Kitabı oku: «Tom Sawyer», sayfa 8

KUUDESTOISTA LUKU

Jälkeen puolisten läksi koko seurue etsimään kilpikonnan munia hieta-särkältä. He kuleksivat ympäriinsä, ja kuin löysivät höllön paikan, heittäysivät he polvillensa ja kaivoivat käsillänsä. Välistä voivat he poimia viisi- tai kuusi-kymmentä munaa samasta kuopasta. Munat olivat aivan ympyriäisiä, valkoisia ja hiukan pienempiä kuin pähkinät. Samana iltana ja seuraavana aamuna pitivät he uhkeat munakestit. Aamiaisen jälkeen juoksivat he hyppien, huutaen ja toisiansa ajellen hieta-särkälle, juostessansa syytäen vaatteet yltänsä kunnes olivat ilkoisen alasti, jatkoivat sitten peliänsä kaukana vedessä tuolla matalalla rannalla, väkevän virran uhalla, joka vähän väliin paiskasi heidät kumoon, vaan tämä kiihotti heidän iloansa. Välistä seisoivat he yhdessä ryhmässä syytäen vettä toistensa silmille käsillänsä, kasvot poiskäännettyinä, niinmuodoin välttääksensä veden kuohua silmiltänsä, kävivät viimein kiini toisiinsa ja painivat kunnes vahvempi sai heikomman veden alle, ja katosivat silloin yhtenä valkeana keränä veteen, josta kohta nousivat jälleen ylös, nyhkien, sylkien, nauraen ja syvään hengittäen, jokainen samalla kertaa.

Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat kokonaan sen sisään ja pötköttivät jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa, vaan juoksivat kohta uudelleen jokeen ja tekivät pääasiallisesti samat temput kuin ennenkin. Viimein havaitsivat he sen, että heidän ruumiinsa oli aivan yhden karvainen, kuin ihonkarvaiset trikoot, ja niin piirsivät he muutamia kiehkuroita hiekkaan ja leikittelivät cirkusta – jossa oli kolme "pajasia" eli kujeiliata, sillä ei yksikään tahtonut jättää parasta paikkaa toisellensa.

Sitten ottivat he esille marmoripallonsa ja alkoivat pelata "pari vai puoli" ja muita samallaisia uhkapeliä kunnes suuttuivat tähänkin iloon. Tämän perästä uivat Joe ja Huck vielä kerran, vaan Tom ei uskaltanut, sillä hän oli havainnut, että samalla kuin hän oli potkinut housut kintuistansa, niin oli hän myös potkaissut kalkkakäärmeen kalkat nilkastansa, ja hän ihmetteli suuresti, kuinka hän, kun oli kadottanut näin mahtavan taika-kapineen, ei jo ammoin sitten ollut saanut suonenvetoa vedessä. Hän ei uskaltanut mennä ennen veteen kuin oli löytänyt sen, ja siihen olivat ja toiset pojat uupunet ja valmiit lepäämään. Vähitellen erosivat he, tulivat alakuloisiksi, ja alkoivat heittää toivon-alaisia silmäyksiä tuon leveän joen toiselle puolen, sille paikalle jossa pieni kauppala lepäsi unisena auringon helteessä. Tom havaitsi suureksi hämmästykseksensä kirjoittelevansa hietaan "Becky" suurella varpaallaan, hän pyhkäsi pois sen ja oli vihoissaan heikkoudestansa. Yhtä hyvin kirjoitti hän sen uudelleen; hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän peitti sen taas ja pelastausi kiusauksesta niin, että kokosi toiset pojat ja lyöttäysi itse heidän seuraansa.

Vaan Joe'n mieli-ala oli vaipunut melkein toivottomaan tilaan. Hänellä oli niin kova koti-ikävä, että töin tuskin voi kestää sitä. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Huck oli myös alakuloinen. Tom oli alakuloinen, vaan ei tahtonut näyttää sitä millään muotoa. Hänellä oli salaisuus, jota hän ei ollut vielä valmis ilmoittamaan, vaan jos ei tuo kapinallinen alakuloisuus laimistuisi kohta, niin olisi hän pakoitettu tekemään sen. Hän sanoi, teeskennellyllä ilolla:

"Pojat, lyönpä veikan, että tällä saarella on ollut ennenkin merirosvoja. Lähtekäämme keksintö-retkille uudelleen. He ovat piilottaneet aarteita johonkin. Mitä sanoisitte, jos löytäisimme mädänneen arkun täynnä kultaa ja hopeaa – hä?"

