Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 15
XX LUKU
Vapahtajan lapsuus – Vakaiden pyhiinvaeltajain sopimattomia ilveitä – Endorin noidan koti – Nain – Tavallinen itämaalainen näky – Piplian vertauskuvat käyvät yhä ymmärrettävämmiksi – Shunemin ihme – "Erämaan vapaa poika" – Nabotin viinamäki – Gideonin voitto – Samaria ja sen kuulu piiritys.
Nasaret on ihmeteltävän mielenkiintoinen, sillä tämä kaupunki tuntuu siltä, kuin olisi se aivan semmoisenaan säilynyt siitä kun Jeesus siitä erosi, ja huomaamattaan hokee matkamies itsekseen kaiken aikaa: "Poika Jeesus on seisonut tällä ovella – leikkinyt tällä kadulla – kosketellut käsillään näitä kiviä – kiipeillyt näillä liituvuorilla: " Jokainen, joka taidolla kirjoittaa kirjan Jeesuksen lapsuudesta, kirjoittaa kirjan, jota nuoret ja vanhat lukevat yhtä vilkkaalla mielenkiinnolla. Päättelen niin siitä, että Nasaret meitä viehätti paljon enemmän kuin mitkään Kapernaumiin ja Galilean mereen liittyvät seikat. Galilean meren ääressä seistessäni en voinut muodostaa muuta kuin epämääräisen, etäisen käsityksen siitä majesteetillisestä Henkilöstä, joka aaltojen harjoilla käveli kuin kovalla maalla ja joka kosketti kuolleihin ja sai heidät nousemaan ylös ja puhumaan. Muistiinpanoistani luin nyt uudella mielenkiinnolla muutamia lukujen päällekirjoituksia, jotka olin koonnut eräästä v. 1621 painetusta apokryfisen Uuden testamentin painoksesta.
"Kristus, jota noitain mykäksi loitsima morsian suutelee, parantaa hänet. Vesi, jolla Kristus-lapsi oli pesty, parantaa spitaalitautisen tytön, joka rupeaa Joosefille ja Marialle palvelijaksi. Spitaalitautinen prinssi paranee samalla tavalla.
"Nuorukainen, joka on noiduttu ja muutettu muuliksi, paranee ihmeen kautta, kun Vapahtaja-lapsukainen nostetaan hänen selkäänsä, ja nai spitaalitaudista parantuneen tytön. Jonka jälkeen läsnä olevat ylistävät Jumalaa.
"16 luku. Kristus ihmeen kautta laajentaa tai supistaa ovia, maitoastioita, seuloja tai laatikoita, joita Joosef, joka ei ole puusepän ammatissaan taitava, ei ole kunnolla tehnyt. Jerusalemin kuningas tilaa Joosefilta valtaistuimen. Joosef tekee sitä kaksi vuotta ja tekee sen kaksi vaaksaa liian lyhyeksi. Kuninkaan vihastuessa hänelle Jeesus lohduttaa häntä – käskee häntä vetämään valtaistuimen toisesta sivusta ja vetää itse toisesta ja valtaistuin saa oikeat suhteet.
"19 luku. Jeesusta syytetään siitä, että hän on nakannut pojan alas huoneen katolta, mutta saa kuolleen pojan ihmeen kautta puhumaan ja todistamaan hänen syyttömyytensä. Jeesus tuo äidilleen vettä, särkee ruukun ja ihmeen kautta kokoo veden viittaansa ja tuo sen kotia. Jonka jälkeen läsnäolevat kiittävät Jumalaa.
"Koulunopettajan oppiin lähetettynä hän ei suostunut tavaamaan, ja kun koulunopettaja aikoi piiskata häntä, niin hänen kätensä kuihtui."
Tässä omituisessa hyljättyjen evankeliumien kirjassa on vielä Pyhän Clemensin kirje korintholaisille, jota neljä- tai viisitoista vuosisataa takaperin käytettiin kirkoissa ja pidettiin oikeana. Tässä kertomuksessa tarumaisesta feeniks-linnusta sanotaan:
"1. Katsokaamme tuota ihmeellistä ylösnousemuksen laatua, joka on nähtävänä itäisissä maissa, toisin sanoen Arabiassa.
"2. Siellä on eräs lintu, jota sanotaan feeniksiksi. Sitä ei ole koskaan muuta kuin yksi erältään ja tämä elää viisisataa vuotta Ja kun sen hajoamisen aika lähestyy ja sen täytyy kuolla, tekee se itselleen pesän hajuaineista ja muista ryydeistä, johon se aikansa täytyttyä menee ja kuolee.
