettaman tälle lahjaksi.
– Eiköhän tuohon kohti tarvittaisi vielä varjoa? sanoi Volodja opettajalle varpailleen kohottautuneena osottaen turkkilaisen kaulaa.
– Ei, ei tarvita, sanoi opettaja pistäen kynät ja muut piirustusvehkeet laatikkoon: – nyt se on mainio, älkääkä te enää siihen kajotko. No, entä te, pikku Nikolenka, lisäsi hän nousten ja yhä vielä syrjittäin katsoen turkkilaista: – ilmaiskaa nyt vihdoin salaisuutenne: – mitä aijotte antaa mummolle lahjaksi? Todellakin, eiköhän olisi jokin pää teiltäkin paras lahja? – Jääkää hyvästi, hyvät herrat! sanoi hän, otti hattunsa, tuntipiletin ja läksi.
Sillä hetkellä minustakin näytti, että pää olisi ollut parempi kuin se mitä olin koettanut saada aikaan. Kun meille ilmotettiin että pian on mummon nimipäivä ja että meidän oli siksi päiväksi valmistaminen hänelle lahjoja, niin minun juolahti mieleeni kirjottaa hänelle runo, ja heti kohta keksin kaksi säettä, joilla oli oivalliset loppusoinnut, ja toivoin yhtä pian keksiväni muutkin tarvittavat säkeet. En lainkaan muista miten olin saanut päähäni näin oudon aikeen, muistan ainoastaan, että olin siitä kovin hyvilläni, ja että kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiin vastasin ihan varmaan antavani mummolle lahjan, mutta en sanovani mitä se tulee olemaan.
Vastoin luuloani kävi niin, että paitsi noita kahta säettä, jotka olin ensi innostuksessa keksinyt, kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut sepittää lisäksi mitään. Minä aloin lukea kirjoissamme löytyviä runoja; mutta Dmitrijev yhtä vähän kuin Derzhavinkaan ei voinut minua auttaa; päinvastoin minä vielä selvemmin huomasin oman kykenemättömyyteni. Tietäen että Karl Ivanovitsh huvikseen joskus jäljenteli paperille kirjojen runoja, minä aloin salaa selailla hänen papereitaan ja löysin saksalaisten runojen seasta myöskin yhden venäläisen, joka nähtävästi oli hänen oman kynänsä tuotteita.
Tämä kauniilla pyöreällä käsialalla, hienolle postipaperille kirjotettu runo miellytti minua liikuttavan tunteensa vuoksi; opin sen kohta ulkoa ja päätin käyttää malliksi. Asia rupesi nyt sujumaan paljon paremmin. Nimipäiviksi valmistui kahdestatoista runosta kokoonpantu onnentoivotus, ja istuen luokkahuoneen pöydän ääressä kirjotin sitä puhtaaksi veliinipaperille.
Kaksi paperiarkkia olin jo tärvännyt… en siksi että olisin tahtonut jotain niissä muuttaa: värssyt olivat mielestäni aivan erinomaiset; mutta kolmannelta riviltä alkoivat säkeitten päät poiketa yhä enemmän ja enemmän ylöspäin, joten jo kaukaa näkyi, että kirjotus oli vino eikä mihinkään kelvannut.
Kolmannella arkilla kävi kirjotus yhtä vääräksi kuin ennenkin; mutta minä päätin että se sai kelvata. Runoelmassani minä toivotin mummolle onnea, terveyttä moniksi vuosiksi ja lopetin näin:
Sua koetamme lohduttaa
Tuohan näytti vallan sievältä, mutta viimeinen säe vaan jotenkin merkillisesti loukkasi minun tuntoani.
– Kuin äi-ti-äm-me ra-kas-taa, toistin minä itsekseni. – Mikä ihmeen loppusäe sopisi paremmin kuin tuo rakastaa? – antakaa! – ilon saa!.. Joutavia, kyllä se kelpaa! on se ainakin parempaa kuin Karl Ivanovitshin runo.
