Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 6

VIII LUKU

Smyrnan "leijonat" – Marttyyri Polykarpos – Ne "seitsemän kirkkoa" – Mennyttä suuruutta – Salaperäiset osterisuonet – Osterit matkailijoina – Maailmanloppu, jota ei tullutkaan – Joutilas rautatie.

Kyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan "leijonat" olivat ensinnäkin vanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana katselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta (pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon paikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian seitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa Polykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.

Saimme pienet aasit ja lähdimme liikkeelle. Näimme Polykarpoksen haudan ja riensimme sitten edelleen.

Seuraavina olivat listalla ne "seitsemän kirkkoa", kuten täällä lyhentäen sanottiin. Ratsastimme sinne – puolentoista mailin verran paahtavassa auringonpaisteessa – ja saimme nähdä pienen kreikkalaisen kirkon, jonka vakuutettiin olevan vanhalla paikalla. Maksettuamme pienen pääsyrahan antoi pyhä vartia meille kullekin pienen vahakynttilän muistoksi tästä paikasta, ja minä pistin omani hattuuni, jossa aurinko sulatti sen ja rasva juoksi kaikki niskaani ja pitkin selkääni. Joten minulle ei jäänyt mitään muuta kuin sydän ja sangen surkean ja kuihtuneen näköinen sydän se on.

Useat meistä koettelivat parhaan taitonsa mukaan todistella, että pipliassa mainittu "kirkko" tarkoittikin kristittyjen joukkoa eikä rakennusta, että piplia kuvasi heitä ylen köyhiksi – niin köyhiksi, mikäli käsitin, ja niin vainon alaisiksi (kuten Polykarpoksen marttyyrikuolema osoittaa), ettei heillä ensinnäkään olisi ollut varoja rakentaa kirkkoa ja toiseksi että he eivät olisi uskaltaneet rakentaa sitä kaikkien nähtäväksi, vaikka olisivat voineetkin. Ja viho viimeiseksi, että jos he olisivat voineet sen rakentaa, niin olisi yleinen mielipide vaatinut rakentamaan sen Annekin kaupungin läheisyyteen. Mutta retkeilijä-perheemme vanhemmat kumosivat mielipiteemme ja halveksivat todisteluamme. Siitä he kuitenkin perästäpäin saivat ansaitun palkkansa. He huomasivat, että heidät oli johdettu harhaan ja että he olivat menneet väärään paikkaan. He huomasivat, että paikka onkin kaupungissa.

Ratsastaessamme kaupungin läpi näimme merkkejä niistä kuudesta Smyrnasta, jotka ovat olleet ja joko palaneet tai maanjäristysten vaikutuksesta sortuneet. Toisin paikoin ovat kukkulat ja vuoret halkeilleet, kaivauksien kautta on päivän valoon saatettu suuria rakennuspaasia, jotka ovat täällä maanneet haudattuina kautta aikain, ja tien varassa ovat nykyisen Smyrnan kaikki halvat talot ja muurit kirjavinaan katkenneita pilareita, kapiteeleja ja veistettyjä marmorijäännöksiä, jotka ennen muinoin koristivat kaupungin ylpeitä palatseja ja temppeleitä.

Linnavuorelle oli sangen jyrkkä polku, ja nousimme jotenkin hitaasti. Mutta paljon mieltäkiinnittävää näimme ympärillämme. Eräässä paikassa, viisisataa jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli tien yläpuolella äkkijyrkkä, kymmentä tai viittätoista jalkaa korkea seinämä ja leikkauksessa oli paljastunut kolme simpukankuorisuonta aivan samalla tavalla kuin olemme nähneet Nevadassa tai Montanassa tieleikkauksien paljastavan kvartsisuonia. Suonien vahvuus oli noin kahdeksantoista tuumaa ja niiden välillä oli maata pari tai kolme jalkaa ja ne kulkivat viistoon alaspäin kolmekymmentä jalkaa tai enemmänkin ja katosivat sitten siinä paikassa, jossa leikkaus yhdytti tien. Taivas yksin tietää, kauasko niitä voitaisiin seurata, jos ne paljastettaisiin. Siinä oli puhtaita kauniita osterinkuoria, suuria ja aivan samanlaisia kuin muutkin osterinkuoret. Niitä oli vahvalta päällekkäin, mutta suomen ylä- tai alapuolella ei ollut hajallaan ainoatakaan. Joka suoni oli selvä ja naapurikerroksista erillään. Ensimmäinen päähänpistoni oli pystyttää tavanmukainen —

TIEDONANTO:

"Me allekirjoittaneet varaamme itsellemme viisi klaimia, kahdensadan jalan mittaisia kukin (ja yksi löydöstä) tästä osterisuonesta kaikkine poimuineen, taskuineen, kulmineen, vaihteluineen ja mutkineen ja viisikymmentä jalkaa niiden kummaltakin puolelta hyödyntääksemme niitä etc. Smyrnan kaivoslakien mukaisesti."