Vaan tämä tuotti hyvin vähäisen iloa, joka katosi ilman vastauksetta.

Tom koetti vielä paria innostuskeinoa, vaan nekään eivät lykästäneet.

Se oli aivan turhaa työtä. Joe istui ja kaiveli kepillään hietikkoa hyvin surullisen näköisenä. Viimein sanoi hän:

"Pojat lopettakaamme. Minä haluan kotia. Täällä on niin kolkko."

"Oh, Joe, sinä tulet paremmalle tuulelle jonkun ajan kuluttua", sanoi Tom. "Ajatteles vaan, kuinka hyvä kalavesi meillä on tässä."

"Minä en pidä kalastuksesta. Minä tahdon kotia."

"Vaan, Joe, tämänlaista uimapaikkaapa ei löydy missään muualla."

"Uiminen ei ole mistään kotoisin; ja minä näen, ett'en minä missään tapauksessa pidä siitä suurta lukua, kun ei kukaan estä minua uimaan menemästä. Minä ai'on mennä kotia."

"Oh, raukka! Lapsi! Sinä ikävöit äitiäsi luulen mä."

"Niin, minä ikävöin äitiä, ja sen tekisit sinäkin, jos sinulla olisi.

Minä en ole lapsi teidän suhteen, en!" Ja Joe alkoi vähän nyhkiä.

"Hyvä, pitänee lapsiraukan antaa mennä kotia äitinsä luo, vai miten, Huck? Pikkuraukkaa – tahtooko hän äitin luo kotia? Pitää laskea. Sinä pidät tästä elämästä, etkös niin Huck? Me jäämme tänne, vai mitä?"

Huck vastasi: "Jä-ä-ä-dään," vaan vastahakoisesti.

"Minä en kuuna päivänä sinun kanssasi puhu sanaakaan," sanoi Joe, nousten seisalleen. "Ymmärrätkös sen!" Hän läksi kulkemaan rantaa kohti suutuksissaan ja alkoi pukeutua.

"Kukahan siitä pitäisi väliä?" sanoi Tom. "Ei kukaan. Mene sinä vaan kotia kaikkein naurettavaksi. Kyllä sinä olet koko merirosvo. Huck ja minä emme ole kapalo-lapsia. Me jäämme tänne, vai miten, Huck? Antaa hänen mennä tiehensä, jos tahtoo. Luullakseni tulemme toimeen hyvin hänettäkin, raukatta."

Vaan sittenkin oli Tom nyreissään ja levoton, kun näki Joe'n suutuksissaan jatkavan pukeutumistansa. Paitsi sitä oli se hyvin huolellista nähdä Huck'in niin suurella tarkkuudella ja äänettömyydellä seuraavan Joe'n valmistuksia. Samalla alkoi Joe'kin kahlata Illinois'in rantaa kohden, sanaakaan jää-hyväisiksi sanomatta. Tom'in sydän alkoi lauhtua. Hän katsoi Huck'ia silmiin. Huck ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi alas silmänsä. Sitten sanoi hän:

"Tom, minun mieleni tekee myös pois, tämä alkaa tuntua kaikissa tapauksissa kovin yksinäiseltä, ja tästä lähin se tulee vielä pahemmaksi. Lähtekäämme mekin kotia, Tom."

"Sitä en tee; menkää jos tahdotte. Minä ai'on jäädä paikoilleni."

"Tom, kyllä se on parasta, että menemme."

"Niin mene – kuka sinua estää?"

Huck alkoi keräillä ympäri heitettyjä vaateriekaleitaan. Hän sanoi:

"Tom, minä tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisit mukaan. Mietis nyt oikein. Me odotamme sinua kun tulemme toiselle puolen."

"Vai niin, siinä tapauksessa saatte odottaa hiiden kauan, siinä on perä."

Huck meni pois surullisena, ja Tom seurasi häntä silmäyksillänsä, samalla kuin hänen sydämensä kamppaili suuren mieliteon kanssa heittää ylpeytensä ja lähteä mukaan. Hän toivoi, että pojat seisottuisivat, vaan he kahlasivat hiljalleen edellensä. Yhtäkkiä keksi Tom tuon kumman, että kaikki hänen ympärillänsä oli muuttunut jokseenkin hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Hän taisteli viimeisen kamppailun ylpeytensä kanssa, läksi sitten juoksemaan perästä, huutaen:

"Odottakaa! Odottakaa! Minulla on jotakin sanomista teille!"

