Kitabı oku: «Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I», sayfa 6

XIX

IIVINIT

– Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta kolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun poikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen, nuoren kotiopettajansa seurassa.

Iivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan tulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän kanssaan.

Toinen Iivineistä – Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika, vankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin kokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia hampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme tavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi eteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla, selvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa ihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta vetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä; ja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen: kun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki ajatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä; maata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani näin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta onneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä tunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli kyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi itseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään kiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin Volodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en mitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki hänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka hän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä toisen, yhtä voimakkaan tunteen – nimittäin pelon pakottaa hänen mieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä siksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että ylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten kauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi häntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen silmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan rakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin tietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa keskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki mikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin uskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja nurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta raskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun vallassani.

Surettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman rakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi sittemmin kuolemaan.

Kumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta siitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen kaltainen. Kuinka monasti tuo halu – olla näyttämättä pieneltä – esti suhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun teeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun joskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa kuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä hellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei: semmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli muka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä poikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka vievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me luovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista yksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia suuria.

Minä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin päin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin tietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten, irrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään vierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä hetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski häneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin tuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa teoksensa tuomiota.

Iivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme puutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella aistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden väliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on kaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.

Herr Frost oli saksalainen, mutta ei ollenkaan sitä maata, kuin meidän hyvä Karl Ivanovitshimme: ensiksikin se puhui ihan säännöllistä venättä; äänsi ranskaa huonosti, ja nautti yleensä, mutta erittäinkin naisten keskuudessa, hyvin oppineen miehen mainetta; toiseksi hänellä oli punertavat viikset, rubiinipäinen neula pistettynä mustaan atlassi kaulaliinaan, jonka päät olivat viety henkselien alle, ja vaalean siniset välkähtelevät, jalkahihnoilla varustetut housut; kolmanneksi hän oli nuori, hänellä oli kaunis, itserakas ulkomuoto ja tavattoman näköisät jäntehikkäät jalat. Tätä viimeistä etua hän kaikitenkin näytti pitävän erityisessä arvossa: piti sen suurta vaikutusta epäilemättömänä naisväkeen nähden, ja luultavasti juuri siitä syystä pyrki asettamaan jalkansa aina näkyvimpään paikkaan; joko hän seisoi taikka istui, aina hän piti pohkeitansa liikkeessä. Hän oli nuoren venäjän-saksalaisen tyyppi, joka tahtoo esiintyä uljaana naislemmikkinä.

Puutarhassa oli hyvin hauska. Rosvoleikki sujui paremmin kuin koskaan; mutta eräs seikka oli pilata kaikki. Serjozha rupesi rosvoksi: hyökätessään matkustajain kimppuun hän kompastui ja täydessä juoksussa löi polvensa niin kovasti puuta vasten, että luulin hänen menevän säpäleiksi. Vaikka minä olin santarmina ja asiani olisi ollut ottaa häntä kiinni, minä tulin hänen luoksensa ja aloin huolestuneena kysyä tekikö hänen kipeätä. Serjozha suuttui minuun: hän pui nyrkkiä, polkasi jalkaa ja huusi minulle äänellä, josta selvästi kuului, että hän oli hyvin kovasti satuttanut itseänsä:

– No mitä tuo nyt merkitsee? mitä tästä leikistä tulee! Mikset ota minua kiinni? mikset ota? Näin hän toisti toistamistaan, samalla pitäen silmällä Volodjaa ja vanhempaa veljeänsä, jotka ollen matkustajina edelleen juoksivat pitkin tietä, ja samassa hän hihkasi ja ääneensä nauraen ryntäsi heitä tavottamaan.

En voi sanoin kuvata kuinka tämä sankarillinen teko hämmästytti ja hurmasi minua; hirveästä kivustaan huolimatta hän ei ollut ruvennut itkemään, ei edes osottanut, että häneen oli koskenut, eikä hetkeksikään unohtanut leikkiä.