Ne olivat niin kaikin puolin luonnollisen näköisiä suonia, että minun oli vaikea niistä luopua. Osterinkuorien seassa oli kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista murtuneista savenvalajan teoksista. Miten ovat nämä osterinkuoripaljoudet tänne tulleet? Siitä en ole voinut päästä selvyyteen. Murtuneet saviastiat ja osterinkuoret saavat ajattelemaan ravintoloita – mutta eihän meidän aikoinamme ole voinut olla semmoisia laitoksia täällä kaukana vuorenrinteellä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole ketään asunut. Ravintola ei kannattaisi tämmöisessä kivisessä, autiossa ja toivottomassa paikassa. Sitäpaitsi ei kuorien joukossa ollut samppanjakorkkeja. Jos täällä yleensä on koskaan ollut ravintolaa, on se ollut Smyrnan loistoaikana, jolloin mäet olivat palatseja täynnään. Voisin uskoa yhden ravintolan niillä edellytyksillä; mutta kun niitä pitäisi olla kolme? Onko täällä ollut ravintoloita kolmena eri maailman aikakautena? – koska osterisuonien välissä on kaksi tai kolme jalkaa kovaa maata. Ilmeisestikään ei ravintolaratkaisu kelpaa.

Kukkula on joskus voinut olla merenpohjana ja maanjäristys on voinut kohottaa sen korkeuteen simpukkakerroksineen – mutta entä saviastiat? Ja vielä, mitenpä se, kun simpukkakerroksia on kolme päällekkäin ja niiden välillä on paksut kerrokset pätevää kunnon maata?

Se teoria ei kelpaa. On kun onkin mahdollista, että tämä kukkula on Araratin vuori ja että Noan arkki pysähtyi tähän ja että hän söi ostereita ja nakkeli kuoret veteen. Mutta ei, ei kelpaa sekään. Niitähän on kolme kerrosta ja kovaa maata välissä – ja sitäpaitsi, Noan perheeseen kuului vain kahdeksan henkeä, eivätkä he olisi voineet syödä kaikkia näitä ostereita niinä parina kolmena kuukautena, jotka he tämän vuoren laella viipyivät. Niin, mutta eläimet – niin, mutta onhan aivan nurinkurista otaksua, että hän olisi ruvennut ruokkimaan eläimiä ostereilla.

Se on tuskallista – jopa nöyryyttävää – mutta minulle ei lopulta jää kuin yksi heikko teoria: että simpukat ovat omin voimin sinne kiivenneet. Mutta mikä olisi niiden tarkoitus voinut olla? – mitä ne luulivat sieltä löytävänsä? Mitä syytä on millään osterilla lähteä mäkeä kiipeämään? Mäelle kiipeäminen ehdottomasti on osterille väsyttävä ja ikävystyttävä voimanponnistus. Luonnollisin johtopäätös olisi, että osterit kiipeisivät sinne näköalaa katselemaan. Mutta kun tulee ajatelleeksi osterin luonnonlahjoja, niin näyttää selvältä, ettei se välitä maisemista. Osterilla ei ole vaistoja siihen suuntaan, se ei välitä mitään siitä mikä on kaunista. Osteri on taipumuksiltaan syrjäisyyttä suosiva eikä se ole vilkas – ei edes hilpeämielinen muuta kuin kohtalaisesti, eikä se ole koskaan yritteliäs. Mutta ennen kaikkea, osterilla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa näköaloja kohtaan – se halveksii niitä. Mihin olen nyt sitten tullut? Ei muuta kuin siihen kohtaan, josta lähdinkin, nimittäin että nuo osterinkuoret ovat siellä säännöllisissä kerroksissa viiden sadan jalan korkeudessa merestä eikä kukaan tiedä, kuinka ne ovat sinne tulleet. Olen penkonut kaikki matkaoppaat, ja summa kaikesta siitä, mitä ne sanovat, on se että: "Siellä ne ovat, mutta kuinka ne ovat sinne päässeet, se on salaisuus."

