Kitabı oku: «Tom Sawyer», sayfa 7

"Niin, niin se on," sanoi Joe, "vaan tuota en tullut tarkemmin ajatelleeksi. Nyt, kun olen kokenut, tahdon paljoa ennemmin olla meri-rosvona."

"Nykyaikana, ymmärrätkös," sanoi Tom, "ei kansa juuri enää pidä erakoista, niinkuin ennen, vaan merirosvo on aina kunnioitettava. Erakon täytyy aina maata kovimmalla paikalla kuin löytää, ja käydä puettuna säkissä ja tuhassa, ja seista sateessa, ja – "

"Minkätähden hänen täytyy käydä puettuna säkissä ja tuhassa?" kysyi Huck.

"Minä en tiedä. Vaan niin täytyy heidän tehdä. Erakkojen aina niin. Sinäkin saisit tehdä samoin, jos olisit erakko."

"Lempo vieköön, vaan sitä en tekisi," sanoi Huck.

"Vai niin, mitäs tekisit?"

"Enpä tiedä. Vaan niin en tekisi."

"Vaan Huck, sinun täytyisi. Mitenkäpä siitä pääsisit?"

"Oh, minä en sietäisi sitä. Minä juoksisin tieheni."

"Juoksisit tiehesi! Sinustapa juuri tulisi siro, vanha erakko-retkale.

Sinusta tulisi koko erakkosuvun häväistys."

Puna-Käsi ei vastannut tähän mitään, ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiä toimia. Hän herkesi juuri kovertamasta erästä maissi-putkea, johon hän nyt pisti oljen varreksi, täytti sen tupakilla, pisti hiilen sen nenään ja alkoi puhallella hajahtavia haikuja; hän oli runsaan tyytyväisyyden täydellä kukalla. Toiset merirosvot kadehtivat hänen vaikutuksen tekevää pahettansa ja päättivät hiljaisuudessa niin pian kuin mahdollista saavuttaa sen. Huck sanoi nyt:

"Mitä on merirosvoilla tekemistä?"

"Oh, heillä on hupainen pitkin matkaa – ryöstävät ja polttavat laivoja, ottavat rahat ja kaivavat ne semmoisille kamaloille paikoille saarellansa, joissa metsä-peikot ja muut kummitukset varjelevat niitä, ja tappavat kaikki laivoilla – antavat heidän juosta yli lankun."

"Ja naiset kulettavat he saarelle", sanoi Joe; "naisia he eivät tapa."

"Niin", myönsi Tom, "naisia he eivät tapa – siihen ovat he kovin jalomielisiä. Ja naiset ovat myös aina kauniita."

"Ja niin pulskat vaatteet kun niillä sitten on! Ajatteles! Paljasta kultaa, hopeaa ja timantia", sanoi Joe innoissaan.

"Kellä?" kysyi Huck.

"Merirosvoilla."

Huck heitti surullisen silmäyksen vaatteillensa.

"Minä pelkään, ett'en ole oikein sopivasti puettu merirosvoksi", sanoi hän, surullisesti juhlallisella äänellä; "vaan minulla ei ole muita vaatteita kuin nämä."

Vaan toiset pojat kertoivat hänelle, että nuo hienot vaatteet saataisiin kyllä pian, kunhan vaan kerran pääsisivät alkuun. He selittivät myöskin hänelle, että hänen riekaleensa kyllä kelpasivat aluksi, vaikka se oli tavallista, että rikkaat merirosvot jo alusta pitäin olivat varustetut sopivilla vaatteilla.