"3. Mutta mädätessään sen liha synnyttää erään madon, joka kuolleen linnun mehuilla eläen alkaa muodostaa höyheniä; ja kun se on varttunut täydelliseksi, ottaa se pesän, jossa sen synnyttäjän luut ovat, ja kantaa sen Egyptiin kaupunkiin, jonka nimi on Heliopolis.
"4. Ja lentäen keskipäivällä kaikkien ihmisten nähden laskee sen auringon alttarille ja taas palaa sinne, mistä on tullutkin.
"5. Papit sitten katsovat aikakirjoista ja huomaavat, että se on
palannut tarkkaan viidensadan vuoden kuluttua."
Bisnessi on bisnessiä ja täsmällisyys käy yli kaiken, etenkin feenikslintuun nähden.
Ne muutamat luvut, jotka koskevat Vapahtajan lapsuutta, sisältävät monta asiaa, jotka näyttävät joutavanpäiväisiltä ja arvottomilta säilytettäviksi. Suuri osa kirjan jäljellä olevista osista kuitenkin tuntuu hyvältä pyhältä sanalta. Yksi värsy on, jota ei olisi pitänyt hylätä, koska se niin ilmeisen profeetallisesti tarkoittaa Yhdysvaltain kongressien yleistä menoa:
"199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta."
Olen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni sattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla tapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja ihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä apokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu poistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen pätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin ja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on luettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa, joihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.
Nasaretissa pakottivat meidät ottamaan toisen maantienrosvon – toisen voittamattoman arabialaisen suojelijan. Loimme viimeisen silmäyksen kaupunkiin, joka istui mäen rinteessä kiinni kuin valkaistu ampiaisen pesä, ja kahdeksan aikaan aamulla lähdimme matkaan. Laskeusimme maahan ja talutimme hevosiamme alas polkua, joka luullakseni oli aivan yhtä väärä kuin korkkikieru, jonka tiedän olevan aivan yhtä jyrkän kuin sateenkaaren alamäen ja jota luulen pahimmaksi tienpätkäksi, mitä maantiede tuntee, lukuunottamatta erästä Sandwichin saarilla ja ehkä yhtä tai kahta Sierra Nevadan vuoripolkua. Usein täytyi hevosen tällä kapealla polulla punnertaa tarkkaan muodottomalla kiviportaalla ja sitten laskea etujalkansa reunalta alas vähän enemmän kuin puolet omasta korkeudestaan. Tämän kautta sen kuono joutui lähelle maata, häntä taas osoitti jonnekin kohti keskitaivasta, niin että näytti siltä kuin se aikoisi seisoa päällään. Hevonen ei tämmöisessä asennossa voi näyttää arvokkaalta. Vihdoin päättyi pitkä mäenlasku ja ravuutimme ratsujamme pitkin Esdraelonin suurta lakeutta.
Joku meistä saa luodin lävitseen ennenkuin tämä pyhiinvaellus on päättynyt. Pyhiinvaeltajat lukevat "Vaeltajan elämää" ja se pitää heitä yhtämittaisessa donquixotemaisen sankarimaisuuden mielentilassa. Koko ajan he hypistelevät pistoolinsa perää ja aina silloin tällöin, milloin sitä vähimmin aavistaa, vetäisevät sen esiin ja tähtäilevät näkymättömiä beduiineja tai kiskaisevat puukkonsa ja vihaisesti viiltelevät toisia olemattomia beduiineja. Minä olen kaiken aikaa hengenvaarassa, sillä nämä raivokohtaukset ovat äkillisiä ja epäsäännöllisiä enkä tietysti voi arvata, koska pitäisi tieltä väistyä. Jos minut vielä tapaturmaisesti murhataan pyhiinvaeltajain antautuessa näihin romanttisiin hurjisteluihin, on Grimesiä ehdottomasti pidettävä syyllisenä. Jos pyhiinvaeltajat nimenomaan tähtäisivät jotakuta ja ampuisivat, niin ei siihen olisi mitään sanottavaa – koska sillä miehellä ei olisi mitään hätää. Mutta näitä umpimähkäisiä hyökkäyksiä minä pelkään. En halua enää nähdä muita Esdraelonin kaltaisia paikkoja, joissa maa on lakeata ja hevonen voi nelistää. Ne nostavat pyhiinvaeltajain päähän melodramaattista hölynpölyä. Yht'äkkiä minun hölskyttäessäni tyhmänä auringonpaisteessa ja ajatellessani jos kuinka etäisiä asioita he tulla pyyhkäisevät täyttä laukkaa kuin myrskypilvi kiljuen ja kannustaen näitä vanhoja haavaselkäisiä hevosränkkyjään, kunnes heidän kantapäänsä lentävät korkeammalle kuin pää, ja heidän porhaltaessaan sivu lentää ilmaan pikkuinen potaattipyssy revolverikseen, kuuluu säikäyttävä pikku poksahdus ja pienoinen luoti mennä vihkaisee läpi ilman. Alettuani nyt tämän pyhiinvaelluksen aion vaeltaa loppuun saakka, vaikka totta puhuen ainoastaan epätoivoisin urhoollisuus on näihin saakka voinut pitää minua lujana päätöksessäni. En välitä beduiineista – niitä en pelkää, sillä eivät beduiinit sen enempää kuin arabialaisetkaan ole osoittaneet minkäänlaista halua tehdä meille pahaa. Mutta omia tovereitani minä todella pelkään.