Kohta tämän jälkeen, kun meidän seuraamme oli yhtynyt vielä Ilinka

Ilinka Grapp oli erään köyhän muukalaisen poika. Isä oli joskus maailmassa asunut ukkovaarini luona, oli tälle jostakin kiitollisuuden velassa ja katsoi nyt ehdottomaksi velvollisuudekseen lähettää poikansa hyvin usein meille. Jos hän luuli, että tuttavuus meidän kanssamme voi tuottaa hänen pojalleen jotain kunniaa taikka iloa, niin hän siinä asiassa suuresti erehtyi, sillä me emme olleet lainkaan ystävyksiä Ilinkan kanssa, vaan käänsimme häneen huomiota ainoastaan mikäli halusimme tehdä hänestä pilaa. Ilinka Grapp oli noin kolmentoista ikäinen, laiha, pitkäkasvuinen, kalpea poika. Hänen naamassaan oli jotain lintumaista ja ilme oli sävyisän nöyrä. Hän oli hyvin köyhästi puettu, mutta sensijaan pää oli aina niin runsaasti voideltu, että me väitimme rasvan sulavan Grappin päässä aurinkoisina päivinä ja vuotavan niskaan takin alle. Nyt häntä muistellessani pidän häntä hyvin avuliaana, hiljaisena ja hyvänä poikana; mutta silloin hän tuntui minusta niin halveksittavalta olennolta, ettei häntä kannattanut surkutella eikä edes muistella.

Kun rosvoleikki oli päättynyt, läksimme kuten sanottu yläkertaan, aloimme telmiä ja kilpailla toinen toistemme edessä kaikellaisilla voimistelutempuilla. Ilinka katseli arasti hymyillen ja ihmetellen meitä, ja kun käskimme hänen yrittämään samoja temppuja, hän kieltäytyi, eikä sanonut hänellä olevan mitään voimaa. Serjozha oli tavattoman miellyttävä; hän oli paitahihasillaan – hänen kasvonsa ja silmänsä paloivat kuumuudesta – hän nauroi herkeämättä ja keksi yhä uusia vallattomuuksia: hyppäsi kolmen vierekkäin asetetun tuolin ylitse, pyöri keränä pitkin lattiata, asettui päälaelleen keskelle huonetta siirrettyjen suurien sanakirjojen päälle, jotka olivat hänelle jalustana, ja teki koivillaan niin hullunkurisia liikkeitä, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Tämän viimeisen tempun jälkeen hän vaipui mietteihinsä, räpytteli silmiänsä ja yhtäkkiä ihan totisena meni Ilinkan luo: "koettakaapa tehdä tuo, ei se ole mitään vaikeata". Grapp nähtyään että yleinen huomio oli häneen kääntynyt, punastui ja tuskin kuultavalla äänellä vakuutti, ettei hän mitenkään semmoista voi tehdä.

– Mitä tuo tuommoinen on, miksei se mitään tahdo ruveta näyttämään?

Ja Serjozha tarttui hänen käteensä.

– Jalat ilmaan, jalat ilmaan vaan! me kaikki huudettiin hyökäten Ilinkan ympärille, joka nyt näytti säikähtäneen ja kalpeni; me tartuttiin häneen käsiksi ja raastoimme sanakirjojen luo.

– Päästäkää! takkini repeää! huusi onneton uhrimme. Mutta nämä epätoivoiset huudot vaan yhä enemmän innostuttivat meitä; me olimme kuolla nauruun; viheriäinen takki ritisi kaikissa saumoissaan.

Volodja ja vanhempi Iivin taivuttivat väkisin hänen päänsä ja asettivat sen sanakirjojen päälle; minä ja Serjozha kävimme poika paran hienoihin koipiin, joita hän rimputteli joka suunnalle, käärimme hänen housunsa lahkeet polviin asti ja ääneen nauraen tempasimme jalat ilmaan; nuorin Iivineistä piteli ruumista tasapainossa.

Kävi niin, että meluavan naurun perästä me äkkiä vaikenimme ja huoneessa ei kuulunut muuta kuin onnettoman Grappin raskas huokuminen. Tänä hetkenä en ollut ehdottomasti vakuutettu siitä, että tämä kaikki oli lystiä ja naurettavaa.

– No nyt olet mies! sanoi Serjozha mäiskäyttäen häntä kädellään.

Ilinka oli vaiti ja koetti hurjasti rimpuilemalla päästä meistä erille. Vihdoin hän saappaansa korolla satutti Serjozhaa silmään niin kipeästi, että Serjozha heti päästi hänen jalkansa ja kävi silmäänsä, josta hänen tahtomattaan rupesi vuotamaan kyyneleitä. Hän tuuppasi Ilinkaa minkä jaksoi. Kun ei kukaan enää pitänyt Ilinkaa pystyssä tämä romahti kuin eloton kapine ikään maahan ja itkultaan sai vaan sanotuksi:

– Miksi piinaatte minua?

Ilinka paran onneton, itkettynyt naama, pörröksiin mennyt tukka ja polviin asti käärityt housut, joiden alta näkyi kiillottamattomat saapasvarret, hämmästytti meitä; me kaikki olimme vaiti ja teeskennellen koetimme muka nauraa.