Vähitellen alkoi heidän puheensa vaieta, ja uni salaisesti painaa noiden pienten löysäläisten silmäluomia. Piippu putosi Puna-Käden kädestä, ja hän nukkui uupuneen ja hurskaan unta. Merien-kauhulla ja Mustalla-Kostajalla Espanian mereltä oli vaikeampikin päästä uneen. He lukivat pitkällään ehtoorukouksen sydämessään, kosk'ei siellä ollut ketään, joka olisi voinut heidät pakoittaa lukemaan sitä kovasti ja polvillaan: mielellään olisivat he jättäneet koko rukoilemisen sillensä, vaan he pelkäsivät menevänsä kovin pitkälle ja saattavansa päällensä äkillisen, juuri heitä varten lähetetyn, ukon-nuolen taivaasta. Samalla tulivatkin he unien laitumille, ja liitelivät niiden yli – vaan nyt tuli kutsumaton vieras, joka ei tahtonut rauhottua. Se oli omatunto. He alkoivat vähin pelätä, että olivat tehneet väärin siinä, kun karkasivat kotoansa; sitten juohtui tuo varastettu liha mieleen, ja nyt ne vasta alkoivat oikeat tunnonvaivat. He koettivat poistaa niitä sillä, että muistuttivat omaatuntoansa siitä, että he monta monituista kertaa olivat näpistelleet leivoksia ja omenoita; vaan omatunto ei tullut tyydytetyksi näin vähäpätöisistä vastaväitteistä. Viimein havaitsivat he sen aivan mahdottomaksi kiertää tätä jäykkää teko-asiaa, nimittäin että leivosten ottaminen oli ainoastaan "kaappaamista", kun taas läskin ja muun kalliimman tavaran anastaminen oli selvää varkautta – joka muutamassa Raamatun käskyssä oli kielletty. Niin päättivät he nyt sydämessään, että niin kauan kuin he pysyivät tässä virassa, he eivät toista kertaa halventaisi sitä varkaudella. Omatunto myönsi nyt välirauhan, ja nämä erin-omaisen johdon-vastaiset merirosvot vaipuivat rauhalliseen uneen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kun Tom heräsi varhain seuraavana aamuna, oudoksui hän oloansa, eikä tiennyt oikein missä oli. Hän nousi istualleen ja hieroi silmiänsä, nyt alkoi hän vasta käsittää sen, missä oli. Päivä oli valkeamaisillaan, ilma kolkko, ja tuo syvä rauha ja hiljaisuus, joka vallitsi metsässä, saattoi suloisen rauhallisen tunteen. Lehti ei puussa värähtänyt, eikä niin risausta kuulunut, joka olisi häirinnyt luonnon hiljaisuutta. Kaste helmet kiiluivat sekä lehdiltä että ruohoilta. Valkoinen höyty-tuhka kerros peitti tulisijan, josta vielä hieno sinertävä savu nousta kiehkuroi suoraan ilmaan. Joe ja Huck nukkuivat vielä. Nyt kuului erään linnun ääni kaukaa metsästä – toinen lintu vastasi; kohta kuului tikankin takominen. Mikäli tuo kolkko, sumuinen, harmaja-aamu valkeni, sikäli alkoi myöskin äänten moninaisuus lisääntyä, ja elo ilmaantua. Tuo uneksiva poika näki nyt sen kummallisen ilmiön, kuinka luonto puisti unen päältään ja alotti elämänsä. Pienoinen viheriäinen mato tuli madellen pitkin erästä kasteella peitettyä lehteä, vähän väliin nostaen kaksi kolmannesta ruumiistansa ylös "oikaillen" ympärillensä, ja sitten jatkaen matkaansa; sillä hän mittasi, sanoi Tom; ja kun mato omasta valtimuksestaan likeni häntä, istui hän liikkumatonna kuin kanto, ja hänen toiveensa nousivat tai laskeusivat vuorotellen aina sen mukaan kuin olento likeni tai näytti taipuvaiselta kääntymään toiselle tielle. Ja kun se viimein ruumis koukussa, ajateltuaan pitkän piinallisen hetken, astui uskaliaasti Tom'in jalalle, ja alkoi marria pitkin häntä, tykki hänen sydämensä ilosta, sillä tämä merkitsi sitä, että hän kohta saisi uudet vaattet – epäilemättä uhkean merirosvo-vormun. Nyt tuli näyttämölle joukko muurahaisia, tietymättömiltä teiltä, ja alkoivat askareitansa: muuan heistä kulki miehuukkaasti hänen sivuitsensa kantaen hämähäkkiä, joka oli varsinkin viittä kertaa suurempi kuin hän itse, ja koitti hilata sitä ylös puuhun. Muuan punainen, täplikäs Leppäterttu kapusi erään heinän huimaavaan korkeuteen, Tom kuukistui hyvin likellä sitä ja sanoi:

 
"Leppäterttu, Leppäterttu,
Huonees palaa, lapses poraa;"
 

se levitti siipensä ja lensi tiehensä, katsomaan miten asian laita oli – joka ei yhtään kummastuttanut poikaa, sillä hän tiesi jo entuudestaan, että tämä hyönteinen oli hyvin herkkä-uskoinen tulipalojen suhteen, ja hän oli väärinkäyttänyt sen yksinkertaisuutta useammin kuin kerran. Sitten tuli sontiainen, ihtipintaisesti kantaen kuormaansa, ja Tom kosketti sitä, nähdäksensä, kuinka se veti jalat allensa ja heittäytyi ikäänkuin kuoliaaksi. Linnut pitivät julmaa meteliä tällä hetkellä. Eräs matkia-lintu istui juuri siinä puussa, jonka alla Tom oli, ja koetti innostuksella matkia kaikkia naapuriansa; sitten paiskautui, ikäänkuin sinertävä salama, rähäjävä harakka istumaan eräälle oksalla niin lähelle poikaa, että hän melkein kädellänsä olisi voinut ottaa sen, ja alkoi uteliaasti pääkallella katsella outoa vierasta. Yksi harmaja orava ja toinen tuota suurempaa punasen-ruskeaa lajia tulivat nyt hypellen esiin, vähän väliin istuutuen katselemaan poikia ja puhuttelemaan heitä, sillä ne luultavasti eivät olleet ennen nähneet inhimillisiä olentoja, ja tiesivät tuskin, jos piti peljätä, tai ei. Luonto oli nyt kokonaisuudessaan hereillä ja liikkeellä, auringon säteet lävistivät paikka paikoin tuon tuuhean lehdikon, ja valaisivat pitkiä juovia metsässä kaikkialle, ja joitakuita perhosia lentää leperteli näyttimölle.

Tom herätti toiset merirosvot, he hyppäsivät kaikki ylös ilohuudolla, ja parin minuutin kuluttua olivat he piehtaroimassa ja ajalemassa toisiansa tuolla kirkkaalla ja matalalla hiekkarannalla. He eivät ikävöineet ollenkaan vähäistä koti kaupunkiansa, joka vielä nukkui sikeimmässä unessa tuon tyynen majesteetillisen joen toisella puolen. Joku satunnainen pyörre, tai vähäinen veden kohoaminen virrassa, oli irtauttanut heidän lauttansa ja vienyt sen mukanansa, joka keksintö ainoastaan ilahdutti heitä, sillä nyt oli se silta, joka vielä yhdisti heidät sivistyksen kanssa, ikäänkuin poltettu.

Kun he palasivat tuli-sijoille, olivat he nälkäiset kuin sudet sekä ihmeellisesti virkistetyt ja iloiset. Hetkisen kuluttua leimusi heidän tulensa uudelleen iloisesti. Huck löysi juuri vierestä lähteen, jossa oli kylmää ja kirkasta vettä; pojat tekivät itsellensä pienet lipit suurista tammen- ja pähkinä-puun lehdistä ja havaitsivat, että vesi, joka oli sekoitettu aarniometsän-hempeydellä, voi kyllin palkita aamu-kahvin. Kun Joe leikkeli läskiä aamiaiseksi, käskivät Tom ja Huck hänen jatkaa työtänsä vielä hetkisen; itse menivät he erään hyvin lupaavan metsä-tylvänteen taakse, joka oli likellä joessa olevaa luotoa, heittivät ulos onkensa, ja saivatkin melkein paikalla vetää ylös palkinnon vaivoistansa.