Ja minä kirjotin sen niinkuin se oli. Sitten makuukamarissa luin ääneen koko sepustukseni tunteella ja lausujan liikkeillä. Runot olivat aivan ilman mittaa, mutta en minä enää pysähtynyt niitä korjailemaan; sitävastoin viimeinen värssy hämmästytti minua vieläkin enemmän ja pahemmin. Minä istuin vuoteen laidalle ja vaivuin mietteihin…
"Mikä ihme pani minut kirjottamaan: kuin äitiämme rakastaa? eihän häntä täällä ole, eikä siis olisi tarvinnut mainitakaan hänestä; tosin minä kyllä rakastan ja kunnioitan mummoa, mutta ei mummo sittenkään ole samaa kuin oma äiti… miksi minä kirjotin sen, miksi minä valehtelin? Olkoon että ne on vaan runoja, mutta ei sittenkään olisi pitänyt."
Samassa ilmestyi räätäli tuoden meille uudet juhlapuvut.
– Menköön sitten! sanoin minä runoihini harmistuneena, työnsin vihasesti paperin tyynyn alle ja juoksin koettamaan uutta moskovalaista pukua.
Moskovalainen puku näytti erinomaiselta: ruskeat takit pronssinappineen olivat ommellut ruumiinmukaisesti istuviksi, eikä niinkuin ennen meillä maalla ommeltiin muka kasvamisen varalta – mustat kapeat housut myöskin ihmeen sievästi istuivat jalan muotojen mukaan ja lankesivat saappaiden päälle.
"Vihdoin viimeinkin on minun housuissani siis oikeat jalkahihnat!" ajattelin minä, haltioissani tarkastellen kaikilta puolilta sääriäni. – Vaikka minusta tuntui sangen ahtaalta ja epämukavalta uudessa puvussani, salasin sitä kaikilta, sanoin että päinvastoin tuntuu perin suloiselta, ja jos jotain puutetta puvussa on, niin ei muuta kuin että se on kenties vähän liian väljä. Sittemmin minä hyvin kauan seisoin peilin ääressä harjaten runsaasti voideltua päätäni; mutta kaikista yrityksistäni huolimatta en mitenkään saanut päälakeni tupsuja painumaan: heti kun niiden tottelevaisuutta koetellakseni lakkasin painamasta niitä kammalla, ne nousivat ja töröttivät eri suunnille, antaen kasvoilleni mitä naurettavimman ilmeen.
Karl Ivanovitsh pukeutui toisessa huoneessa, ja hänelle kannettiin luokkahuoneen läpi sininen hännystakki ja vielä joitakin valkosia pukutarpeita. Alas vievältä ovelta kuului mummon palvelijoista joku huutavan; minä tulin ulos kysyäkseni mitä asiaa hänellä oli. Hän piteli kädessään kovaksi tärkättyä rintapaitaa ja sanoi tuoneensa sen Karl Ivanovitshille, eikä nukkuneensa yhtään koko yönä ehtiäkseen ajoissa saada sen valmiiksi. Minä lupasin toimittaa rintapaidan perille ja kysyin oliko mummo jo ylhäällä.
– Onpa kyliä! jo on kahvitkin juotu ja on jo pappikin käynyt. – Olettepa tekin pulskan näkönen, lisäsi hän ja naurahtaen katsahti minun uuteen pukuuni.
Tämä huomautus sai minut punastumaan: minä hypähdin toisella jalallani, napsahutin sormillani, tahtoen sillä antaa hänen tuntea, ettei hän edes vielä oikein tiedäkään mikä velikulta minä olen.
Tuotuani rintapaidan Karl Ivanovitshille hän ei sitä enää tarvinnutkaan: hän oli jo pukenut toisen ylleen ja kumartuneena pienellä pöydällä seisovan peilin eteen molemmin käsin piteli rusettinsa uhkeita silmukoita, ja koetteli soveltuuko hänen päänsä vapaasti molempain silmukkain väliin. Nykäisten kaikilta puolilta meidän pukujamme paikoilleen ja pyydettyään että Nikolai samaten oikaseisi hänen omaa pukuansa, hän vei meidät mummon eteen. Naurattaa vieläkin muistellessani kuinka kova pumaadan haju meistä kolmesta läksi, kun me rappusia myöten aloimme laskeutua alakertaan.