Serjozha malttoi ensimäiseksi mielensä.

– Kylläpä olet ämmä, sanoi hän hiukan kosketellen Ilinkaa jalallaan: – eikö hänen kanssaan saisi leikkiäkään… Mitäs siinä makaatte, nouskaa ylös.

– Johan sanoin, että sinä olet ilkeä poika, rupesi Ilinka vihasesti puhumaan, mutta kääntyi pois ja purskahti äänekkääseen itkuun.

– Jaha! ensin iskee saappaan koroilla, ja sitten vielä haukkuu! huusi Serjozha siepaten käsiinsä sanakirjan ja aikoen sillä lämäyttää onnettoman päähän. Ilinka ei aikonutkaan puolustautua, vaan ainoastaan suojeli päätä käsillään.

– Siinä sait! siinä sait!.. Jätetään se tänne; koskei se leikkiä ymmärrä… Mennään me alas, sanoi Serjozha luonnottomasti nauraen.

Minä katsahdin surkutellen poika poloiseen, joka makasi lattialla ja kasvot sanakirjojen väliin piilotettuina itki niin hurjasti että olisi luullut hänen heti kuolevan puistatuksiin, joissa koko hänen ruumiinsa nytkähteli.

– Voi Sergei! minä sanoin, – miksi teit noin?

– Kas sitä vaan!.. enpä minä toivoakseni itkenyt tänäänkään, kun rikoin polveni melkein luuhun asti.

"Se on totta", ajattelin, "Ilinka ei ole mitään muuta kuin itkupussi, mutta kas Serjozha – se se vasta on poikaa… se sitten on semmoinen poika että!.."

Minä en tullut ajatelleeksi ettei se polonen suinkaan itkenytkään ruumiillisen kivun vuoksi, vaan luultavasti siitä syystä, että viisi poikaa, joista hän ehkä hyvin piti, ilman mitään syytä olivat kaikin päättäneet vihata ja vainota häntä.

En voi yhtään selittää itselleni, kuinka saatoin menetellä niin julmasti, kuinka olla tulematta hänen luokseen, puolustamatta ja lohduttamatta häntä? mihin oli huvennut se säälintunne, joka ennen muinoin oli saanut minut itkusta vapisemaan nähdessäni pesästä ulos heitettyä naakan poikasta, tai koiranpentua, jota laahataan järveen upotettavaksi, tai kananpoikaa, jota kokki vie soppakeitokseen?

Olikohan tuo hyvä tunne minussa tukehtunut rakkauteni vuoksi Serjozhaan ja haluni vuoksi näyttäytyä hänen silmissään yhtä urhokkaaksi, kuin hänkin oli? vähäarvoisia olivatkin siis sekä tuo rakkaus että tuo urhouden halu! niistä syntyi ainoat mustat tahrat lapsuuteni muistojen lehdille.

XX

TULEE VIERAITA

Talossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli tavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut vierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen muotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt meille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi oli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.

Ohi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin ikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman uteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään esineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä – vanha tuttu pikku puoti lyhtyinensä, vinottain – suuri talo ja sen kaksi valaistua alaikkunaa keskellä katua – jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa olijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa ajoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä tuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen eteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi ulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle kaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa, sopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen huiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset turkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä mitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden naisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo ja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin napeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet haltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä esille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa musliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa puolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha; pikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin mainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa – alastomiin olkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia, jos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka oli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja että niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi ollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.

Hämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi ummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta miellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet olivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että yleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten hymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.

Koettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja katsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani ajatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat olivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein tervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva Valahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska huomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen kanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.

Mummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet lähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut otsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: "quelle charmante enfant!" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin viehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.

– Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo, kohottaen hänen kasvojansa leuasta: – pyydän mielin määrin leikkimään ja tanssimaan. – Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi kavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen minua kädellään.

Tämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut toistamiseen punastumaan.

Huomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen ajaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä tapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien tyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin ruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä herättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he yhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja nauroivat jotakin, – arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli noin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot kuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat renkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös oli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen hän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen, mimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.

Seisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan sanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme lähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran katsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme. Kun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet ohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta vaunuissa.

– Mistä minä tiedän, vastasi hän huolimattomasti: enhän minä milloinkaan aja katetuissa vaunuissa, sillä heti minua alkaa kuvottaa, ja sen mamma tietää. Kun ajamme jonnekin iltasella minä aina istun kuskipukille – siellä on paljon hupaisempi, – näkee kaikki, Filip antaa minun ohjastaa, toisinaan otan piiskankin käteeni. Sillä joskus lyödä hutkaisen ohi ajavia, tiedäthän, noin!.. lisäsi hän tehden vastaavan liikkeen: – suurenmoista!