Saavuttuamme lakeuden äärimmäiselle reunalle ratsastimme vähän matkaa vastamäkeä ja saavuimme noitaämmästään kuuluun Endoriin. Hänen jälkeläisensä asuvat siellä yhä vielä. Ne olivat villein lauma puolialastomia raakalaisia, mitä tähän saakka olemme kohdanneet. Niitä tulla tuiskui maapesistä ja pakkalaatikon mallisista savitaloistaan, ammottavista luolista kalliopykäläin alta ja maan halkeamista. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää merkkiäkään paikan kolkosta autiudesta ja hiljaisuudesta, vaan hevosten jaloissa taisteli kerjäävä, kirkuva, huutava roskajoukko sulkien tien. "Bakshiish! bakshiish! bakshiish! hauatshi, bakshiish!" Siis taas sama juttu kuin Magdalassakin, täällä uskottomain silmät vain paloivat uhmaa ja vihaa. Väkiluku on parisataa ja viisikymmentä ja enemmän kuin toinen puoli asuu kalliorotkoissa. Lika, rappio ja villiys ovat Endorin erikoisuudet. Emme sano enää sanaakaan Magdalasta emmekä Deburiehista. Endorin on ensi sija. Se on pahempi kuin intialainen sotaleiri. Mäki on karu, kallioinen ja luotaan torjuva. Ei ruohon korttakaan näy ja vain yksi puu. Se on viikunapuu, joka kituen taistelee henkensä puolesta kallioiden keskellä kolkon luolan suulla, jossa luolassa ennen muinen asui se oikea Endorin noita. Tässä luolassa istui, perimätiedon mukaan, kuningas Saul sydänyönä ja tuijotti ja vapisi maan järistessä ja ukkosen jyristessä vuoristossa ja tulen ja savun keskeltä kohosi kuolleen profeetan henki ja ilmestyi hänen eteensä. Saul oli hiipinyt tähän paikkaan pimeässä, armeijansa maatessa, saadakseen tietää, mikä kohtalo häntä huomispäivän taistelussa odotti. Hän palasi sieltä takaisin murtuneella mielellä, kohtaamaan häpeän ja kuoleman.
Lähde pisartelee kalliosta luolan pimeissä onteloissa, ja meidän oli sangen jano. Endorin asukkaat kuitenkin estivät meitä sinne menemästä. He eivät välitä liasta, eivät ryysyistä, eivät syöpäläisistä, he eivät välitä raakalaistietämättömyydestä eikä villiydestä, he eivät välitä kohtuullisesta määrästä nälänhätää, mutta he tahtovat olla puhtaat ja pyhät jumalansa edessä, olipa hän ken tahansa, ja sen vuoksi heitä pöyristyttää ja he melkein kalpenevat ajatellessaan sitä, että kristityt huulet saastuttaisivat lähteen, jonka veden on määrä juosta heidän pyhiin kurkkuihinsa. Meillä ei ollut mitään kopeata halua loukata edes heidän tunteitaan tai astua heidän ennakkoluuloilleen, mutta meiltä oli loppunut vesi jo näin varhain päivällä ja meitä vaivasi polttava jano. Tällöin ja näissä oloissa minä sitten lausuin aforismin, joka on jo tullut kuuluksi. Minä sanoin: "Hätä ei kysy lakia." Me menimme sisään ja joimme.