He seisottuivat ja kääntyivät ympäri. Kun hän oli saavuttanut heidät, alkoi hän ilmoittaa salaisuuttansa, ja he kuuntelivat jurosti, kunnes he näkivät "terän," ja silloin nostivat he suuren ilohuudon, ja sanoivat, että se oli aivan "mainiota!" että jos hän olisi sanonut sen paikalla, niin he eivät olisi heittäneet häntä kuuna päivänä. Hän koki näennäisesti puolustaa itseänsä; vaan hänen todellinen syynsä oli ollut pelko, ett'ei tämä salaisuus olisi voinut pidättää heitä hänen luonansa kovin pitkää aikaa, ja hän oli siis aikonut pitää tämän varana viimeiseksi houkutukseksi.

Pojat tulivat iloissaan takaisin ja alkoivat viettää aikaansa samoin kuin ennenkin, niin kuin yksi mies, koko ajan puhellen Tom'in hämmästyttävästä tuumasta, ja ihmetellen hänen älyänsä siinä. Herkullisen puolisen syötyänsä, jonka he olivat keittäneet munista ja kaloista, sanoi Tom tahtovansa opetella tupakoimaan. Joe'sta oli ajatus hyvä, ja hän sanoi myös tahtovansa koettaa sitä. Huck teki piippuja ja täytti ne. Nämä alkulaiset eivät olleet ennen polttaneet muuta kuin sikaria, tehtyjä viiniköynnöksen lehdistä, jotka polttelivat kieltä ja joiden polttamista sitä paitsi ei pidetty miehekkäänä.

Nyt heittäysivät he kyljellensä, nojautuen kyynäspäilleen, ja alkoivat varovasti polttaa öyhkyyttää, vaan heikolla luottamuksella. Savulla oli inhoittava maku ja alkoi vähän ryvittää, vaan Tom sanoi:

"Oh, tämähän on aivan huokeata! Jos sen olisin tiennyt, että tässä oli koko konsti, niin olisin jo ammoin sitten opetellut tupakoimaan."

"Niin minäkin," sanoi Joe. "Tämähän nyt ei ole mitään."

"Oh, monta kertaa olen katsellut miehiä, jotka tupakoivat ja ajatellut, 'voi, jos kumminkin minäkin voisin tehdä noin,' vaan minä en uskonut kuunaan voivani tehdä sitä," sanoi Tom. "Juuri niin se on ollut minun laitani, eikö niin, Huck? Sinä olet minun kuullut niin juttelevan, etkös ole, Huck? Sanokoon Huck, jos en ole niin tehnyt."

"Oih, satojakin kertoja," sanoi Huck.

"Niin olenkin," sanoi Tom: "aivan satojakin kertoja. Kerrankin teurastushuoneen luona. Etkös muista Huck? Bob Tanner oli siellä, ja Johnny Miller ja Jeff Thatcher, kun minä sanoin. Etkö sinä Huck muista sitä seikkaa, kun minä sanoin?"

"Kyllä, kyllä se on oikein," sanoi Huck. "Se oli päivä sen jälkeen kuin minä olin kadottanut erään valkoisen marmori-pallon – ei, se oli päivää ennen!"

"Katsokaas, johan minä teille sanoin sen," sanoi Tom. "Huck muistaa sen."

"Minä luulen, että voisin polttaa tätä piippua vaikka koko päivän," sanoi Joe. "Minä en voi pahasti."

"En minäkään," sanoi Tom. "Minä voisin polttaa koko päivän, vaan panetteko veikan, niin Jeff Thatcher ei tekisi sitä!"

"Jeff Thatcher! Hän! Hän nyt kaatuisi jo toisesta luihauksesta. Antakaa hänen vaan koettaa; niin saisipahan nähdä!"

"Minä pidän veikkaa siitä, ett'ei hän voisi sitä, ja Johnny Miller – toivoisinpa saada nähdä Johnny Miller'in uskaltavan kerrankaan koettaa tätä."

"Niinkö luulet, ett'en minä toivoisi sitä samaa!" sanoi Joe. Eipä lempo vieköön hän kestäisi kuin kerta puuhkauksen, kun jo olisi pyllyllään."

"No, se on varma se, Joe. Kuulkaas – toivoisinpa toisten poikain näkevän nyt meidät."

"Niin minäkin!"

"Kuulkaas pojat, jonkun kerran, kun he ovat mukanamme, niin olkaa te niinkuin ette tietäisi mitään, niin minä tulen sinun luoksesi Joe ja sanon: 'Haluaisinpa minä panna tupakan; sattuuko sinulla olemaan piippua mukanasi?' Ja sinä vastaat väliä pitämättömästi, niinkuin se ei olisi niin mitään: 'Onhan minulla vanha piippuni ja vielä toinenkin; vaan minun tupakkani on huononlaista.' Ja minä vastaan siihen: 'Oh se ei tee mitään kunhan se on kylliksi väkevää.' Ja sinä vedät esiin piiput, ja me sytytämme ne niin tyynesti kun sateella, arvaas, kuinka he katsoa töllöttää meihin!"

"Entäpäs kuinka pulskalta se sitten näyttää; toivoisinpa, että se olisi nyt jo!"

"Niin minäkin! Ja kun me kerromme, että me opimme sen silloin kuin olimme merirosvoina, niin se, se vasta suututtaa heitä, kun eivät saaneet olla mukana!"

"Ja vieläpä niin hiiden tavalla!"

Tällaista oli heidän keskustelunsa; vaan kohta alkoi se laimistua ja äänettömyyden hetkiä syntyi. Äänettömyyden hetket piteni pitenemistään; sylettäminen kiihtyi kummallisesti. Poikain suu näytti muuttuneen lähteeksi; he tuskin voivat tyhjentää sitä, semmoinen tulva oli siellä. Vähempiä tulvauksia juoksi sittenkin pitkin kaulaa, vaikka kuinkin koettivat estää, ja vähän väliin seurasi äkillisiä röyhtäyksiä. Kumpikin poika näytti nyt hyvin kalpean ja onnettoman näköiseltä. Joen piippu putosi hänen voimattomista sormistansa. Tom'in teki samoin. Lähteet pulppusivat vettä armottomasti, pumput koettivat tyhjentää niitä kaikin voimin. Joe sanoi heikolla äänellä:

"Minä olen kadottanut veitseni. Taitaa olla parasta, jos lähden ajoissa etsimään sitä."

Tom sanoi vapisevilla huulilla ja läähättäen:

"Minä lähden auttamaan sinua. Mene sinä sitä tietä, niin minä lähden etsimään lähteen ympäriltä. Ei, sinun ei tarvitse tulla mukana Huck – me kyllä löydämme sinne sinuttakin."

Huck istuutui paikoilleen ja odotti yhden tunnin. Sitten pitkästyi hän ja läksi etsimään kumppaniansa. He makasivat kaukana toisistaan metsässä, kumpikin hyvin kalvakkana ja syvässä unessa. Kumminkin ilmoitti hänelle jokin sen, että jos jokin oli vaivannut heitä, niin olivat he nyt vapaat siitä.

He eivät olleet juuri puheliaat sinä ehtoona illallista syödessä; ja kun Huck valmisti piippunsa syötyänsä ja aikoi tehdä heillekin, eivät he sanoneet huolivansa, kosk'eivät voineet oikein hyvin – jokin, jota he olivat syöneet puoliseksi, oli saattanut heille tämän pahan elämän.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Noin puolen yön aikana heräsi Joe ja havautti toiset. Ilma oli hikinen ja painava, ja näytti ennustavan jotakin. Pojat vetäysivät yhteen ryhmään ja etseivät tulen ystävällistä läheisyyttä, vaikka tuon liikkumattoman ilman kuollut, painava kuumuus oli tukahuttava. He istuivat hiljaa, huomaavasti odottaen. Tulen valon ulkopuolella oli kaikki peitetty yön pimeyteen. Nyt tuli väräjävä valonsäde joka hiukan valaisi lehdistöä, joitakuita silmänräpäyksiä ja katosi sitten. Vähän ajan perästä tuli toinen ja kirkkaampi. Ja vielä yksi. Sen jälkeen ikäänkuin huokasi syvään puitten latvoissa, pojat tunsivat suhajavan henkäyksen koskettavan kasvojansa, ja kauhistuivat ajatellessaan että yön peikko oli kulkenut heidän sivuitsensa. Hetkisen äänettömyys seurasi. Nyt muutti eräs turmiota ennustava salama yön päiväksi ja ilmasi tarkoin ja selvästi pienimmänkin heinäkorren, joka kasvoi heidän jalkainsa juuressa. Se ilmasi myöskin kolme kalpeata kauhistunutta naamaa. Syvä ukonjyrinä kuului nyt pilvistä, joka vähitellen jumisten ja jylisten kuoli pois kaukaisuuteen. Kylmä tuulen puuska puhalsi nyt lehdikön läpi, lennättäen höyty-tuhan ympäri tulisijaa. Vielä valasi eräs kauhea salama koko metsän, jota samassa silmänräpäyksessä seurasi järäys, joka tuntui halkaisevan puun latvat poikain pään päällä. Pojat vetäysivät pimeydessä, joka nyt seurasi, peloissansa toisiinsa kiini. Monjaita suuria vesipisaroita putosi rämisten lehdille.