Viisikolmatta vuotta takaperin paljon ihmisiä Amerikassa pukeutui ylösnousemusvaatteihinsa, hyvästeli kyynelsilmin ystävänsä ja varustautui lentämään taivaaseen heti tuomiopasuunan ensi kerran törähtäessä. Mutta enkeli ei puhaltanutkaan pasuunaansa. Millerin tuomiopäivä kärsi haaksirikon. Minä en osannut aavistaa, että Vähässä-Aasiassakin oli milleriläisiä, mutta eräs herrasmies kertoi minulle, että Smyrnassa eräänä päivänä kolme vuotta takaperin odotettiin maailmanloppua ja että sitä varten oli ryhdytty kaikkiin valmistuksiin. Jo paljon ennen oli ryhdytty hommaamaan ja varustamaan ja määrähetken tullen vallitsi hurja kiihtymys. Muuan väkijoukko nousi varhain aamulla linnavuorelle välttääkseen siten yleisen hävityksen ja moni saman hullaantumisen valtaama sulki puotinsa ja heitti kaikki maalliset huolet. Mutta omituisinta asiassa oli, että kolmen aikaan iltapäivällä, herrasmiehemme syödessä ystävineen päivällistä hotellissa, puhkesi hirmuinen myrsky ja rankkasade salamoineen ja ukkosineen ja kamalalla raivolla tätä ilmaa kesti pari kolme tuntia. Tämä oli siihen vuoden aikaan Smyrnasta aivan luonnonvastaista ja jotkut suurimmistakin epäilijöistä säikähtivät. Kaduilla vesi juoksi virtanaan ja hotellin permanto oli veden vallassa. Päivällinen täytyi keskeyttää. Kun myrsky taukosi ja kaikki olivat kauttaaltaan likomärkinä ja alakuloisina ja puoleksi hukkuneita, palasivat ylösnousijat vuorelta alas yhtä kuivina kuin yhtä monta hyväntekeväisyyssaarnaa! He olivat katselleet alhaalla raivoavaa hirveätä myrskyä ja luulleet, että heidän maailmanloppusuunnitelmansa todella oli saavuttanut suuren menestyksen.

Rautatie täällä Aasiassa – Idässä, unelmain valtakunnassa – "Tuhannen ja yhden yön" tarumaassa – tuntuu sangen oudolta ajatukselle. Mutta rautatie täällä siitä huolimatta on ja toista rakennetaan. Tämä nykyinen on hyvin rakennettu ja hyvässä hoidossa, mutta englantilainen yhtiö, joka sen omistaa, ei korjaa kovinkaan suuria voittoja. Ensimmäisenä vuotena sillä kulki koko paljon matkustajia, mutta tavaroita ei kaikkiaan kuljetettu kuin kahdeksansataa naulaa viikunoita!

Se menee melkein Efeson porteille saakka – kaupunkiin, joka on ollut suuri kaikkina maailman aikoina – kaupunkiin, joka on kaikille piplian lukijoille tuttu ja joka jo oli vanha kuin itse vuoret Kristuksen opetuslapsien saarnatessa sen kaduilla. Sen juuret ovat kaukana tarujen hämärissä ajoissa ja se oli Kreikan jumaluustarustossa kuulujen jumalain syntymäkoti. Se ajatus, että veturi ajaa porhaltaisi tämänkaltaisen paikan kautta ja herättäisi sen vanhain romanttisten aikain haamut kuolleitten ja menneitten vuosisatain unesta, se tuntui kylläkin kummalta.

Matkustamme sinne huomenna kuuluja raunioita katsomaan.

IX LUKU

Matkalla muinaiseen Efesoon – Vanha Ajassaluk – Aasin kataluutta – Hullunkurinen kulkue – Mennyttä loistoa – Historian rippeitä – Legenda seitsemästä unikeosta.

Tämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan käytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että saattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta. Kuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa aasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet rautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia, mitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen sanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin mieletön, että yrittäisin.

Vanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä raunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen suuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että lähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme aasien selkään kutsuvieraittemme – miellyttäväin nuorten miesten keralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.

Pikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut satulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino ei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia ei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu. Se oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään. Jos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin vaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti teille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä huolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa, nimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle puolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se kainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli mahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin pätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet juuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme näytti kahta haaveellisemmalta – sillä minun täytyy sanoa, että naiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he eivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua – miehet hikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä, aasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan, josta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina leveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä, ilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain on milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin vaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa vaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa taistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä – ja paikalla aasit asettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat miehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun aasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut makuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.

Seisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa – tarkoitan kivi-istuimellisessa amfiteatterissa – ja annoimme valokuvata itsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin missä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä tyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille viheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei merkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.

Haluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.

Korkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista marmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan Pyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina. Näiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli, jossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan temppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty, että se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.

Takanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan suo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on oikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä lakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut (se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty kirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa ympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä. Kapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja rosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio – sillä tuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä ole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita sortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea luulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine on vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat, jotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat kuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin legendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta – he syntyivät täällä, Syrinksin muuttumisesta ruo'oksi – se tapahtui täällä, suuresta Pan jumalasta – hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista – tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta – molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan, kykloopeista – he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet, joita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta – tämä oli yksi hänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta, Lysanderista, Agesilaoksesta – he kävivät täällä, ja sen teki Aleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja Sulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius oli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa, asianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran jälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat lähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla, joiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana palvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa. Aikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että se melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali uutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan tulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:

"Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa

Efesossa" j.n.e.

kun vielä eli paljon ihmisiä, jotka olivat nähneet Kristuksen. Täällä Maria Magdalena kuoli ja täällä Neitsyt Maria päätti päivänsä Johanneksen kanssa, vaikka Rooma sitten näki parhaaksi sijoittaa hänen hautansa muualle, kuusi tai seitsemän vuosisataa takaperin – melkein kuin eilen – tungeskeli näillä kaduilla suurin joukoin haarniskoituja ritareita. Ja muistellaksemme pikkuasioitakin, tuo puhe jokien meanderipoimuista saa uutta sisällystä, kun huomaamme, että sanakirjamme saikin tämän sanan tuosta kiemurtelevasta Meander joesta, joka juoksee tuossa laaksossa. Tunnen itseni melkein yhtä vanhaksi kuin nuo karut kukkulat katsellessani näitä sammalten verhoilemia raunioita, tätä historiallista autiutta. Voimme lukea pyhää sanaa ja uskoa, mutta emme voi seisoa tuolla muinaisen teatterin raunioiden keskellä ja mielikuvituksessamme uudelleen nähdä siinä niitä ammoin hävinneitä kansajoukkoja, jotka siellä pahoin pitelivät Paavalin tovereita ja yhteen ääneen huusivat: "Suuri on efesolaisten Diana!" Ajatus, että tämmöisessä autiudessa joskus on huudettu, melkein pöyristyttää.

Se oli, tämä Efeso, ihmeteltävä kaupunki. Minne vain mennettekin tällä leveällä lakeudella, kaikkialla tapaatte taajassa mitä hienoimmin veistettyjä marmorijäännöksiä ruuhkan ja rikkaruohojen keskellä. Ja maasta kohoo tai maassa makaa pitkänään kauniita uurrettuja pylväitä, mikä porfyyristä, mikä minkinlaisesta kalliista marmorista. Ja joka askeleella tapaatte sirosti vuoltuja kapiteeleja ja jykeviä aluslaakoja ja sileiksi kiilloitettuja laattoja kreikkalaisille kirjoituksilleen. Se on kokonainen maailma arvokkaita jäännöksiä, erämaa riutuneita, typistettyjä jalokiviä. Ja mitä ovat nämä niiden ihmeitten rinnalla, joita tässä maa povessaan kätkee? Konstantinopolissa, Pisassa ja Espanjan kaupungeissa on suuria moskeijoja ja katedraaleja, joiden kauneimmat pylväät on tuotu Efeson temppeleistä ja palatseista, eikä kuitenkaan tarvitse kuin maata kynsiä löytääkseen täältä yhtä kauniita. Vasta kun tämä ruhtinaallinen kaupunki on esiin kaivettu, saamme käsitystä siitä, mitä loisto on.

Kaunein kuvanveistos, mitä olemme vielä nähneet ja mikä meihin on syvimmän vaikutuksen tehnyt (sillä taiteesta me emme paljoa tiedä emmekä helposti voi kiihoittaa itseämme haltioitumaan sen vuoksi), on tässä Efeson vanhassa teatterissa, joka Paavalin aikaansaaman metelin vuoksi on niin kuulu. Se on vain päätön miehen vartalo, haarniskaan puettu, rintalevyssä Medusan pää, mutta tulimme vakuutetuiksi siitä, ettei semmoista arvoa, semmoista majesteettisuutta ole koskaan ennen saatu kivestä esiin.