– Teidän ylhäisyytenne, sanoi lakeija tullen eteiseen: – Filip kysyy, minne olette piiskan panneet?

– Kuinka niin? sillehän itselle minä sen annoin.

– Ei se sano antaneenne.

– Sitten taisin ripustaa lyhtyyn.

– Filip ei sano olevan lyhdyssäkään, sanoisitte paremmin, että otitte ja hukkasitte ja Filip maksakoon omista roposistaan teidän vallattomuutenne, jatkoi kiukustunut lakeija yhä enemmän kiihottuen.

Lakeija, joka oli näöltään kunnianarvoinen ja ankara, tuntui kiivaasti pitävän Filipin puolta ja näytti aikovan hinnalla millä hyvänsä selvittää tämän asian. Luonnollisesta hienotunteisuudesta minä en ollut mitään huomaavinani ja siirryin syrjään; mutta läsnä olevat lakeijat menettelivät päinvastoin: ympäröisivät heidät, hyväksyvästi katsahdellen vanhaan palvelijaan.

– Kah, kun hävitin niin hävitin, sanoi Etienne luopuen kaikista enemmistä puolustuksista: – minkä piiska hänelle maksaa, sen minä hänelle annan. – Mokomakin asia! lisäsi hän lähestyen minua ja vetäen minua vierashuoneeseen päin.

– Ei, odottakaapas, hyvä herra, millä te maksatte? kyllä minä ne maksamisenne tunnen: ettepä Maria Vasiljevnallekaan ole kahdeksaan kuukauteen suorittaneet neljääkymmentä kopekkaa, samoin ette minulle – taitaa olla siitä jo toista vuotta, ette Petrushkalle…

– Kitas kiinni, mies! kiljasi nuori ruhtinas, kalveten vihasta: – varros kun kerron kaikki.

– Kerron kaikki, kerron kaikki! matki lakeija. – Kehnosti tehty, teidän ylhäisyytenne! lisäsi hän erityisellä painolla meidän astuessamme saliin, ja kantoi salopit vaatekaappiin.

– Niin sitä pitää! kuului meidän jälkeemme jonkun hyväksyvä ääni eteisestä.

Mummolla oli erikoinen taito antamalla erityistä painoa eri tilaisuuksissa milloin monikon milloin yksikön toiselle personaalipronomenille ilmaista ajatuksensa ihmisistä. Vaikka hän tosin teititteli ja sinutteli päinvastoin kuin yleinen tapa sääsi, niin nuo vivahdukset hänen suussansa saivat ihan toisen merkityksen. Kun nuori ruhtinas tuli hänen eteensä, sanoi mummo sille muutamia sanoja teititellen, mutta samalla katsahti häneen niin ilmeisellä halveksumisella, että olisin puolestani kokonaan hämmentynyt ruhtinaan sijassa; mutta Etienne ei nähtävästi ollut sitä lajia poikia: hän ei pannut yhtään mitään huomiota mummon tervehdykseen, ei välittänyt koko hänen olennostaan, vaan teki yleisen kumarruksen koko seuralle ellei juuri taitavasti, niin ainakin aivan vapaasti. Sonitshka oli koko minun huomioni esineenä: muistan että kun Volodja, Etienne ja minä keskustelimme salissa semmoisella paikalla, missä Sonitshkaa saattoi nähdä, ja hän puolestaan saattoi nähdä ja kuulla meitä, minä puhelin erikoisella mielihyvällä; kun sanottavakseni tuli joku minun mielestäni sukkela tai uljas sana, niin äänsin sen vähän kovemmin ja samalla kurkkasin vierashuoneen oveen: mutta kun sitten siirryimme toiseen paikkaan, mistä ei meitä voinut nähdä eikä kuulla vierashuoneeseen, olin minä vaiti enkä katsonut keskustelua enää lainkaan huvittavaksi.

Vierashuone ja sali vähitellen täyttyivät vieraista: näiden joukossa, kuten lasten iltamissa on tavallista, oli muutamia täysikäisiä lapsia, jotka käyttivät tilaisuutta huvitellakseen ja tanssiakseen ikäänkuin siten muka vaan tehdäkseen talon emännän mieliksi.

Kun Iivinit saapuivat, niin sen ilon asemesta, jota tavallisesti tunsin kohdatessani Serjozhaa, minä nyt omituisesti harmistuin häneen siitä, että hän oli näkevä Sonitshkan ja Sonitshka näkevä hänen.