"Vilppaasti, pojat, telttaan!" huusi Tom.

He juoksivat pois, kompastuivat pimeässä juuriin ja viiniköynnöksiin, jokainen juosten erihaaralle. Kauhistava tuulen puuska vinkui puitten välissä, pannen kaikki huokailemaan siinä, jossa se kulki. Huikaisevia salamoita seurasi toinen toisensa perään, samoin myöskin huumaavia järäyksiä. Nyt alkoi rankka sade, ja tuo kiihtyvä tuuli painoi sen virtana pitkin maata. Pojat huutelivat toisiansa, vaan vinkuva tuuli, ja ukkosenjyrinä himmenti heidän äänensä kokonaan. Viimein tulivat he yksitellen perille, ja saivat värisevinä, pelonalaisina ja läpimärkinä kun olivat, turvan teltan alla; itsekussakin heistä liikkui kiitollisuuden tunteet siitä, että heillä oli kumppani onnettomuudessa. Vanha purje leimusi, niin ett'eivät voineet puhella siltä, jos muukin jyrinä olisi sallinut sitä. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, repäsi yhtäkkiä purjeen irti ja vei sen mukanansa. Pojat tarttuivat toistensa käsiin ja pakenivat, usein kompastuen, suuren tammen suojaan, joka seisoi joen rannalla. Nyt oli ukon-ilma kovimmallaan. Lakkaamattomassa, pilvistä välkkyvistä salamoitten valossa näkyi kaikki alapuolella varjottomalla selvyydellä; notkistuvat puut, aaltoileva joki, valkoisena kuohusta, ympäri räiskyvä vesi, toisella puolen joen olevain korkeain kallioin epäselvät hahmo-viivat näkyivät nyt selvään eteenpäin kiitävien pilvien ja vinoon putoavan sadevaipan läpi. Joka silmänräpäyksessä vaipui joku jättiläinen taistelussa ja kaatui ruskaen nuorten puitten joukkoon, ja nuo toinen toistaan seuraavat järähdykset olivat niin kovat, että korvat menivät lumpeen, ja muutoin sanomattoman kauhistavat. Myrsky nousi ylimmälleen voimattomalla koetuksella; joka näytti samalla tahtovan repiä saaren kappaleiksi, polttaa sen, hukuttaa sen puun latvoihin saakka, viedä sen tuulen mukana ja turmella joka ainoan elävän olennon sillä. Se oli kauhea yö olla ulkona, kodottomalle nuorisolle.

Vaan viimein oli taistelu lopussa, ja taisteluvoimat vetäysivät takaisin, aina heikommilla uhkauksilla ja jyrinällä, ja rauha pääsi taas valloilleen. Pojat palasivat leiriinsä, jokseenkin pelästyneinä: vaan he havaitsivat, että heillä oli vielä jotakin, josta he saivat olla kiitolliset, sillä sen korkean sykomorin, joka oli varjonnut heidän vuoteitansa, oli lyönyt pilstaksi salamat, ja he eivät olleet sen alla kun se tapahtui. Kaikki leirissä oli läpimärkänä, tulikin; sillä he olivat ajattelemattomia nuorukaisia, niinkuin heidän ikäisensä ainakin, ja he eivät olleet valmistauneet sadetta vastaan. Tässä oli syytä kyllä tekemään heidät onnettomiksi, koska olivat viluiset ja läpimärät. He olivat kaunopuheliaat onnettomuudessaan; vaan nyt huomasivat he, että tuli oli syöpynyt niin syvään sen suuren hirren alle, jota vasten se oli tehty, että noin kämmenen leveys siitä oli tullut varjelluksi märkyydeltä. He keräsivät kaatuneitten puitten alta tikkuja ja kuoria, ja työskentelivät kärsivällisesti niitten kanssa, kunnes onnistuivat saamaan tulen uudelleen palamaan. Sitten latelivat he siihen suuria katkottuja oksia, kunnes heillä oli leimuava tuli, ja tulivat näin vielä iloiselle tuulelle. He kuivasivat keitetyn sianraajansa ja pitivät pitoja, jonka jälkeen he istuivat tulen ympärillä ja sekä liioittelivat että jalostuttivat keskiöistä tapaustansa aamuun saakka, sillä koko lähisyydessä ei löytynyt niin kuivaa paikkaa, jossa olisi voinut nukkua.

