Kitabı oku: «Leo Tolstoin kertomuksia», sayfa 3

XII

Ja enkelin ruumis kävi alastomaksi ja kirkas valo verhosi hänet kokonaan, niin ettei silmä kärsinyt katsoa häneen; ja hän lausui korkeammalla äänellä, ikään kuin hänen äänensä olisi tullut taivaasta eikä hänestä.

Ja enkeli sanoi:

– Minä sain tietää, ettei yksikään ihminen elä omalla huolehtimisellaan, vaan rakkaudesta.

Äidin ei oltu suotu tietää, mitä hänen lapsensa elääksensä tarvitsivat. Rikkaan ei suotu tietää, mitä hän itse tarvitsi. Yhdenkään ihmisen ei ole suotu tietää, tarvitseeko hän elämän saappaita vai kuolinkenkiä ennen ehtoota.

Ollessani ihmisenä, minä en jäänyt henkiin siten, että itse itsestäni olisin pitänyt huolen, vaan sen kautta, että ohikulkijassa ja hänen vaimossaan oli rakkaus, että he armahtivat minua ja mieltyivät minuun. Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä oli ennalta huolta pidetty, vaan siksi, että vieraan vaimon sydämmessä oli rakkaus, joka sääli heitä ja mieltyi heihin. Ja kaikki ihmiset elävät siitä, että ihmisissä on rakkaus, mutta ei siksi, että he itse eteensä huolehtivat.

Minä tiesin ennen, että Jumala oli antanut ihmisille elämän ja toivovan heidän elävän, nyt minä käsitin vielä toisenkin asian.

Minä käsitin, ettei Jumala tahtonut, että ihmiset eläisivät erillään toisistaan, eikä sen vuoksi ole ilmaissut heille, mitä kukin itse yksinomaisesti tarvitseisi; mutta Hänen tahtonsa on, että he eläisivät yksissä ja sen vuoksi Hän ilmaisi heille sen, mitä he kaikki itseänsä ja kaikkia varten tarvitsevat.

Minä käsitin, että ihmisistä vaan näyttää siltä, että he elävät pitämällä itsestään huolta, mutta että he elävät ainoastaan rakkaudesta. Se, joka elää rakkaudessa, se elää Jumalassa ja Jumala on hänessä, sillä Jumala on rakkaus.

Ja enkeli alkoi veisata ylistysvirttä Jumalalle ja hänen äänestänsä tuvan seinät vapisivat. Ja katto aukeni ja tulinen patsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Simo vaimoineen ja lapsineen lankesi maahan. Ja enkelin seljästä levisivät siivet ja hän kohosi taivaaseen.

Ja kun Simo tointui, niin tupa oli taas entisellään, eikä siinä, paitsi omaa väkeä, ketään enää ollut.

II
KAKSI UKKOA

Johann. IV: 19. – Vaimo sanoi Hänelle: Herra minä näen, että Sinä olet profeetta.

20. – Meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltamaan.

21. – Jesus sanoi hänelle: Vaimo, usko Minua, se aika tulee, ettette tällä vuorella, ettekä Jerusalemissa Isää rukoile.

22. – Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme mitä me rukoilemme, sillä autuus on Juutalaisista.

23. – Mutta hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat.

I

Kaksi ukkoa päätti kerran lähteä Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata. Toinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff. Toinen, Elias Bobroff, oli vähävarainen.

Tuomas oli vakava talonpoika; viinaa hän ei koskaan nauttinut, tupakkaa ei polttanut eikä nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu hänen suustaan kuultu; hän oli ankara ja luja mies, kahteen erään oli ollut kylänvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. Hänellä oli iso perhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat kaikki yhdessä. Hän oli terve, parrakas, suora mies ja vasta seitsemännellä-kymmenellä alkoi parta vähän käydä harmaaksi. Elias ukko taasen ei ollut rikas eikä köyhä; ennen kävi salvumiehen työssä, mutta, vanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehiläisiä. Toinen poikansa kävi ulkona ansiotyössä, toinen oli kotoisalla. Elias oli hyväntahtoinen ja iloinen ukko. Joi hän vähän viinaakin, nuuskasi ja laulelikin mielellään, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen, eli niin kotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyvässä sovussa. Ulkomuodoltaan hän oli lyhyenläntäinen, mustanverinen, kiharapartainen ja samoin kuin hänen pyhimyksensäkin, Elisa profeetta, kaljupää kauttaaltaan.

Jo kauan sitten olivat ukot suostuneet keskenään lähtemään yhdessä, mutta Tuomas-ukon aika ei antanut myöten, kun hänen asiansa eivät tahtoneet vähetä. Kun yhdestä asiasta pääsee, niin kohta toinen on edessä; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta poikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden tuvan rakentamista.

Kerran taas, joutohetkellä, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle.

– Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me lähdemme lupaustamme täyttämään?

Tuomas kävi totiseksi. – Meidän täytyy vielä odottaa; tämä vuosi on minulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin sadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enkä vieläkään ole sitä saanut kokoon. Kai se kesään joutuu. Ensi kesänä sitten, jos Jumala suo, varmaan lähdemme.

– Minun mielestäni on turhaa sitä kesäksi jättää; pitää lähteä nyt.

Kevät on paras aika.

– Kyllähän sitä jo oisi aika lähteä, mutta kun työ on pantu alkuun, niin vaikea sitä keskenkin on jättää.

– Eikö sinulla sitten ole, kenen huostaan jättäisit? Hoitaahan poikasi asiasi.

– Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein luottaa, aika ajoin kun on viinaan menevä.

– Täytyyhän niiden tulla toimeen ilman meitäkin, kun meistä aika jättää. Pojankin tulee jo tottua.

– Onhan se sitäkin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin nähdä työ päättyneeksi.

– Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa päättäneeksi. Äsken meillä akkaväki teki pyhäsiivoa, pesivät ja raivasivat. Sitä pitäisi tehdä, tuota pitäisi tehdä, eikä tahdota joutua valmiiksi. Vanhin miniä, viisas vaimo, sanoo:

– Hyvä vaan, että se pyhäkin joutuu, meitä odottamatta; muutoin, vaikka kuinka puuhaisimme, ei siitä loppua tulisi.

Tuomas alkoi ajatella asiaa.

– Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eikä sitä käy tyhjin käsin matkaan lähteminen. Sata ruplaa on suuri raha.

Elias naurahti.

– Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti isommat kuin minun, ja sinä vielä tässä puhut menoista. Sano vaan, milloin lähdetään. Vaikk'ei olekkaan, niin kyllä hankitaan.

Tuomastakin nauratti.

– Katsos vaan sitä ämmästä äijää, sanoi hän; mistäs sinä kapajat kokoon?

– Kotoani kokoon, minkä saan; sen, mikä puuttuu, hankin niin, että myön naapurille kymmenkunta mehiläispölhöä. Se on aikoja jo niitä käyttänyt.

– Niin; mutta mistä saisit hyvät mehiläisparvet; vieläpä ehkä tulet katumapäälle.

– Katuako?! Ei maar, naapuri! Eläessäni, en ikinäni ole muuta katunut kuin syntiä. Sielu on kaikista kalliin.

– Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät ole reilassa.

– Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme lupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan.

II

Elias sai kuin saikin toverinsa lähtemään. Tuomas arveli, ajatteli ja aamulla tulikin Eliaksen luo.

– Kyllä sinä olet oikeassa, sanoo hän: lähdetään sitten. Elämämme määrä on Herran käsissä; kukapa tietää, kauaksiko sitä on suotu. Täytyy lähteä niin kauan kuin vielä ikää ja voimia on suotu.

Viikon kuluttua ukot olivat valmiit lähtöön.

Tuomaalla oli rahat kotona. Hän otti sata ruplaa matkaan ja kaksi sataa jätti ämmälleen.

