Kitabı oku: «Vankila», sayfa 2

III

Hievahtamaton hiljaisuus – joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin – vaikutti Mischaan – että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.

… Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!.. Hänen mieleensä johtuivat tytön kosteat silmät – mihin on hän joutunut? Varmaankin ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan, kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen – kehoittaen kaikkia taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien sydämissä halun taistoon… Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat innostuksesta…

– Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla välähtelivät pienet tähtöset – niitä vaan oli vaikea nähdä läpi likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä, aukasi ilmareiän – kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.

– Vartija… Vankila… eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä peloittavaa! – arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:

– Neurastikkoja…

Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut, hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.

– Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa… – ajatteli Mischa innostuen, – niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi… sitten johtui hänelle mieleen hänen kortteerinsa emäntä, – joka piti arvossa hänen yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun vangitsemisestani… Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle kuukaudesta jo edeltäkäsin… Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten äännähtää:

– Thja? Sehän siitä piti viimein tulla…

Inhoittava ihminen tuo sisareni mies… eikä hän itsekään ole sen parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään…

Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä palasilla… Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja ajatukset seurasivat toinen toistaan – pyörien ympäri hitaassa rinkitanssissa.

– Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä vapaaksi pääsee… arveli hän. – Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin… Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä. Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua kuiskaili haltioissaan:

 
– "Ristikon lävitse tähtöset katsovat
koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa…
Venäjällä – nähkäätte! – tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa"…
 

Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä. Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan nauraa hymähtäen:

 
– "Venäjällä – nähkäätte! –  tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa!"…
 

– Ei saa puhella! – kuului hätäinen kuiskaus.

Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan silmään joka kiilsi keskellä ovea.

– Miksi ei saa? – kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen ääntään.

– Se on kielletty! – kuiskasi vanginvartija, – Hillitkää itsenne! – lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.

Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa tykkänään toisella – tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin jonkinlaista naurettavaa pelkoa.

– Minkätähden? – kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla ovea. – Eihän sitä kukaan kuule – paitsi te… vai häiritsenkö ehkä teitä?

Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:

– Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!.. Luuletteko, että teidät on tänne nauramaan tuotu?

– Olkaa hyvä, sanokaa… – alkoi Mischa.

Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja keskellä ovea – ympyriäisen valoisan aukon…

– Kuulkaahan! – virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei saanut vastausta. – Sepä vasta kummallinen…! – ajatteli hän. Ja hänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista kolotusta.

– Reilaan! – kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen jälkeen kuului "jalalle" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi uudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä hiljaista söperrystä:

– Kaksitoista akkunaa… kaksi koppia…

– Sinä, tsjuvasthi! muista nyt – vaikka näetkin jonkun kallon tai käden akkunasta pilkistävän – niin muista, ett'et ammu!.. – puhui joku käheä ääni.

– Ymmärrän!

– Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin… Byikov, selvitä hänelle tarkemmin…

– Hiljaisuudessa jokainen sanakin välähtää kuten kipinä pimeydessä,

– Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? – kuului syvä bassoääni.

– A-ivan oikenin…

Nuo kaksi murteella lausuttua sanaa kuuluivat surullisen pelokkailta.

– Mutta jos joku tunkeutuu ulos akkunasta, taikka juoksee tästä näin – taikka näet tuolla juoksevan?

– A-ivan oikehin…

– Sinun on heti paikalla huudettava ken siellä? Huuda kerta, huuda toinen… ja kolmannella – ammu, mutta ylös – ilmaan, hälytystä varten… Sen jälkeen – ammu myöskin juoksijaa… taikka iske pyssynperällä, taikka pistimellä… aina sen mukaan kuin on mukavampi, ymmärsitkö?

– A-ivan oikehin…

– No, nyt saat kävellä tästä tuonne saakka… ja muista katsoa akkunoihin… Mutta torkkua – älä ajattelekaan!