Joe'lla ei ollut aikaa pitkästyä odotukseen, kun he jo tulivat takaisin, ja toivat mukanansa yhden pulskan lahnan, joitakuita ahvenia ja yhden pienen kattikalan – ruokaa kyllin kyllä kokonaiselle perheelle. He paistoivat kalat sian-rasvassa ja kummastuivat; sillä ei kuunaan ennen ollut mikään kala maistanut heistä niin hyvälle. He eivät tienneet sitä, että kuta pikemmin järvi kalan, pyydettyä saapi tulelle, sitä paremmalta se maistaa; ja sitä he tuskin ajattelivat, minkä vaikutuksen senlainen kastike, jonka uni ja ruumiin-liike raittiissa ilmassa, uiminen ja kova nälkä, teki.

Aamiaisen jälkeen venyivät he siimeksessä, niin kauan kuin Huck poltti piipullisen tupakkia, sitten läksivät he keksintö-retkille metsiin. He kulkivat iloisesti edelleen, murtojen ja pensaikkoen läpi, juhlallisten metsä-ruhtinasten välitse, jotka seisoivat kuninkaallisessa juhlapuvussansa ympäröitynä aina latvasta maahan saakka riippuvilla viinaköynnöksillä. Vähän väliin tulivat he ihanoille ja viehättäville nurmikoille, jotka olivat koristetut kaiken karvaisilla tuoksuvilla kukkaisilla.

He löysivät aina uusia ihailtavia esineitä, vaan eivät mitään, joka olisi kummastuttanut heitä. Saaren he havaitsivat olevan noin kolmen peninkulman pituisen ja neljänneksen leveisen, ja että kapea, tuskin kahden sadan kyynärän leveinen salmi, eroitti sen likimmäisestä rannasta. He uivat melkein joka tunti, joten päivä kului niin, että ilta-rupeama oli jo melkein puolessa kun tulivat tuli-sijoillensa. He olivat nyt kovin nälkäiset kalastamaan, vaan söivät mahdottomasti kylmää sian-lihaa, ja heittäysivät sitten siimekseen puhelemaan. Vaan puhe alkoi vähitellen vaipua, ja loppui viimein kokonaan. Hiljaisuus, juhlallisuus, joka vallitsi metsissä, ja yksinäisyyden tunne alkoi näyttää vaikutustansa poikain mielialassa. He vaipuivat ajatuksiin. Jonkunlainen epävakainen halu valloitti heidät. Vähitellen sai se sekavan muodonkin – se oli alkava koti-ikävä. Itse Finn, Puna-Käsi, uneksi portti käytävistänsä ja tyhjistä viinitynnyreistänsä. Vaan ei kukaan ollut heistä kyllin urhea sanomaan ajatustansa.

Jonkun aikaa olivat pojat kuulleet omituisen äänen ulohtaalta, samoin kuin ihminen usein kuulee esim. kellon nakutuksen, ilman että hän sitä kumminkaan oikeastaan huomaa. Vaan nyt kuului tämä omituinen ääni selvemmin ja ikään kuin pakoitti huomion puoleensa. Pojat hyppäsivät ylös, katsoivat toisiinsa ja seisottuivat kuuntelemaan. Pitkällinen hiljaisuus seurasi, syvä ja häiritsemätöin; sitten kuului jymäjävä jysäys ulohtaalta.

"Mikä se on", sanoi Joe, pidättäen henkeä.

"Sitäpä tässä kummastelen", sanoi Tom.

"Ei se ole ukkoinen", sanoi Huckleberry, hätäytyneellä äänellä, "sillä ukkoinen – "

"Hiljaa!" sanoi Tom; "kuuntele – äläkä puhu."

He odottivat hetkisen, joka tuntui heistä pitkältä kuin nälkä vuosi, ja taas kuulivat he saman jymäyksen häiritsevän tuota juhlallista hiljaisuutta.