Pääsimme lopulta erillemme näistä meluavista hylyistä, karistaen niitä päältämme joukoittain ja parittain mäkien poikki jonossa kulkiessamme – vanhukset ensin, sitten lapset, tämän jälkeen nuoret tytöt. Voimalliset miehet juoksivat rinnallamme penikulman ja jättivät meidät vasta sitten, kun olivat puristaneet meistä viimeisenkin piasterin bakshiishia.
Tunnin kuluttua saavuimme Nainiin, jossa Kristus herätti kuolleista lesken pojan. Nain on Magdala vähässä mitassa. Sen väkiluvusta ei kannata puhua. Sadan askeleen päässä siitä on vanha kalmisto, mikäli minä tiedän. Hautakivet ovat maassa lappeallaan; se on Syyriassa juutalaisten tapa. Moslemit eivät salli heidän kohottaa hautakiviään pystyyn. Moslemiläinen hauta tavallisesti on karkeasti savilaastilla silattu ja kalkilla valkaistu ja sen toisessa päässä on pystykohoke, jossa on kovin kömpelöitä koristekokeiluja. Kaupungeissa usein ei hautaa näy ensinkään, korkea, hoikka marmorinen hautakivi, joka on huolellisesti kullattu ja maalattu ja kirjoituksella varustettu, ilmaisee hautauspaikkaa ja tämän päällä on turbaani, joka on siten kaavailtu ja muodosteltu, että se ilmaisee miehen aseman hänen eläissään.
Meille näytettiin vanhan muurin jäännös, jonka sanottiin olevan toinen puoli siitä portista, josta tuolla vuosisatain takana lesken kuollutta poikaa kannettiin Jeesuksen tullessa saattoa vastaan:
Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen seurassaan kulki paljon kaupungin kansaa.
Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä itke".
Ja hän meni ja koski arkkuun; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse."
Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi hänet äidilleen.
Ja heidät kaikki valtasi pelko ja he ylistivät Jumalaa sanoen:
"On noussut suuri profeetta meidän keskuuteemme", ja: "Jumala on tullut katsomaan kansaansa."
Pieni moskeija on sillä paikalla, missä perimätiedon mukaan oli lesken asunto. Kaksi tai kolme iäkästä arabialaista istui sen ovella. Menimme sisään, ja pyhiinvaeltajat mursivat näytteitä perusmuureista, vaikka heidän sitä tehdessään täytyi koskettaa rukousmattoja, jopa astuakin niille. Se oli melkein saman arvoista kuin murtaa paloja näiden vanhain arabialaisten sydämestä. Astuessaan raa'asti saapas jalassa pyhille rukousmatoille – mitä ei kukaan arabialainen tekisi – he tuottivat tuskaa miehille, jotka eivät olleet loukanneet meitä millään tavalla. Kuvitelkaahan, että aseistettu joukko ulkomaalaisia tunkeutuisi Amerikassa johonkin kyläkirkkoon ja murtaisi alttarin kaidepuista muistoesineiksi koristeita ja kiipeisi ylös ja kävelisi raamatulla ja saarnastuolin pehmustuksilla. Mutta onhan asiassa kuitenkin eroa. Toisessa tapauksessa on kysymyksessä meidän uskomme temppelin – toisessa vain pakanatemppelin häväiseminen.
Laskeuduimme jälleen lakeudelle ja pysähdyimme hetkeksi eräälle kaivolle – epäilemättä Abrahamin aikuiselle. Se oli erämaisessa seudussa. Kolme jalkaa korkea, tahoilluista jykevistä lohkareista rakennettu muuri ympäröi sitä, pipliallisten kuvain tapaan. Sen ympärillä osaksi seisoi, osaksi polvistui kameeleja. Oli siinä myös ryhmä somia pieniä aaseja, joista riippui kiinni alastomia tummaihoisia lapsia, ne, jotka eivät mahtuneet pitkin selkää hajareisin istumaan tai hännästä kiskomaan. Ruskeaihoisia, mustasilmäisiä paljasjalkaisia impiä, ryysyihin puettuja, kuparirenkaat käsivarsissaan, korvissaan valekultahelyt, asetteli vesiruukkuaan päälaelleen tai ammensi vettä kaivosta. Vieressä seisoi lammaslauma odottamassa, että paimenet täyttäisivät kivikaukalot vedellä ja se pääsisi juomaan – jotka kivikaukalot olivat samoin kuin kaivon kehäkivetkin kuluneet kuopalle ja sileiksi janoisten eläinten satakunnan miespolven aikana hangatessa niitä leuoillaan. Maassa istui ryhmissä maalauksellisia arabialaisia ja juhlallisina kiskoi haikuja pitkävartisista tshibukeistaan. Toisia arabialaisia oli täyttämässä mustia siannahkoja vedellä – kun ne oli hyvin täytetty ja vesi oli pullistanut niiden lyhyet sääret hajalleen, näyttivät ne hukkuneilta ja veden turvottamilta sian ruhoilta. Tässä oli semmoinen mainio itämaalainen taulu, joita tuhansia kertoja olin hienoissa mehevissä teräspiirroksissa ihaillut! Mutta teräspiirroksissa ei ollut autiutta, ei likaa, ei repaleita, ei kirppuja, ei rumia naamoja, ei kipeitä silmiä, ei syöviä kärpäsiä, ei typerää tietämättömyyttä naamoissa, ei haavoja aasien selässä, ei tuntemattomien kielien ilkeätä mongerrusta, ei kameelien löyhkää, eikä minkäänlaista tuntoa siitä, että jos ryhmän alla polttaisi pari tonnia ruutia, niin se suuresti kohentaisi vaikutusta ja antaisi tälle nähtävyydelle todellista mielenkiintoa ja viehätystä, jota aina olisi mieluinen muistella, vaikka eläisi tuhannen vuotta.
Itämaiset nähtävyydet näyttävät parhailta teräspiirroksissa. Minuun ei ainakaan enää vaikuta tuo taulu, joka kuvaa Saban kuningattaren vierailua Salomon luona. Sanon itselleni: te majesteetti olette kyllä hyvän näköinen, mutta jalkanne ovat likaiset ja te löyhkäätte kuin kameeli.
Samalla eräs villi arabialainen, joka kuljetti kameelijonoa, huomasi Fergusonissa vanhan ystävän, ja he juoksivat ja lankesivat toistensa kaulaan ja suutelivat toistensa likaisia parrakkaita naamoja molemmille poskille. Se paikalla selitti erään asian, joka aina oli näyttänyt vain kaukaa etsityltä itämaalaiselta puheenparrelta. Tarkoitan sitä, kun Kristus nuhteli farisealaista tai jotakuta muuta senkaltaista ja muistutti häntä siitä, ettei tämä ollut hänelle antanut "tervehdyssuuteloa". Minusta ei tuntunut luonnolliselta, että miehet suutelisivat toisiaan, mutta nyt minä tiedän, että he sen tekivät. Siihen oli syytäkin. Tapa oli luonnollinen ja paikallaan, koska ihmisten täytyy suudella eikä mies juuri vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan voisi taipua suutelemaan tämän maan naisia. Joka matkustaa, se oppii. Joka päivä nyt vanhat raamatunlauseet, jotka mielestäni ennen olivat aivan merkityksettömät, saavat sisällystä.
Kuljimme vuoren – "Vähän Hermonin" – juuren ympäri, El Fulehin vanhan ristiretkeläislinnan ohi ja saavuimme Shunemiin. Tämä oli säntilleen toinen Magdala, freskoineen ja kaikkineen. Täällä perimätiedon mukaan profeetta Samuel syntyi ja täällä shunemilainen vaimo kaupungin muurille rakensi profeetta Elishalle pienen majan. Elisha kysyi häneltä, mitä hän tahtoi palkakseen. Tämä oli luonnollinen kysymys, sillä näiden ihmisten tapana on ja oli silloinkin ensin tarjota apuaan ja palveluksiaan ja sitten odottaa ja kerjätä maksua. Elisha tunsi heidät hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, että kukaan olisi hänelle rakentanut tämän matalan pienen majan vain vanhan ystävyyden vuoksi ja ilman minkäänlaista itsekästä tarkoitusta. Minusta tuntui ennen kovin epäkohteliaalta, jopa karkealtakin, kun Elisha vaimolta kysyi sitä, mutta nyt se ei enää tunnu siltä ensinkään. Vaimo vastasi, ettei hän tahtonut mitään. Hänen hyvyytensä ja epäitsekkyytensä palkaksi profeetta silloin ilahutti hänen sydäntään sillä tiedolla, että hän synnyttäisi pojan. Se oli suuri palkka – mutta vaimo ei olisikaan kiittänyt häntä tyttärestä – tyttäret ovat aina olleet täällä huonossa suosiossa. Poika syntyi, kasvoi, varttui voimalliseksi, kuoli. Elisha Shunemissa herätti hänet jälleen elämään.