Eliaskin laittihe valmiiksi; möi naapurille kymmenen mehiläispuuta ynnä mikä niistä sikiäisi. Kaikesta tuosta otti seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä kokosi kotolaisiltaan, vähän yhdeltä, vähän toiselta. Ämmänsä antoi viimeisensä joita hautajaisiksensa oli säästöön kokoillut; miniäkin antoi säästönsä.

Ukko Tuomas määräsi tarkoin pojalleen kaikki tehtävät: mistä niittomaata oli otettava, minne lanta ajettava, kuinka tupa laitettava ja katettava; joka asian tarkoin mietti, tarkoin määräsi. Elias sanoi ämmälleen vaan että nuoret mehiläiset olisivat erilleen asetettavat ja rehellisesti naapurille toimitettavat; muista kototoimistaan ei puhunut mitään, arveli vaan: "kyllähän työ tekijäänsä neuvoo. Kai oman talonne parasta valvoa koetatte, kun kerran sen isäntiä olette".

Ukot laittautuivat matkaan. Kotolaiset leipoivat kyrsiä, laittoivat laukut ja leikkasivat uusia jalkariepuja, ukot vetivät uudet kengät jalkaansa, ottivat varavirsuja mukaan ja lähtivät. Kotoväki saattoi heitä ulos kylästä; jäähyväiset lausuttiin ja ukot lähtivät tallustamaan tietään.

Elias lähti iloisella mielellä ja, päästyään kylän näkyvistä, unhotti kaikki asiansa. Arveli vaan, kuinka olisi toverilleen mieleen matkalla, kuinka pääsisi kenenkään mieltä pahoittamatta, kuinka rauhassa ja rakkaudessa perille pääsisi ja sitten taas kotiansa saapuisi. Kulkiessaan yhä vaan kertoo itsekseen jotakin rukousta tai muistelee pyhäin elämäkertoja, mikäli ovat muistoon jääneet. Kun tiellä tai yöpaikassa joutuu yhteen jonkun kanssa, niin koettaa kaikin tavoin kunkin kanssa tulla ystävällisesti toimeen ja jumalista puhetta pitää. Siten kulki ilolla. Yhtä asiaa Elias ei voinut täyttää. Hän tahtoi lakata nuuskaamasta; olipa tuohisen nuuskurasiansakin jättänyt kotia, mutta kovin tuli ikävä. Matkalla hänelle muuan mies antoi toisen. Hän kyllä koetti vastustaa kiusausta, mutta ei auta; jo jää jälkeen toveristaan, ettei johdattaisi häntä syntiin, ja pistää nuuskaa kun pistääkin.

Tuomaskin kulkee moitteettomasti – vakavana, mitään pahaa tekemättä ja turhia loruilematta, mutta kuitenkin hänen mielensä on niin raskas. Kotoiset huolet eivät lähde mitenkään hänen mielestään. Aina vaan muistelee, mitähän nyt kotona tehtänee; kunhan vaan ei olisi jotakin jäänyt sanomatta! Ja tekeeköhän se poika sitten niinkuin oli määrä. Nähdessään pellolla, ohikulkiessaan, perunaa istutettavan tai pellonparannusta vedettävän, arvelee itsekseen: "tekeeköhän se poika niinkuin sen käskin? Oikeinpa tekee mieli palata kotia, kaikki neuvoa ja itse toimittaa."

III

Ukot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo ostelivat ja saapuivat siten "töyhtötukkaisten" [Vähänvenäjän eli Ukrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti tähän saakka olivat he maksaneet yösijastaan ja ruoastaan, mutta töyhtötukkain maassa pyytelivät asukkaat heitä kilvan ja kiistellen asuntoihinsa. Ne veivät heidän huoneisiinsa ja syöttivät ja juottivat eivätkä huolineet maksusta, ajoivatpa vielä leipää laukut täyteen, väliin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat seitsemisen sataa virstaa; samosivat vielä yhden läänin läpi ja saapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. – Hyvin siinäkin pääsivät kulkemaan ja aina yösijankin saivat, mutta ruokaa ei enää annettu. Eipä edes leipääkään kaikkialla annettu, väliin ei sitä rahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu mitään viljanpuolta pelloista. Rikkaammat möivät kaikki, mitä oli, ja joutuivat häviöön; vähävaraiset joutuivat puulle paljaalle, köyhimmät häipyivät mikä minnekin, mikä mieroa kiertää, mikä kotoisalla koikkelehtii. Talven söivät akanakakkuja ja olkileipää.

Kerranki ukot olivat yötä muutamassa kauppalassa, ostivat leipää toista leiviskää ja, yönsä maattuaan, lähtivät liikkeelle ennen auringon nousua, ehtiäksensä kauemmaksi ennenkuin päivä paahtaisi täydeltä terältään, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen partaalle, istuivat, ammensivat vettä kuppiinsa, kostuttivat siinä leipänsä, syödä nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat lepäämään. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti päätään, sanoen:

– Ettes jo heitä tuota ruokotonta tapaasi!

Elias viittasi kädellään.

– Minkä sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa.

Noustiin siitä ja lähdettiin eteenpäin. Kulkivat vielä kymmenisen virstaa. Saapuivat suureen kirkonkylään ja kulkivat sen halki. Kuumakin jo alkoi ahdistaa. Elias oli jo nääntynyt; hän halusi juoda ja levähtää, mutta Tuomas ei ota pysähtyäkseen. Tuomas oli vahvempi käymään ja Eliaksen oli vaikea pysytellä hänen rinnallaan.

– Eikös käydä juomaan, sanoo hän.

– Juo vaan, minä en pidä väliä.

Elias pysähtyi.

– Sinä älä odota minua, sanoi hän. Minä vaan kiireimmiten poikkean tuohon mökkiin juomaan. Kyllä sinut heti taasen saavutan.

– Tee niin, sanoi Tuomas ja lähti yksin tallustamaan eteenpäin; Elias taasen kääntyi taloa kohti.

Elias lähestyi taloa. Se oli vähäinen, savisila talo, jonka ylinen oli musta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois – arvattavasti sitä ei oltu pitkiin aikoihin silattu – ja kattokin ammotti toisesta syrjästä. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi parratoin, laiha mies, paita kaatioissa – töyhtötukkain tapaan. [Venäläiset pitävät paitansa liepeet housujen päällä.] Hän oli arvatenkin asettunut katveeseen, mutta päivä cli siirtynyt hänen päälleen. Se makasi siinä nukkumatta. Elias huusi hänelle, pyysi juomista – mies ei virka mitään. "Joko se on sairas tai vihainen", arveli Elias ja lähestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias rämisti oven rengasta. "Väki hoi!" Ei kuulu mitään. Elias löi sauvansa kärjellä muutamasti oveen. "Ristiveljet!" Ei mitään vastausta. "Jumalan luomat!" Tuvasta ei kuulu mitään liikettä. Elias oli jo menemäisillään tiehensä, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. "Kun vaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonväkeä. Pitää ottaa asiasta selko!" Ja Elias astui tupaan.

IV

Elias kiersi kääkää – ovi ei ollut lukossa. Hän longahutti ovea ja kulki etehisen halki. Tuvan ovi oli auki. Vasempaan oli uuni; suoraan ovesta oli peränurkka, jossa oli pöytä ja jumalankuvisto; pöydän takana oli rahi; rahilla istui vanha, hunnutoin vaimo ja hänen vieressään heikko, vahanvärinen mutta paksuvatsainen poikanen; ämmä oli laskenut päänsä pöydälle ja poikanen kiskoi häntä hihasta ja pahasti poraten pyysi jotakin. Elias astui tupaan. Tuvassa oli raskas henki. Hän katseli ympärilleen. Laattialla, uunin takana venyi naisihminen suullaan ja koristen; väliin se ojensi jalkansa suoraksi, väliin taas veti sen koukkuun. Se kääntelihe kyljeltä toiselle ja siitä levisi raskas löyhkä; arvatenkaan se ei päässyt itse liikkeelle eikä ollut ketään, joka hänet olisi siivonnut. Vanha ämmä kohotti päänsä ja näki edessään miehen.

– Mitä sinä haet? sanoo hän; mitäs haet? Ei täällä, mies parka, ole mitään.

Elias ymmärsi hänen jotakin lausuvan ja lähestyi häntä.

– Minä, Luojan luoma, sanoo hän, poikkesin tänne juomaan.

– Eipä ole kuka antaisi; ei täältä saa mitään, mene vaan Herran nimeen.

Elias alkoi kysellä. – Eikös teillä ole yhtään tervettä ihmistä, joka korjaisi edes tuon sairaan vaimon?

– Eihän sitä ole, ei ole. Mies tekee kuolemaa pihalla ja me täällä sisällä.

Poikanen oli vaijennut, nähtyään vieraan. Mutta kun ämmä oli ruvennut puhumaan, alkoi se taas kiskoa häntä hihasta. – "Leipää, mummo, leipää," ja taas rupesi poraamaan.

Elias aikoi juuri kysellä enemmän ämmältä, kun samassa mieskin kompuroi tupaan, kulki pitkin seinää ja tavotteli rahia; mutta ei se jaksanutkaan kulkea niin pitkälle, vaan lyhmistyi nurkkaan, kynnyksen viereen. Siihen se jäi ja sieltä alkoi puhella. Sanan kerrassaan vaan sanoo ja välillä aina hengähtää.

– Sekä sairaus, sanoo hän, että nälkä… – Jooseppikin kuolee nälkään, jatkoi mies, osoittaen päällään poikaa, ja hyrähti itkuun.

Elias pudisti laukkuaan hartioillaan, heitti kaikki käsistään pois, nakkasi laukkunsa maahan, nosti sen sitten rahille ja alkoi päästää sitä auki. Auaistuaan otti leivän ja veitsen, leikkasi aika palan ja ojensi sen miehelle. Mies ei ottanut, vaan osoitti poikaa ja tyttöstä, – niille piti muka antaa. Elias antoi palan pojalle. Poika tunsi heti leivän, kurottihe, tarttui siihen molemmin käsin ja katosi kasvoineen leipään. Uunin takaa tuli tyttökin ja seisahtui katselemaan leipää. Elias ojensi palan sillekin. Sitten leikkasi vielä palan ja antoi ämmällekin. Ämmäkin otti ja alkoi syödä nutustaa.

– Kunpa saisi tuolta vettä tuoduksi. Kovin ovat heidän suunsa kuivuneet. Minä yritin, jatkoi hän, eilen tai tänään, – enpä enää itsekään muista, tuoda kaivolta, mutta lankesin enkä jaksanut käydä kaivolle; sankokin on siellä, jollei sitä ole joku ottanut.

Elias kysyi, missä heidän kaivonsa oli. Ämmä selitti. Elias lähti, löysi sangon, toi vettä, juotti ihmiset. Lapset söivät vieläkin leipää ja joivat vettä; mummokin söi ja joi, mutta mies ei ruvennut syömään. Ei tee mieli syödä, sanoi hän. Vaimo ei tullut ollenkaan tuntoonsa, heittelihe vaan permannolla. Elias meni kylään, osti puodista hirssisuurimaa, suoloja, jauhoja ja voita, haki kirveen, hakkasi halkoja ja alkoi lämmittää uunia. Tyttö rupesi häntä auttamaan. Sitten Elias laittoi keiton ja puuron ja ruokki talonväen.

V

Mies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten vaipuivat vuoteelle.

Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.

– Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime vuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun kaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset olisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän sitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa, mille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut. Kaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit työtä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat kulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei kelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen, arvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta kevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin pakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi ollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee vaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä minäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.

– Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä kauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi heikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi vaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa päivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni tiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään tiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. – Tässä nyt olemme maanneet ja kuolemaa odotelleet.

Elias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi, päätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan. Aamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut sen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin. Sitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei mitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut – kaikki talon kapineet ja vaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin: väliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen, jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja mielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen: setä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin rupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin kolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. – Noh, arveli Elias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.