– E-en ensinkähän…

– Et ensinkään… puujumala! No, sano nyt milloin sinun pitää ampua?

– Kun tunkeiksee joku selkä edellän…

– Mutta jos joku tulee suoraan seinästä ulos?

Äänettömyys. Kuului vaan, että joku hengitti hyvin raskaasti ja jonkun jalat kärsimättömästi tömistivät märkää maata.

– N-noh, saatanan…!

– Si-illoin – on lyötävä… – kuului hiljainen, arka ääni.

– Entäs – jos näet pään akkunasta mitä silloin on tehtävä?

Taaskin äänettömyys. Pyssyn kolahdus – ja vihainen sylkäisy…

– N-noh, senkin tammipölkky!..

Kovasti kajahtelivat haukkumasanat semmoiset joita ei sensuri koskaan painettavaksi hyväksyisi – sitten seurasi vastenmielinen läiskäys, – aivan kuin olisi paljaalla kämmenellä taikinaan isketty…

– Si-illoin – ei mitäkään… – kuului huoahtaen hiljainen vastaus.

– Valehtelet! – kiljahti basso. – Silloin on sanottava korjaa pois pääsi… Ymmärrätkö? Sinä – rupisammakko… Marsch!..

… Mischa painoi päänsä lujasti kiinni akkunan rautaristikkoon, koettaen nähdä vartijaa joka puhui niin surullisen pelokkaasti. Kapeaa paikkaa, jonka muodostivat vankilan seinä ja korkea kivimuuri, peitti synkkä pimeys ja siinä liikuskeli hitaasti melkein kuulumattomin askelin pää pystyssä pieni harmaa olento. Hänen pimeässä välähtelevä kapea pistimensä – muistutti kalaa vedessä.

– Korjaa pois kallosi! – kuului hätäinen, pelokas äännähdys.

Mischa laskeutui hiljakseen akkunalaudalta ja katsasteli ympärilleen. Komerossa oli tukahduttavaa… Harmaalta seinältä sattuivat hänen silmiinsä lyijykynällä järeästi piirretyt kyynilliset haukkumasanat… Hän luki ne, vaikeni ja alkoi uudelleen lukea kovalla äänellä… Sitten katsahti oveen, heittäytyi makuulavalle ja ummisti silmänsä…

Samalla alkoi ovessa kiiltää himmeästi kalansilmä…

IV

Mischa nukkui raskaasti heti kun oli heittäytynyt makuulavalle ja unissaan hän oli juoksevinaan hyvin vaivaloisesti pitkin pimeätä kapeata katua ja joku näkymätön takaa-ajaja tarttui hänen olkapäihinsä huutaen käsittämättömiä ankaria sanoja:

– Herätkää! Tarkastus!..

Mischa aukasi silmänsä, kohotti päätänsä – makuulavan vieressä seisoi punatukkainen paksu vanginvartija nykien häntä takin liepeestä – ja pitkä, köyryselkäinen vankilanpäällikön apulainen katseli häneen pilkallisesti harmailla silmillään ja sanoi:

– Koettakaa nousta ylös ajoissa… ei täällä olla äidin luona!..

– Heti paikalla… – sanoi Mischa pahastumatta hymyillen ja putkahti makuulavalta lattialle.

Päällikön apulainen vilkasi häntä kasvoihin, kääntyi ovelle, huomautti – vähän suopeammin:

– Pyytäisitte paperia ja kirjoittaisitte kotiinne… makuuvaatteista… ja muusta semmoisesta… ja taakseen katsomatta poistui.

Sitten Mischa meni käytävän päähän peseytymään, siellä oli pitkä leveä rautainen allas, jonka yläpuolla seinässä roikkui kokonainen rivi vaskisia hanoja, joista juoksi pyöreänä paksuna suihkuna kylmää vettä… Käytävässä juoksenteli harmaita vankeja läkkiset teekannut kädessä ja silloin tällöin kuului ääni:

– Kiehuvaa vettä hakemaan… hei!