Tapasimme täällä sitruunapuulehdon – viileän, varjoisan, täynnään hedelmiä. Olemme taipuvaisia liioittelemaan kauneutta, kun se on harvinaista, mutta minusta tämä lehto tuntui sangen kauniilta. Se oli kaunis. Minä en liioittele. Minun täytyy aina pitää Shunemia kiitollisessa muistossa paikkana, joka soi meille tämän lehväisen varjon pitkän kuuman ratsastuksen jälkeen. Söimme lunshimme, lepäsimme, juttelimme, polttelimme piippua tuntikauden, sitten nousimme hevosen selkään ja jatkoimme matkaa.
Ratsujemme juosta hölskyttäessä Jesreelin lakeutta tapasimme puolentusinaa digger-intiaaneja (beduiineja), joilla oli kädessään hyvin pitkät keihäät ja jotka tepastelivat vanhoilla variksenpelätyshevosillaan ja keihästivät kuviteltuja vihollisia. Kiljuen ja liehutellen ilmassa rääsyjään he joka suhteessa käyttäytyivät kuin joukko täydellisiä mielipuolia. Tässä siis vihdoinkin olivat "erämaan villit vapaat pojat kiitäen lakeuden yli kuin tuuli kauniilla arabialaisilla tammoillaan", joista olemme niin paljon lukeneet, joita niin paljon toivotelleet nähdäksemme! Nämä siis olivat nuo "maalaukselliset puvut!" Tämä oli se "uljas näky!" Kuljeskelevia ryysyläisiä – joutavia kerskureita – "arabialaiset tammat" kyhmyselkäisiä ja pitkäkaulaisia kuin iktyosaurus museossa ja kyttyräselkäisiä ja kulmikkaita kuin dromedaarit! Ei tarvitse kuin vilkaista erämaan poikaan, jotta hän mielessämme ainaiseksi menettäisi kaiken romanttisuutensa – eikä muuta kuin nähdä hänen hevosensa toivoakseen säälistä, että se vapautettaisiin valjaistaan ja saisi hajota kappaleiksi.
Saavuimme kohdakkoin eräälle kukkulalle, jolla oli raunioiksi sortunut vanha kaupunki, ja oli tämä kaupunki muinoinen Jesreel.
Samarian kuningas Ahab (hänen kuningaskuntansa oli sen aikuisiksi sangen laaja, lähes puolet Rhodoksen saaren alasta) asui Jesreelin kaupungissa, joka oli hänen pääkaupunkinsa. Lähellä häntä asui Nabot niminen mies, jolla oli viinamäki. Kuningas pyysi sitä häneltä, ja kun hän ei tahtonut antaa, tarjoutui kuningas ostamaan sen. Mutta Nabot ei suostunut myymäänkään. Niihin aikoihin pidettiin miltei rikoksena luopua perinnöstään millään hinnalla – ja vaikka mies olisikin siitä luopunut, olisi se palannut hänelle tai hänen perillisilleen takaisin seuraavana riemujuhlavuotena. Tämä kaikessa kuninkuudessaan pilattu lapsi lähti silloin ja laskeutui vuoteelleen kasvot seinää kohti ja pahoitteli sitä katkerasti. Kuningatar, joka oli huonomaineinen aikalaistensa kesken ja jonka nimi on vielä meidänkin aikoinamme häväistys ja moite, tuli sisään ja kysyi, mitä hän suri, ja kuningas kertoi. Jesebel sanoi, että hän kykeni sen viinitarhan hankkimaan, ja lähti ja kuninkaan nimessä kirjoitti vääriä kirjeitä ylimyksille ja viisaille ja käski heitä julistamaan paaston ja asettamaan Nabotin korkealle kansan eteen ja hankkimaan kaksi todistajaa vannomaan, että hän oli pilkannut Jumalaa. He tekivät näin ja kansa kivitti syytetyn kaupungin muurin luona, johon hän kuoli. Sitten Jesebel tuli ja kertoi kuninkaalle ja sanoi: Katso, Nabotia ei ole enää – nouse ja ota viinamäki. Ahab otti silloin viinamäen ja meni siihen omistaakseen sen. Mutta profeetta Elija tuli sinne hänen luokseen ja ilmoitti hänelle hänen kohtalonsa ja Jesebelin kohtalon. Ja sanoi, että siinä paikassa, jossa koirat nuolivat Nabotin veren, nuolisivat ne hänenkin verensä – ja hän sanoi myös, että koirat söisivät Jesebelin Jesreelin muurin luona. Kuningas sitten tappelussa kaatui, ja kun hänen vaununsa pyörät pestiin Samarian allikossa, nuolivat koirat veren. Myöhemmin Jehu, joka oli Israelin kuningas, marssi Jesreeliä vastaan erään profeetan käskystä ja toimitti yhden noista vakuuttavista kurituksista, jotka sen ajan ihmisten kesken olivat niin yleisiä: hän tappoi monta kuningasta ja paljon heidän alamaisiaan, ja kun hän tuli tänne, näki hän Jesebelin, joka maalattuna ja hienosti puettuna katsoi ulos ikkunasta, ja hän käski, että nainen heitettäisiin alas hänen luokseen. Eräs palvelija teki niin ja Jehun hevonen tallasi hänet jalkainsa alle. Sitten Jehu meni sisään ja istui aterialle ja vähän ajan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän on kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä ennustus oli jo toteutunut – koirat olivat syöneet hänet, "eikä hänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet."
Ahab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja Jehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki perheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi töittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän kohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat. He sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät. Tultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän oli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat, jotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja toimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa eivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten Jehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.
Palasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä tavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa jalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan alta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä. Tähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat "midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset", joita oli "niin paljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat lukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla." Joka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä ja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.
Gideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja seisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes satakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.
Leiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen liikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan ohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon veljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen vuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja joille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme monta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti mulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat kivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille mäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta Samariaan.
Kiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta ehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut vaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen. Herodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin ja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja kahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä paljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun rakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä ei olisi pidetty kauniina.
Tämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari takaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota, jotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan näyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää – Kaukaisessa Lännessä tuota pidetään "sysmangin" puutteena ja epäilemättä sitä olisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa territorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen tulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin hän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan. Nuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.
Samariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain vanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja katsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa holvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset. Nämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.
Samarian täytyi kerran, Elishan aikoina, kestää tuhoisa piiritys Syyrian kuninkaan sitä ahdistaessa. Ruokatavarat nousivat niin suunnattomasti, että aasin päästä maksettiin kahdeksankymmentä hopearahaa ja kyyhkysen lantaa ostettiin ruoaksi.
Tuosta ankarasta ajasta kerrotaan eräs kohtaus, joka antaa sangen hyvän käsityksen näiden sortuvien muurien sisäpuolella silloin vallinneesta hädästä. Kun kuningas eräänä päivänä käveli varustuksilla, "huusi eräs vaimo ja sanoi: 'Auta, minun herrani, oi kuningas!' Ja kuningas sanoi: 'Mikä sinua vaivaa?' ja nainen vastasi: 'Tämä vaimo sanoi minulle: Anna poikasi, että syömme hänet tänään, ja minun poikani syömme huomenna. Me siis keitimme poikani ja söimme hänet. Ja minä sanoin hänelle seuraavana päivänä: Anna poikasi, että nyt söisimme hänet; mutta hän oli piilottanut poikansa'."
Profeetta Elisha sanoi, että neljänkolmatta tunnin kuluessa elintarpeiden hinnat alenisivat melkein olemattomiksi, ja niin kävikin. Syyrialainen armeija purki leirinsä ja pakeni syystä tai toisesta, nälänhätä tuli ulkoapäin autetuksi ja monikin kyyhkyn lannan ja aasinlihan kehno keinottelija teki vararikon.
Olimme iloiset, kun pääsimme lähtemään tästä kuumasta ja pölyisestä vanhasta kylästä ja saatoimme jatkaa matkaa. Kahden aikaan pysähdyimme vanhaan Sikemiin syödäksemme lunshimme ja levätäksemme. Se on Gerisimin ja Ebalin, kahden historiallisen vuoren välillä, joilta muinoin lakikirjat, kiroukset ja siunaukset korkeudesta luettiin alla olevalle juutalaisväelle.