Kun aurinko alkoi hiipiä poikain päälle, valloitti heidät väsymys; he menivät hietikolle ja heittäysivät siihen nukkumaan. Vähitellen saivat he siinä kovin kuuman, ja he alkoivat harmissaan valmistella aamiaistansa. Syötyänsä tunsivat he itsensä kiukkuisiksi ja jäykkä jäsenisiksi, ja alkoipa sitä paitsi ikäväkin uudelleen vaivata. Tom havaitsi merkit ja koetti saada kumppaniansa iloisemmalle tuulelle niin hyvin kun voi. Vaan he eivät olleet millänsäkään kuulista, cirkuksista, uimisesta, eivätkä muusta. Hän muistutti heitä tuosta suuresta salaisuudesta ja saikin sillä tavoin esille vähäisen ilonsäteen. Niin kauan kuin tämä vielä kesti, sai hän heidät vielä innostumaan toiseen vehkeesen. Se oli, heittää merirosvon virka vähäksi aikaa pois ja vaihetuksen vuoksi ruveta indianiksi. Tuuma oli toisista hyvä, ja siinä ei viivytty kauan, ennen kuin he olivat alasti ja rannutetut mustilla savirannuilla kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin kolme Zebraa; luonnollisesti olivat he kaikki pääliköitä; sitten tunkeusivat he läpi metsän ryntäämään erästä englantilaista uudistaloa.

Vähitellen jakautuvat he kolmeen eri sukukuntaan, jotka olivat riidassa toistensa kanssa, juoksivat esiin lymypaikasta kauhealla sotahuudolla, tappoivat ja ottivat päälaki-tukkia eli skalppia toisiltaan tuhansittain. Tämä oli verinen päivä. Senpätähden se olikin tyydyttävä.

Kun ruokatunti läheni kokoontuivat he leiriin, nälkäisinä ja tyytyväisinä. Vaan nyt syntyi vaikeus; vihollis-indianit eivät voineet jakaa suolaa leipää toistensa kanssa, ennen kuin olivat tehneet rauhan, ja tämä oli aivan mahdotointa ilman, ett'ei rauhan piippua poltettu. He eivät olleet kuulleet kuunaan käytettävän toista tapaa. Kaksi villeistä toivoivat melkein, että olisivat pysyneet merirosvoina. Kumminkin oli tämä ainoa keino, jonkatähden he pyysivät piipun niin iloisesti kuin voivat, ja vetäsivät siitä savun vuorollansa niinkuin ainakin, kun se kulki ympäri.

Ja katsos, he olivat iloiset siitä, että olivat ruvenneet villiksi, sillä he olivat havainneet jotakin; he havaitsivat, että he voivat tupakoida vähän, kadotettujen veitsien etsintään lähtemättä. He eivät säikähtäneet niin, että olisivat ruvenneet luulettelemaan itseänsä sairaaksi. He varovat sen kyllä, ett'eivät kadottaisi näin kaunista taitoa harjoituksen puutteessa. Ei, he harjoittelivat varovasti illallisen syötyä, kunnioitettavalla menestyksellä ja viettivät niinmuodoin iloisen illan. He olivat ylpeämmät ja onnellisemmat tästä uudesta taidostansa, kuin jos olisivat pieksäneet ja ottaneet tukan koko tuolta kuudelta sukukunnalta. Me annamme heidän tupakoida, puhella ja kerskua, kosk'emme tässä silmänräpäyksessä ai'o puhua heistä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Vaan tuossa pienessä kauppalassa ei vallinnut minkäänlaista iloa tämän Lauantain ehtoo-puolella. Harper'in ja täti Polly'n perheet pukeutuivat surupukuun suurella murheella ja itkulla. Erinäinen hiljaisuus vallitsi kauppalassa, vaikka, jos totta puhutaan, siellä tavallisuudenkin mukaan oli tarpeeksi hiljaista. Asukkaat hoitivat askareitansa hajamielisen näköisinä ja puhelivat hyvin vähän; vaan he huokailivat usein. Pyhä-lupa näytti hyvin raskaalta koululapsille. Heidän leikkilöissään ei vallinnut minkäänlaista iloa, ja he lopettivat ne vähitellen kokonaan.