Kalistellen kahleitaan tuli Mischalle vastaan kalpea, tuuhea-valkeapartainen, korkeakasvuinen ryhtikäs pakko-työläinen. Hän katsahti ylioppilaaseen, iski silmää ja sanoi hymyillen:

– No, herra keltanokka – satuitko satimeen?

Punatukkainen vanginvartija toi Mischalle tuopillisen lämmintä mietoa teetä ja suuren palan mustaa leipää. Sen kuori muistutti saappaan pohjaa ja tahmean pehmeästä keskuksesta levisi hapan haju.

Koko vankila surisi aivan kuin häiritty ampiaispesä. Ylt'ympäriinsä kuului naurua, haukkumasanoja, laulun, katkonaisia säveleitä ja vanginvartijain kiukkuista kiljuntaa. Käytävässä suhisivat pehmeästi nuoraiset luudat veden loiskiessa ja Mischa, täynnänsä terävää tiedonhalua, tullakseen tuntemaan näiden, kivestä ja liasta rakennettuun vanhaan rakennukseen suljettujen ihmisten elämää, kuunteli jännityksellä tuota kumisevaa humua…

Hän oli lukenut vähän ja nähnyt vieläkin vähemmän. Hänen elämänsä kulku oli ollut jotensakin ikävää sisarensa ja tämän miehen ankarassa kodissa hamaan siihen asti kun tuli yliopistoon; epämukavalta myöskin tuntui olonsa niitten ylioppilasten keskuudessa, jotka keskustelivat vapaasti ja innokkaasti viisaalla kirjakielellä kaikenmoisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Kaikkialla aaltoileva tyytymättömyys elämään oli ennättänyt koskettaa jo hänenkin sieluansa, herättäen siinä hämärän mutta terveen halun vastalauseen panemiseen, vaikka hän ei vielä ehtinyt oppia ymmärtämään, mihin ja mitä vastaan tämä vastalause olisi kohdistettava. Nyt, tuntiessaan itsensä sankariksi ahmi hän koko nuoruutensa innolla kaikkia uusia vaikutuksia täyttäen niillä suuren avaruuden nuoressa sielussaan…

Juotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean muurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän takana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja päässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään voimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli edelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien terävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle jotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa. Ja heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:

– Kuulkaa!..

Jostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja sanoi karkeasti:

– Hei… ei saa!..

Lippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi. Mischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja kovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui että tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää myötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta…

Puolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko – vanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi muuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui hiljaa:

– Lähtekää kävelylle…

Oli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät seisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat kädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea likavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin…

Vanginvartija kuletti Mischan vankilan nurkan taakse ja sanoi hiljakseen:

– Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään… vankien kanssa on puhelu kielletty!

Tässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana "kielletty" kävi Mischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään ja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi rajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti vanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin – ruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin naurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa näyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat – aivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä silmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä loisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan traagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa…

– No, mutta – kävelkäähän! – sanoi vanginvartija. – Seisahdella – on myöskin kielletty…

Mischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja seurasi häntä vähän taampana.

– Miksi te aina kapinoitsette? – kysyi vanginvartija hiljaa katsoen maahan. – Lukisitte vaan hiljakseen… pääsisitte prokuraattorin apulaiseksi – siinä kaikki! – Mutta te – kapinoitsette… niin nuori ja pulska… Onko teillä äitiä?..

Liikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja pannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista, hellää… mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi ympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:

– Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta… siinä kaikki!

Hän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen, rinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi kävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa…

Matalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen likaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana aivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen taivas… siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää… ja vankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä…

– Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? – ajatteli Mischa itsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa hyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois, tuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu ihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen…

Muistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten sukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija lähestyi, sanoen:

– Tehkää hyvin, lähtekää komeroon… huudahti hän ihmetellen:

– Joko nyt?

Vanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän hiljaa Mischalle: