Kitabı oku: «Viimevuotiset ystävämme», sayfa 16

Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.

Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.

Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.

Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi, että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut täyttää Jon paikan.

Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä, sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin, olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja suloisimmasta vaiheesta.

Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin. He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.

He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut "Héloise" – teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen, saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa. Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:

– Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut ihan ylellisen laiska.

– En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta järjestelystä.

Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi keveästi aaltoja.

– Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei pitänyt äänettömyydestä.

– Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko,

Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.

– Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.

Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään ihmisonnesta ja – rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.

19.
YKSIN

Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut vaivansa, oli päättynyt.

Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.

Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa talossa – kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan helpottuvan.

– En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.

Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään, koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.

Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä turvapaikastaan äidin sylistä.

Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun. Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän harmaata päätä hän pyysi arasti:

– Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.

– Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.

Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa, jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana, rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman, koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen tarjoamia mahdollisuuksia.

Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: – Sinä tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.

Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä, ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan. Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.

– Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.

– Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja, piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen kuoresi putoamaan pois.

– Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen nauhoihin.

Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä piikikkäämmäksi.

Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.

– Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.

– Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka minun jutuistani välittää?

– Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta, kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi hauskaa.

– En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.

Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle, isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.

– En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.

– Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi. Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä, nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen onnistumisestasi niin kuin mekin.

– Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo, jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.

Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.

Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi, että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten' varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin. Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.

– Oletko hyvilläsi, äiti? kysyi Jo, kun he laskivat tiheästi kirjoitetut arkit syrjään ja katsahtivat toisiinsa.

– Olen, toivoin tätä siitä lähtien, kun Amy kirjoitti antaneensa rukkaset Fredille. Olin varma, että hänet oli vallannut jokin kauniimpi tunne kuin se, mitä sinä sanot käytännölliseksi näkökannaksi, ja pikku vihjeet hänen kirjeissään saivat minut aavistamaan, että rakkaus ja Laurie pääsisivät voitolle.

– Sinäpä olet tarkkanäköinen! Etkä puhunut siitä minulle sanaakaan!

– Äidillä täytyy tyttöjen asioissa olla tarkat silmät ja varovainen kieli. En uskaltanut saattaa sinun päähäsi ajatusta, ties vaikka olisit onnitellut heitä ennen kuin asia oli selväkään.

– En ole enää niin ajattelematon kuin ennen. Voit luottaa minuun, nyt olen tarpeeksi vakava ja järkevä kenen tahansa uskotuksi.

– Niin oletkin, kultaseni, ja minä olisin ottanut sinut uskotukseni, jollen olisi ajatellut sinun tulevan pahoillesi, kun kuulet Teddysi rakastavan toista.

– Mutta äiti, miten olisin käyttäytynyt niin typerästi, vaikka olin antanut hänelle rukkaset?

– Tiesin että silloin tarkoitit totta, mutta viime aikoina olen ajatellut, että saattaisit antaa hänelle toisen vastauksen, jos hän tulisi uudelleen kysymään. Suo anteeksi, kultaseni, mutta en voi olla huomaamatta, että tunnet olevasi kovin yksinäinen, ja sydämeeni koskee, kun näen joskus ikävöivän ilmeen silmissäsi. Niinpä ajattelin, että Teddy voisi ehkä nyt täyttää tyhjän tilan sydämessäsi.

– Ei, äiti, näin on parempi, ja minä olen iloinen, että Amy on oppinut rakastamaan häntä. Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: minä olen yksin, ja jos Teddy olisi koettanut uudelleen, olisin kenties saattanut vastata myöntävästi – en siksi, että rakastaisin häntä enempää kuin ennenkään, vaan siksi että haluan nyt enemmän kuin silloin, että minua rakastettaisiin.

– Olen iloinen siitä, Jo, sillä se osoittaa sinun edistyvän. Meitä on aika monta, jotka rakastamme sinua, isä ja äiti, sisaret ja veljet, ystävät ja lapset. Koeta tyytyä meihin siihen asti, kun kohtaat sen, joka lahjoittaa sinulle parhaan rakkauden.

– Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.

– Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.

"On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin aivan toinen tyttö kuin ennen.

Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elää toisilleen!"

– Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan, rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.

Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi heidän olla yhdessä".

Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät, oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan. Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili, sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta, hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.

– Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen varmasti.

– Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään aivan yksin.

Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa vasten valuva sade.

Oliko se pelkkää itsesääliä, yksinäisyyttä tai masennusta? Vai heräsikö hänessä tunne, joka oli odottanut aikaansa yhtä kärsivällisesti kuin sen herättäjä? Kukapa tietää?

20.
YLLÄTYKSIÄ

Jo lepäili hämärissä vanhalla sohvalla, katseli tuleen ja mietti. Näin hän mieluimmin vietti hämäränhetken. Kukaan ei tähän aikaan häirinnyt häntä; hän loikoi haaveksien pää Bethin punaisella tyynyllä ja suunnitteli kertomuksia tai ajatteli sisartaan, joka tuntui yhä olevan lähettyvillä. Tänään Jo oli väsyneen ja vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, sillä huomenna oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän mietti, miten nopeasti aika vieri ja hänen ikänsä karttui. Hän oli jo viidenkolmatta, ja kaikki nuo vuodet tuntuivat valuneen hukkaan! Mutta ajatellessaan näin Jo erehtyi. Nuo vuodet eivät olleet menneet hukkaan, ja sen hän sai ennen pitkää ilokseen huomata.

– Vanhapiika minusta tulee. Niin, kirjoitteleva ikäneito, kynä puolisona ja kertomussikermä lapsina. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen ehkä ehtinyt kerätä itselleni mainetta, ja silloin olen jo niin vanha, etten osaa iloita siitä, niin yksinäinen, etten voi jakaa iloani kenenkään kanssa, ja niin riippumaton, etten mainetta tarvitse. No, ei minusta sentään tarvitse tulla hapanta tekopyhimystä eikä itsekästä nautiskelijaa, ja varmasti vanhoillapiioilla on oikein mukavaa, kunhan asiaan tottuu, mutta… ja Jo huokaisi, ikään kuin tulevaisuudenkuva ei sittenkään olisi ollut houkutteleva.

Jo taisi hetkeksi nukahtaa, sillä äkkiä hän oli näkevinään Laurien haamun ilmielävänä edessään. Se näytti kumartuvan hänen puoleensa aivan kuten entisinä aikoina, kun poika tunsi mielessään yhtä ja toista, mutta halusi peitellä sitä. Jo ei ollut uskoa silmiään, vaan makasi aivan hiljaa tuijottaen haamua, kunnes se kumartui ja suuteli häntä. Silloin hän tunsi sen ja huudahti riemuissaan:

– Teddy, Teddy!

– Jo kulta, sinähän taidat olla iloinen tavatessasi minut?

– Iloinen! Poikakulta, sanat eivät riitä kuvaamaan minun iloani.

Missä Amy on?

– Hän jäi äitisi kanssa Megin luo. Poikkesimme sinne matkan varrella enkä saanut vaimoani irti heidän kynsistään.

– Mitä – vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.

– Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.

– Te olette jo menneet naimisiin!

– Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.

– Oletteko oikein laillisesti naimisissa?

– Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.

– Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui istumaan henkeään haukkoen.

– Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti

Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.

– Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!

– En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä pois tyynymuuria.

Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:

– Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule ripittäytymään, Teddy!

– Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.

– Miksi Amy sinua sanoo?

– Herrakseen.

– Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli hänestä entistä komeampi.

Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:

– Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?

– Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili kuin ennenkin.

– Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.

– En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa, tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.

– Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun ällistyksesi.

– Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.

– Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka sai Jon huudahtamaan:

– Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu totta, hyvä herra, jos voit.

– Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti Laurie takkatulelle. – Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin. Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."

– Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle sopii.

– En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:

– Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?

– Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa, mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.

– Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle. Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen synkät.

– Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla, niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.

– Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.

– Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia, emme unohtaneet pikku Bethiä.

Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.

– Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.

– Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain kerran elämässään.

Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:

– Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni, etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut. Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan toisemme.

– Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia, vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?

Vastaukseksi Laurie tarttui Jon ojentamaan käteen ja painoi hetkeksi kasvonsa sitä vasten tuntien, että kiihkeän lapsuusrakkauden sirpaleista oli kasvanut luja, kaunis ystävyys, joka oli siunaukseksi kummallekin. Mutta Jo, joka ei halunnut kotiintulon muodostuvan murheelliseksi, sanoi iloisesti:

– Uskomatonta, että te lapset olette tosiaan naimisissa ja aiotte perustaa oman kodin. Minusta tuntuu kuin vielä eilen olisin napittanut Amyn esiliinan ja tarttunut sinua tukasta, kun kiusasit minua. Hyvänen aika, miten aika lentää.

– Älä viitsi puhua noin tätimäisesti, varsinkin kun toinen lapsi on itseäsi vanhempi. Minä voin kehua olevani täysi-ikäinen mies, ja kun tapaat Amyn, huomaat, että hän on sangen varhaiskypsä lapsi, sanoi Laurie huvittuneena Jon äidillisestä sävystä.

– Sinä lienet vuosiltasi vähän vanhempi, mutta minä tunnen olevani paljon iäkkäämpi. Naisten laita on aina niin, ja viimeksi kulunut vuosi on ollut niin vaikea, että minusta tuntuu kuin olisin nelikymmenvuotias.