"Käykäämme katsomaan."

He juoksivat kauppalan puoleiselle rannalle. He painoivat pois tieltänsä pensaat ja katsoivat yli veden pinnan. Tuo pieni höyry-lossi nähtiin kulkevan keskellä jokea noin peninkulman kauppalan alapuolella. Koko sen leveä kansi näytti olevan täytetty ihmisillä. Joukko veneitä seurasi sitä, tai soutelivat pitkin jokea sen lähisyydessä, vaan pojat eivät voineet eroittaa sitä mitä ihmiset tekivät. Nyt tunkeusi lossin kupeesta pitkä valkea savu-juova, ja kun se levisi ja kohosi pilvenä ilmaan, niin kuului taas samallainen jyräys kuin se, jonka he jo ennen olivat kuulleet.

"Nyt minä tiedän!" huudahti Joe; "joku on hukkunut!"

"Niin se on!" sanoi Tom; "samoin tekivät he tässä suvella, kun Bill Turner hukkui; he ampuivat silloinkin joella, joka kuuluu vaikuttavan sen, että ruumis nousee veden pinnalle. Niin, ja he ottavat myöskin suuria leipiä, panevat niihin elo-hopeata, heittävät ne sitten veden päälle, ja jos vaan järvessä lienee hukkuneita niin leipä vetää ne luoksensa."

"Olen minäkin kuullut puhuttavan siitä", sanoi Joe. "Sitä vaan kummastelen, mikä siinä on leivässä, joka niin vaikuttaa."

"Oh, ei se ole oikeastansa leipä", sanoi Tom, "suurimman vaikutuksen tekevät ne loihtusanat, jotka luetaan juuri sitä viskatessa."

"Vaan ei ne lue mitään loihtu-sanoja sitä viskatessa", sanoi Huck.

"Minä olen nähnyt sen, ett'eivät lue mitään."

"Sepä oli kummallista", sanoi Tom. "Vaan luultavasti lukevat he ne hiljaa. Niin; luonnollisesti tekevät he sen. Sen nyt ymmärtää kuka hyvänsä."

Toiset pojat myönsivät, että Tomin puheessa oli järkeä, sillä sitä ei voinut odottaa, että järjetön leipä, lähetettynä näin tärkeälle asialle olisi voinut käyttäytyä näin järjekkäästi, jos ei siinä velhous vaikuttanut.

"Hiisi vieköön, niin toivoisimpa nyt olevani tuolla", sanoi Joe.

"Niinpä minäkin", sanoi Huck. "Maksaisimpa mitä hyvänsä, kun saisin tietää, kuka se on."

Pojat kuuntelivat ja pitivät joella liikkujia aina edelleen silmällä. Yhtäkkiä lensi Tom'in aivujen läpi asian selvittävä ajutus ja hän huudahti:

"Pojat, nyt tiedän kuka on hukkunut; me sitä ollaan!"

Nyt he tunsivat itsensä kokomiehiksi. Tämä oli loistava voitto; heitä kaivattiin, heitä surettiin. Sydämet musertuivat heidän tähtensä, kyyneleitä vuodatettiin; soimaavia muistoja tylyydestä näitä nyt kadonneita poikaparkoja vastaan syntyi itsekussakin, vaan katumus ja omantunnon vaivat olivat nyt turhat. Paras kaikista oli kumminkin se, että koko kauppala puhui heistä, jota loistavaa kuuluisuutta kaikki muut pojat kadehtivat. Tämä oli erinomaista. Kuinka kaikki kävikin, niin oli merirosvona olemisesta kumminkin etua.

Illan tullen palasi lossi tavallisille töillensä, ja venheet hävisivät. Merirosvot palasivat tulisijoillensa. He ylpeilivät uuden suuruutensa yli ja siitä ihanasta rauhattomuudesta, jonka he olivat saaneet matkaan. He onkivat kaloja, keittivät illallisen, söivät ja alkoivat sitten miettiä mitä kauppalassa ajateltiin ja puhuttiin heistä; ja ne kuvat, jotka heidän mielikuvituksensa kuvaili siitä yleisestä surusta joka kauppalassa vallitsi heidän tähtensä, olivat, heidän kannaltansa katsoen, aivan hauskat katsella. Vaan kuin yön varjot alkoivat jylhistyä heidän ympärillänsä, taukosi heidän puheensakin vähitellen, ja he istuivat nyt ääneti katsoa tuiottaen tuleen, vaan ajatukset olivat nähtävästi muualla. Ilo oli nyt kadonnut, ja Tom ja Joe eivät voineet poistaa ajatuksiansa joistakuista kotona olijoista, jotka luultavasti eivät nauttineet yhtä paljon tästä hankkeesta kuin he. Epäilys alkoi valloittaa heitä. He tulivat alakuloisiksi ja rauhattomiksi; yksi tai parikin syvää huokausta kohosi tietämättänsä heidän rinnastansa. Viimein alkoi Joe varovasti tunnustella, mitä muut pitäsivät palajamisesta sivistyksen helmoihin – ei juuri nyt vaan. —

Tom kukisti hänet ivallaan! Huck, jota ei ikävä ollut vielä valloittanut, kävi Tom'in liittolaiseksi, ja kahdella-päällä oleva "selittäysiin" paikalla, ja oli iloinen kuin pääsi pintehestä niin vähällä häväistyksellä. Kapina oli hetkeksi voimakkaasti kukistettu.

Kun yö tuli pimeämmäksi, alkoi Huck "onkia kiiskiä" ja viimein korsnata; kohta seurasi Joe'kin hänen esimerkkiänsä. Tom pötkötti vähän aikaa liikkumatoinna, nojautuen kyynäsvarsiansa vasten, pitäen tarkasti silmällä kumppaniansa. Viimein nousi hän varovasti polvillensa ja alkoi etsiä jotakin heinikosta leimuavan tulen valossa. Hän poimi ja tarkasteli joitakuita suuria, ja valkoisia puoleksi käyristyneitä sykomorin-tuohen kappaleita, ja valitsi niistä viimein kaksi, jotka näyttivät tyydyttävän häntä. Sitten ryömi hän likemmä tulta ja kirjoittaa töherti vaivaloisesti jotakin niille punaliitu-kappaleellaan; kääri toisen niistä kokoon ja pisti sen nuttunsa lakkariin, toisen pani hän Joen hattuun, jonka hän muutti vähän matkan päähän omistajasta. Hattuun pani hän sitten eräitä koulu poika-rikkauksia verrattoman arvoisia, joiden joukossa oli muun muassa liitupalainen, kimmo-pihka palli, kolme onkea ja muuan pallo, joka oli "miltei oikeata kristallia." Sitten hiipi hän varovasti varpaillaan metsään, ja kun luuli olevansa kuuluvista, alkoi ravakasti jousta sille kolkalle, jossa hiekka luoto oli.