Karl Ivanovitshin käsissä oli hänen oma tekemänsä rasia, Volodjalla piirustus, minulla runo; kunkin kielellä oli valmiina sanat joilla asianomainen lahja oli vietävä esille. Juuri silloin kuin Karl Ivanovitsh aukaisi salin ovea, veti pappi ylleen messupukua ja rukouksen ensimäiset äänet kajahtivat.
Mummo oli jo salissa: kumarassa ja tuolin selustimeen nojautuneena hän seisoi seinään päin kääntyneenä ja hurskaasti rukoili; hänen vieressään seisoi isämme. Hän käännähti meihin päin ja hymähti huomattuaan kuinka me hätäillen piilottelemme selän taa lahjojamme ja koettaen olla näkymättöminä asetuimme oven pieliin. Koko se odottamattomuuden yllätys, jota olimme aikoneet saada aikaan, oli mennyt hukkaan.
Kun alettiin jo tulla ristiä suutelemaan, minä äkkiä tunsin joutuvani vastustamattoman, mielettömän ujouden pauloihin, ja ymmärtäen ettei minulla milloinkaan tule riittämään rohkeutta antaa lahjaani esille, piilouduin Karl Ivanovitshin selän taakse. Hän, mitä valituimmin lausein toivotettuaan mummolle onnea, siirsi rasiansa oikeasta kädestä vasempaan, ojensi sen nimipäivän viettäjälle ja meni sitten pari askelta syrjään antaakseen tilaa Volodjalle. Mummo näytti olevan ihastuksissaan kultapaperipäärmeellä varustettuun rasiaan, ja ilmaisi kiitollisuutensa mitä suopeimmalla hymyilyllä. Kuitenkin oli silminnähtävää, ettei hän tiennyt mihin rasiaa panna, ja arvattavasti juuri senvuoksi pyysi isää katsomaan kuinka ihmeen taitavasti se oli tehty.
Tyydytettyään uteliaisuutensa isä vuorostaan antoi sen papille, jota tämä kapine näytti aivan erikoisesti miellyttävän: hän heilutteli päätään puolelta toiselle uteliaasti katsellen milloin rasiaa milloin sen tekijää, joka oli saanut aikaan niin mestarillisen teoksen. Volodja antoi nyt oman turkkilaisensa esille, ja hänenkin osakseen tuli samat kehumiset ja ylistykset kaikilta puolilta. Tuli sitten minunkin vuoroni: mummo kääntyi hyväntahtoisella hymyllä minuun päin.
Jotka ovat kokeneet ujoutta, tietävät että tämä tunne enentyy suorassa suhteessa ajan kulumiseen, jota vastoin päättäväisyys vähenee päinvastaisessa suhteessa, se on, mitä kauemmin tämä ujouden mielentila kestää, sitä mahdottomampi on siitä päästä ja sitä vähemmän päättäväisyyttä on jälellä.
Viimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin Karl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni kasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa sydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja kuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat paloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta toiselle liikkumatta paikaltani.
– No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut – rasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. – Ei auttanut enää mikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman paperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana seisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun piirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat runoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka selvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet unohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin mummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein selkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti minusta ivalta, katsahti isään, – jolloin hän lausui toisin kuin olisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle sitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen uudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt lukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi, jotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi ilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle noilla runoilla, sanoen: "ilkeä poika nulikka… siinä sait!" mutta mitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo päinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.
Rasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden batistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa nojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina istui.
– Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman isoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen takana.
Mummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu kilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.
– Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija kysymyksensä.
XVII
RUHTINATAR KORNAKOVA
– Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.
Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan, raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten, tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.
Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä, jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.
Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:
– Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; – mitä taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää… hän on aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon kanssa istuskella?
Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän ennätti jatkamaan:
– No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?
– Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat… erittäinkin Etienne – vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin – un garçon, qui promet – Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: – ajatelkaapa, mon cousin, mitä se äskettäin tekasi…
Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:
– No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen, että annoin anteeksi, mon cousin.
Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta nauruansa.
– Lyöttekö te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan lyöttekö.
– Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen nopean katseen isään; – tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette, mutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri mieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä tästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen kokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa lapsiin pelon avulla. – Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko välttämätön… vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään enemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?
Tällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni sillä hetkellä vähän tukalaksi.
– Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa neljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas tytöt! – se on toinen asia.
"Mikä onni, ajattelin, – etten ole hänen poikansa."
– Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen kokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin ei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan moista nerontuotetta: – se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa minulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne odottaa?
Ja pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen keskustelun lisäsi:
– Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma mielipiteensä.
Ruhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti hymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot, koska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.
– Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän meihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.
Me nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää mitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.
– Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.
– Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen Volodjan tukkaa: – vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:
– Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!
– Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa: – mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.
– Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.
– Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.
"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!.. ei taida olla muuta puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.
Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. – Pidin esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt; sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.
Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä – silloin olin kuuden vuotias – nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta, nipisti minua poskesta ja sanoi:
– Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja hyväksi pojaksi.
Nämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole kaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja viisas poika.
Kuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea maan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut huulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa tekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen palkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä, ja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.
XVIII
RUHTINAS IVAN IVANOVITSH
Kun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä tekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa, herkesi myös sanomasta, te, rakas ystäväni, ja kutsui tulemaan meille illaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken istuttuaan läksi.
Vieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että pihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.
– Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan huoneeseen, mummon kättä suudellen.
Se oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret epoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti. Hänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä vapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli tukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään ilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.
Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja vielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen oli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton urhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä onnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa tuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää mitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi valmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet lopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän kunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin epäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan kadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä uskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut yleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan huolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella. Ei hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen asemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea kunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli sekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä ja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa asemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki kylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä, joilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan. Käytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on ominainen hyvin ylhäisiin piireihin kuuluville ihmisille. Hän oli myös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli kuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa nuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli lukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla, perusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat tuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia Racineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta, Fénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja hän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä runoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin teoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja luvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan kirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa jonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän ei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta sivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja esimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se yksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen tiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä suvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja sanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten hätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän olikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja määräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen asemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti kelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, – että monet nuoret ja sievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita hän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut nähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa, kun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.
Ei ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka olisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman kasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi hän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja osotti hänelle aina suurta kunnioitusta.
En voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki hänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen ilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän oli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan vapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani minut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä annoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut luokseen ja sanoi:
– Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.
Tällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista, mutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.
Vieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme ainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.
– Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut maalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.
– Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen hihalleen: – kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä niinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka ehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska heillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten näin: "paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko kotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee poikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä rauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani". – Tämä kaikki on hyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän lainkaan pitänyt asiata hyvänä: – pojat olisivat jo kauan sitten olleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja vähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he voivat maalla saada?.. onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja toinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin villit… eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.
– Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: – mitä varten nuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on erinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me muuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä tunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani – se on erinomainen maatila! ja se tuottaa sievoset tulot.
– Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo surullisella ilmeellä: – minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä ainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin, vetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties mitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään. Tiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on – mutta hän uskoo mieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että lapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän guvemantin kanssa maalle, – ja tietysti hän uskoo senkin! jos se sanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee ruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi, sanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan. – Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä toisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: – minun tulee usein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja että hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista surua sydämmessään – tiedän sen aivan hyvin – eikä voi olla onnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän…
Mummo peitti kasvonsa nenäliinaan.
– Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: – te ette näenmä ole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi – olette alituisesti epätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. – Kuinka saatattekaan niin sanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi, erinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, – un parfait honnête homme!
Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.