Mitä rakentajia ne olivat nuo muinaisuuden miehet! Muutamain tässä näkyväin raunioitten jykevät kaaret lepäävät seinäpatsailla, jotka ovat viittätoista jalkaa joka sivu ja kokonaan suurista marmorilohkareista rakennetut. Ne eivät ole kivitorvia tai – kaivoja, joiden sisusta olisi kiviruuhkalla täytetty, vaan koko patsas on täyttä kiveä. Mahtavat kaaret, jotka ehkä ovat ennen olleet kaupungin portteina, on rakennettu samalla tavalla. Ne ovat uhmanneet kolmentuhannen vuoden myrskyt ja piiritykset ja moni maanjäristys on niitä ravistellut, mutta yhä vielä ne seisovat pystyssä. Niiden vierestä kaivettaessa löydetään jykeviä muurauksia, jotka yhä ovat joka kohdasta yhtä täydellisiä kuin vanhain kyklooppimaisten jättiläisten käsistä lähtiessään. Eräs englantilainen yhtymä aikoo ryhtyä Efesoa esiin kaivamaan – ja, silloin!

Mutta nyt muistuukin mieleeni

Legenda seitsemästä unikeosta.

Tuolla Pionin vuoressa on seitsemän unikeon luola. Puolitoista vuosituhatta takaperin tai niille vaiheille asui Efesossa lähekkäin seitsemän nuorukaista, jotka kuuluivat kristittyjen halveksittuun lahkoon. Sattui niin, että hyvä Maximilianus kuningas (juttelen tämän tarinan kiltille nuorille pojille ja tytöille), sattui niin, minä sanon, että hyvä Maximilianus kuningas ryhtyi vainoomaan kristittyjä, ja ajan ehtien paikat alkoivat käydä heille hyvin kuumiksi. Nuo seitsemän nuorukaista sanoivat silloin toisilleen, nouskaamme ylös ja lähtekäämme matkalle. He eivät joutuneet edes hyvästelemään vanhempiaan eivätkä ystäviään, mitä heillä oli tuttuja. He vain ottivat eräitä rahasummia, mitä heidän vanhemmillaan oli, ja vaatteita, jotka kuuluivat heidän ystävilleen, jotta he niistä muistaisivat heidät kaukana vieraalla maalla ollessaan. Ja he ottivat myös Ketmehr koiran, joka oli heidän naapurinsa Malkoksen omaisuutta, sillä eläin juoksi päänsä silmukkaan, jota yksi nuorista miehistä kantoi huolimattomasti, eikä heillä ollut aikaa päästellä sitä irti. Ja he ottivat myös muutamia kanoja, jotka näyttivät niin yksinäisiltä naapurien kanatarhoissa, ja vielä muutamia pulloja omituisia juomia, jotka olivat siinä saatavissa erään siirtomaatavarakauppiaan akkunassa. Ja sitten he lähtivät kaupungista. Pian he sitten tulivat Pionin kukkulalle erääseen ihmeelliseen luolaan ja astuivat siihen ja pitivät pidot ja sitten he taas riensivät eteenpäin. Mutta he unohtivat ne pullot, joissa oli niitä omituisia juomia, ja jättivät ne jälkeensä. He matkustivat monet maat ja kokivat monta kummaa seikkailua. He olivat kunnollisia nuorukaisia eivätkä menettäneet ainoatakaan tilaisuutta, mitä sattui, ansaitakseen elatuksensa. Heidän elämänohjeensa sisältyi näihin sanoihin: "huomiseksi jättäminen on ajan varas". Ja milloin he vain tapasivat miehen, joka oli yksinään, he siis sanoivat: Katsos, tällä miehellä on varallisuutta – etsikäämme hänet. Ja he etsivät hänet. Viiden vuoden kuluttua he olivat väsyneet matkusteluun, ja seikkailuun ja ikävöivät takaisin vanhaan kotiinsa kuulemaan ääniä ja näkemään kasvoja, jotka olivat heille nuoruudessa olleet rakkaat. Siitä syystä he etsivät kaikki ne, jotka sattuivat heidän tielleen siellä, missä he kulloinkin sattuivat olemaan, ja matkustivat jälleen takaisin Efesoon. Sillä hyvä Maximilianus kuningas oli kääntynyt uuteen uskoon ja kristityt iloitsivat, heitä kun oli niin kauan vainottu. Eräänä päivänä auringon mennessä mailleen he tulivat luolaan, joka oli Pionin vuoressa, ja sanoivat, kukin toverilleen: Nukkukaamme täällä ja menkäämme ja juhlikaamme ja pitäkäämme iloa ystäväimme kanssa, kun tulee aamu. Ja jokainen noista seitsemästä koroitti äänensä ja sanoi: Niin oikein! He siis menivät luolaan ja katso, siinä mihin he olivat panneet ne pullot, joissa oli niitä outoja juomia, siinä ne olivat, ja he päättivät, ettei ikä ollut mahtanut turmella niiden oivallisuutta. Ja siinä nämä vaeltajat olivatkin oikeassa, ja heidän päänsä olivat selvät. Nuorukaisista kukin siis joi kuusi pulloa ja katso he alkoivat sitten tuntea itsensä kovin väsyneiksi ja laskeutuivat levolle ja nukkuivat sikeään.

Kun he heräsivät, sanoi heistä Johannes – liikanimeltään Sminthianus – me olemme alasti. Ja niin oli asia. Heidän vaatteensa olivat hävinneet, ja raha, jonka he olivat saaneet eräältä vieraalta mieheltä etsiessään hänet kaupunkia lähestyessään, se räkyili maassa syöpyneenä ja homehtuneena ja epämuotoisena. Samoin oli Ketmehr koira hävinnyt eikä siitä ollut jäljellä mitään muuta kuin vaski, jota oli ollut kaulahihnassa. He ihmettelivät paljon näitä asioita. Mutta he ottivat rahat ja käärivät ruumiinsa ympäri lehtiä ja menivät kukkulan laelle. Siellä he joutuivat aivan ymmälleen. Dianan ihmeteltävä temppeli oli kadonnut. Kaupungissa oli monta suurta rakennusta, joita he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Kaduilla kulki ihmisiä, joilla oli oudot vaatteet, ja kaikki oli muuttunut.

Johannes sanoi: tämä tuskin näyttää Efesolta. Mutta tuossa on Kimnaasi; tuossa valtava teatteri, jossa olen nähnyt koolla seitsemänkymmentätuhatta ihmistä, tuossa Agora; tuolla on kaivo, johon pyhä Johannes Kastaja upotti kääntyneet; tuo on hyvän Pyhän Paavalin vankila, jossa meidän oli tapana käydä suutelemassa niitä vanhoja kahleita, joilla hän oli sidottu, ja parantamassa siten vammojamme. Näen opetuslapsi Luukkaan haudan, ja kaukana etäisyydessä on tuolla kirkko, jossa pyhän Johanneksen luut lepäävät ja jossa Efeson kristityt käyvät kahdesti vuodessa kokoamassa tomua haudalta, jolla on voima jälleen parantaa taudin turmelemat ruumiit ja puhdistaa sielu synnistä. Mutta katsos, kuinka laivasillat anastavat mereltä alaa ja kuinka paljon laivoja on lahdella ankkurissa ja katsos, kuinka kaupunki on levinnyt ulospäin, kauas Pionin takaisen laaksonkin yli ja Ajassalukinkin laaksoon. Ja katsos, kaikki mäet ovat valkoisinaan palatseja ja marmoripylväistöjä. Kuinka mahtavaksi Efeso on käynyt!

Ja ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät alas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun heidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka he olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä uteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja sitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä Hadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat ne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat ja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja ihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat suuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja punastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja Serapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat avanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat: Kuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja minne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat sanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme olemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan. Ne nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla – ja ne, joille ne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja laulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen määrätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät ovat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut lakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla nukkumaan.

Silloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja vieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti ihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat, ikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta kaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan ystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella mielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat: Kuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette, kun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat toinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten on hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään, ikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet hulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas, josta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.

Suomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi että me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet ja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta. Kotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on loppunut – menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he lähtivät ja panivat maata ja kuolivat.

Ja ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin, ovat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko ja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran oli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla tämmöisiä sanoja – vanhain pakanajumalien nimiä kuten nämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.

Semmoinen on juttu "seitsemästä unikeosta" (pienin vaihdoin) ja minä tiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.

Niin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että vielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta takaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa. Kaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan jälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä ohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät hevillä lähde siihen nukkumaan.