Jälkeen puolen päivän löysi Becky Thatcher itsensä kävelemässä edes takaisin tuolla tyhjällä koulukartanolla, ja tunsi itsensä hyvin alakuloiseksi. Kumminkin ei hän löytänyt siellä mitään, joka olisi lohduttanut häntä. Hän sanoi itsekseen:

"Oi, jos minulla edes olisi hänen messinkinen pellinnuppinsa! Vaan minulla ei ole mitään muistoksi häneltä", ja hän nielasi vähäisen nyhkäyksen.

Hän seisottui ja jatkoi:

"Juuri tässä se oli. Voi jos sen voisi tehdä uudelleen, minä en sanoisi sitä – en mistään maksusta minä sitä tekisi. Vaan hän on poissa nyt; ja minä en enää saa nähdä häntä milloinkaan, en milloinkaan."

Tämä ajatus mursi hänen sydämensä kokonaan, ja hän läksi pois kyyneleet silmissä. Sitten tuli joukko poikia ja tyttöjä – Tom'in ja Joe'n leikkikumppania – seisottuivat katselemaan liista-aidan yli, ja puhelemaan hartaalla äänellä, kuinka Tom teki sitä ja sitä, silloin kuin he viimeisen kerran näkivät häntä, ja kuinka Joe sanoi yhtä eli toista aivan vähäpätöistä (profetallisia ennustuksia, jotka he nyt selvään ymmärsivät!). Ja itsekukin puhuja näytti tarkoilleen sen paikan, missä nuo kadonneet nuorukaiset siinä tilaisuudessa olivat seisoneet, ja lisäsivät sitten jotakin niinkuin: "ja minä seisoin juuri näin – juuri niinkuin minä nyt seison, ja niinkuin sinä olisit Tom – minä olin aivan yhtä likellä – ja hän hymyili juuri näin – ja minä tunsin koko ruumiissani jotakin – kauheata – vaan minä en tullut kuunaan ajattelemaan, mitä se merkitsisi, luonnollisesti, vaan nyt minä sen ymmärrän!"

Nyt syntyi sanasota siitä kuka viimeisen kerran oli nähnyt heidät elävin silmin, ja niitä löytyi monta, jotka todistusten nojalla tahtoivat tätä viimeistä kauheaa kunnioitusta, vaan useampain vaatimukset kumottiin vieraitten-miesten todistuksilla; ja kun siitä viimein päästiin selville, kuka se oli, joka viimeisen kerran oli nähnyt vainajat ja puhellut heidän kanssansa, niin käyttäytyivät nämä onnelliset jonkinlaisella pyhällä mahtavuudella, jota kaikki muut kadehtien töllistelivät katsella. Eräs pieni nulikka, jolla ei ollut muusta suuruudesta kerskaamista, sanoi, nähtävästi hyvin ylpeänä siitä muistosta:

"Mutta, Tom kuin minut kerran lämmitti!"

Vaan se koetus saada kunniaa ei onnistunut. Useammat pojista voivat kertoa aivan samaa, jonkatähden kunnia menetti arvonsa. Seurue mennä tallusteli pois, jatkaen juhlallisella äänellä kertomuksiansa kadonneista uroista.

Kun pyhäkoulu oli loppunut seuraavana aamuna, alkoivat hautaus-kellot tavallisen soiton sijaan soida. Ilma oli erinomaisen tyyni ja kellojen surullinen ääni tuntui olevan yhtäsoinnussa tuon uneksivan hiljaisuuden kanssa, joka lepäsi koko luonnon yli. Kaupunkilaiset alkoivat kokoontua, seisahtuivat vähän porstuaan kuiskaen puhelemaan tuosta surullisesta tapauksesta. Vaan kirkossa ei kuulunut minkäänlaista kuisketta; sisällä ei häirinnyt hiljaisuutta muu kuin tuo outo kapina naisten hameista heidän istuutuessaan. Ei kukaan muistanut nähneensä tuota pientä kirkkoa niin täynnä. Viimein syntyi odottava hiljaisuus, ja niin astui sisään täti Polly, Sid'in ja Mary'n kanssa, ja sitten Harper'in perhe, kaikki syvässä murhe-puvussa; koko seurakunta, siihen luettuna vanha pastorikin, nousivat ylös kunnioituksella, ja seisoivat kunnes ne joilla oli murhe, olivat istuutuneet ensimäiseen penkkiin. Nyt seurasi vielä yleinen hiljaisuus, jota väliin häiritsi pidätetyt nyhkäykset, sitten levitti pappi sylensä ja rukoili. Liikuttava virsi laulettiin, jota seurasi saarnanteksti: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Jumalan palveluksen kuluessa maalasi pappi niin ihanan kuvan kadonneitten poikain suloisista ja puoleensa vetävistä omaisuuksista, ja niistä erinomaisista toiveista, jotka heistä oli ollut, että kaikki läsnä-olevat, luullen tuntevansa tämän kuvan, tunsivat omantunnon vaivoja siitä, että olivat aina ylönkatsoneet näitä avuja, eivätkä edes olleet tunnustaneet niitä, vaan päin vastoin aina etsineet virheitä poikaparoissa. Saarnaaja kertoi myös monta liikuttavaa seikkaa vainajain elämästä, jotka vielä olivat todistuksena heidän lempeästä ja ylevästä luonteestansa, ja kansa ymmärsi nyt helposti, kuinka ihanat ja suuret nämä seikat olivat, ja he muistivat murheella, että he, niinä aikoina kuin ne tapahtuivat, olivat pitäneet niitä törkeinä kelvottomuuksina, jotka hyvin olisivat sietäneet rangaista remelillä. Seurakunta tuli yhä enemmin liikutetuksi tuon innollisen puheen kuluessa, kunnes viimein koko joukkokunta tunsi itsensä muserretuksi, ja yhtyi itkevien sukulaisten kanssa itkemään yhteen ääneen, jolloin saarnaajankin tunteet saivat ylivallan hänessä niin, että hänkin itki saarnastuolilla.

Urkuparvelta kuului rumina, jota ei kukaan huomannut; silmänräpäystä myöhemmin narisi kirkon ovi, pappi nosti juoksevat silmänsä yli nenä-liinan ja seisoi ikäänkuin kiveytynyt! Joku toinenkin silmä-pari seurasi papin silmäyksiä, ja vielä yksi, j.n.e. kunnes ikään kuin käskystä koko seurakunta yhtaikaa nousi ylös katsoa tuiottamaan, kun nuo kolme kuollutta poikaa tulivat marssien pitkin pää käytävää, Tom etunenässä, sitten Joe ja Huck, viimeinen riekaleissa kuin variksenpelko hiipi häpeissään jälestä. He olivat olleet piilossa tyhjällä parvella ja sieltä kuunnelleet omaa ruumis-saarnaansa!

Täti Polly, Mary ja Harper'in perhe heittäysivät löydettyjensä yli, olivat tukahuttaa heidät suuteluilla, ja olivat kokonaan sulaa kiitollisuudesta kun Huck-parka seisoi pelon-alaisena ja ällistyneenä, eikä tiennyt, mitä hänen oli edesottaminen, tai mihin piiloutuisi niin monen epäsuopean silmäyksen edestä. Hän peräytyi ja aikoi hiipiä tiehensä, vaan Tom otti hänet kiini ja sanoi:

"Täti Polly, täss' ei ole oikeutta ja kohtuutta, jonkun pitää myöskin iloita siitä, että näkee Huck'in jälleen."

"Sen tekevätkin he! Minä olen iloinen nähdessäni hänet jälleen, orpo-paran!" Ja täti Pollyn rakkauden osotteet, jotka nyt tuhlattiin Huck'in päälle, olivat ainoat, jotka mahdollisesti saattoivat tehdä hänet vielä ujommaksi kuin ennen.

Yhtäkkiä huusi pappi niin kovalla äänellä kuin voi:

"Kiittäkäät Herraa, kaiken hyvän antajaa – laulakaat, ja kaikesta sydämestänne!"

Ja niin tekivät he. "Old Hundred" kaikui kaikessa juhlallisuudessansa, ja kun tämä tärisytti katto-hirsiä, seisoi Tom Sawyer, merirosvo, ylpeästi katsellen ympärillensä tuota kateellista nuorisoa, ja tunnusti sydämessänsä, että tämä oli hänen elämänsä juhlallisin hetki.

Kun petetyt seurakuntalaiset tölppivät tiehensä kirkosta, julistivat he olevansa valmiit vielä kerran tulemaan petetyksi, saadaksensa kuulla "Old Hundred'ia" laulettavan niin juhlallisesti kuin tänään.

Tom sai useampia pukkauksia ja muiskuja tänäpänä – aina sen mukaan, millä tuulella täti Polly oli – kuin hän ennen oli niittänyt koko vuoden ajalla; ja hän tiesi tuskin, mitkä niistä osoittivat enimmän kiitollisuutta Jumalaa, mitkä taas rakkautta häntä itseänsä kohtaan.