VIIDESTOISTA LUKU

Joitakuita minuuttia myöhemmin kahlasi Tom hiekka luodon yli Illinoisin rantaa kohden. Ennenkuin vesi nousi häntä vyötäisiin oli hän jo puolivälissä jokea; vaan sitten ei hän enää voinut kovalta virralta kahlata, jonka tähden hän heittäysi uimaan, varmana siitä, että hänen voimansa riittäisivät viimeiselle sadalle kyynärälle. Hän ui poikittain vasta virtaan, vaan virta kantoi häntä enemmän kuin hän luulikaan, viimein pääsi hän kumminkin rannalle, antoi sitten virran kantaa itseänsä siksi kuin tuli matalalle paikalle, jossa nousi maalle. Hän koetti nuttunsa taskua, tunsi tuohi palaisen olevan tallella, pistäysi sitten, "märkänä kuin kuikka", metsään ja alkoi kulkea pitkin rantaa. Vähää ennen kello kymmentä tuli hän avonaiselle paikalle joka oli vasta-päätä kylää, ja näki höyry-lossin olevan rannassa, puitten ja korkeain ranta-äyräiden varjossa. Kaikki oli hiljaa tuikkavain tähtien alla. Tom hiipi hiljalleen rantaan, piti tarkasti silmällä kaikkia epäiltäviä esineitä, heittäysi veteen, vetäsi pari kolme kertaa miehekkäästi, ja kiipesi venheesen joka oli kipparin asemasta laivan vieressä. Hän piilottiin tuhtojen alle ja odotti läähättäen. Nyt kuului haljenneen kellon kalina, ja eräs ääni kuului käskevän "heitä irti." Paria minuuttia myöhemmin seisoi venheen kokka, höyryn perä-laineita vasten ja matka oli siis alkanut. Tom oli onnellinen menestyksestänsä, sillä hän tiesi että tämä oli höyryn viimeinen retki tänä iltana. Kahden tai viidentoista pitkän minuutin kuluttua seisottuivat rattaat, Tom syöksiin venheestä jokeen ja ui pimeässä rannalle päin, nousi sitten noin viisikymmentä kyynärää alempana maalle, ilman että kukaan myöhästynyt vaeltaja havaitsi häntä. Hän juoksi nyt pitkin käyttämättömiä katuja ja tulikin kohta tätinsä kartanon lauta-aidan taakse. Hän kiipesi sen yli, hiipi lähemmä rakennusta, ja pilkisti sisään vieras-huoneen ikkunasta, sillä sieltä näkyi tuli. Siellä istui ryhmässä, puhellen, täti Polly, Sid, Mary ja Joe Harper'in äiti. He olivat likellä sänkyä, ja sänky oli heidän ja oven välillänsä. Tom meni oven taakse, alkoi hiljalleen nostaa salpaa ja painaa ovea, joka naristen antoi myöten; hän työnsi aina vähän kerrassaan, vaan säpsähti joka kerran kuin se kovin kovasti narahti. Viimein oli ovi niin paljon raollansa, että luuli voivansa ryömiä siitä sisään; hän pisti päänsä sisään ja alkoi varovasti kontata.

"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.

"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."

Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi koskettaa tätinsä jalkaa.

"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni ilkeä – vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin hullu varsa. Hän ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" – tässä alkoi vanhus itkeä.

"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita – aina täynnä kuria, ja mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja hyvä-luontoinen kuin mahdollista – ja, varjele minua, ajattelemasta tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen, että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut halkeamaisillaan.

"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa – "

"Sid!" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän on poissa! Kyllä Jumala hänestä huolen pitää – ole sinä huoletta siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä oli vaivata sydämen ruumiistani."

"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin vaikeata – O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä, niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian – o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin häntä siitä."

"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus siitä – ."

Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun. Tom nyhki myöskin – enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä. Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen. Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää hänet riemulla – paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa. Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella, ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria, jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.

Rouva Harper sanoi nyhkien hyvää yötä ja kääntäysi lähtemään. Vaan, ikäänkuin olisivat saaneet korkeudesta kehoituksen, viskausivat nuo murehtivat vaimot sylitysten, itkivät joitakuita lohdutuksen kyyneleitä, ja erosivat sitten. Täti Polly toivotti Sid'ille ja Mary'lle hyvää yötä paljoa lauhkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Sid itkeä tihutti vähin, ja Mary vetäysi pois huoneesta, itkien täydestä sydämestään.

Täti Polly lankesi polvillensa ja rukoili Tom'in edestä niin liikuttavasti, niin sydämmellisesti, ja osottaen niin ääretöntä rakkautta sekä sanoissaan että vanhassa vapisevassa äänessään, että Tom ui kyyneleissään jo aikaa ennen kun rukous oli loppunutkaan.

Tom'in täytyi olla vielä hyvän aikaa hiljaa sen perästä kuin vanha rouva oli mennyt sänkyynsä, sillä hän huokaili ja voihki vähän väliin yhä edelleen, ryki levottomasti ja heitteliin edestakaisin sängyssänsä. Viimein rauhottui hän, puhkihan vielä vähän unissansa. Nyt vetäysi poika esiin sängyn alta, nousi varovasti seisalleen sängyn vieressä, varjosi kynttilää kädellänsä ja katseli tätiänsä. Hänen sydämensä oli täynnä sääliä. Hän otti taskustansa sykomorikäärynsä ja asetti sen kynttilän viereen. Vaan jotakin juohtui hänelle mieleen, hän pysähtyi ajattelemaan. Tämän ajatuksen onnellinen päätös kirkasti hänen muotonsa; hän pisti sukkelasti tuohi-kappaleen takaisin taskuunsa, kuukistui yli kuivettuneitten huulien ja suuteli niitä, hiipi tämän tehtyänsä heti paikalla tiehensä ja veti oven kiini perästänsä. Hän palasi takaisin lossille, löysi paikan tyhjänä, ja nousi epäilemättä laivan kannelle, sillä hän tiesi ett'ei laivalla ollut muita asukkaita kuin eräs vartia, joka aina vetäysi kannen alle, ja nukkui siellä kuin kivi. Hän päästi kipparin irti laivan perästä, hyppäsi siihen ja alkoi urhakasti soutaa vasta virtaan. Kun hän oli soutanut noin peninkulman kauppalan ylä-puolelle, alkoi hän hankkiutua virran toiselle puolelle ja olikin aika upera toimessaan. Hän tuli tismalleen valkamaan toisella puolen; sillä tämä työ oli hänelle jo entuudestaan tuttua. Kernaasti olisi hän pitänyt venheen saaliinansa sillä perustuksella että sitä voitiin pitää laivana, jonkatähden se olisi merirosvon laillinen omaisuus, vaan hän tiesi että sitä etsittäisiin tarkkaan joki-rannoilta, ja voisi olla syynä siihen että heidät löydettäisiin. Hän nousi siis maalle ja meni metsään. Hetkisen kulettuaan istuutui hän kotvaseksi aikaa levähtämään, vaan sai kamppailla kovasti unta vastaan, läksi sitten väsyksissä vaeltamaan kotia. Yö oli jo osapuilleen kulunut. Suuri päivä oli ennenkuin hän ennätti luodon kohdalle saaren luona. Hän levähti uudelleen kunnes aurinko jo korkealta taivaalta kultasi säteillänsä joen välkkyvän pinnan; ja heittäysi viimein jokeen ja ui sen yli. Vähän myöhemmin oli hän, jos niin saamme sanoa, tulisijan kynnyksellä, ja kuuli Joe'n sanovan:

"Ei, Huck, Tom'iin voi luottaa, hän tulee takaisin. Hän ei karkaa. Hän tietää, että se on häpeällistä merirosvolle, ja Tom on kovin ylpeä tekemään jotakin senlaista. Hänellä on jotakin esissä. Mitähän sitten lieneekin?"

"Vaan kapineet ovat meidän kaikissa tapauksissa, vai miten?"

"Kylläpä melkein, vaan ei vielä, Huck. Kirjeessä on, että kapineet ovat meidän, ell'ei hän ole takaisin aamiaisille.

"Jonka hän onkin!" huudahti Tom, ja astua koikahutti leiriin teaterimaisilla askeleilla.

Uhkea aamiainen oli kohta valmistettu läskistä ja kaloista, ja kun pojat askaroivat tämän kanssa, niin kertoi Tom matkastansa, luonnollisesti lisän kanssa. Kertomuksen lopetettua oli nyt tuossa kolme kerskuvaa ja ylpeätä urosta. Tom vetäysi vähän ajan perästä siimekseen nukkumaan, väsyksissä kun oli, toiset merirosvot valmistausivat kalastus- ja keksintä-retkelle.